Vappu 1918: punaliput liehuivat enää Kotkassa

Vappuna 1918 Suomen senaatti oli kukistanut kansanvaltuuskunnan aloittaman kapinan lähes kokonaan. Vappu oli punainen enää Kotkassa. Viipurissa kukistetut punakaartilaiset joutuivat marssimaan halki kaupungin. Valkoisessa Suomessa vietettiin hillittyjä kevätjuhlia.

Kotkassa vappujuhlassa 1917 oli puhunut sosialistipääministeri Oskari Tokoi. Vuotta myöhemmin vappujuhlaan valmistauduttiin vallanottoa yrittäneen punaisen hallituksen jo varman tappion tunnelmissa. Juhlaa pohjusti Jukka Lankila Eteenpäin-lehdessä 30.4.1918:

”Niin lippu. Missä se on, missä ovat nyt tuhannet punaiset liput, jotka vuosi sitten tankojen nenissä hulmahtelivat.

Ne ovat – osa tuhkana osa maan alle haudattuina – kranaattien repiminä kuten kantajansakin. Ainoastaan pieni, pienen pieni osa on nyt oikealla paikallaan kulkueitten etunenässä.

Huokaatteko, itkettekö? Ei, älkää tehkö kumpaakaan toverit! Kyllä ne sieltä taas jälleen nousevat, nousevat entistä ehompina ja niin voimakkaina, niin monilukuisin joukoin, ettei kurjimusten lauma, vaikka ne lukemattomat olisi voi niitä enää sitten maan alle vajottaa.”

Eteenpäin kertoi 2.5.1918 edellispäivän poikkeustunnelmissa pidetystä vappujuhlasta. Sitä ei aloittanut tavanomainen kulkue, sillä miehinen väki oli rintamapalvelustaan suorittamassa. Väki tuli urheilukentälle omaan tahtiin.

”Juhlaa suosi kaunis keväinen sää ja oli tilaisuus omiaan osottamaan, että vielä on toveruushenki keskuudessamme vilpitön, eikä sitä mitkään mustat voimat lannistaa voi, päättyköönpä taistelumme vaikka kuinka onnettomasti.”

”Järjestäytymätöntä yleisöä” ei Kotkassa lehden mukaan näkynyt. Valkolakkisia ylioppilasjoukkojakaan ei kaduilla liikkunut: ”heillä kun näet tällä kertaa on tärkeämpi tehtävä, jota tässä ei tarvinne selittää.”

Vappujuhla järjestettiin myös ainakin Kuusankoskella, jossa oli paikallisen väestön lisäksi lännestä tulleita pakolaisia. Tilannetta kuvaa se, että Eteenpäin julkaisi 2.5.1918 myös Kymenlaakson punaisten antautumisehdotuksen.

Kommentti: Kansanedustajaksi lokakuussa valittu Lankila (1881–1919) kuoli huhtikuussa 1919 Sörnäisten kuritushuoneessa influenssaan. JK

Kevätjuhlia Valkoisessa Suomessa

Julkiset kokoontumiset olivat kiellettyjä Etelä-Suomen kaupungeissa. Helsingin komendantti A. Lucander tiedotti asiasta 30.4.1918.

”Täten tiedotetaan yleisölle, että kaikenlaiset kulkueet ja kokoukset sekä konfettien, serpentiinien y.m. heitto Vappuna on mitä ankarimmin kielletty.”

Neljän seinän sisällä sisällissodan voittanut valkoinen puoli kuitenkin juhli. Helsingissä Alppilan ravintola ja Kaivohuone avasivat ovensa 1. toukokuuta 1918. Kappeli ja Kämp alkoi palvella asiakkaita vapunaattona. Kabareetakin oli tarjolla Café de Parisissa.

Helsingin kaupunginorkesteri soitti Kaivohuoneella. Saksalaisilla sotilailla oli vapaa pääsy konserttiin. Ylioppilaskunnan laulajat esitti laulutervehdyksen aamukymmeneltä Vanhan ylioppilastalon portailta. Ylioppilasosakunnat järjestivät kahvitilaisuuksia tiloissaan. Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) kuvasi vappua Uudessa Päivässä 2.5.1918:

”Apostolin pojat soittelivat vasta-avatussa Kappelissa. Ja saksalaiset soittokunnat siellä täällä kaupungilla. Kaivopuistossa oli elämä vilkasta varsikin illemmalla, jolloin vappuyleisö alkoi painua koteihinsa, jotkut epäilyttävän iloisina.

Vain Mäntymäellä oli hiljaista. Haudan hiljaista.”

Keski- ja Pohjois-Suomessa pidettiin porvarillisten tahojen järjestämiä juhlia 1. toukokuuta. Iisalmessa suojeluskunta järjesti sotilasparaatin, joka päättyi kevätjuhlaan kauppatorilla.

Sota ja rankaisutoimet jatkuivat

Sisällissota ei ollut kokonaan ohi vappuna 1918, vaikka punaiset olivat joutuneet antautumaan Viipurissa 29. huhtikuuta. Samoihin aikoihin päättyivät myös punaisten epätoivoinen pakoyritys idän suuntaan Lahden länsipuolella. Punaiset taistelivat edelleen Kymenlaaksossa, mutta aseelliset sisällissodan suurimmat yhteenotot oli käyty.

Vapun aluspäivien taistelut veivät suuren määrän taistelijoita kaatuneina sekä Valkoisen armeijan että punakaartilaisten riveistä. Punainen ja valkoinen terrori voimistuivat sodan loppua kohti. Punaiset tekivät joukkomurhan Viipurin lääninvankilassa. Viipurissa noin 400 venäläistä joutui vapun seutuun valkoisten teloittamaksi.

Säveltäjä Toivo Kuula sai Viipurissa kuolettavan haavan epäselvissä oloissa valkoisten omissa viinankyllästämissä voitonjuhlissa. Muun muassa Lahdessa jatkuivat suurimittaiset punaisten teloitukset. Vappu 1918 oli monin tavoin verenpunainen.

Linkki:

Taiteilijapari Alma ja Toivo Kuulan kirjeet 1918. YLE, Musiikin kevät 1918.

Lehdet julistivat yhtä totuutta rintaman kahden puolen

Sisällissodan uutiset täyttivät lehdet valkoisessa ja punaisessa Suomessa. Näkökulman saneli se, kummalla puolen rintamaa oltiin. Painetussa sanassa oli kosolti huhuja ja vääriä tietoja. Valkoisten lehdet pyrkivät nostattamaan isänmaallista intoa ja punaisten lietsomaan vallankumousmieltä.

Lehtien ilmestymistä haittasi paperipula ja mustevarastojen niukkuus. Ne joutuivatkin supistamaan usein sivumääräänsä. Osan lehtien painojälki oli tavallista heikompi.

Sisällissota oli pitkälti sanallista taistelua. Sotatapahtumiin liittyviä valokuvia julkaistiin sanomalehdissä hyvin harvoin. Ylipäätään kuvien käyttö oli vähäistä ennen huhtikuuta. Tilanne muuttui Punaisen hallinnon kukistuttua Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Suuret porvarilehdet julkaisivat tuoreeltaan kuvia muun muassa punaisten jälkeensä jättämästä hävityksestä, Valkoisen armeijan johtajista ja kaupungeissa pidetyistä sotilasparaateista.

Piirroskuviakaan ei ilmestynyt sisällissodan alkuvaiheessa juuri lainkaan, vaikka niitä oli käytetty rauhallisemmissa oloissa runsaasti. Työmies julkaisi viikkokatsauksessaan pilakuvia ja porilaisessa Sosialidemokraatissa ilmestyi joitakin sarjakuvia, joiden päähenkilönä oli ahne kapitalisti ”Iso-Rasitus”.

Sosiaalidemokraattiseen kevätjulkaisuun Punanen Viestiin sisältyi runsaasti rintamakuvia ja myös otoksia punakaartilaisten hautajaisista. Huhtikuun alussa ilmestyneen julkaisun jakelu jäi kuitenkin pääosin kesken punaisten kärsimien tappioiden vuoksi. Valkoisen Suomen sotakuvat tulivat näkyville erityisesti Suomen Kuvalehdessä toukokuusta 1918 alkaen. Kuvalehti kykeni painamaan kuvat paljon laadukkaammin kuin aikakauden sanomalehdet.

Punaisen Suomen julkaisut

Kansanvaltuuskunta lakkautti toistaiseksi kaikki porvarilliset lehdet 2. helmikuuta. Käytännössä porvarilehtien ilmestyminen oli loppunut jo tätä ennen suurimmissa kaupungeissa. Punaisten vallanotto eteni melko hitaasti, minkä vuoksi Porvoon, Rauman ja Uudenkaupungin porvarilehdet ilmestyivät vielä jonkin aikaa helmikuussa.

Punainen hallinto otti lehtien kirjapainot käyttöönsä erityisesti Helsingissä. Helsingin Sanomien painossa valmistui Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja, jonka nimi muuttui maaliskuussa Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajaksi. Hufvudstadsbladetin tiloissa valmistui Finlands Folkkomissariats Notisblad. Kansanvaltuuskunnan virallisiin julkaisuihin painettiin kaikki punaisten laatimat lait ja Suomen Punaisen Kaartin antamat päiväkäskyt sekä määräykset. Ne sisälsivät myös uutisia ja punakaartilaisten innostamiseksi tarkoitettuja tekstejä.

Tiedonantajasta tuli painosmäärältään maan suurin lehti, joka ilmoitti maaliskuussa painoksekseen 110 000. Työmiehen painos oli noin 80 000. Muita vallankumouksen äänitorvia olivat hämeenlinnalainen Hämeen Voima, lappeenrantalainen Kansan Ääni, kotkalainen Eteenpäin, porilainen Sosialidemokraatti, tamperelainen Kansan Lehti, turkulaiset Arbetet ja Sosialisti sekä viipurilainen Työ. Myös pilalehti Kurikka julkaisi joitakin numeroita.

Punainen hallinto salli Kristillisen Työväenliiton Tampereella ilmestyneen Työkansan julkaisemisen. Lehti pyrki pysyttelemään puolueettomana, mutta näki kapinan taustasyynä porvarien haluttomuuden nopeisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Sen ilmestyminen katkesi 20. maaliskuuta ja jatkui 17. huhtikuuta.

Kahden viikon välein julkaistu Paimion Kunnallislehti ilmestyi koko punaisten valtakauden ajan. Lehti ei ottanut kantaa sisällissodan tapahtumiin. Se julkaisi kunnan ja yhdistysten ilmoituksia sekä lyhyitä uutisia. Punaisessa Suomessa ilmestyi lisäksi joitakin uskonnollisia lehtiä ja ammattijulkaisuja, kuten mehiläishoitajien lehti.

Helsingissä ilmestyivät venäläisen aluekomitean julkaisema Isvestija ja Suomessa asuneille venäläisille suunnattu Golos Russkoi Kolonii (Venäläisen Siirtokunnan Ääni).  Maltillinen Golos sai ilmestyä ongelmitta punaisessa Helsingissä. Aluksi Helsingissä julkaistiin myös sosialistivallankumouksellisten lehteä, jonka ilmestyminen kuitenkin loppui helmikuussa.

Valkoisen Suomen lehdet

Valkoisten hallitsemalla alueelle työväenlehdet saivat aluksi ilmestyä. Ylipäällikkö C. G Mannerheim kielsi niiden julkaisemisen 6.2.1918. Vaasalaisen Vapaan Sanan viimeiseksi numeroksi jäi 4. helmikuuta ilmestynyt lehti. Jo tätä ennen valkoisten puolelta oli ihmetelty, miten laillista hallitusta rajusti arvosteleva lehti sai jatkaa toimintaansa.

Kuopiossa Savon Työmiehen ilmestyminen loppui helmikuun alkupäivien jännittyneen tilanteen aikana, eikä voinut alkaa uudelleen valkoisten saatua kaupungin hallintaansa. Kansan Tahdon julkaiseminen keskeytyi Oulun valtaukseen 3. helmikuuta. Mikkeliläisen Vapauden, jyväskyläläisen Sorretun Voiman ja sortavalalaisen Kansan ilmestyminen loppui heti sisällissodan alussa.

Porvarilehdistä tärkeimpiä olivat Vaasassa ilmestynyt Vaasa ja seinäjokelainen Ilkka, jotka saivat helpoimmin uutisia senaatin toiminnasta ja päämajasta. Lehdet sopivat ilmestymisestä vuoropäivinä, jotta tiedonkulku säilyisi katkeamattomana. Jyväskyläläinen Keskisuomalainen oli aluksi valkoisen Suomen ainoa kuusipäivänen lehti. Vaasa muuttui kuusipäiväiseksi huhtikuun alussa.

Lehtien levikit kasvoivat nopeasti sisällissodan aikana. Vaasan painos nousi yli 20 000 lehden ja Ilkasta tuli yli 15 000 kappaleen lehti.  Jyväskyläläisten porvarilehtien yhdistyessä joulukuussa 1917 syntynyt Keskisuomalainen sai vauhtia sotauutisoinnista. Sen levikki oli maaliskuussa 1918 jo yli 13 000.

Ylipäällikön neuvottelukunta alkoi senaatin myötävaikutuksella julkaista Vaasassa 6.3.1918 Valkoinen Suomi -lehteä. Sen ruotsinkielinen rinnakkaislehti oli Det Vita Finland. Nämä lehdet edustivat Valkoisen Suomen virallista kantaa, ja julkaisivat ensisijassa virallisia tiedonantoja ja paatoksellisia isänmaallisia tekstejä. Lehtien ilmestyminen päättyi huhtikuun lopussa 1918. Päämajan tiedonannot saivat runsaasti palstatilaa kaikissa valkoisen Suomen alueella ilmestyneissä lehdissä. Närää herätti se, että sodanjohto pyrki rajoittamaan Vaasan senaatin myötävaikutuksella tiedonantojen ja sotatapahtumien kommentointia.

Lakkautetut porvarilehdet alkoivat ilmestyä välittömästi valkoisten tai saksalaisten vallattua niiden ilmestymiskaupungin. Lehtien jyrkkäsanaiset tekstit ja usein liioitellut kertomukset punaisten julmuudesta vahvistivat osaltaan kostomielialaa.

Propaganda oli pääosin kömpelöä

Sisällissodan lehdistöpropaganda oli pääpiitteissään yksinkertaista. Lehdet liioittelivat vastapuolen kaatuneiden määriä ja vähättelivät omien uhrien määrää sekä korostivat sotilaallisia menestyksiä. Punaisten propaganda muuttui erityisen liioittelevaksi tappion edellä.

Punaiset pyrkivät leimaamaan Vaasan senaatin marraskuussa vallankumousyritykseen ryhtyneiden tulkinnan mukaan laittomasti valitun hallituksen työnjatkajaksi. Lisäksi vallasta syösty senaatti oli pyrkinyt murskaamaan työväenliikkeen aloittamalla kansalaissodan. Kansanvaltuuskunnan perustaminen ja asettuminen maan johtoon oli välttämätöntä työväestön etujen turvaamiseksi. Kyse oli köyhälistön itsepuolustuksesta ja vapaustaistelusta. Hallituksen joukot olivat vastavallankumouksellisia, joiden toiminta uhkasi jo saavutettuja yhteiskunnallisen uudistustyön tuloksia.

Työväenlehdet tuomitsivat senaatin Saksalle esittämän avunpyynnön epäisänmaalliseksi. Lisätodisteena niillä oli esittää Saksan sanelema kauppasopimus. Valkoisella puolella ilmestyneet lehdet esittivät puolestaan kansanvaltuuskunnan Venäjän kanssa solmiman sopimuksen osoituksena punaisten toiminnasta bolsevikkien juoksupoikina. Ilmaisu ”punaryssät” viittasi laajemminkin kansanvaltuuskunnan yhteistyöhön venäläisten kanssa. Punainen hallitus oli valkoisessa kielenkäytössä usein komissariaatti.

Varkauden valloitus sai runsaasti palstatilaa valkoisen Suomen lehdissä helmikuun lopussa. Ensimmäisissä uutisissa kerrottiin jopa viitteellisesti pikateloituksista, joista ei sen jälkeen kirjoitettu. Kovat rangaistukset olivat valkoisten lehtien mukaan paikallaan Varkautta ja Leppävirtaa mielivaltaisesti hallinneille punaisille.

Molemmin puolin rintamaa käsiteltiin paljon vihollisen harjoittamaa terroria. Lehtien palstoilla ilmestyi yksityiskohtaisia siitä miten punaryssät tai lahtarit olivat rääkänneet vankejaan.

Valkoiset toivat esille muun muassa punaisten tekemiä kirkkojen häväistyksiä. Lehdissä kiersi mm. huhu Leppävirran kirkon alttarilla vietetystä siveettömästä elämästä. Kansanvaltuuskunnan päätös erottaa kirkko valtiosta oli myös todiste punaisen hallinnon jumalattomuudesta.

Punaisten lehdissä sai säännöllisesti tilaa Tokoin viljajunan vaiheiden seuraaminen. Omskista Helsinkiin viljaa tuoneen junan vaiheista kasvoi sankaritarina, joka huipentui junan saapumiseen Helsinkiin. Valkoisten puolella suureksi tarinaksi kohosi pääministeri P. E. Svinhufvudin pako punaisesta Helsingistä Tallinnan, Berliinin, Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan.

Valkoiset lehdet julkaisivat etenkin sodan alkuvaiheessa runsaasti eritasoisia isänmaallisuutta tihkuvia runoja. Niiden punainen vastine olivat vallankumousrunot. Molemmin puolin rintamaa järjestetyt sankarihautajaiset ja pidetyt uhrin kallisarvoisuutta korostaneet puheet saivat myös paljon palstatilaa.

Sotaa lentolehtisin ja lehtikirjoituksin

Punaiset kykenivät levittämään lentolehtisiä valkoisten puolelle rintamaa lentokoneista sodan alkupuolelta lähtien. Lehtiset oli suunnattu erityisesti valkoisen armeijan riveissä taistelleille työläisille, joiden määrä lisääntyi asevelvollisuuskutsuntojen alettua.

Punaiset pyrkivät heikentämään valkoisteen armeijaan kuuluneiden työläisten taistelutahtoa ja kehottivat heitä tilaisuuden tullen karkaamaan. Propagandalle tarjosi aineksia v. t. pääministeri Heikki Renvallin ja ylipäällikkö C. G. Mannerheimin haastattelu, jossa he kertoivat punaisia odottavasta kostosta.

Punaisen hallituksen äänenkannattajan numeroita yritettiin saada rintaman pohjoispuolelle. Kovin merkittävissä määrin tämä ei onnistunut. Lehtiä kulkeutui kuitenkin rintaman poikki molempiin suuntiin. Sekä punaiset että valkoiset julkaisivat vastapuolen lehtien uutisia ja kirjoituksia omia tarkoitusperiään palvelevien tulkintojen saattamana.

Valkoiset tuomitsivat propagandassaan punaisten veljeilyn venäläisten kanssa, joka oli monille punakaartilaiselle vähemmän mieleen. Laillinen hallitus korosti myös kumouksen levinneen Venäjältä Suomeen. Tämä oli yksi ”punaisen Suomen” alueelle maaliskuun loppupuolella levitetyn lentolehtisen teemoista.

”Venäjältä kävi kiihoitus Suomeenkin. Molempien maitten anarkistit ryhtyivät yhteistyöhön. Venäjältä oli tuleva avustus suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen kukistamiseksi. Tätä toimittamaan perustettiin ’punakaartit’.

Mutta Suomen lainkuuliainen kansa ei sallinut kapinan vapaasti jatkua. Se nousi aseilla hillitsemään epäjärjestyksiä. Kapinan kukistaminen ei olisi ollut monen päivän asia, elleivät maassamme oleskelevat venäläiset sotajoukot olisi asettuneet kapinallisten puolelle. Mutta kun niin kävi, silloin alkoi täysi sota. Suomi nousi suureen vapaustaisteluunsa. Maa oli vapautettava venäläis-punakaartilaisten hirmuvallasta.”

Valkoiset painottivat vallankumousjohtajien pettäneen tavalliset työläiset. Tappion häämöttäessä punaisia rivimiehiä kehotettiin huolehtimaan siitä, että Kansanvaltuuskunta joutuu vastaamaan kapinayrityksestään.

Sensuuri oli melko lievää

Punainen hallinto lähetti kiertokirjeen, jossa se ilmoitti ennakkosensuurin käyttöönotosta. Käytännössä sensuuria ei voitu toteuttaa punaisessa Suomessa hallinnon vähäisten voimavarojen vuoksi kovin jyrkkänä.

Valkoisella puolella lehtien ohjeena oli välttää julkaisemasta tietoja, jotka voivat aiheuttaa erimielisyyksiä kansan ja erityisesti armeijan keskuudessa. Ilkka protestoi sensuurin kiristämistä. Sen mukaan kyseessä oli paluu tsaarinajan käytäntöihin. Päämaja julkaisi virallisia tiedotteita, minkä lisäksi lehdissä ilmestyi omaan aineistohankintaan perustuneita uutisia ja rintamamiesten kuvauksia taisteluista. Suojeluskuntapiirien tehtävänä oli seurata lehtien kirjoittelua.

Ulkomaanuutisissaan punaisten lehdet nojautuivat venäläisiin lehtiin ja saksalaisiin sosialistijulkaisuihin. Valkoiset käyttivät ruotsalaisia ja saksalaisia lähteitä. Molemmin puolin rintaman lainattiin usein ruotsalaislehtiä, joissa ilmestyi muun muassa laillisen hallituksen ja kansanvaltuuskunnan jäsenten haastatteluja.

Sensuuri oli sisällissodan aikana varsin lievää. Toimitukset molemmin puolin rintamaa kirjoittivat omiensa puolesta niin kiihkeästi, että sisällön uskottavuus heikkeni. Suurimpana ongelmana oli se, että innokkaat toimittajat paljastivat joskus viholliselle hyödyllisiä tietoja.

Molemmin puolin rintaman lehdet joutuivat kertomaan yhä pahenevasta elintarvikepulasta. Säännöstelymääräyksistä ja leintarvikejakelusta kertovat ilmoitukset olivat niiden vakiosisältöä.

Rintamalehdet ja maanalaiset julkaisut

Sisällissodan ainoa varsinainen rintamalehti oli Karjalan Armeijakunnan Pääesikunnan Tiedonantoja. Sen nimi lyheni muotoon Karjalan Armeijan Tiedonantoja. Lehti sisälsi rintamaosan ja päämajan virallisten tiedonantojen lisäksi isänmaallisia, vapaustaistelun oikeutusta korostavia kirjoituksia. Se julkaisi myös huhuja Viipurista, josta tihkui tietoa kaupungista tulleiden pakolaisten mukana. Mikkelissä ilmestyi lyhyen aikaa suojeluskunnan julkaisema Tiedonantoja, joka korjasi lakon vuoksi julkaisematta jääneet porvarilehdet.

Punaisten lehdistä lähimpänä rintamalehteä oli Lahdessa ilmestynyt Punaisen Kaartin Lahden Rykmentin julkaisema Toveri, joka oli varsin hyvätasoinen lehti. Paikallisia punaisten julkaisuja olivat Porvoon Tiedottaja/Borgå Meddelare, Lovisa Notisblad/Loviisan Tiedonantoja ja Hangon Työväen Neuvoston Tiedonantoja/Hangö Arbetarråds Meddelanden.

Helsingissä julkaistu Vapaa Sana – Fria Ord oli merkittävin valkoisten maanalainen lehti. Monistettu lehti julkaisi ajoittain lähtökohtiin nähden hyvin tarkkoja uutisia. Osa aineistosta oli tarkoitettu Helsingin valkoisten mielialan nostattamiseen. Myös Viipurissa ilmestyi monistettu porvarilehti. Punaisilla ei tiettävästi ollut maanalaisia julkaisuja.

Työväenlehtien kohtalona lakkauttaminen

Valkoiset lakkauttivat työväenlehdet sitä mukaa kuin saivat maan hallintaansa. Perusteena oli niiden toimiminen kapinan äänitorvina. Viipurilaisen Työn viimeinen numero ilmestyi 24. huhtikuuta. Kotkalainen Eteenpäin painettiin vielä 4. toukokuuta. Lehti arvioi numeron olevan viimeinen, jonka se kykenee julkaisemaan, ja kiitti lukijoitaan.

Viipurissa alkoi ilmestyä 5. toukokuuta Itä-Suomen Työmies, joka ilmoitti olevansa ”oikeistososialistinen työväenlehti”. Seuraavana päivänä tuli julki saksalaisten luvalla julkaistu Suomen Sosialidemokraatin näytenumero. Senaatti kielsi lehden ilmestymisen. Sosialidemokraatti alkoi ilmestyä säännöllisesti 12. syyskuuta 1918.

Pääministeri Svinhufvudin pako punaisesta Helsingistä 1918

Senaatin puheenjohtaja eli pääministeri Svinhufvud piileskeli hengenvaarassa punaisen vallan aikana Helsingissä 26.1.–3.3.1918. Hän yritti pakoon lentokoneella 5.2., mutta kone teki pakkolaskun. Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén pääsivät pakoon jäänmurtaja Tarmolla 3.3.1918, kun laivaan piiloutuneet suojeluskuntalaiset valtasivat laivan merellä.

Järjestysvalta romahti Suomessa maaliskuussa 1917. Suomen hallituksella ei ollut armeijaa, ei poliisia eikä rajavartiolaitosta. Siperiasta tuolloin palannut entinen puhemies P. E. Svinhufvud oli kirjaimellisesti hengenvaarassa ensi kerran marraskuun puolivälissä 1917. Kun hän prokuraattorina eli oikeuskanslerina yritti mennä virastoonsa senaatinlinnassa, olivat talon vallanneet punakaartilaiset aseineen vastassa. Svinhufvud pääsi poistumaan. Marraskuussa oli murhattu useita kymmeniä porvareita, tunnetuimpana maanviljelysneuvos Alfred Kordelin.

Eduskunta valitsi Svinhufvudin senaatin puheenjohtajaksi 27.11.1917. Kielenkäyttö eduskunnassa ja työväenlehdistössä yltyi vihapuheen luonteiseksi ja huhuja hallituksen vangitsemisesta liikkui. Luokkataistelun sanastossa porvarit ja omistava luokka nähtiin luokkavihollisena, jonka tuhoaminen oli oikeutettua.

Vaarallinen yö venäläisten matruusien laivassa

Svinhufvud koetti vielä tammikuun lopulla 1918 estää tai ainakin lykätä aseellisen konfliktin syntyä maan sisällä sekä suomalaisten ja venäläisten välillä. Hän suostui vallankumouksellisten venäläisten matruusien kutsuun neuvotella Kretšet-laivalla (ent. Polaris) Helsingin Eteläsatamassa 24.1.1918.

”Minut kutsuttiin venäläiseen sotalaivaan vastaamaan tapahtumista, ja lupasinkin puhelimessa niin pian kuin kerkiän. Siihen aikaan meidän tarkoituksemme oli ylipäänsä saada asiat venymään niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pohjoisessa olisi sillä välin ehditty varustautua,” Svinhufvud on kertonut. Svinhufvud tunsi, että tämä retki saattaisi olla hänen viimeisensä: ”Enhän minä voinut mitenkään osoittaa pelkoa, kun sain kutsun laivaan, mutta varmuuden vuoksi pyysin kuitenkin senaattoritovereitani ilmoittamaan Ruotsin konsulille, jos en sattuisi pääsemään pois laivasta.”

Hän meni kello 20 laivaan. Salongissa hän tapasi joukon matruuseja, joiden kanssa hän ryhtyi neuvottelemaan. Matruusit olivat kuohuksissaan ja sanoivat, että suomalaiset suojeluskuntalaiset olivat hyökänneet venäläisten sotilaiden kimppuun. ”Pitäkää joukkonne kurissa”, Svinhufvud sanoi heille, ”sillä syy ei ole meidän, jos tappeluita syntyy”.

Puoli yhdeltä yöllä laivaan saapuivat punaisten johtomiehet Kullervo Manner ja Eero Haapalainen matruusien kutsumina. He kiihottivat venäläisiä senaattia ja suojeluskuntia vastaan. Svinhufvud koetti vakuutella, että senaatti pyrki pitämään yllä järjestystä eivätkä venäläiset sotilaat olleet vaarassa, elleivät he itse ryhtyneet ilkivaltaisuuksiin. Kullervo Mannerin myöhemmän käsityksen mukaan venäläisten tarkoitus oli ampua Svinhufvud. Aikomus ampua Svinhufvud estyi sen johdosta, että syrjäytetty amiraali Ružek saapui aamupuolella mukaan neuvotteluihin. Manner ja Haapalainen lähtivät laivasta kahden maissa yöllä, kun he eivät saaneet tahtoaan läpi. Venäläisten vaativat Svinhufvudia käskemään suojeluskuntalaisia luovuttamaan aseensa, mihin hän ei suostunut.

Svinhufvud kutsui sisäministeri Arthur Castrénin laivaan. Castrén on kertonut: ”Kajuutassa istui Svinhufvud suuren matruusijoukon keskellä puhuen venäjää innokkaasti käsillään viittoillen. Hänen voimakas, rauhallinen äänensä kuului yli juopuneen, puolipukeisen miesjoukon puheen ja melun.”

Lopuksi sovittiin aamulla noin kello viideltä siitä, että venäläisten ja suojeluskuntalaisten vihamielisyydet oli lopetettava, vangit päästettävä vapaiksi sekä venäläiseltä sotaväeltä otetut aseet luovutettava takaisin. Aamulla sopimuksen allekirjoittivat suomalaisten puolelta Svinhufvud, hänen tuekseen tullut K. G. Idman ja A. Castrén. Castrén kertoo heidän poistumisestaan laivasta: ”Järjestimme niin, että Svinhufvudin sivuilla ja takana kulkivat venäläiset saattajamme.” Tämä siksi, että joku humalainen matruusi olisi saattanut ampua hänet laivasta.

Kyösti Kallio ja muut senaattorit odottivat senaatinlinnassa. Jälkeenpäin Kallio sanoi Idmanille, että tuo yö oli ”kamalin”, mitä hänellä koskaan oli ollut.

”Insinööri Petterssonin” pakoyritys lentokoneella 5.2.1918

Vallankumouksen alettua Svinhufvud vietti ensimmäisen yön 26–27.1. vakuutusyhtiö Salaman toimistossa Uudenmaankatu 3-5:ssä, toisen samassa talossa olevassa vaivaishoidon tarkastajan toimistossa ja sen jälkeen edelleen samassa talossa kansallisrunoilija Runebergin miniän Edith Runebergin kotona.

Runebergin päivänä 5. helmikuuta kello 14 tuli Venäjän lipulla varustettu avoauto noutamaan Svinhufvudia. Venäjän laivaston entinen upseeri, meriväen luutnantti Yrjö Roos halusi päästä Helsingistä valkoisten puolelle. Hän oli tavannut Venäjän Itämerenlaivaston Hermannin lento-osaston päällikkönä olevan ilmavoimien luutnantti Väinö Mikkolan, ja he päättivät lähteä lentäen Vaasaan. Koneessa oli tilaa vielä yhdelle, ja he ottivat yhteyttä aktivisteihin.

Eino Suolahti keksi, että Svinhufvud oli saatava koneeseen. Pakoyritykseen keksittiin peitetarina: ”insinööri Pettersson”, joka oli toiminut Nobelin polttoöljylaitoksessa Bakussa, halusi päästä pienelle lentomatkalle ja oli tästä ilosta luvannut antaa uuden kumirenkaan lentoaseman autoon. Pyyntöön suostuttiin, ja niin Mikkola sai käskyn ”insinöörin” lennättämiseen.

Svinhufvud naamioitiin, kuuluisat viikset lyhennettiin ja värjättiin mustaksi ja hän sai Louhivuoren suuren karvahatun ja lisää vaatteita. Villapaidan alle hän laittoi sanomalehtiä lämmikkeeksi. Hänelle pantiin vielä silmälasit ja hän sai mukaansa pakkasrasvaa ja konjakkipullon.

Suurikokoinen, lihavaksi topattu matkustaja asteli portaita alas. Autoon noustessaan hän sytytti rauhallisesti savukkeensa. Mikkolan, Roosin ja Svinhufvudin lisäksi autossa oli kaksi bolševikkimatruusia. Auto ajoi Erottajalta Etelä-Esplanadia Smolnan ohi. Unioninkatua pitkin se jatkoi matkaansa Senaatintorille ja sieltä Pitkällesillalle ja Viertotielle (Hämeentie). Kukaan ei pysäyttänyt autoa, koska siinä oli venäläinen sotilaslippu.

Lentoasema sijaitsi Hermannin edustalla Vanhankaupunginlahdella, nykyään mantereeseen täytetyn Kyläsaaren pohjoispuolella. Mutta kun saavuttiin lentoasemalle, Mikkola vietiin kuulusteltavaksi. Häntä epäiltiin lentoasemalla olleiden aseiden toimittamisesta valkoisille. Autonkuljettajana toiminut lentoaseman asentaja laittoi lentokonetta lähtökuntoon. Voimatta todistaa epäilyksiään matruusit vapauttivat Mikkolan. Kesti vielä puolisen tuntia ennen kuin Mikkola sai koneen lentokuntoon. Svinhufvud ja Roos puhelivat odotellessaan venäjää keskenään.

Lento loppui lyhyeen

Lopulta Mikkola kiipesi ohjaajan paikalle ja Svinhufvud ja Roos ”matkustamoon”, joka oli avonainen ampujan tila koneen keulassa. Se oli niin ahdas, että Svinhufvud riisui turkin päältään ja kääri sen heidän ympärilleen. Istuin murtui heidän altaan. Se on nykyisin Keski-Suomen ilmavoimamuseossa.

Kone pääsi ilmaan. Tarkoitus oli lentää Lahden ja Päijänteen yli Jyväskylään. Kone kaarsi ensin Sörnäisiin ja Kulosaareen, kuten oli ilmoitettu. Noin puolessa kilometrissä Mikkola käänsi kohti pohjoista. Svinhufvud otti taskumatista ryypyn ja huusi Roosin korvaan: ”Eläköön Suomi!” Yhtäkkiä moottorin ääni muuttui ja sen käynti kävi epätasaisemmaksi. Moottori sammui.

Konetta kuntoon laittaessaan matruusit eivät olleet panneet riittävästi spriitä jäähdyttimeen, minkä vuoksi vesi jäätyi. Ehkä sprii oli mennyt muuhun käyttöön. Koneen oli pakko kääntyä takaisin, liitää alemmas ja tehdä pakkolasku jäälle lähes kilometrin päähän lentoasemasta. Jäällä tuli vastaan punakaartilaiskomppania. Vähitellen saatiin kone takaisin rantaan. Svinhufvud kertoo:

”Roos ja minä minä kiipesimme heti alas jäälle niin hilpeän näköisinä kuin saatoimme ja läksimme väkijoukon läpi hangaariin pysyäksemme vähän syrjässä. Taas Mikkola vietiin kuulusteluun. Me pölläyttelimme ahkerasti savukkeita ja minä vedin imukkeesta pienen sifferipaperin, joka oli aiottu Mannerheimille, sekä söin sen varmuuden vuoksi suuhuni, jos onni kotimatkalla pettäisi.” Silkkipaperissa oli Suolahden kokoamia tietoja punaisten toiminnasta.

Puolen tunnin kuluttua Mikkola päästettiin vapaaksi. Juuri heidän lähtiessään autoon hyppäsi mukaan neljä venäläistä merisotilasta ja yksi punaisella liinalla varustettu työmies. He istuivat auton etupenkillä ja Svinhufvud, Roos ja Mikkola takapenkillä. Kun auto tuli Rautatientorin poikki Hakasalmen- ja Aleksanterinkatujen kulmaan, poistuivat kuokkavieraat ja kiittivät ilmaisesta kyydistä. Kävi ilmi, että he olivat tulleet Mikkolan pyynnöstä.

”Koko kaunis suunnitelma meni myttyyn ja taas oli turvauduttava piilopaikkaan, mutta muu ei auttanut.” Svinhufvud palasi vanhaan asuntoonsa, jota ei enää pidetty turvallisena. Hänen olisi siirryttävä uuteen piilopaikkaansa silmälääkäri Albert Nordmanin luo Bulevardi 14:ään, jonne Jalmar Castrén oli jo aiemmin siirtynyt.

Nordmanien palvelija tuli sanomaan: ”Siellä on herra Carlsson erään naisen kanssa ja he kysyvät insinööri Collinia.” Tulijat olivat Svinhufvud ja häntä saattamaan tullut Runebergien tytär Hjördis. Samalla tuli Eino Suolahti tapaamaan Svinhufvudia, joka sanoi: ”Muista nyt, etten minä enää ikinä nouse noihin ryssien koneisiin.” 

Pakosuunnitelma jäänmurtaja Tarmolla

Vastuu Svinhufvudin ja Jalmar Castrénin huoltamisesta siirtyi nyt gynekologi Carl Hahlille, joka asui vastakkaisella puolella kerrosta alempana kuin Nordman. Hän tarkkaili tilannetta ja toi Svinhufvudille valkoisten julkaisemia salaisia lentolehtisiä ja punaiset sanomalehdet. ”Niitä luettiin ja rivien välistä, kun asiat käännettiin päinvastoin kuin mitä lehdessä puhuttiin, saatiin aina totuuskin osapuilleen selville”, muisteli Svinhufvud. Ikkunoista he näkivät punakaartilaisia Vanhassa kirkkopuistossa eivätkä voineet liikkua ulkona.

Luutnantti Yrjö Roos apunaan arkkitehti Haakon Lindén, kapteeni Ilmari Jokinen ja taustalla tohtori Eino Suolahti olivat jo pidempään suunnitelleet jäänmurtaja Tarmon kaappausta ja viemistä laillisen hallituksen avuksi. Laiva oli avustanut vallankumouksellisten laivoja Pietarissa, Tallinnassa ja Suomessa. Laivan komendantti vänrikki Nikolai Telegin ja kapteeni Hj. W. Kauppi oli saatu mukaan valtaussuunnitelmaan. Laiva piti kaapata jo helmikuun lopussa, mutta hanke lykkäytyi eri syistä.

Roos sai 18.2. Svinhufvudin allekirjoittaman ja sinetillään vahvistaman valtakirjan Tarmon valtaamiseksi. Jäänmurtaja Tarmossa oli kapteeni, 41 miestä, venäläinen vartiostoupseeri ja 8 matruusia.

Suunnitelman mukaan Svinhufvud olisi ”liikemies Carlsson”, joka tulisi merelle ostamaan erästä jäihin jäänyttä laivaa. Jalmar Castrén olisi asiantuntija ”insinööri Collin”.

Perjantaina iltapäivällä 1. maaliskuuta Telegin sai määräyksen, että Tarmo lähtisi seuraavana aamuna kello 8 avustamaan laivoja Kokskärin edustalla. Telegin kertoi tiedon Jokiselle. Svinhufvud ja Castrén siirtyivät Hahlin asuntoon Bulevardi 14:ssä odottamaan Roosia. Ainoan kerran Hahl havaitsi pientä hermostuneisuutta Svinhufvudissa. Hjördis Runeberg toi edellisen piilopaikan vara-avaimet Svinhufvudille.

Seurue nousi Roosin autoon Annankadun puolella ja ajoi Bulevardia ja Etelä-Esplanadia Smolnan ohi Kauppatorille ja Katajanokalle. Tarmo oli Upseerikasinon vieressä Pohjoissatamassa. Kasinon katolla liehui anarkistien pääkallolippu. Punakaartilaiset vartioivat laivoja. Roosilla oli yllään venäläisen upseerin univormu, mikä esti lähemmät tarkastukset. Pilkkopimeässä he siirtyivät lankkuja pitkin laivasta toiseen ja Tarmoon.

Laivalle tuli tieto, että Tarmon onkin lähdettävä heti hinaamaan hiiliproomua toiselle laivalle, jonka oli määrä lähteä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Tallinnaa. Kun miehistö oli vapaalla, lähtö siirrettiin seuraavaan aamuun, ja koko valtaussuunnitelma täytyi peruuttaa. Laivaan piiloutuneet suojeluskuntalaiset lähtivät pois.

Svinhufvud, Castrén ja Roos päättivät oikaista suoraan jään yli Katajanokan rantaan. Kun oli kuljettu jonkin matkaa, Svinhufvud astui avantoon toisella jalallaan. Monet avannot oli tehty sitä varten, että matruusit voisivat pistää niihin ampumiaan upseereja. Heillä oli kiire, sillä ulkonaliikkumiskielto alkoi kello 21. Kauppatorin, Etelärannan ja Pohjois-Makasiininkadun kautta he tulivat Kasarmitorille, jossa he olivat vähän yli yhdeksän, ja totesivat, että Bulevardi 14:n portti olisi jo suljettu.

Svinhufvudilla oli taskussaan Runebergin asunnon avaimet, ja he pääsivät sinne turvallisesti, vaikka vastapäisessä kulmassa oli punakaartilainen vartiossa.

Toinen yritys Tarmolla onnistuu 3.3.

Seuraavana iltana 2.3. suojeluskuntalaiset piiloutuivat jälleen Katajanokalle palanneeseen Tarmoon. Svinhufvud ja Castrén vietiin illalla pankinjohtaja Anders Wiksténin kotiin osoitteessa Kruunuvuorenkatu 7. Pankinjohjaja Wikstén itse ei ollut kotona, sillä hän oli paennut punaisia, mutta vieraille tarjottiin illalliset ja heille tehtiin vuoteet isännän työhuoneeseen. Svinhufvud ja Castrén nukkuivat hyvin, joivat aamukahvin, lähtivät Roosin kanssa rantaan ja nousivat Tarmon kannelle aamulla 3. maaliskuuta.

Juonessa mukana ollut komendantti Telegin esitteli senaattorit insinööreiksi, jotka oli määrätty tarkastamaan jäihin juuttuneita laivoja. Vartiossa olleet suomalaiset punakaartilaiset yrittivät kieltää Tarmon lähdön, mutta Telegin lähetti venäläiset matruusinsa haukkumaan suomalaiset toverit, ja kello 8.10 Tarmo irtautui laiturista.

Puolenpäivän aikaan alkoivat näkyä Kokskär, Wulf (nykyään Aegna) ja Naissaari. Svinhufvud, Castrén ja Telegin istuivat salongissa syömässä lounasta. Vartiomiehet pyydettiin myös lounaalle. Roos tuli ilmoittamaan, että minuutin kuluttua alkaisi tapahtua. Svinhufvud ja Castrén pyysivät itselleen aseita, mutta niitä ei ollut. Telegin pyysi, että hänet lukittaisiin omaan hyttiinsä siltä varalta, että kaappaus epäonnistuisi ja hän voisi näyttää ulkopuoliselta. Castrén pisti hänen hyttinsä avaimen taskuunsa ja jäi kahden Svinhufvudin kanssa salonkiin.

Roos antoi ohjeet piilossa olleille suomalaisille vapaaehtoisille ja antoi merkin perämies Sjömanille leikata lennätinjohdot poikki. Vapaaehtoisia johtanut ja heille aseita hankkinut arkkitehti Haakon Lindén kertoo:

”Me syöksyimme hyteistämme suoraan ryssien kanssiin, jossa me browningit vireessä komensimme kädet ylös” Yksi matruusi yritti puolustautua, mutta ase temmattiin hänen kädestään, ja kaikki antautuivat taistelutta. Heidät suljettiin laivan työpajaan, jonne tuotiin myös laivan sähköttäjä.”

Kun valtaus oli onnistunut, pysäytettiin koneet ja koottiin vangit ja kaappausjuonessa mukana ollut laivaväki kannelle. Roos luki Svinhufvudilta saamansa määräyksen palauttaa Tarmo laillisen hallituksen käytettäväksi. Kohotettiin eläköön-huuto ja vedettiin Venäjän lippu alas ja nostettiin punakeltainen leijonalippu tilalle.

Koneet pantiin käyntiin ja lähdettiin kohti Tallinnaa. Yht’äkkiä saksalainen lentokone alkoi lähestyä Wulfin saaren kohdalla, ja sen pelättiin alkavan pommittaa Tarmoa. Punainen leijonalippu laskettiin ja tilalle nostettiin Tarmon suurin valkoinen pöytäliina. Tallinnaa lähestyttäessä jää paksuni, eikä Tarmo uskaltanut ajaa laivaväylää peläten, että venäläiset olivat miinoittaneet sen vetäytyessään.

Vähän ennen saapumista Tallinnan satamaan pöytäliina laskettiin ja tankoon nostettiin jälleen leijonalippu. Perillä oltiin kello 15.45. Suomen pääministeri Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén olivat päässeet pakoon punaisesta Helsingistä.

Berliinin ja Tukholman kautta Vaasaan

Saksan valtaamasta Tallinnasta Svinhufvud ja Castrén matkustivat junalla läpi Baltian Berliiniin. Siellä Svinhufvud tapasi Saksan sotavoimien ylipäällikön sotamarsalkka Paul von Hindenburgin ja Suomeen tehtävän intervention johtajaksi määrätyn kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin. Hän kävi 16.3. myös Saksan valtiopäivien valiokunnassa kuultavana Suomeen tehtävästä sotilasoperaatiosta, minkä valiokunta suomalaisia kuultuaan hyväksyi. Svinhufvud tapasi myös Saksan ulkoministeriön johtoa.

Berliinistä senaattorit matkustivat Tukholmaan, jossa Svinhufvud tapasi 20.3. pääministeri Nils Edénin ja meriministeri Erik Palmstiernan, joka oli helmikuussa yrittänyt käyttää hyväksi Suomen ja Venäjän tilannetta ja kaapata Ahvenanmaan Ruotsille. Saksa oli estänyt Ruotsin sotilasoperaation. Svinhufvud tapasi myös kuningas Kustaa V:n, joka koetti selittää parhain päin Ruotsin epäonnistunutta valtausta, mitä Svinhufvud muisteli:

”Ahvenanmaasta oli puhe ja hän sanoi: ’Vain humanitäärisistä syistä on Ruotsin retkikuntaan ryhdytty’. Tuumittiin kuitenkin molemmin puolin, että kyllä se siitä voidaan sopia. Kun hän oli kovin huolissaan asiasta, niin minä sanoin: ’Det är en sak, som vi kan göra upp vid ett glas punsch!’ (Asia voidaan sopia punssilasin äärellä).”

Tukholmasta senaattorit matkustivat Haaparantaan ja sieltä 23.3. Tornioon ja seuraavana päivänä Vaasaan, jossa he liittyivät siellä helmikuun alusta lähtien toimineeseen Vaasan senaattiin.

 

Kahden leirin Varkaus – kauppalahanke yhdisti

Sisällissodan kokemukset jakoivat Varkauden ja koko Leppävirran kahteen leiriin: vasemmistoon ja porvareihin. Kunnallispolitiikassa oli kuitenkin haettava yhteisiä ratkaisuja. Varkaudessa yhteistyöhön pakotti kauppalahanke, jonka edistäminen vaati yksituumaisuutta.

Erityisen jyrkkä rajalinja oli teollisuustaajamissa, mutta se halkaisi myös Leppävirran kirkonkylän ja maalaiskylät. Kaikkein syvin kuilu halkesi Varkauteen, jonka asukkaiden historiakäsitystä määritti vuosikymmeniä ”vuosi 1918 kertomuksineen, tarinoineen ja syytöksineen”. Varkautelaiset sitoutuivat valkoiseen tai punaiseen totuuteen.[1]

Työväenliikkeelle toiminnan kapinan kukistuminen lopetti väliaikaisesti kokonaan. Varkauden ja Leppävirran työväentalot otettiin takavarikkoon. Varkaudessa työväenyhdistyksen toiminnan aloittamista alkoivat valmistella tammikuussa 1919 punakaartista ja kapinasta erossa pysytelleet työväenliikkeen jäsenet. Varkauden tehtaiden uusi johtaja Edvard Cedercreutz, joka kuului myös suojeluskunnan esikuntaan, suhtautui asiaan myönteisesti. Hän antoi tehtaan juhlasalin työväenliikkeen maltillisten kannattajien käyttöön. Yhdistystä alkoi johtaa räätälimestari Albin Teräs, joka oli 1917 jättäytynyt sivuun radikalisoituneesta toiminnasta. Työväentalo avautui uudelleen kesäkuussa 1919.[2]

Työväenliike käytti sisällissodan jälkeen usein käsitettä ”punainen Varkaus”. Työväenyhdistys puhui mielellään Varkaudesta Savon punaisimpana paikkakuntana, mikä vaalitulosten perusteella piti paikkansa. Varkaus kuului punaisuudessaan myös maan kärkeen 1920–1930-luvuilla.

Leirijaon seurauksena työnväenliikkeen aktiivit joutuivat ahtaalle Varkaudessa. Ahlström-yhtiö seuloi työntekijöiden joukosta pois poliittisesti epäluotettavina pidetyt. Yhtiö antoi henkilöstöasioista vastanneille palkkausehtoja koskeneet ohjeet ”erittäin luottamuksellisissa” kiertokirjeissä. Mustalla listalla olivat etenkin ammattiyhdistysaktiivit ja kommunistit. [3]

Työväen Urheiluliittoon kuuluneen Varkauden Tarmoon kuuluneiden poikien oli 1930-luvulla vaikea päästä Ahlströmin perustamaan teollisuuskouluun. Urheilullisesti lahjakkaat porvarillisessa seurassa toimineet pojat sen sijaan pääsivät kouluun, vaikka heidän aikaisempi koulumenestyksensä olisi ollut heikko. Työläisurheilupiirit leimasivat nämä urheilijat jääpallo- ja painiteknikoiksi.[4]

Leiriraja määritti myös politiikasta vähän kiinnostuneiden varkautelaisten ja leppävirtalaisten aseman yhteisössä. Työväentaloilla kävi eri väki kuin seurantaloilla. Sama jako koski urheiluseuroja ja osuuskauppoja. Työväen Urheiluliittoon kuuluneiden seurojen urheilijat eivät saaneet osallistua samoihin kisoihin SVUL:n seurojen jäsenten kanssa. Vasemmistolaisten kauppa oli Varkaudessa pääpaikkaansa pitänyt osuusliike Työvoima, johon leppävirtalainen Osuusliike Alku sulautui 1921.  Porvarillisen leirin osuuskauppana palveli Leppävirralla 1917 perustettu Talous-Osuuskauppa, joka liittyi SOK:n jäseneksi.[5]

Valkoisen Suomen leiri oli väljärajaisempi

Valkoisen Suomen leiri oli Varkaudessa ja Leppävirralla lukumääräisesti pienempi kuin vasemmistolaisten muodostama. Sen vaikutusvalta oli kuitenkin suuri. Porvarillisten järjestöjen aktiiveista suuri osa oli johtavassa asemassa liike- ja pankkitoiminnassa sekä teollisuudessa. Pääosa opettajista kannatti porvarillisia puolueita.

Porvarillinen leiri muodostui työväenjärjestöjä löyhemmin toisiinsa sidoksissa olleista yhdistyksistä, joita sitoi yhteen suomalaiskansallinen maailmankatsomus. Tärkeä määrittäjä oli myönteinen suhtautuminen suojeluskunta- ja lottatoimintaan. Sekä Varkaudessa että Leppävirralla toimi suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Porvarillisten puolueiden kannattajia yhdisti vapaussodan vaaliminen ja itsenäisyyspäivän vietto. Leppävirralla paljastettiin vapaussodan sankaripatsas 10.7.1921. Varkauteen patsasta ei koskaan pystytetty.

Varkaudessa vuonna 1919 tehtaan klubi muodosti Ahlströmin paikallisjohdon ja toimihenkilöiden välisen yhteenliittymän. Leppävirralla puoluepoliittisesti sitoutumattomat nuorisoseurat muodostivat oleellisen osan porvarileirin toiminnasta. Pääosa nuorisoseurojen jäsenistä kannatti Maalaisliittoa. Partiotoiminta, maamiesseurat ja marttayhdistykset lukeutuivat valkoisen Suomen leiriin.

Työväenlehdet koettivat sisällissotaa käsitellessään vähätellä suojeluskuntatyön laajuutta ja merkitystä. Mikkeliläinen Vapaus-lehti väitti, että Varkauden valloituksen 10-vuotisjuhlaan osallistui helmikuussa 1928 vain 15 lottaa ja parikymmentä miestä, joista kaikilla ei ollut edes kivääriä. Lehti kyseli, ”jokohan Varkaudenkin pyssymiehet kyllästyvät turhanaikaiseen vouhasteluun pyssyjen kanssa”.[6] Sosiaalidemokraattien johtama Varkauden kauppala ei myöntänyt vuonna 1938 määrärahaa paikkakunnan valloituksen 20-vuotisjuhliin. Kauppala ei myöskään osallistunut tapahtuman juhlaliputukseen.[7]

Varkaudessa Ahlström Oy tuki merkittävästi porvarillista järjestötoimintaa Varkaudessa. Se ylläpiti tehtaan soittokuntaa. 1930-luvulla tehdas pyrki luomaan kaikki työntekijöitään yhdistävää yhteisöllisyyttä järjestämällä Tehtaan hiihdot, joihin koko henkilöstön oli osallistuttava. Vaikka ladulle lähtö oli pakollista, niin Ahlström saavutti tavoitteensa. Hiihdoista tuli suurtapahtuma, johon valmistauduttiin huolella.  Yhtiö tuki myös Varkauden Urheilijoita ja 1935 perustettua Warkauden Pallo -35 -palloiluseuraa, joka oli aikakaudelleen ominainen yhtiön ylläpitämä tehdasseura. Ahlström järjesti seuran pelaajille joko työ- tai opiskelupaikan. Varkauteen valmistui myös uusi ampumarata Ahlströmin tuella 1937.[8]

Hackman rahoitti Sorsakosken Urheilijoiden toimintaa ja rakennutti urheilukentän, jota vain SVUL:n urheilijat saivat käyttää. Myös Sorsakoskella hiihdettiin vuosittain yhtiön järjestämässä tapahtumassa. Yhtiö tuki lisäksi muun muassa vuonna 1882 perustettua soittokuntaa.[9]

Sosiaalidemokraatit niskan päällä vasemmiston taistossa

Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa SDP sai 74,3 prosenttia varkautelaisten äänistä. Vasemmiston ääniosuus laski alle 70 prosentin vuonna 1922, jolloin SDP sai 41,6 ja kommunistit 27,7 prosenttia äänistä. Joroisissa sosiaalidemokraatit keräsivät samoissa vaaleissa neljä kertaa enemmän ääniä kuin kommunistit. 1920-luvulla SDP:n kannatus vahvistui Varkaudessa ja nousi 1927 jo 62,6 prosenttiin. Kommunistien osuus jäi 11,5 prosenttiin.1930-luvulla SDP sai 76–81 prosenttia varkautelaisten äänistä. Pitkälti varkautelaisten tuella pääsi eduskuntaan Onni Hiltunen, josta tuli moninkertainen ministeri ja SDP:n puheenjohtaja.

Kokoomuksen ja edistyksen itsenäisyyden alkuvuosina selvästi yli kymmenen prosentin yltänyt kannatus supistui vähitellen Varkaudessa. Kokoomukselta vei ääniä Isänmaallinen Kansanliike, joka sai nelisen prosenttia varkautelaisten äänistä. Edistyksen kannatuksen yleissuunta oli laskeva, kuten koko maassa. Maalaisliitto oli teollisuuspaikkakunnalla pienpuolue, mutta onnistui saamaan 1939 lähes kuusi prosenttia varkautelaisten äänistä.[10]

Leppävirralla vasemmiston kannatus laski enemmän kuin Varkaudessa ja jäi pysyvästi alemmalle tasolle kuin Venäjän vallan vuosina. Vasemmiston kannatukseen vaikutti torpparivapautus. Vasemmistolaisten määrä pieneni, kun osa pientilallisiksi muuttuneista vuokraviljelijöistä siirtyi maalaisliiton kannattajiksi. Sorsakoski säilyi vahvasti vasemmistolaisena teollisuustaajamana.

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen kunnallishallinnossa lisäsi vasemmiston vaikutusvaltaa paikallistasolla. Joroisten valtuustossa puolueella oli selvä enemmistö ja varkautelaisilla sosiaalidemokraateilla oli 1920-luvulla vankka asema. Leppävirran kunnanvaltuustosta tuli vasemmistoenemmistöinen vuonna 1922, jolloin vasemmisto sai 21 paikkaa ja porvarilliset puolueet 15 valtuutettua.  Voimasuhteet kääntyivät porvarien eduksi 1930-luvulla.[11]

Maalaisliitto vahvistui Leppävirralla

SDP sai eduskuntavaaleissa 1919 koko Leppävirralla äänistä 57,4 prosenttia. Maalaisliiton kannatus nousi 27,4 prosenttiin. Kokoomus keräsi 7,9 ja Edistyspuolue 7,4 prosenttia äänistä. Vuonna 1922 SDP:n sai 28,2 prosenttia ja kommunistit 28,6 prosenttia äänistä. Kommunistit menestyivät erityisen hyvin Leppävirran maalaiskylissä. Suurimmaksi puolueeksi ylsi Maalaisliitto 30,8 prosentin kannatuksella. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi 1924 ja 1927, kun kommunistien kannatus laski. Vuonna 1930 Maalaisliitto sai 47,2 ja SDP 41,4 prosenttia äänistä. Osaltaan muutokseen vaikutti Varkauden irtautuminen itsenäiseksi kauppalaksi.

Maalaisliiton kannatukseen vaikutti torpparivapautus, jonka jälkeen puolue sai uusia tukijoita aiemmin vasemmistoa äänestäneistä. Leppävirran suurimmista tiloista erotettiin lukuisia tiloja. Yksistään Vokkolan tilasta itsenäistyi 23 torppaa ja 25 mäkitupaa. Hackmanin mailla oli etenkin Sorsakosken ympäristössä runsaasti torppia. Pappilan maista erotettiin itsenäisiksi tiloiksi 47 torppaa ja mäkitupaa. Tilojen määrä kasvoi myös vapaaehtoisten kauppojen, asutustoiminnan ja jakotoimitusten seurauksena. Yli kahden peltohehtaarin tilojen määrä lisääntyi Leppävirralla vuosina 1910–1940 yli viidenneksellä (853à1035).[12]

SDP:n kannatus oli Leppävirralla 1920-luvulla selvästi suurempi kuin Kuopion läänissä keskimäärin. Suuressa osassa Kuopion lääniä pääosan vasemmiston äänistä saivat kommunistit. 1930-luvulla SDP keräsi Leppävirralta edelleen suhteessa enemmän ääniä kuin Kuopion läänistä keskimäärin ja kamppaili kunnassa suurimman puolueen asemasta Maalaisliiton kanssa. Vuonna 1933 SDP ohitti uudelleen Maalaisliiton (45,7 % / 42,6 %). Leppävirta kuului silti 1930-luvulla Maalaisliiton vahvimpiin kannatusalueisiin Savossa. Kokoomuksen ääniosuus laski 1920-luvun 7–10 prosentista alle 5 prosentin 1930-luvulla. Ääniä puolueelta vei etenkin IKL, joka ylsi Leppävirralla 4–5 prosentin kannatukseen. Edistyspuolueen supistui talvisotaan mennessä runsaaseen prosenttiin.[13]

Vuoden 1922 lakko – työntekijöiden ja Ahlströmin kovin yhteenotto

Yhtiö ja työväenliike ajautuivat Varkaudessa kovimpaan yhteenottoon toukokuun alussa 1922, kun valtakunnallinen lakkoliikehdintä ulottui paikkakunnalle. Ahlström Oy:n sahan työväki esitti 25 prosentin palkankorotusvaatimuksen. Lakot levisivät tehtaiden muille osastoille ja lopulta lakossa oli noin tuhat työntekijää. Ammattiyhdistysväki pyrki saamaan aikaan kollektiivisen työehtosopimuksen, jollaista ei ollut solmittu Suomessa. Varkauden lakkolaiset saivat tukea Suomen lisäksi Ruotsista ja Norjasta. Lakkoavustuksia maksettiin lähes 369 000 markkaa. Ilmapiiriä kärjisti ennen lakon alkua huhtikuussa 1922 suoritettu punaisten hautamuistomerkin hävittäminen.

Ahlström ei hyväksynyt työntekijöiden vaatimuksia. Yhtiö palkkasi aluksi noin töihin kolmekymmentä Teknillisen korkeakoulun opiskelijaa murtamaan lakkoa. Myös lakon alkuvaiheessa yhteisymmärryksessä lakkolaisten kanssa huoltotöitä tehneet saksalaiset työntekijät siirtyivät tuotannollisiin tehtäviin. Saksalaiset olivat tulleet Varkauteen asentamaan J. M. Voithin toimittamaa paperikonetta.

Lakon pitkittyessä yhtiö toi Varkauteen lakonmurtajia, joita tuli paikkakunnalle eräiden arvioiden mukaan jopa 800. Osa heistä oli ilmeisesti aseistautuneita. Yhtiö onnistui pitämään tehtaat käynnissä ja myös hajottamaan työväenliikkeen rivejä, sillä osa työntekijöistä suostui rikkureiksi. Ahlström painosti lisäksi lakkoilijoita uhkaamalla häädöillä yhtiön omistamista asunnoista. Suomen Ammattijärjestö vetosi sisäministeri Heimo Helmiseen, jotta aseistettujen ja ”rähinällään kaikenlaista häiriötä aiheuttaneiden” lakonmurtajat saataisiin kuriin.[14]

Työntekijöiden oli annettava heinäkuun alussa periksi ja suostuttava palaamaan töihin entisin ehdoin. Ammattiosasto joutui kirjaamaan pöytäkirjaansa lakon päättyneen täydelliseen työläisten häviöön. Lakon aikana töihin suostuneet työläiset saivat osakseen ankaraa arvostelua. Heidän oli pyydettävä menettelyään julkisesti anteeksi. Petturuutensa tunnustaneiden nimiä julkaisi muuan muassa Paperityöläinen-lehti.[15]

Kauppalahanke yhdisti eri leirejä

Varkauden erottaminen omaksi kunnaksi oli esillä useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Vuonna 1856 senaatti teki Koskenniemen kaupungin perustamispäätöksen, joka ei kuitenkaan johtanut toimiin. Paul Wahl & Co. anoi senaatilta Varkauden erottamista omaksi kunnakseen Leppävirrasta 1880-luvun alussa. Senaatti hylkäsi kuitenkin anomuksen. Itsenäistymisajatus nousi esiin tämänkin jälkeen, mutta se ei toteutunut ennen 1920-luvun loppua. Kuopion läänin maaherra ehdotti marraskuussa 1918 Varkauden tehdasalueen muodostamista taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, mikä ei kuitenkaan toteutunut.[16]

Kauppalan perustamista kiirehti lisääntyvä lainsäädäntö. Vuoden 1923 köyhäinhoitolaki edellytti kunnilta aktiivisia toimia, joihin Leppävirran ja Joroisten kunnat eivät olleet Varkaudessa kiireisiä ryhtymään.[17] Ahlström rahoitti 1920-luvulla edelleen terveydenhuoltoa, vaivaishoitoa, tehdasseurakuntaa, kansakoulua ja poliisitointa.[18] Varkautelaisten suhteet etenkin Leppävirran suuntaan olivat itsenäisyyden alkuvaiheissa kireät. A. Ahlström Oy ja osa varkautelaisista jättivät 1923 kunnallisveronsa maksamatta Leppävirralle, koska kunnanvaltuusto oli päättänyt ottaa Varkauden köyhäinhoidon kunnan hoitoon. Varkautelaiset epäilivät köyhäinhoitonsa tason heikkenevän.[19] Varkauden irtautuminen Leppävirran ja Joroisten kunnista sai vauhtia, kun vuoden 1926 alussa voimaan tullut laki teki mahdolliseksi itsenäisen kunnan perustamisen irrallaan seurakunnallisesta hallinnosta. Tätä ennen kunnan perustaminen vaati itsenäisen seurakunnan olemassaoloa.

Ahlström-yhtiö jätti syyskuussa 1926 valtioneuvostolle anomuksen Varkauden muodostamiseksi itsenäiseksi kunnaksi. Kahden kunnan alueella toimiminen vaikeutti yhtiön liiketoimintaa ja yhdyskunnan kehittämissuunnitelmia. Ahlströmin maksamista kunnallisveroista vain suhteellisen pieni osa palautui tehdaspaikkakunnan kehittämiseen. Hanketta tuki myös työväenyhdistys, joka saattoi perustellusti olettaa vasemmiston saavuttavan uudessa kunnassa valtuustoenemmistön. Kauppalahankkeessa yhdistyivät siten paikkakunnan eri voimatekijöiden tarpeet.[20]

Kunnallisen itsehallinnon tarvetta lisäsi Varkauden väkiluvun nopea kasvu ja suurteollisuuden merkityksen korostuminen. Varkaudessa oli 1910-luvun lopulla 3460 asukasta. Asukasmäärä lisääntyi 1930-luvun puoliväliin mennessä 11 385 ihmiseen. Työikäisestä väestöstä 70 prosenttia sai elantonsa teollisuudesta. Tampereella teollisuus tarjosi työpaikan 56 prosentille ja Kotkassa 55 prosentille työikäisistä.[21]

Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander vahvisti 27.6.1928 päätöksen Varkauden kauppalan perustamisesta vuoden 1929 alussa. Tämän jälkeen nimitetty kauppalan järjestelytoimikunta koostui ensisijaisesti yhtiön ja työväenyhdistyksen edustajista. Perustamisvaihe sujui ilman suuria ristiriitoja, mistä suurin ansio kuului toimikunnan puheenjohtajana toimineelle Varkauden tehtaiden lakimiehelle Kuno Fredrik Nymanille. Leppävirta ja Joroinen hyväksyivät Varkauden irtautumisen, vaikka ne menettivät suhteessa enemmän verotuloja kuin asukkaita.[22]

Kauppalat olivat kaupunkimaisia kuntia, jonka hallinto järjestettiin yksinkertaisemmin kuin kaupungeissa. Kauppalaksi muuttuivat 1920–1930-luvuilla Forssa, Haaga, Hyvinkää, Karjaa, Karkkila, Kauniainen, Koivisto, Kouvola, Lahdenpohja, Lauritsala, Lieksa, Lohja, Loimaa, Nokia, Pieksämäki, Riihimäki, Rovaniemi, Suolahti, Valkeakoski ja Äänekoski. Lähes kaikki maailmansotien välillä syntyneet kauppalat olivat teollisuuspaikkakuntia tai rautateiden risteysasemia.

Sosiaalidemokraateille vahva edustus kauppalanvaltuustoon                                  

Joulukuun alussa 1928 järjestetyissä Varkauden ensimmäisissä kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 19 valtuutettua 29-jäseniseen valtuustoon. Porvarillisesta vaaliliitosta meni läpi kuusi ja kommunisteilta neljä ehdokasta. Vasemmisto sai yhteensä 86,4 prosenttia äänistä. Äänestysprosentti oli 62,4, mikä oli 1920-luvun kunnallisvaaleissa melko korkea. Sosiaalidemokraatit säilyttivät asemansa myös vuosien 1930, 1933 ja 1936 vaaleissa. Puolueen äänestäjiksi siirtyivät 1930-luvulla myös kommunistit. Vuonna 1936 valitussa 35-jäsenisessä valtuustossa sosiaalidemokraateilla oli 26 valtuutettua. Tämä valtuusto istui sotavuosien takia vuoteen 1945 saakka. Naisia valtuutetuista oli ensimmäisissä valtuustoissa enimmillään vain kolme.[23]

Varkaus muuttui kauppalan perustamisen jälkeen voimasuhteiltaan kaksinapaiseksi. Ennen kunnallisen itsehallinnon toteutumista Ahlström käytti taajamassa yksinään laajaa valtaa. Yhtiön asemaa korosti Leppävirran ja Joroisten kuntien vähäinen kiinnostus Varkauden asioita kohtaan. Esimerkiksi vuonna 1914 Ahlström joutui ottamaan hoitoonsa siltojen rakentamisen ja kunnossapidon, johon kunnilla ei ollut halua. Yhtiö tarvitsi kantavampia siltoja voidakseen laajentaa toimintaansa. Ahlström käynnisti myös omistamiensa alueiden kaavoituksen jo 1910-luvulla. Kauppalan toiminnan alettua yhtiön ja sosiaalidemokraattien johtaman kunnallishallinnon oli soviteltava näkemyksiään yhteen.[24]

Varkauden kauppalanhallinto koostui aluksi valtuuston ja hallituksen lisäksi yhdeksästä lautakunnasta. Valtuusto valitsi joulukuun lopussa 1928 jäsenet köyhäinhoito-, terveydenhoito-, holhous-, tie-, majoitus-, kunnanmetsä-, raittius- ja urheilulautakuntiin. Pian nimetyllä taksoituslautakunnalla oli suuri merkitys kunnallisverotuksen toimittamisessa. Valtuusto valitsi myös kansakoulujen ja kirjaston johtokuntien jäsenet. Pulavuosina kauppala asetti erillisen toimikunnan hoitamaan työttömyysasioita. Varkauden keskushallinnossa työskenteli aluksi neljä palkattua henkilöä kauppalanjohtajaksi valitun Oskari Ryynäsen johdolla. Kauppala vuokrasi tarvittavat toimistotilat Ahlström-yhtiöltä.[25]

Lapuan liikkeen kannattajat vaativat vuoden 1929 lopulta alkaen kommunistien sulkemista pois kunnallisista luottamustehtävistä. Sosiaalidemokraattienemmistöinen valtuusto ei kuitenkaan suostunut erottamaan kommunistivaltuutettuja, jotka olivat mukana kunnallisessa päätöksenteossa kommunistilakien voimaantuloon saakka. Linjausta tuki myös maalaisliiton ainoa valtuutettu Juho Takala, joka joutui tämän jälkeen lapualaisten uhkailujen kohteeksi.

Leppävirran kautta kulki Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta itärajalle Lieksan kautta johtanut kyyditysreitti. Etappipaikan toimintaa johti kunnaneläinlääkäri Aaro Hokkanen, jonka ohella pankinjohtaja Nike Riihikallio osallistui tiiviisti toimintaan. Leppävirran kautta itärajalle kuljetettiin ainakin kolme kommunistia ja yksi sosiaalidemokraatti. Karttulasta tuodut kyyditettävät siirrettiin Leppävirralla toiseen autoon, joka vei heidät seuraavaan etappipaikkaan Heinäveden Karvion kanavalle. Ainakin yksi kyyditys katkesi Leppävirralla, kun autoa ei järjestynytkään muilutuksen jatkamiseksi.[26] Varkauden kautta vietiin kohti itärajaa lapualaisten kuuluisin kyyditettävä presidentti K. J. Ståhlberg puolisoineen. Kyyditys katkesi kuitenkin Joensuuhun.

Oikeistoradikalismin vaalikannatus jäi Varkaudessa pieneksi, mutta tiukan linjan oikeistolaisuus vaikutti paikkakunnan ilmapiiriin. Isänmaallinen Kansanliike sai Varkaudessa eduskuntavaaleissa noin neljä prosenttia äänistä.

Ahlström ja Hackman tuottivat palveluita

Ahlströmin osuus paikallisten palveluiden tuottajana ei päättynyt kauppalan perustamiseen. 1930-luvun alussa puolivälissä Ahlströmin tuella Varkauteen valmistui nykyaikainen sairaala, jonka neljä miljoonaa markan kokonaiskuluista yhtiö maksoi 3,4 miljoonaa markkaa. Kauppala osti sairaalan yhtiöltä 1953.[27]

Ahlström Oy oli rakennuttanut 1924 Varkauteen myös uuden kansakoulun, jota laajennettiin 1930-luvun alussa. Yhtiö perusti 1930-luvun puolivälissä teollisuuskoulun ja ammattikoulun, joille se rakennutti tilat. Kaksivuotisesta teollisuuskoulusta valmistui työnjohtajia teollisuuden palvelukseen. Nelivuotisen ammattikoulun päämääränä oli kouluttaa ammattimiehiä vaativimmiksi muuttuneisiin työtehtäviin. 21-paikkaisen koulun ensimmäiselle vuosikurssille pyrki 185 poikaa.[28] Yhtiö omisti myös huomattavan osan kauppalan asuntokannasta.[29]

Ahlström ylläpiti useita saunoja, joita käyttivät etenkin ahtaissa oloissa asuneet työntekijät. Varkaudessa olivat käytössä muun muassa Viltinniemen, Pirtinvirran ja Lehtoniemen saunat. Pirtinvirran saunassa kävi paljon kylpijöitä 1920-luvulla:[30]

”Aikoinaan oli Pirtinvirran saunassa vuorot järjestetty siten, että naiset kylpivät tiistaisin ja perjantaisin, miehet torstaina ja lauantaina ja yhteissauna miehille ja naisille oli keskiviikkoisin. Nämä sekasaunat oli tarkoitettu lähinnä perhesaunoiksi, mutta tuppautuihan sinne aina nuoria miehiä, kun paikkakunnalla oli paljon komennusmiehiä. Täällä nimittäin rakennettiin paljon. Paperitehdas oli rakenteilla, voima-asema samoin, vaneritehdas, rautatiesillat, veistämö, voimalaitoksen savupiippu, niin että irtomiehiä riitti joka lähtöön. He katsoivat, että keskiviikon yhteissauna oli heille erittäin sopiva kylpemistä varten.”

Hackman vastasi Sorsakoskella palveluiden järjestämisestä samaan tapaan kuin Ahlström Varkaudessa, vaikka mittakaava oli selvästi pienempi. Suuri osa työntekijöistä asui Hackmanin rakennuttamissa taloissa, joista ensimmäiset valmistuivat jo 1880-luvulla. Yhtiön taloissa ei ollut saunoja, joten työväki perheineen kävi kylpemässä yleisessä saunassa, jonka yhtiö rakennutti vuonna 1913. Saunan yhteydessä sijaitsi pyykkitupa, jonne sai varata ajan ja ostaa lippuja saunan­hoitajalta.  Kotona pestiin vain välttämätön ”nyrkkipyykki”.

Yhtiön vuodesta 1902 ylläpitämä lakisääteinen sairaus- ja hautausapukassa toi turvaa työntekijän sairastuessa pitemmäksi tai joutuessa tapaturman uhriksi. Työntekijät maksoivat kassan kuluista kaksi kolmannesta ja yhtiö loppuosan. Ennen kansaneläkelain voimaantulo yhtiö maksoi pientä eläkettä vanhoille työntekijöilleen ja antoi heille polttopuut ilmaiseksi. Hackman perusti 1900-luvun alussa myös sairastuvan Sorsakoskelle ja palkkasi sairaanhoitajan. Pääosa synnytyksistä tapahtui 1920-luvulla sairastuvalla. Varsinaisia vuodepaikkoja tuvalla ei ollut. Vakavasti sairastuneet sairaanhoitaja ohjasi hoitoon kunnansairaalaan kirkonkylälle.[31]

Väkiluvun kasvu oli Suomen kärkitasoa Varkaudessa

Varkauden asuntokannan ja palveluiden kehittämiseen loi paineita väkiluvun nopea nousu. Paikkakunnan asukasluku kasvoi 1921–1939 viidenneksi nopeimmin Suomen maalaiskunnista ja kauppaloista. Vielä enemmän väki lisääntyi Helsingin naapurikunnissa Huopalahdessa, Kulosaaressa ja Oulunkylässä sekä Petsamossa, jonka nikkelikaivos ja Jäämeren satama houkuttelivat asukkaita.

Varkauteen muutettiin 1920-luvun lopulle saakka etenkin Leppävirralta ja Joroisista sekä Kuopion ja Mikkelin lääneistä. Muuttajien lähtöpaikkakuntien kirjo laajentui 1930-luvulla merkittävästi. Tehtaille tuli työntekijöitä eri puolilta maata. Varkaudesta muutettiin muutaman vuoden asumisen jälkeen etenkin Viipuriin tai Helsinkiin sekä toisille puunjalostuksesta eläville paikkakunnille.[32] Syntyvyys oli Varkaudessa 1930-luvulla jonkin verran alhaisempi kuin Kuopion läänissä, mutta korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.[33]

Väestönkasvun tuloksena kansakoululaisten määrä kasvoi Varkaudessa vuosina 1930–1940 yli 60 prosentilla (1135 à 1850), minkä seurauksena opettajien määrä lähes kaksinkertaistui (32 à 63). Koulutusmahdollisuudet laajentuivat, kun Varkauden Suomalainen Yhteiskoulu aloitti toimintansa keskikouluna vuonna 1919. Koulu muuttui yliopistoon johtavaksi 1927 ja ensimmäiset ylioppilaat saivat valkolakin keväällä 1930. Oppikoululaisia oli vuonna 1940 jo 285. Määrä oli kaksinkertainen vuoteen 1925 verrattuna.[34]

Pulavuosina työväestön leipä oli tiukassa

Suhdannevaihtelut tuntuivat 1920–1930-luvuilla voimakkaina pääosin yhdestä yhtiöstä riippuvaisessa Varkaudessa, jonka teollisuustuotannosta pääosa meni vientiin. Lisäksi paikkakunnan toiseksi suurin teollinen työnantaja, laivanrakennusta ja konepajatoimintaa harjoittanut Oy Lehtoniemi Ab, meni konkurssiin vuonna 1929. Ahlström osti konkurssipesältä yhtiön koneet, jotka se siirsi konepajalleen. Laivatuotanto loppui Lehtoniemessä kokonaan. Ahlström irtisanoi talouslaman aikana osan työväestöstään ja työpaikkansa säilyttäneet joutuivat tekemään lyhennettyä työpäivää. Yhtiön palveluksessa olleiden määrä laski vuosina 1929–1932 lähes viidenneksen (2 505 à 2 050).

Varkauden kauppala lievitti pula-ajan vaikutuksia rakennustyömaillaan, joilla maksetut palkat riittivät niukkaan toimeentuloon. Valtio järjesti vuosina 1932–1933 varkautelaisille hätäaputöitä oman paikkakunnan ulkopuolelta. Varkaudessa avustettavien määrä kasvoi lähes nelinkertaiseksi (544 à 1977). Enemmän kuin joka viides varkautelainen sai vuosina 1931–1932 apua köyhäinhoitolautakunnalta. Köyhäinhoitomenot muodostivat talouslaman aikana viidenneksen kauppalan menoista.[35]

Leppävirralla oli enimmillään virallisesti työttömänä 849 henkilöä, 10,7 prosenttia työvoimasta. Lisäksi kunta työllisti 60, valtio 186 ja yksityiset 163 henkilöä väliaikaisesti. Hätäaputöinä rakennettiin Varkaus–Viinijärvi rataosuutta vuodesta 1932 alkaen ja Kuopio–Leppävirta -maantietä korjattiin. Leppävirralle valmistui myös urheilukenttä 1931–1932 pääosin hätäaputöinä.[36]

Varkauden tehtaiden työntekijämäärä kääntyi 1933 nousuun ja 1938 Ahlström työllisti jo 3 378 henkilöä. Heistä lukeutui 350 toimihenkilöihin 1930-luvun lopussa. Tehtaan tuotantomäärät kohosivat koko 1930-luvun. Pulavuosinakin tuotanto kasvoi, mutta tuotteista saatu hinta oli alhainen. Paperintuotanto kasvoi 60 prosenttia (43 716 tonnia à 69 800 tonnia) 1930-luvulla. Varkaudessa tuotettiin vuosikymmenen lopussa 17 prosenttia Suomessa valmistetusta sanomalehtipaperista ja liki kymmenesosa vanerista.[37] Yhtiö perusti myös talotehtaan, jossa valmistui 1940 jo 883 taloa.[38]

Maaliikenteen merkityksen kasvu ja sisävesiliikenteen vähentyminen vaikuttivat Varkauden konepajatuotantoon. Matkustajalaivojen ja proomujen valmistus loppui kokonaan. Varkaudessa rakennettiin 1930-luvulla 9 hinaajaa ja 38 lauttaa. Maaliikennettä palvelevien tilausten määrä sen sijaan kasvoi. Rautatiehallitus ja Tie- ja vesirakennushallitus tilasivat rautatie- ja maantiesiltoja sekä siltaelementtejä. Kasvava tavaraliikenne vaati kantavampia siltoja.[39]

Varkaudesta kehittyy talousalueen keskus

Varkaudesta kehittyi 1930-luvulla talousalueen keskus. Leppävirralla toiminut Talous-Osuuskauppa siirsi päätoimipaikkansa 1936 Varkauteen, jonne se rakennutti kauppalan ensimmäisen tavaratalon. Osuuskaupan muuttopäätöstä kiirehti SOK. TOK laajensi nopeasti toimintaansa kauppalassa ja perusti sinne vuoteen 1942 mennessä kuusi sivumyymälää.[40]

Kasvava Varkaus muodosti tärkeän markkina-alueen lähialueilla tuotetulle maidolle ja maitojalosteille. Leppävirran Osuusmeijerin ryhtyi 1930-luvulla valmistelemaan maidonjalostuksen siirtämistä Varkauteen. Uusi meijerirakennus valmistui kauppalaan kesällä 1940. Meijeri muutti nimensä 1944 Varkauden seudun osuusmeijeriksi, johon yhdistyivät1950-luvulla Joroisten ja Jäppilän osuusmeijerit sekä kaksi pientä kylämeijeriä.[41]

Varkauden Osuuskassasta alkoi muodostua alueen merkittävin osuuskassa. Jäsenmäärältään se oli 1933 maan suurin. Kassan kuului 500 jäsentä ja tallettajia oli 900. Jäsenkunnasta suuren osan muodostivat Varkauden ympäristön maanviljelijät.[42]

Varkauden muuttuminen näkyi myös liikennemäärissä. Kauppalassa 27. elokuuta 1937 suoritetussa liikennelaskennassa kaupungin vilkkaimmalla väylällä Ahlströminkadulla liikkui vuorokauden aikana 1 100 ajoneuvoa, 5 387 pyöräilijää ja 3 370 jalankulkijaa. Ajoneuvoista 306 oli hevosvetoisia, 273 henkilö- tai pakettiautoja, 150 kevyitä kuorma-autoja, 248 raskaita kuorma-autoja, 177 linja-autoja ja 33 moottoripyöriä.

Vilkkainta liikenne oli klo 16–17, jolloin laskentapisteen ohi ajoi 626 pyöräilijää ja 77 autoa. Kovin runsasta liikenne ei ollut, sillä pyöriä kulki ruuhkaisimman tunnin aikana keskimäärin kymmenen minuutissa ja autoja oli liikkeellä noin 47 sekunnin välein.[43]

Sotatarviketuotantoa Sorsakoskella ja Varkaudessa

Talvisodan alla ja aikana Sorsakosken ja Varkauden tehtaat muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Sorsakosken tehtaiden hylsyosasto perustettiin syksyllä 1939 pikavauhtia toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Pääesi­kunnan sotatalousosaston määräyksestä Sorsakoskelle siirrettiin Viipurin ammatti­kou­lusta ja useista tehtaista työstökoneita, jotka valtio oli määrännyt vuokrattaviksi. Jopa Fazerin entisiä makaroni­prässejä käytettiin Sorsakoskella hylsyjen valmistuksessa.

Ensimmäiset tykinhylsyt valmistuivat jo talvisodan aikana. Sotavuosina Sorsakosken tehdas tuotti pääasiassa tykin hylsyjä Suomen armeijan tarpeisiin. Sota-aikana valmistui yli miljoona kappaletta 37 ja 105 millimetrin hylsyjä. Tehtaassa valmistettiin jonkin verran myös käsiaseiden hylsyjä. Sorsakoskella tehtiin muun muassa Suomi-konepistoolin patruunoiden hylsyjä. Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio lopetti hylsytuotannon vuonna 1945. Hylsytuotanto alkoi uudelleen 1959.

Talvisodan aikana hylsyjä valmistivat pääosin miehet. Sotatarviketuotannon käynnistämisessä tarvittuja ammattimiehiä ei kutsuttu rintamapalvelukseen. Naisten osuus hylsyosaston työntekijöistä kasvoi jatkosodan aikana. Tärkeimmät ammattimiehet saivat komennuksen jäädä tehtaalle.  Sorsakosken tehdas valmisti hylsyjen lisäksi pioneeritarvikkeita ja puukaasuttimia.

Varkauden konepajateollisuus muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Talotehdas valmisti jatkosodan aikana vanerisia sotilas- ja hevostelttoja Saksan armeijalle. Itärintamalle lähti 5 000–6 000 lämmitettävää telttaa. Erityisen tärkeä Suomen armeijalle oli Varkauteen sijoitettu panssariajoneuvojen korjaamo, joka kunnosti sotasaaliiksi saatua puna-armeijan kalustoa suomalaisten käyttöön. Varkauden tehtailla työskenteli jatkosodan aikana 2 600–3 100 henkeä.[44]

Varkauden merkitystä korosti Joensuuhun vuosien 1939–1940 aikana valmistunut rautatieyhteys. Radan kiskojen asennustöitä kiirehdittiin syksyllä 1939 ja Varkaus–Viinijärvi -osuus saatiin liikennöitävään kuntoon ennen talvisotaa. Sitä voitiin käyttää hiljaisilla nopeuksilla joukkojenkeskityksiin.[45]

Sisällissodan muistot jäivät taka-alalle

Sotavuosina Varkaudessa ja Leppävirralla valitsi sotaan edeltäviin verrattuna vuosiin verrattuna sovinnollinen ilmapiiri. Varkautelaiset ja leppävirtalaiset tekivät suuremmitta nurinoitta osuutensa Suomen puolustamisessa. Vertauskuvallisesti oli tärkeää, että kaatuneiden muistopäivän jumalanpalveluksen jälkeen laskettiin seppeleet sankarihaudoille sekä 1918 ”kummallakin puolella henkensä uhranneiden haudoille”.

Ilmapiirin muuttumisesta kertoi suojeluskuntatoiminnan laajentuminen. Varkaudessa suojeluskuntaan liittyi syksyn 1939 ja talvisodan aikana noin 150 miestä. Leppävirrallakin järjestö sai paljon uusia jäseniä. Mukaan lähti myös vasemmistolaisia etenkin sen jälkeen kun sosiaalidemokraattinen puolue oli antanut siihen luvan.[46]

Varkauden seudun Aseveljet ry perustettiin 24. elokuuta 1940. Sen puheenjohtajana toimi sosiaalidemokraatteihin lukeutunut opettaja Reino Peltonen. Yhdisti huolehti muun muassa asevelitonttien jakamisesta rintamamiehille ja järjesti työväentalolla asemiesiltoja jatkosodan aikana.[47] Ajan henkeä kuvasi se, että Suomen ja Ruotsin toukokuussa 1941 käymään marssimaaotteluun osallistui 7 028 varkautelaista.[48]

Sota näkyi etenkin Varkaudessa jatkuvasti. Panssarikorjaamolla kunnostettuja vaunuja koeajettiin kauppalan kaduilla ja jatkosodan aikana paikkakunnalla koulutettiin panssarimiehiä. Hyvien liikenneyhteyksien ansiosta Varkaus soveltui sotasairaalan sijoituspaikaksi. Kauppalassa toimi talvi- ja jatkosodan aikana sotasairaala. Varkauteen perustettiin 47. sotasairaala 7. joulukuuta 1939. Sen edeltäjä oli Käkisalmessa toiminut 12. sotasairaala, jonka toiminta siirrettiin Varkauteen. Sairaala sai käyttöönsä tilat Tehtaan koululta ja Tehtaan sairaalasta. Toipuvia sotilaita sijoitettiin myös muille kouluille.

Sotasairaalan jälkipolvien parhaiten tuntema hoidettava oli silloinen majuri Adolf Ehrnrooth (1905–2004), joka haavoittui vaikeasti heti jatkosodan alussa 1. heinäkuuta 1941. Hänet tuotiin Punkaharjulla kenttäsairaalassa tehtyjen leikkausten jälkeen hoidettavaksi Tehtaan koululle.

Varkautta ei pommitettu sen sotilaallisesti merkityksestä huolimatta sotavuosina. Kauppalan suojana ei ollut talvisodan aikana ilmatorjunta-aseistusta ennen kuin Ahlström Oy:n ostamat kaksi kevyttä Bofors-tykkiä saatiin käyttöön. Jatkosodan aikana kalustoa oli käytössä enemmän. Myös Sorsakoski välttyi pommituksilta. 

Linkkejä:

Sata kuvaa Varkaudesta 1917–2017. 

Varkauden, Valkeakosken ja Forssan museoiden tietokanta kertoo erityisesti Suomen teollistumisen historiasta.

Lii-Filmin vuonna 1946 valmistunut lyhytelokuva kuvaa Varkauden tehtaiden työntekijöiden kalastusretkeä, jolle kalamiehet pääsivät hinaaja Kalakukon avustamana. Aluksen perässä kulki kymmeniä soutuveneitä, joilla saattoi perillä soutaa hyville kalapaikoille. Kalakukko oli kalastuksen harrastajien käytössä vuodesta 1941. Saaliit toivat toivottua säännöstelyajan niukkaan ruokapöytään. Hinaajan kyydissä varkautelaiset pääsivät myös hyville marjapaikoille. 

Kansallisbiografian artikkeli Onni Hiltusesta.

Kirjallisuutta:

Itkonen, Hannu (toim): Varkaus, Suomi ja vuosi 1918. Kansallinen ja paikallinen vallankumous. Varkauden museon julkaisuja 7, 2000.

Hannu Itkonen Hannu. Varkautelaisten vuosisata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004

Myllylä Martti. Albert Krank – varkautelainen laivanrakentaja. Suomen Höyrypursiseura r.y. 1990.

Soikkanen Hannu. Varkauden historia, 1963.

Valta Reijo. Laudamiehestä Hietaseen. Paul Wahl & Co:n laivasto ja sen toiminta 1830-luvulta vuoteen 1909. Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2000. (1. painos 1997.)

Lähteitä:

[1] Itkonen 2004, s. 162.

[2] Soikkanen 1963, s. 647.

[3] Kokkonen Jouko. 1991. Varkauden kauppalan poliittinen ilmapiiri 1928–1940. Poliittisen historia pro gradu. Helsingin yliopisto, s. 30.

[4] Itkonen 2004, s. 190.

[5] Hovi 1995, s. 391–394.

[6] Itkonen 2004, s. 181.

[7] Itkonen 2004, s. 217.

[8] Itkonen 2004, s. 183.

[9] Kokkonen 2005.

[10] Soikkanen 1963, s. 649, 662 ja 678–679.

[11] Hovi 1995, s. 385–386 ja 441.

[12] Hovi 1995, s. 363–364.

[13] Hovi 1995, s. 440–441, 777.

[14] Itkonen 2004, s. 137.

[15] Itkonen 2004, s. 136 139.

[16] Soikkanen 1963, s. 379–384 ja 389–394.

[17] Itkonen 2004, s. 147– 148.

[18] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.

[19] Hovi 1995, s. 360.

[20] Itkonen 2004, s. 132.

[21] Itkonen 2004, s. 195.

[22] Soikkanen 1963, s. 392.

[23] Soikkainen 1963, s. 396. Itkonen 2004, s. 166 –

[24] Itkonen 2004, s. 83–84.

[25] Itkonen 2004, s. 191–195.

[26] Siltala 1985, s. 303.

[27]Itkonen 2004, s. 201.  Soikkanen 1963,375 ja 447.

[28] Itkonen 2004, s. 219.

[29] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.

[30] Itkonen 2004, s. 155.

[31] Kokkonen 2005, s. xxx.

[32] Soikkanen 1963, s. 292–293.

[33] Soikkanen 1963, s. 288.

[34] Soikkanen 1963, s. 578–585.

[35] Soikkanen 1963, s. 433.

[36] Hovi 1995, s. 430–431.

[37] Soikkanen 1963, s. 170 ja 178.

[38] Itkonen2004, s. 196.

[39] Itkonen 2004, s. 196.

[40] Hovi 1995, s. 391–394.

[41] Hovi 1995, s. 367–368.

[42] Itkonen 2004, s. 203. Soikkanen 1963, s. 275.

[43] Itkonen 2004, s. 220.

[44] Itkonen 2004, s. 240–241.

[45] Kai Sarmanne, Strategiset (keskityskuljetuksiin ja suuriin ryhmitysmuutoksiin liittyvät) joukkojen siirrot viime sodissamme, Tiede ja Ase 1962,  ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/download/47426/13301

[46] Soikkanen 1963, s. 682. Hovi 1995, s. 455.

[47] Soikkanen 1963, s. 682. Itkonen 2004, s. 246– 247.

[48] Soikkanen 1963, s. 684.

Kiuruvedellä päästiin vähällä sisällissodasta

Vuosi 1918 oli kurja myös Kiuruvedellä. Sisällissodan pahimmat kauhut jäivät kuitenkin kauas Pohjois-Savon perukoista.

Suomessa ja koko Venäjän imperiumissa koitti vapauden ja toivon aika, kun Nikolai II joutui luopumaan vallasta maaliskuussa 1917. Kiuruvedellä järjestetty kansalaiskokous, johon osallistuivat kaikki kansalaispiirit, lähetti onnittelusähkeen Venäjän valtakunnanduumalle.

Riemu haihtui pian ja vaihtui kamppailuksi vallasta porvarien ja sosialistien välillä. Sosiaalidemokraateilla oli eduskunnassa vuoden 1916 vaaleissa saatu yksinkertainen enemmistö. Vaa’ankielenä oli maalaisliitto. Tilannetta pahensi elintarvikepula, joka syveni viljantuonnin Venäjältä tyrehdyttyä. Suomi sai vuoden 1917 alussa yli kaksikolmasosaa syömäviljastaan Venäjältä. Kiuruvedelläkin tunnettiin ukrainalainen ruis ja vehnäänkin oli jo totuttu.

Levottomuutta lisäsi maassa ollut venäläinen sotaväki, jonka kuri heikkeni nopeasti vuoden 1917 aikana. Sotilaita oli myös sisämaassa muun muassa tekemässä linnoitustöitä. Kiuruvedellä ei rakennettu linnoitteita, joten paikkakunnilla näkyi vähän venäläistä sotaväkeä, mikä rauhoitti oloja. Järjestys säilyi kunnassa muutenkin hyvin. Etelä- ja Länsi-Suomen maatalouslakot eivät ulottuneet. Myöskään uittotyömailla ei keväällä 1917 ollut isoja lakkoja. Viinankeittäjiä sen sijaan paljastui tuon tuosta.

Eduskunta hyväksyi sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja itsenäisyysmielisten porvarien äänin 18. heinäkuuta valtalain, joka olisi tehnyt eduskunnasta päättäjän Suomen sisäisissä asioissa. Venäjän väliaikainen hallitus ei tapahtunutta hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan. Päätös oli katkera sosiaalidemokraateille. Lokakuun alun vaaleissa eduskunnasta tuli jälleen porvarienemmistöinen.

Punainen paikkakunta

Kiuruvedellä SDP:n kannatus oli vahva. Puolue sai lokakuun eduskuntavaaleissa yli 57 prosenttia äänistä. Vaalituloksen voi arvioida kuvanneen hyvin poliittisia mielialoja, sillä äänestysprosentti (76 %) oli selvästi korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.

Valtakunnallisen vaalitappion kärsineen SDP:n johto radikalisoitui ja jyrkät mielipiteet saivat yhä enemmän tilaa työväenliikkeessä. Suomen Ammattijärjestö kehotti 20. lokakuuta perustamaan työväen järjestyskaarteja. SDP hyväksyi päätöksen ja kaartien perustaminen sai vauhtia.

Järjestyskaartit ottivat suurimman osan Suomesta valvontaansa marraskuun yleislakon aikana. Kiuruveden vastaperustettu kaarti varmisti osaltaan, että lakko pitää. Kiuruvedellä ei kuitenkaan tehty elintarvikkeiden tai aseiden etsintöjä, joiden yhteydessä tapahtui väkivallantekoja eri puolilla Suomea.

Vilho Saastamoisen johtama järjestyskaarti keskittyi nimensä mukaisesti järjestyksenpitoon toisin kuin osa kaarteista, jotka syyllistyivät erilaisiin laittomuuksiin. Saastamoisesta tuli päällikkö, koska hän oli käynyt sotaväen. Hän oli myös ollut Amerikassa ja tutustunut siellä sosialismiin. Kaartin toimintaan osallistuivat poliisit Robert Drufva ja Juho Ruotsalainen.

Suojeluskunta aloitti toimintansa yleislakon loppuvaiheissa 18. marraskuuta 1917. Sen päälliköksi valittiin Antti Tikkanen. Kyläosastot aloittivat toimintansa kirkonkylässä, Luupuvedellä, Lapinsalossa, Kalliokylässä, Niemiskylässä, Aittojärvellä, Rytkyllä, Toiviaiskylässä ja Honkarannalla. Aseistuksena suojeluskuntalaisilla oli puolenkymmentä kivääriä, muutama pistooli ja kolme Viipurista saatua käsipommia. Toiminta alkoi tehostua, kun kuusi miestä lähti suojeluskuntakursseille Kuopioon vuoden 1918 alussa.

Yhteinen itsenäisyysjuhla

P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi 4. joulukuuta itsenäisyysjulistuksen, jonka toteuttamiseen tähtäävät toimet eduskunta hyväksyi kaksi päivää myöhemmin. Suomen itsenäisyys tarvitsisi ensin Venäjän tunnustuksen, jota Svinhufvudin hallitus Venäjällä valtaan nousseelta bolsevikkihallitukselta vastentahtoisesti pyysi. Kansankomissaarit antoivat tunnustuksen 31. joulukuuta. Ranskan, Saksan ja Pohjoismaiden tunnukset tulivat nopeasti.

Tunnustusten tultua oli aihetta juhlaan. Kiuruvedellä sosialistit ja porvarit viettivät yhteistä juhlaa Suomen itsenäisyyden kunniaksi 20. tammikuuta. Juhlakulkue lähti työväentalolta ja päätyi nuorisoseurantalolle. Tilaisuus pidettiin sosiaalidemokraatti Olli Partasen kuntakokouksessa tekemän aloitteen pohjalta. Kokous hyväksyi Partasen ponnen, jonka mukaan sen osallistujat ”tunsivat kiitollisin ja hartain mielin että olemme vapaan ja itsenäisen Suomen tasavallan kansalaisia”.

Yhteinen juhla ei ollut itsestäänselvyys. Porvarit ja sosialistit järjestivät suurelta osin omat juhlansa. Näin tapahtui myös Helsingissä, jossa porvareilla ja sosialisteilla oli omat juhlansa viikon välein.

”Sisäinen sota” alkaa

Ilmapiiri oli Kiuruvedellä tammikuussa 1918 jännittynyt, mutta normaaliin arkeen suuntautunut. Maaliskuuksi suunniteltujen kunnallisvaalien valmistelut olivat meneillään. Rautatien rakentaminen Iisalmen ja Ylivieskan välillä oli alkamassa, kun senaatti sai vahvistettua ratasuunnan Kiuruvedellä. Huhut ratatöistä toivat väkeä Kiuruvedelle.

Kiuruveden näkökulmasta sisällissodan syttyminen oli yllätys. Sodan alkaminen ei juurikaan näkynyt, vaan Savon pohjoiskulmalla vain seurattiin tilanteen kehittymistä. Ainoastaan porvarilehdet ilmestyivät valkoisten hallussa olevassa osassa Suomea. Luetuimpia niistä olivat Kiuruvedeltä Salmetar, Savon Sanomat ja Savo. Lehtien kertomasta välittyy, miten vaikea tilannetta oli aluksi hahmottaa.

Savo julkaisi 29. tammikuuta kenraali Mannerheimin ”sisäisen sodan” johdosta antaman julistuksen: ”Jos eivät punakaartilaiset alistu laillisen hallitun vallan alle tulevat maan harmistuneet talonpoikaisjoukot ase kädessä itse tuomitsemaan maan petturit”. Sota kosketti nopeasti myös Savoa. Jo 2. helmikuuta Savo-lehti kertoi Varkauden punakaartin ja Pieksämäen suojeluskunnan kahakasta: ”Näin on siis Savossakin alkanut sisällissota, josta koko ajan olemme väestöä mitä ankarimmin varottaneet.” Kiuruvetisten lukemat lehdet käyttivät sodasta sen kestäessä eniten nimeä kansalaissota. Toiseksi yleisin oli vapaussota ja myös sisällissota esiintyi lehtien palstoilla.

Aseita suojeluskunnalle

Kiuruvesi jäi kauan rintamalinjan valkoiselle puolelle. Kapinajohtajat olivat tienneet, että vallanotto onnistuu Etelä-Suomessa. Pohjois-Suomen punakaartien he toivoivat pystyvän sitomaan valkoisten voimia ja jopa muodostamaan pitkäaikaisia kapinapesäkkeitä. Tähän ei ollut kuitenkaan vähäisen aseistuksen vuoksi käytännön mahdollisuuksia.

Punaisten hallinnassa olleessa Etelä-Suomessakin maaseudun työväenjärjestöt lähtivät mukaan kapinaan usein enemmän velvollisuudentunnosta kuin vallankumousinnosta. Kapinamieli oli korkeimmillaan suurissa kaupungeissa ja teollisuustaajamissa. Kiuruvedellä työväenyhdistys lähinnä tarkkaili tilanteen kehitystä.

Suojeluskuntalaiset ryhtyivät sen sijaan Kiuruvedellä toimiin osallistuakseen kapinan kukistamiseen. Ensimmäisenä tavoitteena oli saada lisää aseita. Sodan syttyminen ei näkynyt välittömästi Kiuruvedellä. Suojeluskuntalaiset päättivät hankkia aseita Pohjanmaalta, josta niitä oli saatavissa. Venäläiset oli riisuttu maakunnassa aseista hallituksen joukkojen ylipäälliköksi nimitetyn C. G. Mannerheimin johdolla. Matkalle lähti helmikuun alussa Antti Tikkasen johdolla neljä miestä kahdella hevosella.

Tikkanen lähetti pyynnön saada aseita Mannerheimille Vaasaan. Mannerheimin puolesta tuli vastaus, ettei aseita ollut saatavissa. Kiuruvetiset liittyivät tähän jälkeen Ylivieskassa eteläpohjalaisiin, jotka olivat menossa Ouluun osallistuakseen kaupungin punaisten ja venäläisten kukistamiseen. Valkoiset valtasivat Oulun 3. helmikuuta. Varajoukkoon määrätyt Kiuruveden miehet saivat Oulusta mukaansa 63 kivääriä, panoksia ja käsikranaatteja.

Välikohtaus työväentalolla

Kiuruvedellä ei näkynyt helmikuun alussa kapinan merkkejä. Aseiden hakumatka ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Joidenkin tietojen mukaan punakaarti asetti saatuaan tiedon retkestä vartiot tienvarsille ottaakseen aseet haltuunsa. Tämän vuoksi aseet vietiin varmuuden vuoksi ensin Niemiskylän Niskalaan ja kuljetettiin sieltä kirkonkylään ja osittain edelleen Iisalmeen.

Pahin välikohtaus sattui illalla 5. helmikuuta, kun Kiuruveden työväentalolle tuli kahdella hevosella aseistautuneita punakaartilaisia Iisalmesta. On mahdotonta täysin luotettavasti selvittää, mitä Kiuruvedellä tapahtui. Välikohtauksesta tuomittujen punakaartilaisten ja suojeluskunnan antamien lausuntojen perusteella voi muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan.

Iisalmesta tuli kahdella hevosella punakaartilaista ottamaan selvää tilanteesta Kiuruvedellä. Heillä oli mahdollisesti tarkoituksena riisua tilaisuuden tullen suojeluskuntalaisilta aseet. Toista hevosta ajaneen Paavo Rissasen mukaan häntä oli pyydetty Kiuruvedelle ”ottamaan lahtareilta aseita”. Pienen partion mahdollisuudet toteuttaa tämä aie olisivat kuitenkin olleet hyvin rajalliset.

Punakaartilaisten ”lentävää osastoa” johti kuulustelupöytäkirjojen mukaan Pekka Kauppinen. Kiuruvedelle menon tarkoituksena oli Uuno Grönforssin mukaan karkottaa huligaanit Kiuruvedeltä. Retken alkusysäyksenä olisi ollut Kiuruvedeltä tulleen tuntemattoman varkautelaismiehen kertomus paikkakunnalla olleista tuntemattomista miehistä. Aseistuksena miehillä oli kaksi Berdan-kivääriä, kolme muuta kivääriä ja ainakin yksi käsiase.

Työväentalolle kokoontui iisalmelaisten tultua Kiuruveden punakaartin johtohenkilöitä. Kaartin päällikkö Vilho Saastamoinen tapasi matkalla työväentalolle maltillisiin sosiaalidemokraatteihin lukeutuneen V. H. Kämäräisen, joka kertoi Saastamoisen vakuuttaneen hänelle, ettei missään tapauksessa ryhdy aseellisen toimintaan. (Kämäräinen toimi kunnallispolitiikassa Kiuruvedellä ja kuului eduskuntaan 1939–1945 SDP:n ryhmässä. Hänkin oli omaksunut sosialismin Amerikan-vuosinaan.)

Osapuolten muistikuvat tapahtumasta poikkesivat kovasti toisistaan. Suojeluskunnan esikunnan kesäkuussa valtiorikosoikeudelle antaman lausunnon mukaan työväentalolta ammuttiin useita kymmeniä laukauksia suojeluskuntalaisia päin. Punakaartilaiset myönsivät ampuneensa joitakin laukauksia ilmaan.

Kuulusteluissa punakaartilaiset vähättelivät tapahtumaa, jota suojeluskuntalaiset suurentelivat sodan päätyttyä korostaakseen tehneensä osansa vapaussodassa. Joka tapauksessa tilanne laukesi iisalmelaisten lähtöön takaisin Iisalmeen.

Kiuruvesi valkoisten haltuun

Kiuruvedellä valtasuhteet tulivat selväksi, kun 60–70 suojeluskuntalaista otti 7. helmikuuta työväentalon hallintaansa. Iisalmessa punakaartin toiminta päättyi 10. helmikuuta, kun se antautui Kajaanin suojeluskuntalaisten piiritettyä työväentalon.

Nuorisoseurantalosta tuli suojeluskunnan komentopaikka. Sen kautta lähti miehiä rintamalle. Suojeluskunnan tehtävänä oli huolehtia myös huollosta. Armeija tarvitsi vaatteita, elintarvikkeita, hevosia ja hevosille heiniä.

Valkoisen armeijan miehistö koostui aluksi vapaaehtoisista ja värvätyistä. Vapaaehtoisia alkoi lähteä rintamalle senaatin 6. helmikuuta antaman julistuksen pohjalta. Kiuruvedeltä lähti 14. helmikuuta 45 miestä johtajanaan J. Favorin. Kuopiossa he saivat tehtäväkseen siirtää osan Suomen Pankin kultavarannosta Jyväskylään.

Miehet osallistuivat myös Varkauden valtaukseen. Toinen 44 miehen joukko lähti 18.2. Paavo Jauhiaisen johdolla suoraan Varkauteen. Kiuruvetiset osallistuivat punaisten pisimpään valkoisten alueella hallitsevan paikkakunnan valtaukseen. Suojeluskuntalaisista Vilho Knuutinen haavoittui ja kuoli Varkauden sairaalassa vammoihinsa. Tappiot kärsineet punaiset joutuivat ankarien rankaisutoimien kohteeksi. Heti taistelujen päätyttyä ammuttiin 80 miestä. Kiuruveden miesten osallistumisesta teloituksiin ei ole tietoa.

Sotasyynistä riviin

Laillinen hallitus täydensi joukkojaan aloittamalla kutsunnat vuoden 1878 asevelvollisuuslain perusteella. Kiuruvedellä ne toteutettiin 27.2–2.3.1918. Parisataa kutsuntoihin määrättyä jäi syytä ilmoittamatta pois, mutta osa heistä oli muulla paikkakunnalla tai Amerikassa.

Taisteluihin osallistui sisällissodassa valkoisten puolella 390 miestä, joista vapaaehtoisia oli noin 40 prosenttia. Vapaaehtoisista talollisiin lukeutui 42, torppareihin ja vuokraviljelijöihin 71, tilattomiin 31, kauppa-apulaisia oli 5 ja kansakoulunopettajia 2. Torpparien ja tilattomien suuren osuuden selittäjä on ilmeisesti Kiuruvedellä vahvasti vaikuttanut herännäisyys.

Varkauden jälkeen kiuruvetisiä osallistui taisteluihin Mäntyharjulla, Tampereella ja Viipurissa, jonka valtaus huhtikuun lopussa merkitsi viimeisen punaisten alussa olleen suuren kaupungin kukistumista. Viipurin kiivaissa taisteluissa kaatui yhdeksän kiuruvetistä. Suurin osa heistä menetti henkensä Patterinmäellä. Lisäksi ainakin 16 kiuruvetistä haavoittui Viipurissa. Epätoivoisilla punaisilla oli käytössään runsaasti konekiväärejä, jotka niittivät hyökkääjien rivejä.

Viipurin valtauksen jälkeen ammuttiin 200 venäläistä pelkästään heidän kansallisuutensa takia. Kiuruveden miesten osallisuudesta verilöylyyn ei ole tietoa, mutta tietoisia he siitä olivat. Vappuna valkoiset nöyryyttivät punaisia marssittamalla vangit työväen juhlapäivänä läpi kaupungin.

Valkoisten puolella kaatui ainakin 17 miestä. Suurimmat sankarihautajaiset pidettiin helluntaimaanantaina 20. toukokuuta, jolloin tapahtui kahdeksan vainajan siunaus.

Kapinan jälkiselvittelyt

Työväenjärjestöjen toiminta kiellettiin Ylä-Savossa täysin 22. helmikuuta. Työväentalo oli takavarikoituna valtiolle vuoden 1919 alkupuolelle asti. Poliisit Drufva ja Ruotsalainen erosivat maaliskuussa kaartiyhteyksien takia.

Vasemmistolaisia kuoli sisällissodan jälkiselvittelyissä kolme. Hämärissä olosuhteissa joutui Kiuruvedellä ammutuksi kaksi miestä. Heistä toinen oli huhtikuun alussa vankina kirkonkylällä. Toinen ammuttiin toukokuussa heti kiinnioton jälkeen Koivujärvellä. Yksi kiuruvetinen teloitettiin Karjalan kannaksella sodan loppuvaiheissa.

Kesäkuusta 1918 alkaen edesottamuksia alkoivat selvitellä valtiorikosoikeudet. Kiuruveden punakaartin johtohenkilöt Vilho Saastamoinen, Kalle Hägglund, Antti Närhi ja Paavo Hyvönen saivat pitkälti suojeluskunnan esikunnan lausuntojen pohjalta kukin neljän vuoden kuritushuonetuomion ja menettivät kansalaisluottamuksensa kuudeksi vuodeksi. Syynä oli valtiopetokseen osallistuminen, josta vahvinta näyttöä olivat kaartin perustaminen helmikuun 5. päivän tapahtumat.

Suojeluskunnan esikunta näyttää tulleen toisiin ajatuksiin, kun tuomitut valittivat valtiorikosylioikeuteen. Esikunnan jäsenet joko vakuuttivat itse punakaartilaisten pyrkineen hillitsemään iisalmelaisten toimia tai vahvistivat samansisältöisiä lausuntoja antaneiden kansalaisten olevan luotettavia. Tuomiot alenivat kahteen vuoteen. Lyhytkin tuomio oli vaarallinen, sillä Kuopion vankileirin olot olivat huonot. Leirin noin 2 500 vangista kuoli lähes viidesosa. Kaikkien tuomiot olivat sen verran lieviä, että he pääsivät syksyllä 1918 ensimmäisessä punavankien armahduksessa ehdonalaiseen vapauteen.

Myös kiinnijääneet iisalmelaiset saivat Kiuruveden tapahtumien perusteella tuomiot. Niiden lieventämisanomuksia puolsi Iisalmen suojeluskunnan päällikkö Santeri Sahlström. Iisalmelaistenkin tuomiot lyhenivät valituksen jälkeen. 

Punavankeja ratatyössä

Punavankeja oli kesällä 1918 töissä Iisalmi–Ylivieska -ratatyömaalla. Kiuruvedellä oli heitä varten pieniä leirejä Honkarannassa Honkamäen riihessä, Ryönänjoella ja ilmeisesti työväentalolla. Ratatöissä oli Kuopiosta, Varkaudesta ja Tampereelta kotoisin olleita vankeja.

Valtakunnallista julkisuutta Kiuruveden vangit saivat, kun Uudessa Päivässä moitittiin 14. syyskuuta vankien kohtelun olevan liian lievää. Lehti oli saanut tietonsa Kiuruvedeltä Helsinkiin saapuneelta henkilöltä.

”Kertojamme tiedon mukaan vartijat eivät pidä ollenkaan väliä vangeista, vaan saavat nämä vapaasti liikuskella, käydä m. m. työmaalta Kiuruveden kirkonkylässä ilman vahtia, ottaa osaa paikkakunnalla toimeenpantaviin iltamiin ja tansseihin. Vartijoiden kertojamme sanoi kyllä näön vuoksi olevan vartioimispuuhissa, mutta kuuluvat he huvikseen vain paukuttelevan pyssyjään. Mitään todellista ja tarkkaa vartiointia ei ole.”

Uusi Päivä arvioi, että kerrotussa oli perää, mikä todisti vartijoiden leväperäisyydestä. Lehden mielestä asia oli tutkittava, minkä jälkeen oli ryhdyttävä tarvittaessa toimenpiteisiin. Asia todennäköisesti raukesi armahduksiin syksyllä 1918.

Kohti normaalielämää

Sisällissodan aiheuttama kahtiajako näkyi syvänä suomalaisessa yhteiskunnassa vuosikymmeniä. Yksi valtakunnallinen jako syntyi osuustoimintaliikkeeseen jo sisällissodan alla. Kun Kiuruveden Työväen Osuuskauppa päätti syksyllä 1916 liittyä työväenliikkeen kannattajien perustaman Osuustukkukaupan jäseneksi, niin sen porvarijäsenet toteuttivat tuuman omasta osuuskaupasta. Kiuruvedellä Osuusliike Elo perustettiin 1917 ja se aloitti toimintansa marraskuussa.

Kunnallisella tasolla oli kuitenkin etsittävä yhteisymmärrystä, kun paikallisesta demokratiasta tuli todellisuutta heti sodan jälkeen. Sosiaalidemokraatit saivat Kiuruvedellä osallistua jo joulukuussa 1918 toimitettuihin kunnallisvaaleihin. Puolue sai 13 valtuutettua 30-jäseniseen valtuustoon. Olli Partasesta tuli valtuuston varapuheenjohtaja. Valtuustossa oli löydettävä sopu oppivelvollisuuden toimeenpanosta, köyhäin- ja sairaanhoidosta ja vanhustenhoidosta.

Nälkä oli vieraana monessa kodissa Kiuruvedelläkin vuoden 1918 mittaan. Pettua käytettiin yleisesti, vaikka tilanne ei ollut likikään Suomen surkein. Ruuanpuute alkoi helpottaa keväällä 1919, kun Suomeen saatiin elintarvikkeita Amerikasta. Tilanne parani vuoden 1919 hyvän sadon ansiosta. Vienti alkoi vetää, kun suomalaiselle sahatavaralle oli kysyntää jälleenrakennuksen vauhtiin päässeessä Euroopassa. Kauppansa teki myös sanomalehtipaperi, jota oli aiemmin viety Venäjälle. Tämä tiesi töitä hakkuu- ja ajomiehille.

Toukokuusta 1919 alkaen toteutettu torpparivapautus muutti suurimman osan vuokraviljelmistä itsenäisiksi pientiloiksi. Niidenkin tuotteille oli kysyntä, sillä nälkäkriisistä toipuva Suomi halusi kehittää maataloutta omavaraisuuden turvaksi.

Kun vallankumouksen merkkilyhty syttyi

SDP yritti ottaa vallan Suomessa tammikuun lopussa 1918.  Vallankumouksen alkamisen merkiksi syttyi punainen lyhty Helsingin työväentalon tornissa 26. tammikuuta klo 23.00. Varsinainen kapina alkoi vasta myöhään seuraavana iltana.

SDP oli siirtynyt lopullisesti vallankumouslinjalle puolueneuvoston kokouksessa 19.–22. tammikuuta. Neuvosto valitsi lisätyn puoluetoimikunnan, jonka kaikki viisi lisäjäsentä olivat kumouksen kannattajia. Toimikunnan 12 jäsenestä 10 oli vallanottoyrityksen kannalla.

Puoluetoimikunta jakautui 23. tammikuuta poliittiseksi ja toimeenpanevaksi toimikunnaksi, jonka jäseniksi tulivat vallanottoa kannattaneet Eero Haapalainen, Adolf Taimi, Antti Kiviranta, Lauri Letonmäki, Emil Elo ja Evert Eloranta. Haapalaisesta tuli seuraavana päivänä toimeenpanevan toimikunnan puheenjohtaja.

Tiedossa oli, että Pietarista oli tulossa asejuna lastinaan Leninin lupaamat 15 000 kivääriä ja muut aseet. Työväen järjestyskaartien yleisesikunta oli määrännyt 23.1.1918 Etelä-Suomen punakaartit liikekannalle kolmeksi päiväksi suojaamaan asejunan kulkua. Viipurissa tilanne oli kärjistynyt Karjalan suojeluskuntalaisten yritettyä kaupungin haltuunottoa. Suojeluskuntalaiset vetäytyivät, mutta tilanne Viipurissa muistutti sotatilaa.

Puoluetoimikunta pohti tilannetta 24. tammikuuta. Sen jäsenet epäröivät vielä vallanoton aloittamista. Seuraavana päivänä toimikunta ryhtyi vallanoton valmisteluihin. Eero Haapalainen esitteli laatimansa toimintasuunnitelman ja sosiaalidemokraattisen ministerilistan.

Aloite otettava omiin käsiin

Ratkaisevan päätöksen tekoa jarrutti se, etteivät Pietarista luvatut aseet olleet saapuneet. Puoluetoimikunta kallistui silti vallanoton kannalle, kun tilanne kiristyi. Sen jäsenistä näytti, että aloite oli otettava omiin käsiin ennen kuin porvarit ehtisivät toimia.

Senaatti julisti 25. tammikuuta suojeluskunnat omiksi joukoikseen. Vastatoimena toimeenpaneva komitea ja järjestyskaartien esikunta julkaisivat Työmiehessä 26.1.1918 julistuksen, jossa kehotettiin työväestöä olemaan valmiita toimintaan. Saman päivän iltana toimeenpaneva komitea määräsi työväenkaartit liikekannalle seuraavana yönä klo 24.00. Senaattorit ja kaikki johtavat porvarilliset poliitikot oli vangittava, yliopisto, lääninhallitukset, virastot ja pankit oli vallattava. Vallanottosuunnitelmiin kuului myös kaikkien sotilaallisesti tärkeiden kohteiden miehittäminen. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin siirrettävä seuraavaan päivään klo 22:een, sillä mitään varsinaisia suunnitelmia ei ollut.

Vallanottoon ryhtyviä työväenjohtajia kiinnosti erityisen paljon venäläisen aluekomitean suhtautuminen yritykseen. Periaatteellinen kannatus oli tiedossa. Aluekomitean puheenjohtaja Ivars Smilga sanoi Eero Haapalaiselle venäläissotilaiden pysyvän aloillaan punakaartien lähtiessä liikkeelle, mutta olevan valmiita toimimaan tarvittaessa. Punakaartilaiset saivat kuitenkin kapinan alkaessa aseita ainakin Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Viipurissa.

Elämä jatkui melko normaalisti Helsingissä hermostuneissa merkeissä 26.–27. tammikuuta. Clas Thunberg voitti 500 ja 5000 metriä Kalevan-Veikkojen kilpailuissa 26. tammikuuta. Suomen Palloliitto piti vuosikokouksensa vielä 27. päivänä ja valitsi uudeksi puheenjohtajakseen Erik von Frenckellin. Porvarilliset lehdet ilmestyivät. Ennenaikainen tieto senaatin jäsenten pidättämisestä levisi pylväsjulisteissa.

Vallanoton näennäinen helppous

Helsinki heräsi vallankumouksen keskelle. Porvarilliset lehdet eivät enää ilmestyneet, kadut olivat täynnä aseistettuja punakaartilaisia ja Työmies julisti vallankumouksen alkaneen.

Vallankumouksellisten tavoitteena ollut vallanotto oli toteutunut. Sen suunnitteluun osallistuivat ainakin punakaartien ylipäällikkönä joulukuusta 1917 toiminut Ali Aaltonen ja Adolf Taimi. Toimeenpaneva komitea syrjäytti Aaltosen jo 27. tammikuuta ja valitsi tilalle toimittaja Eero Haapalaisen. Syynä olivat Aaltosen alkoholinkäyttö ja tyytymättömyys hänen toimintaansa vallanoton valmistelussa. Haapalaisesta tuli siten vallankumouksen sotilasjohtaja. Siviilijohtajaksi nousi Kullervo Manner. Punaisena hallituksena toiminut kansanvaltuuskunta otti käyttöönsä senaatin talon, mikä vertauskuvallisesti kertoi vallan vaihtumisesta.

Vallankumouksellisilla oli itse asiassa jo kokemusta vallanotosta marraskuulta 1917 ja käytettävissään tuoretta tietoa bolševikkien toiminnasta Venäjällä. Vallanotto oli onnistunut marraskuun yleislakon aikana helposti. Periaatteessa sama toistui tammikuun lopussa 1918. Keski- ja Pohjois-Suomessa punakaartit eivät kuitenkaan kyenneet toimintaan samassa määrin kuin yleislakon aikana. Suojeluskunnat olivat valmiimpia vastamaan punakaartien liikehdintään.

Senaatti jäi vangitsematta

Punakaartilaiset ottivat pääkaupungissa hallintaansa valtion virastot, Helsingin kaupungin hallinnon, postit, lennättimen ja rautatieasemat. Vallanotto takelteli silti myös Helsingissä. Suurin takaisku oli senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin ja sen muiden jäsenten pääseminen karkuun. Lisäksi neljä senaattoria oli lähtenyt Vaasaan. Otto Ville Kuusinen totesi tapahtuneen puolueneuvoston kokouksessa 4. helmikuuta 1918:

”Ei ole asiat tosin mennyt kaikki kuten olimme toivoneet. Senaatin vangitseminen olisi ollut tarpeen, mutta koneisto ei toiminut kuten oli aijottu. Oli uutta koko tapahtuma, siksi ymmärrettävä asiata.”

Vallanottoa ja etenkin aseellisen toiminnan aloittamista haittasi asejunan matkan viivästyminen suojeluskuntalaisten hyökkäyksen vuoksi. Junan kimppuun Kämärän aseman luona hyökännyt noin 90 miehen joukko sai aikaan sekasorron. Taistelussa kuoli 17 ja haavoittui yhteensä 53 miestä. Yksi haavoittuneista oli saattuetta johtanut Jukka Rahja. Sisällissota alkoi viimeistään tästä taistelusta.

Asejuna ehti Helsinkiin vasta tammikuun lopussa ja Tampereelle se pääsi vasta 2. helmikuuta. Siihen saakka punakaartit olivat aiemmin hankittujen ja venäläisiltä kapinan alussa saatujen aseiden varassa. Helsingin punakaarti kävi hakemassa kiväärit jäätä pitkin Viaporista. Taivalta valaisivat venäläisen panssarilaivan valonheittimet.

Vallankumoukseen lähteneillä johtavilla sosiaalidemokraateilla oli sinänsä varsin realistinen kuva tilanteesta. Marraskuun puoluekokouksessa ja tammikuun puolueneuvoston kokouksessa oli todettu, että vallanotto onnistuu Etelä-Suomessa, mutta muu osa maasta jäisi suojeluskuntien hallintaan.

Realismin vastakohtana oli luja usko vallankumouksen voittoon kaikesta huolimatta. Kullervo Manner toivoi asioiden lähtemään kehittymään suotuisasti, kunhan valta oli otettu. Sama toiveajattelu leimasi koko nopeasti suunniteltua kumousyritystä. Kapinajohto toivoi suojeluskuntien alueelle jäävien kaartien ryhtyvän senaatin joukkoja merkittävästi haittaavaan toimintaan.

Kirjallisuutta:

Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota I. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Manninen Ohto. 1993. Taistelevat osapuolet. Teoksessa Manninen Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. taistelu vallasta. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Volanen Risto & Lehtinen Lasse. 2018. Miten vallankumous levisi Suomeen. Helsinki: Otava.

Topeliuksen 100-vuotismuistoa juhlittiin laajasti

Zachris Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivää vietettiin levottomista oloista huolimatta näyttävästi. Porvarilehdet tulkitsivat Topeliuksen elämäntyötä myönteisesti, työväenlehtien suhtautuminen oli kielteisempi.

Juhlan alla ilmestyi runsaasti Topelius-kirjallisuutta. Lehtori U. J. Sarlin kirjoitti juhlakirjan Sakari Topelius – elämä ja toiminta. Teoksen kustantanut Kansanvalistusseura määritteli kirjan olevan erinomainen lähde juhlaesitelmiä varten.

Lapsille oli tarjolla oma satavuotismuisto, joka sisälsi muun muassa H. Gadolinin kirjoittaman elämäkerran, sadut ”Koivu ja tähti” ja ”Mirza ja Mirjam”, lastennäytelmiksi sommiteltuja Topeliuksen runoja sekä runoja ja lauluja. Saatava oli myös valikoima satuja ja uusi painokuva Topeliuksesta.

Oskar Merikanto sävelsi Topeliuksen runon ”Lintusen laulu” (Fågelens visa). Nuotit ja sanat julkaisi Kustannus Oy Tieto. Kuvanveistäjäliitto julisti syksyllä 1917 Topeliuksen muistorahan suunnittelukilpailun. Sen voitti kuvanveistäjä Emil Filén.

”Mitali on kipsiin muovailtu luonnollista kokoa (6 cm. läpimitaltaan). Sen etusivulla on Z. Topeliuksen muotokuva ja kirjoitus ’Framför allt var en man ut af ditt land’. Toisella puolella on seppeleellä istuva pieni poika.”

Lang & Leppäahon paperikauppa somisti näyteikkunansa Aleksanterinkadun varrella Topelius-aiheisesti. Uuden Päivän mukaan se herätti yleisössä ansaittua huomiota. Lehti lausui toivomuksen: ”Enemmän samanlaatuista valppautta kansallisina juhlapäivinä vastaisuudessa, Suomen valtakunnan pääkaupungin kauppahuoneet.”

Aikakauslehtien Topelius-numerot

Helsingin Kuvalehti, Lördagen, Suomen Kuvalehti ja Veckans Krönika omistivat 12.1.1918 ilmestyneet numeronsa Topeliukselle. Suomen Kuvalehdessä ilmestyi 11 sivun runsaasti kuvitettu kokonaisuus Topeliuksen elämästä. Helsingin Kuvalehti julkaisi hänen elämänvaiheidensa pääpiirteet esittelevän artikkelin, joka korosti runoilijan kiinteää suhdetta isänmaahansa.

”Topeliuksen runouden ytimenä on rakkaus isänmaahan. Lukuisissa eri tapauksissa hän painostaa sitä, että kaikkien on toimittava yhteisen isänmaan hyväksi. ’Kaikki tämän maanpojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. —— He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yksi kansa.’

Kun korkein toiveemme, itsenäinen Suomi, nyt on toteutunut, voimme lopettaa seuraavilla säkeillä, jotka osoittavat Topeliuksen lujaa luottamusta kansamme kestävyyteen ja elinvoimaisuuteen:

Se hukkuu vain, jok’ itse hukkaan heittyy.

Kansa, mi kesti, mitä kansa tää,

häviämättä haudoillemme jää.”

Porvarilliset sanomalehdet kunnioittivat suurmiestä

Porvarilliset sanomalehdet julkaisivat Topeliuksen syntymäpäivän kunniaksi laajoja artikkeleita runoilijasta. V. A. Koskenniemi arvioi Uudessa Päivässä 14.1.1918 Topeliuksen vaikuttaneen enemmän mielikuviin kuin älyllisyyteen ja ajatuksiin. Koskenniemi ei pitänyt Topeliusta omintakeisena ajattelijana sanan vaativimmassa merkityksessä. Taiteellinen luomiskykykään ei riittänyt ”suurempiin, vaativampiin tehtäviin”, vaan ihmiskuvaus jäi yksinkertaiseksi ja naiviksi.

Koskenniemi korosti kuitenkin Topeliuksen tiedostaneen rajoituksensa ja sovittaneen tehtävänsä kykyjensä mukaan. Hän omistautui isänmaalleen tavalla, johon harva yltää. Topeliuksen perintö olikin puutteistaan huolimatta arvokas Suomen kansalle.

”Nyt jos koskaan tarvitsemme kaiken perintöosamme hengen töihin vapaana kansana kilpailussa toisten vapaiden kansojen kanssa. Ja mitä vaiheita kohti kuljemmekin, emme voi ajatella sitä aikaa että Topeliuksen perintö jäisi hedelmättömäksi suomalaisessa kulttuurissa. Jos myöhemmät polvet, miehet ja vanhukset, siitä joskus vierautuisivatkin, he varmaan kuulevat nuorimpien, kahdeksan- ja kymmenvuotiasten suusta arvostelun, joka vielä yksimielisenä laulaa Topeliuksen kunniaa ja jonka ääntä ja sisäistä totuutta ei mikään maailman viisaus voi vaientaa.”

Hufvudstadsbladet korosti 13.1.1918 Topeliuksen valaneen tulevaisuudenuskoa suomalaisiin. Hänen optimisminsa ei taipunut edes ulkoisten pimeyden voimien vahvistuessa tai sisäisten ristiriitojen kärjistyessä. Topeliuksen luomistyössä näkyi hänen kehotus rakastaa isänmaataan. Lehti korotti hänet runoilijan Runebergin rinnalle: ”Runeberg ja Topelius ovat ne kaksi, jonka etumaisena opettivat Suomen kansalle, mitä isänmaa ja isänmaanrakkaus ovat.”

Professori Werner Söderhjelm arvioi Helsingin Sanomissa 13.1.1918 Topeliuksen ”isänmaallisuuden olevan, niin kuin koko hänen luonteensa, lyyrillisempi ja välittömämpi kuin Runebergin”. Topeliuksen luomistyön läpi vuosikymmenien kulkevia juonteita olivat isänmaa, uskonto ja luonto. Pakinoitsija ”Tiitus” (Ilmari Kivinen) pohti puolestaan, saako Suomi enää uusia suurmiehiä.

”Viime vuosisadan suurmiesten sarjan viimeisen satavuotissarja vilahtaa ohitsemme huomenna. Pysähdymme yhdeksi lyhyeksi hetkeksi, mutta aika ei pysähdy. Kahdeskymmenes vuosisata jyrisee eteenpäin raskaalla voimalla ja huumaavalla pauhulla, emme tiedä, saako Suomen kansa tämänkin sataluvun osalle erikoisen suurmiesten sarjan. Mutta sen ainakin tiedämme, ettei tule toista parempaa, lempeämpää ja lapsirakkaampaa setää luin oli setä Topelius.”

Työmieheltä kirpeitä sanoja satusedästä

Nimimerkki ”Neekeri” arvioi Työmiehessä 14.1.1918 Topeliuksen muistopäivän sattuneen levottomuutensa vuoksi vähän sopimattomaan aikaan hempeäsieluisen runoilijan ja lastenystävän juhlaksi. Ajat olivat muuttuneet Topeliuksen ajoista.

”Isänmaa oli silloin ihanteena, sen onnea ja yhteisyyttä toivoi Sakari ja uskoi varmaan että kun hänen kasvattamansa polvi saapuu aikamiesikään, niin silloin alkaa tässä maassa ruotsikkojen ja suomalaispatrioottien välisen kiivaan taistelun sijasta yleinen veljeily.”

Toisin kuitenkin kävi. Tulisimmatkaan kielitaistelut eivät vetäneet vertoja Topeliuksen satavuotismuistopäivän aikana ajankohtaiselle yhteiskunnalle taistelulle. Sotaveikkoina olivat toisella puolella suomalaiset ja ruotsalaiset porvarit ja toisella puolella suomalaiset ja ruotsalaiset työläiset.

”Niin muuttuu maailma. Ja jos setä Sakari eläisi ja olisi voimissaan tänä 100:tena syntymäpäivänään niin, sen uskon, hänen kynänsä olisi jo aikoja sitten lakannut kirjoittamasta ’Roineen armaista aalloista’ ja ’Harjulan seljänteistä’ ja piirrellyt pahasisuisia sanoja lähimmäisistään…”

Turkulainen Sosialisti-lehti määritteli Topeliuksen merkityksen lyhyesti: ”Tänään viettävät porvarit kautta maan Z. Topeliuksen 100-vuotismuistoa. Topelius on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja satukirjoja etuoikeutetuille luokille.”

Uusi Päivä kommentoi Sosialistin ”juhla-artikkelin” edustavan ”sosialistista estetiikkaa”. Maltillinen sosiaalidemokraattinen Itä-Suomen Työmies luonnehti 14.1.1918 sen sijaan Topeliusta yhdeksi Suomen kansan jaloimmaksi pojaksi.

”Tänä aikana, jota elämme, on Sakari Topeliuksen muiston meitä innostutettava työhön ja toimintaan kaiken sen pahan, ruman, rikkinäisen ja maamme kunniaa tahraavan poistamiseksi, joka Suomen ennen niin puhdasta kilpeä on alkanut himmentää heti siinä aamunkoitossa, missä Suomi vuosisataisten kärsimystenjälkeen nyt kylpee. Muistakaamme, että jalot aatteet ja pyrkimykset, ne ne ihmiskuntaa eteenpäin viemät, ei väkivalta ja anarkia.

Jaloja aatteita palvelkaamme, niitten eteen uhrautukaamme voimiemme mukaan ja muistakaamme Topeliuksen sanoja, että ’ihmisellä on arvoa ja merkitystä vain siinä määrin kuin hän työllään pystyy palvelemaan jaloja aatteita’.”

Topelius-juhla yliopistolla

Svenska Litteratursällskapet järjesti Topeliuksen 100-vuotismuistopäivän pääjuhlan Helsingin yliopiston juhlasalissa. Hufvudstadsbladet kertoi 15.1.1918, että salin päätyseinä oli koristeltu punaisella kankaalla, jolla oli Suomen vaakuna. Sen yläpuolella olivat esillä Ruotsin värit ja korokkeen molemmin puolin sijaitseviin pylväisiin oli kiedottu Norjan ja Tanskan värit kunnianosoituksena kolmelle Pohjoismaalle.

Tilaisuus alkoi Helsingin kaupunginorkesterin soittamalla ”Finlandialla”. Juhlapuheen piti dosentti Gunnar Castrén, joka arvioi Topeliuksen olleen Hans Christian Andersenin ohella Pohjolan suurin lastenkirjailija. Castrén muistutti Topeliuksen olleen myös muuta kuin lasten runoilija. Hän oli niitä, jotka loivat historiaa.

Topeliusta seurasi Castrénin mukaan koko hänen elämänsä ajan ajatus kansasta, joka rakentaa ja asuu tässä maassa. Hänen käsityksensä suomalaisesta kansanluonteesta välittyy parhaiten Maamme-kirjasta. Topelius kuvasi suomalaiset jumalaapelkääviksi ja lainkuuliaisiksi. Hän välttyi näkemästä, miten suuri osa Suomen kansasta hylkäsi Jumalan ja otti sosialismin jumalakseen.

”Kuten Runeberg, on hän siten luonut kuvan Suomen kansasta ikäänkuin järkkymättömän lainkuuliaisina, mihin uskottiin vielä 20 vuotta sitten tässä maassa. Sittemmin on todellisuus lyönyt armottomalla kritiikillään rikki tämän kuvan. Silti ei ole annettua, että hetken todellisuus olisi pysyvä. Topeliuksen Suomen kansa voi ehkä syntyä uudelleen. Mutta jos epäilijät ovat oikeassa, on silti muistettava, että Topeliuksen kuva kansastamme rohkaisi sen kehitystä ja Topeliuksen runoudella on joka tapauksessa itsenäinen elämänsä.

Välskärin tarinat, Sylvian laulu, Jäidenlähtö elävät ja pysyvät, kasvaneina siitä kulttuurista, jota Topelius oli luomassa. Me ruotsinkieliset kansalaiset Suomessa kunnioitamme Topeliusta ruotsinkielisenä runoilijana, joka lahjoitti meille kulttuurimme nyt ja tulevaisuudessa erottamattomasti kuuluvaa runoutta.”

Juhlanäytäntöjä aikuisille ja lapsille

Osana juhlintaa nähtiin Topeliuksen näytelmiä erikoisesityksinä. Kansallisteatteri esitti juhlanäytäntönä Topeliuksen näytelmän Regina von Emmeritzin. Ennen näytännön alkua Urho Somersalmi lausui Topeliuksen runon ”Jään lähtö Oulunjoessa”. Soittokunta soitti 30-vuotisen sodan marssin. Sali oli täynnä juhlapukuista yleisöä. Uuden Päivän (15.1.1918) mukaan kirjailijan tuotanto oli herättänyt vielä suurempia tunteita 8. tammikuuta:

”Mutta aalto juhlaa korkeampi. Sunnuntaina päivänäytännössä, jossa esitettiin Prinsessa Ruusunen, oli oikea Topelius-tunnelma. Yleisöä niin paljon kuin ainoastaan näissä näytännöissä on mahdollista, melkein jokaisella tuolilla kahdessa kerroksessa, eikä suinkaan voi moittia, että se yleisö olisi ollut kylmää.

Tosin muutamat 2–3-vuotiaat eivät oikein hyväksyneet paremmin mestarikokkia kuin ylimmäisiä juomanlaskijaakaan, mutta se ei ilmennyt ylimielisessä nenännyrpistyksessä, vaan äänekkäässä itkussa. Mutta kun he huomasivat, ettei Samkaan niitä hovinvirkailijoita pelkää, niin sopeutuivat nämäkin pienet soraäänet yleiseen riemuun. Yleisön joukosta kuului vuorosanoin: Tuolla on Leppäsen setä prinssinä! Äiti! Kosusen täti! Katso, tuolla on tynnyri päässä! J. n.e. loppumattomiin. Koko yleisön posket hohtivat punaisempina kuin ylhäisen Kunigundan vielä ylhäisempi nappisuu.”

Yhtä riemukas tunnelma vallitsi Kansan Näyttämöllä, joka esitti 14. tammikuuta kolmeen kertaan Tuhkimon. Ensimmäisessä näytöksessä kello yhdeltä teatterin täyttivät kansakoululaiset. Neljältä ja seitsemältä olivat näytännöt maksavalle yleisölle. Sali oli kaikissa esityksissä täynnä innostunutta yleisöä.

Ruotsalainen teatteri esitti juhlanäytäntönä Topeliuksen tekstiin perustuvan oopperan ”Kaarle kuninkaan metsästys”, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Teatterisali oli koristeltu punakeltaisin värein. Kaarle XI:n roolin esitti John Precht. Kapellimestarina toimi A. Apostol. Hiukan lyhennetty esitys sai innostuneen vastaanoton.

Koulujen juhlia

Helsingin kaikki koulut viettivät Topelius-juhlia.  Normaalilyseossa juhla alkoi Topeliuksen lauluilla. Maisteri Erkki Kivijärvi piti esitelmän runoilijasta, koulun oppilas Asko Ivalo kertoi sadun ja maisteri N. Lehmuskoski lausui runon ”Jäänlähtö Oulujoesta”. Lopuksi puhui rehtori, tri Paavo Virkkunen päivän johdosta.

Helsingin Vanhan Suomalaisen Tyttökoulun juhlassa puhui koulun johtajatar, neiti O. Stenbäck Sakari Topeliuksen merkityksestä Suomen lapsille. Hän toi esille erikoisesti Topeliuksen suhteen Suomalaiseen Tyttökouluun. Tohtorinna Hilja Krohn lausui merkkipäivän johdosta sepittämänsä runon. Lehtori Arthur Siegberg kertoi esitelmässään runoilijan elämästä ja tuotannosta. Kuvausta havainnollisti hauska kuvaelmasarja, joka esitteli useita runoilijan teosten päähenkilöitä. Oppilaat esittivät useita Topeliuksen runoja sekä lausuen että laulaen torvisoittokunnan säestyksellä. Juhla päättyi torvisoittokunnan esittämään 30-vuotisen sodan marssiin.

”Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan useat Topeiiuksen läheiset omaiset sekä kouluylihallituksen ja kouluneuvoston jäsenet. Merkkipäivän johdosta kartuttivat koulun oppilaat Topeliusrahastoa, joka on aikaisemmin perustettu koulun kesäsiirtolan ylläpitämiseksi.”

Kansakoulujen juhlissa oppilaille jaettiin Valistuksen toimittama Topelius-muistojulkaisu. Juhlapäivänä vihittiin käyttöön Topeliuksenkadulla uusi ruotsinkielinen kansakoulu. Tohtori A. Lilius piti juhlaesitelmän, jossa hän käsitteli Topeliusta kasvattajana. Tilava ja valoisa koulutalo teki hieman keskeneräisenäkin viihtyisän ja kodikkaan vaikutuksen.

Topeliuksen nuorisokirjasto järjesti jo sunnuntaina juhlan käyttäjilleen. Lapsille tehtiin selkoa hänen elämästään erikoisesti lasten ystävänä. Ohjelmassa oli soittoa, Topelius-lauluja ja satuja. Tilaisuus oli suomen- ja ruotsinkielinen.

Topelius oli ollut myös eläinsuojelun uranuurtajia Suomessa. Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen edustajina laskivat seppeleen hänen haudalleen rouvat Constance Ullner ja Berta Lindman. Juhlapäivänä perustettiin myös Suomen Eläinsuojelusyhdistysten liitto.

Linkkejä:

Zacharias Topeliuksen tuotanto tekstikriittisenä, kommentoituna editiona. Svenska litteratursällskapet i Finland aloitti Zacharias Topelius Skrifter -julkaisutyön vuonna 2005. 

Siviiliavioliitto kirkollisen vihkimisen rinnalle vuoden 1918 alussa

Kirkollisen avioliiton arvostuksen lasku ja kirkon vaikutusvallan heikkeneminen johti siviiliavioliiton sallimiseen Suomessa. Siviilivihkimyksestä tuli laillinen 1.1.1918.

Siviiliavioliiton toteutuminen vei vuosikymmenen. Kirkolliskokous otti myönteisen kannan asiaan 1908. Eduskunta hyväksyi 1911 asetusehdotuksen siviiliavioliitosta. Sen kohtalo oli pitkään epäselvä. Syksyllä 1916 venäläistetty senaatti alkoi valmistella asian esittelyä suuriruhtinaalle. Senaatti lähetti asetuksen Pietariin helmikuussa 1917, mutta se jäi vahvistamatta maaliskuun vallankumouksen vuoksi.

Oskari Tokoin johtama senaatti aloitti valmistelun uudelleen. Työtä hidasti se, että valinnaisen siviiliavioliiton malli ei kelvannut niille sosiaalidemokraateille, jotka halusivat siirtyä kokonaan siviilivihkimiseen.

Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti asetusehdotuksen 2. marraskuuta 1917 ja määräsi sen tulemaan voimaan vuoden 1918 alussa. Päätös oli yksi viimeisistä Kerenskin hallituksen Suomea koskeneista ratkaisuista. Uusi Suometar tiivisti asetuksen sisällön 2.1.1918:

”Nyt vahvistettu asetus asettuu n. s. valinnaisen siviiliavioliiton kannalle. Siinä noudatetaan järjestelmää, jonka mukaan kihlakumppanit, vaikka he kuuluvatkin uskontokuntaan, jolla on vihkimisoikeus, voivat solmia avioliittonsa siviliviranomaisen edessä, mutta kirkollinen vihkiminen avioliiton päättämismuotona myös on pätevä.

Lehden mukaan asetus oli välttämätön oloissa, joissa ”varsinkin eräissä piireissä” oli vieraannuttu kirkosta ja uskonnosta, mikä oli ”saattanut huomattavia kansanaineksia haluttomiksi antamaan pyhittää avioliittoaan kirkollisella siunauksella”. Kun vain kirkollisen avioliiton solminen oli mahdollista, niin ”syntyi sellaisia epämuodostumia kuin n. s. epätäydelliset avioliitot, jopa ilman minkäänlaista virallista vahvistusta solmittuja aviollisia suhteita”. Oli pakko ryhtyä toimiin, jotta yhteiskunnan menestyksen kannalta tärkeä alue ei olisi joutunut täydellisen sekasorron valtaan.

Uuden Suomettaren mielestä valinnainen siviiliavioliitto oli paras ratkaisu vallinneeseen tilanteeseen. Kirkollinen avioliitto oli lehden mukaan juurtunut vuosisatojen aikana kansan tietoisuuteen ja sillä oli laaja kannatus.

Sosialistien ja liberaalien ajama uudistus

Siviiliavioliittoa ajoivat Venäjän vallan loppuvuosina erityisesti sosiaalidemokraatit ja liberaalit porvarit. Samat piirit jumalanpilkkasäädösten poistamista ja myös kirkon ja valtion eroa. Konservatiiviset piirit vastustivat jyrkkiä uudistuksia, mutta olivat valmiita valinnaisen siviiliavioliiton ja uskonnonvapauslain säätämiseen. Uskonnonvapaus toteutui vuoden 1923 alussa.

Siviilivihkimisen suoritti vuonna 1917 vahvistetun asetuksen mukaan maalla kihlakunnan tuomari tai senaatin oikeusosaston erikseen määräämä henkilö. Kaupungeissa vihkioikeus oli maistraatin puheenjohtajalla tai maistraatin keskuudestaan määräämällä lainoppineella jäsenellä. Jos kaupungissa ei ollut maistraattia, vihkijänä toimi järjestysoikeuden puheenjohtaja.

Siviiliavioliitto oli vuonna 1917 pakollinen lukuisissa Euroopan maissa. Venäjällä kansankomissaarien neuvosto antoi joulukuun lopussa 1917 julistuksen siviiliavioliitosta, josta tuli pakollinen.

Professori Lauri Ingman alusti kirkon asemasta tammikuussa 1918 Helsingissä järjestetyillä Suomen ensimmäisillä kirkkopäivillä. Hänen mukaansa mahdollisuus solmia siviiliavioliitto sopi vallitsevaan tilanteeseen. Ingman korosti, että seurakunnan tulee saada Jumalan sanalla ja esirukouksilla pyhittää nekin jäsentensä avioliitot, jotka on solmittu siviiliviranomaisten edessä. Ingman piti tärkeänä myös uskonnonvapauslain säätämistä.

Kirkollisen vihkimisen tausta

Kirkollisesta avioliitosta oli tullut 1500-luvulta lähtien asteittain ainoa hyväksytty tapa solmia avioliitto. Kirkollisen vihkimisen laiminlyönnistä saattoi saada sakkoa vuodesta 1571 lähtien. Se määrättiin pakolliseksi Ruotsissa 1612 ja vuoden 1686 kirkkolaissa, mutta muutoinkin solmittu avioliitto oli yhä laillinen.

Kyse oli tällöin puolisoiden yhteisestä sopimuksesta aloittaman yhteiselämän tulkitsemisesta juridisessa mielessä avioliitoksi. Kirkollisen vihkimisen laiminlyönnistä tuomittiin erikseen, mutta sen puuttuminen ei sinänsä mitätöinyt liittoa. Ainoaksi avioliittomuodoksi kirkollinen vihkiminen tuli vuoden 1734 laissa.

Joulu 1917 – niukkuutta ja epävarmuutta

Joulu oli kalenterissa myös vuonna 1917. Joulumieli oli kuitenkin leivän tapaan kortilla.

Tilanne oli vakavin Turussa, jossa miliisilakon aikana puhjennut laajamittainen ryöstely loppui jouluviikolla vasta venäläisen sotaväen puututtua tilanteeseen. Työväenjärjestöt olivat voimattomia ryöstelijöiden lähdettyä liikkeelle. Ryöstely aiheutti lehtitietojen mukaan miljoonien markkojen vahingot.

Sisäasioista vastannut senaattori Arthur Castrén sai lopulta neuvoteltua lakon lopettaneen sopimuksen. Hauras rauha palasi Turkuun. Perinteinen joulurauhanjulistus jätettiin kuitenkin lukematta.

Helsingissä oli varsin rauhallista. Kaupat ilmoittivat joululahjavalikoimistaan. Varakkaammille suomalaisille oli tarjolla leikkikaluja, urheiluvälineitä ja vaatteita. Pienemmällä rahalla sai kirjoitus- ja piirustustarvikkeita esimerkiksi Työväen Kirjakaupasta.

Uutuuskirjoja ilmestyi joulumarkkinoille muun muassa Juhani Aholta, V. A. Koskenniemeltä, Joel Lehtoselta, Eino Leinolta ja Maila Talviolta. Kodakin valokuvauskoneiden vakuutettiin olevan niin helppokäyttöisiä, että lapsikin osasi ottaa niillä kuvia.

Joulupöytä oli vaatimaton

Perheenäidit joutuivat kokoamaan joulupöydän antimet niukoista valikoimista. Suomalaisista liki puolet oli joulukuussa 1917 leipäkorttiannosten varassa. Sokeria oli kaikilla saatavissa vain 500 grammaa kuukaudessa henkeä kohti. Maito ja liha kuuluivat säännöstelyn piiriin kaupungeissa. Kahvia oli kaupan, mutta sen hinta oli noussut monille liian korkeaksi. Maksukykyisille oli tarjolla myös kuivattuja hedelmiä ja omenia. Rahalla sai muitakin herkkuja.

Silli ja silakat olivat valtaosalla joulupöydän parasta antia. Tavallinen kansa saattoi etenkin kaupungeissa vain haaveilla joulukinkusta. Nimimerkki ”Neekeri” pakinoi Työmiehessä 23.12.1917 otsikolla Joulukinkku in memoriam. Pakinan mukaan Helsingissä oli kiertänyt myynnissä yksi kymmenen kilon kinkku, jolla oli tehty afääriä.

”Nyt lakkaa kinkku kiertämästä tänään tai huomenna, sillä sitä seuraavana päivänä jo joulu. Katson vielä varmuuden vuoksi tänään hbl:ia, nähdäkseni, onko ’joulukinkku, 10 kg, myytävänä enimmän tarjoamalle’. Ja kyllä se on.

Minkä jälkeen painan silmäluomeni kiinni elääkseni hetken historiallisissa muisteloissa, kinkkuajatuksissa. Jumala ei nimittäin kiellä köyhääkään kauneista ajatuksista.

Onnellisia ihmisiä ne, jotka tänä jouluna saavat edes nähdä tuota linkkua. Ja hyvää tekisi tavalliselle kuolevaiselle jos saisi nähdä edes sellaisen miehen, joka on nähnyt syötävän kinkkua.”

Pakinoitsijan mukaan harvinaiseksi käynyt sika olisi ollut syytä sisällyttää Kansallismuseon kokoelmiin.

Mustaa huumoria pulasta

Niukkuudesta revittiin hirtehishuumoria. Työmiehen nimimerkki Filippus laati 23.12.1917 pitkän muistokirjoituksen jäkäläleivälle, jonka ravintoarvo oli osoittautunut tutkittaessa erittäin heikoksi.

”Hm! Näin joulujuhlan edellä temmattiin sinut meidän edestämme, joulupöydiltämme ja hampaistamme. Vaikea on tällaista käsittämätöntä oikkua ymmärtää. Mutta siihenhän on alistuttava ja toivottava jälleenkohtaamista.

Jos joskus jossain muodossa hampaisiimme joudut, voit olla vakuutettu, että otamme sinut ihastuksella vastaan.”

Uuden Suomettaren nimimerkki ”Matti” kertoi Helsingin pitäjän Mellunkylästä teurastetusta joulupossusta, joka oli varattu kartanonväen kartanon väen jouluherkuksi. Pakinoitsija piti ryöstöä pienenä verrattuna syksyn 1917 tapahtuneisiin. Se toi hänelle kuitenkin mieleen ranskalaisen romaanin.

”(…) Teko niin elävästi muistuttaa Charles Deslys’n täksi jouluksi uudistetussa suomalaisessa asussa ilmestyneessä ’Kuninkaan toverit’ romaanissa kerrottua Francois Villonin kepposta rikkaan ranskalaisen porvarin Gringoimaux’n talossa, hän näet tovereineen sieppasi siellä ja vei metsään kuningas Ludvig XI:Ile valmistetun juhla-aterian, ja miltei aivan vieraaksi saapuvan majesteetin nenän edestä.

Mellunkylän rosvot voivat siis pitää esikuvanaan kuuluisaa ranskalaisrunoilijaa. Tämä kuitenkin saattoi puolustaa tekoaan sillä, ettei hän tiennyt juhla-aterian olleen kuninkaalle aijotun, jossa tapauksessa hän ’kuninkaan toverina’ ei suinkaan olisi siihen koskenut. Meidän vorojen laita on toinen. He kyllä tiesivät, että possun pintaa oli annettava kartanon työväellekin, jonka joukossa täytyi olla varsinaisia ’tovereitakin’, mutta sittenkin he kähvelsivät sen pois.”

Työläisnaisten rauhankokouksia joulupäivänä

Suomen sosialidemokraattinen naisliitto järjesti joulun aikana rauhankokouksia. Helsingissä mielenosoituskokous ”sotaa ja sotalaitosta vastaan” Helsingin työväentalolla juhlasalissa pidettiin joulupäivänä, joka oli julistettu kansainväliseksi työläisnaisten rauhanpäiväksi.

”’Idästä tulee vaIo’, sanoo vanha sananlasku. Niin on käynyt nytkin. Uuden valon ensi säteet luovat jo kajastuksensa itäiselle taivaanrannalle. Miehet, työväen luokan uljaat esitaistelijat ovat siellä nousseet rakentamaan rauhaa järkkymättömänä päämääränään sen päätökseen vieminen, vaikka se työ vaatii heiltä miltei yli-inhimillisiä ponnistuksia, vaikka heillä on muurina Vastassaan oma ja vieras porvaristo, tuo veren- ja rahanahne riistäjäkopla. Jalo työ ei olekaan turhaan mennyt. Sen tulokset jo näkymät.

Naistowerit! Älkäämme seisoko syrjässä tylsinä ja välinpitämättömin tänä tärkeänä ajankohtana. Meidänkin on kannettava kortemme rauhanalttarille. Se meidän, tämänvuotinen joulu-uhrimme. Sillä to-della osoitamme tukemamme rauhan puolesta taistelevia idän, tovereitamme.”

Lahdessa militarisminvastainen mielenosoituskulkue lähti liikkeelle työväentalolta. Sen kärjessä oli punalippu, johon oli kirjoitettu Työmiehen 27.1. mukaan ”Alas sota ja alas seisova sotaväki”. Kulkue kiersi kaupungilla ja päätyi Kauppatorille. Kansanedustaja Matti Airola piti puheen.

”Airola viittasi Belgian, Serbian y.m. pienten kansojen kohtaloon (ja) osotti puhuja, miten turhaa on uskotella, että meidän maatammen voitaisiin puolustaa sotavoimalla suurten kansojen hyökkäyksistä. Meidän maamme porvaristo tähtää aikomallaan asevelvollisuudella toisaalle: se aikoo sotaväen avulla nujertaa kansanvallan. Se tarvitsee sotaväkeä omien tukemiseksi. Jos niinkin kävisi, että porvarissto saisi aikaan yleisen asevelvollisuuden, on työväen sotaväen riveissäkin tunnettava tehtävänsä. Sen on suojeltava yksinomaan kansanvaltaa ja sitä varten kannettava aseita. Ja silloin kun kansanvalta joutuu vaaraan, on työväen, käskyn saatuaan, erottava joukko-osastoistaan ja yhteisvoimin puolustettava kansanvaltaa. Sen on kuultava tätä kutsua jo noudatettava sitä, kuten ukrainalaiset sotilaat ovat tehneet.”

Merimiesten joulujuhla

Uusi Suometar kertoi 28.12.1917 merimiesten joulujuhlasta, jonka järjesti Betaniassa tapaninpäivän iltana Suomen Merimieslähetysseura. Rukoushuone oli täynnä merimiehiä. Mieliala oli lehden mukaan innostunut ja lämmin.

”Suuri rukoushuone oli lipuilla aistikkaasti koristettu. Juhlan alkoi merimieslähetyksen kotimaisen työn johtaja, pastori Toivo VaItari, puhuen joulun merkityksestä. Sen jälkeen esittivät lehtori Mikael Nyberg ja hänen rouvansa kaksinlaulua sydämeen käyvästi. Esitettiin kaunis jouluruno, jonka jälkeen N.M.K.Y.n sekakuoro, tohtori Nordlundin  johdolla lauloi useita joululauluja.

Väliaikana tarjottiin kaikille merimiehille kahvia.

Kun rouva Nikander oli esittänyt yksinlaulua, jaettiin merimiehille joululahjat, jotka merimieslähetyksenystävät, ja merimieslähetys olivat jaettaviksi lahjoittaneet. Sen jälkeen: pitivät puheita lehtori, neiti G. Rancken Merimieslähetyksen ompeluseurojen puolesta, kapteeni M.| Fagren merimiestenpuolesta ja rva H. Maleva viroksi virolaisille merimiehille. Juhlan päätti rukouksella pastori A. Renvall. Lopuksi veisattiin Isänmaan virsi.”

Luistelukausi alkoi jouluna – Seurasaari auki tapaninpäivänä

Joulu vietettiin talvisessa säässä. Uusi Suometar kertoi 28.12.1917, että luistinradat olivat jo osaksi käytössä jouluna. Kaisaniemenlahdelle tehty Suomalainen luistinrata oli auki joulupäivänä ”väliaikaiselle liikenteelle”. Sähkövalot puuttuivat, mutta nekin oli määrä saada käyttöön ennen vuodenvaihdetta.

Helsingin Luistinklubin radan kunnostus Pohjoissatamassa ei ollut vielä alkanut, sillä laivaliikenne jatkui vielä. Klubin pienempi rata Hesperianrannassa oli sen sijaan käytössä.

Seurasaaressa oli tapaninpäivänä nähtävänä vanhan ajan joulutapoja. Pirttien lattioille oli levitetty olkia. Lakeen oli laitettu viljavuoden enteet, olkitöyhdöt. Maalahden tupaan tehtiin ruotsalaisseuduilla tavattu olkinen joulu-ukko. Karunan kirkossa oli kuusenhavuja ja joulukuusi. Keskipäivällä kuultiin urkujensoittoja.

Kaupunkilähetyksen joulujakelu

Helsingin kaupunkilähetys jakoi jouluna avustuspaketteja köyhille. Avuntarvitsijoita oli paljon, mikä teki tehtävästä monessa suhteessa raskaan.

”Tämän vuoden joulujakelusta Kaupunkilähetyksen työmaalla tuli suuritöisempi ja sydäntäsärkevämpi kuin koskaan ennen. Jouluavustuksen pyytäjiä oli kaikkiaan toimistoissamme Betaniassa ja Söörnäisissä 616 perhettä. Niistä oli suuri joukko uusia ystäviä, joitten kotioloista piti saada tieto, ennenkuin heidät, Kaupunkilähetyksen työtapoja noudattaen, voitiin oikeuttaa jouluavustuksen saantiin. Näitten lisäksi oli suuri joukko vanhoja tuttuja, jotka kyllä eivät tulleet pyytämään, mutta joitten tilanne asiantuntemuksemme perustuksella oli sellainen, että he, jos kutkaan, olivat avustuksen tarpeessa.”

Avunjakelun järjestely vaati työtä yötä myöten. Kaupunkilähetyksen joulukeruu tuotti tynnyrin silliä, astian siirappia, säkin herneitä ja 50 kiloa sianlihaa. Rahaa kertyi 9 875 markkaa 50 penniä (11 800 euroa). Summasta jaettiin rahana 6 000 markkaa. Lopulla ostettiin lihaa, perunoita, puita ja paloöljyä. Kaupunkilähetys jakoi lihaa 1050 kg, noin 10 syltä puita, 105 hehtolitraa perunoita ja 2 tynnyriä lamppuöljyä.

Kulut olivat kuin varsinaiset joulukeräystulot. Kaupunkilähetys käytti avustuksiin hiljattain saamiaan lahjoituksia.

Sanomattoman säälittävää oli monen köyhän tila jouluna. Kylmässä ja pimeässä he istuivat. Äärettömän kiitollisia he olivat, kun saivat vähän öljyä lamppuihinsa ja puita pesään ainakin jouluksi. Liikuttavaa oli huomata sitä hämmästystä, mikä monissa kodeissa syntyi, kun Kaupunkilähetyksen lahjapussista vedettiin esille lihakimpale. ’Äiti. mitä tämä on?’ huusivat nälkäiset lapset yhteen ääneen.”

Joulurauha rikkoutunut – tarvitaan lujaa järjestysvaltaa

Uuden Suometar näki pääkirjoituksessaan 28.12.1917 joulunpyhien olleen monin paikoin Suomessa kaikkea muuta kuin rauhanjuhla. Helsingin ympäristössä, Vaasan seudulla ja Kokkolassa oli tapahtunut vakavia rikoksia.

”Kauhuissaan yhteiskunnan kunniallinen osa kysyy, kuinka kauan tätä alennuksen ja häpeäntilaa, jossa olot maassamme nyt jo kuukausimääriä ovat olleet, pitää jatkuman.

On ollut aina selvää ja nyt ei siitä enää voi olla vähintäkään epäilystä, että ne, ainekset, jotka nykyään ryöstöillä, murhilla ja muilla väkivallanteoilla pitävät yhteiskuntaamme valloissaan, ovat lukumäärällään mitättömän vähäisiä joukkoja.

Onhan vähitellen virallinen sosialismimme tahtoen tai tahtomattaan nähnyt tarpeelliseksi sanoutua tästä anarkiasta irti. Esim. hra Tokoi on äskettäin julaissut eräässä sosialistisessa sanomalehdessä laajan kirjoituksen, jossa hän tuomitsee kaikenlaisen ’huliganismin’. Eduskunnassa on niinikään sosialistienkin keskuudesta kohotettu sellaisia ääniä samaan henkeen, jopa nimenomaan lausuttu julki, että nykyisiä joukkorikollisuuden ilmauksia vastaan yhteiskunnan tulee asettaa ainoa tehoava puolustus, nimittäin luja järjestysvalta.”

Sosialistien esittämä kunnallisen miliisilaitoksen perustaminen ei ole kuitenkaan ratkaisu. Sen sijaan maahan tarvitaan hallituksen välittömästi käytettävissä oleva aseistettu järjestyskunta, jonka osastoja voidaan tarvittaessa lähettää tukahduttamaan väkivaltaisuuksia.

Kirjallisuutta:

Uutuusteos: Turku oli sisällissodassa Suomen vallankumouksellisin kaupunki. https://yle.fi/uutiset/3-9104281

Linkkejä:

Joulurauha jäi julistamatta Suomen ensimmäisenä itsenäisenä jouluna. https://yle.fi/uutiset/3-9948091

 

Yleislakko ja viittä vaille vallankumous

Marraskuun 1917 yleislakko jakoi kansakunnan entistä enemmän kahtia. Valta siirtyi suuressa osassa Suomea muutamaksi päiväksi vasemmistolle. Vaikka lakko loppui, niin sen aikana jyrkentyneet asenteet säilyivät puolin ja toisin.

Poliittinen tilanne oli eduskunnan kokoontuessa marraskuun alussa 1917 erittäin jännittynyt. Sosiaalidemokraatit eivät tunnustaneet eduskuntaa laillisesti valituksi ja jättivät osallistumasta puhemiesten vaaliin. Puolue katsoi edustavansa vaalituloksesta huolimatta kansan syvien rivien tahtoa ja esitti eduskunnassa 1. marraskuuta Me vaadimme -julistuksen, joka julkaistiin työväenlehdissä. Julistuksen mukaan porvarit olivat saavuttaneet vaalivoittonsa rahan ja jopa vilpin voimalla.

Puolue vaati nopeita toimia elintarvikepulan ja työttömyyden lievittämiseksi. Porvarien perustamat lahtarikaartit (suojeluskunnat) oli lakkautettava. Julistuksen kovat sanamuodot oli tarkoitettu omien kannattajien vakuutteluun puolueen kyvystä hoitaa työväestön asioita ja pelottelemaan porvareita. Otto Ville Kuusisen mukaan puolue pyrki näyttämään ulospäin jyrkemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Me vaadimme -julistus nostatti porvaripuolueissa kovia vastalauseita. Uusi Suometar arvioi 3.11.1917 julistuksen olevan sekä kielenkäyttönsä että sisältönsä puolesta ennennäkemätön.

”Sosialistien julistuksissa ja heidän sanomalehdissään on totuttu lukemaan melkein mitä väitteitä tahansa, mutta harvoin on sentään virallisen puolueneuvoston ja eduskuntaryhmän lausuntoihin muutamille riveille saatu mahtumaan niin paljon tietoista perättömyyttä, kuin edellä selostamaamme ’vaatimusten’ esipuheeseen.”

Kenellä on valta Suomessa?

SDP osallistui kaikesta huolimatta lokakuun alussa valitun eduskunnan työhön. Puolue kuitenkin arvosteli eduskunnan viivytelleen toimintansa aloittamista. Puolue väitti porvarien valmistelevan väliaikaisen hallituksen kanssa vallankaappausta eduskunnalta kolmimiehiselle valtionhoitajakunnalle.

Porvaripuolueet vastasivat arvosteluun nimeämällä sosialistit syypäiksi sekavaan tilanteeseen, johon oli johtanut valtalain hyväksyminen eduskunnassa 18. heinäkuuta. Ne pyrkivät löytämään ratkaisun Suomen ja Venäjän välisen aseman määrittelyyn yhteistyössä väliaikaisen hallituksen kanssa.

Työväen järjestyskaartien perustaminen oli vauhdittunut lokakuun lopulla Suomen Ammattijärjestön annettua siihen kehottavan julistuksen, johon SDP yhtyi kuun lopussa. Perusteena oli porvarillisten suojeluskuntien toiminta, joille järjestyskaartit muodostivat työväenliikkeen näkökulmasta oikeutetun vastavoiman.

Elintarvikepula paheni ja työttömyys lisääntyi merkittävästi syksyn 1917 aikana. Parannusta ei ollut luvassa. Senaatin viljantuontiyritykset olivat pääosin epäonnistuneet. Vientimahdollisuudet olivat Venäjän-kaupan loputtua heikot. Kotimarkkinoilla kysyntää olisi jonkin verran ollut, mutta raaka-aineiden puute vaikeutti tuotantoa.

Bolsevikkikaappaus muutti asetelman

Ilmapiiriin vaikutti bolševikkien 7. marraskuuta tekemä vallankaappaus, joka tunnetaan lokakuun vallankumouksena. Erityisesti SDP:n vasemmistosiiven näkökulmasta kyseessä oli vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi tehty välttämätön toimenpide. Puolue oli tehnyt yhteistyötä bolsevikkien kanssa keväästä 1917 lähtien, sillä Leninin kansallisuuspolitiikka näytti sosiaalidemokraattien näkökulmasta turvaavan parhaiten Suomen riippumattomuuden. Kaappaus ei ollut uutisena täysin yllättävä, sillä huhuja siitä oli liikkunut yhä enemmän lokakuun lopulta lähtien.

Suomessa uuden neuvostohallituksen tärkein vallankäyttäjä Suomessa oli I. T. Smilgan johtama aluekomitea. Tilanne ei itse asiassa muuttunut kovin dramaattisesti, sillä väliaikainen hallitus oli menettänyt otteensa Suomesta jo syys-lokakuun vaihteessa. Bolševikkien vaikutusvalta oli Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa ja Helsinkiin ankkuroidussa Itämeren laivastossa suuri, mutta likikään kaikki venäläinen sotaväki ei ollut heidänkään komennossaan.

Väliaikaisen hallituksen kanssa käydyt neuvottelut Suomen asemasta menettivät merkityksensä. Aluekomitea yritti ottaa kenraalikuvernöörin tehtävät hoitoonsa. Se nimitti matruusi Pavel Siškon hoitamaan kenraalikuvernöörin tehtäviä ja Jukka Rahjan tämän apulaiseksi. Rahja kävi pääministeri E. N. Setälän puheilla ja yritti saada senaatin julkaisemaan kirjeen virallisissa lehdissä. Setälä ei tähän suostunut. Kansankomissaarien neuvosto myönsi 4.12.1917 aluekomitealle kenraalikuvernöörin jäljellä olleet valtuudet Suomessa.

Helsingin neuvosto, laivaston keskusneuvosto ja Tsentrobalt antoivat 7. marraskuuta julistuksen, jonka mukaan sotatila jatkuu Suomessa. Perusteena olivat Saksan maihinnousu-uhka ja Suomen porvariston aseistautuminen, jonka tavoitteena oli sekä tukea saksalaisia että murskata työväestö.

Bolsevikit kehottivat suomalaisia sosialisteja ottamaan vallan. Heille oli syntynyt yhteistyön perusteella se käsitys, että valtaosa suomalaisista sosiaalidemokraateista oli lähellä bolševikkien linjaa. SDP oli toisaalta säilyttänyt läheisestä yhteistoiminnasta huolimatta itsenäisyytensä suhteessa bolševikkeihin, joiden poliittisen linjan olivat omaksuneet vain harvat suomalaiset sosiaalidemokraatit.

Vaikka vallankaappaus oli onnistunut, niin pääministeri Kerenskin paluu valtaan näytti mahdolliselta bolševikkien valtaannousua seuranneina päivinä. Bolševikit onnistuivat torjumaan Pietariin kohdistuneen välittömän uhan 12. marraskuuta mennessä. Tilanne jatkui kuitenkin epävarmana tämänkin jälkeen.

Leviääkö vallankumous Suomeen?

Puolueen, ammattijärjestön ja punakaartien johtajista venäläisen esikuvan mukaan muodostettu Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto aloitti toimintansa 9. marraskuuta. Se luonnehti mm. Työmiehen 11.11. julkaisemassa julistuksessa taistelun vallankaappaajia vastaan olevan menossa eduskunnassa. SDP:n edustajat pyrkivät estämään kolmimiehisen valtionhoitajakunnan valitsemisen ja saamaan heinäkuussa hyväksytyn valtalain voimaan.

”Porvarillisille edustajille ja ryhmille selitettiin tilanteen vakavuus, osotettiin, että köyhälistön kärsivällisyys on katkeamassa ja että porvarien päätöksen käytäntöönpano saattaisi johtaa arvaamattomiin seurauksiin ja tuottaa tälle kansalle raskaita uhreja.”

Samaan aikaan Työväen järjestyskaartit tehostivat toimintaansa. Kaartien johtava toimikunta kiirehti Työmiehessä 10.11.1917:

”Työväen järjestyskaartin koko koneisto on saatava nyt nopeasti kuntoon, sillä tapaukset eivät odota. Päällystön ja miehistön on annetut ohjeet pantava nopeasti täytäntöön. Uusia kaartin osastoja on perustettava sinne, missä niitä ei vielä ole.”

Kentän paineet tuntuivat SAJ:n edustajakokouksessa 12. marraskuuta. Työväestön tilanne näytti synkältä, joten vallanotto näytti todelliselta vaihtoehdolta. Vallankumouksellinen keskusneuvosto hylkäsi vallankaappaussuunnitelman 12. marraskuuta äänin 18–8. Tämän jälkeen porvarit oli määrä painostaa yleislakolla hyväksymään ”Me vaadimme” -julistuksen.

Sosiaalidemokraatit esittivät 12. marraskuussa eduskunnassa julistuksen vaatimuskohdista muotoiltuja lakiehdotuksia, joita puhemies Johannes Lundson ei kuitenkaan ottanut käsittelyyn. Porvarilliset puolueet eivät halunneet taipua paineen alla toisin kuin heinäkuussa 1917. Suomen Ammattijärjestö antoi Helsingissä pitämässään kokouksessa julistuksen, jossa se vaati eduskuntaa hyväksymään SDP:n vaatimukset tai muuten edessä oli yleislakko. Työväen vallankumouksellisen keskusneuvosto julisti lakon alkavaksi keskiyöllä 13.–14. marraskuuta.

”Työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt”

Työväen vallankumouksellinen Keskusneuvosto korosti lakon alussa antamassaan julistuksessa porvarien pakottaneen työväen ottamaan kovat keinot käyttöön.

”Nyt on työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt. Kun sen edustajain ja keskusjärjestöjen ponnistukset eivät ole voineet taivuttaa porvaristoa myönnytyksiin, on työläisten itse pakko puhua semmoisella kielellä, jota porvariston on ymmärrettävä.

Porvaristo on tukkinut työväeltä tavalliset taistelutiet. Se on pakottanut työväen joukkotoiminnan tielle. Sillä tiellä eteenpäin leipää ja oikeutta vaatimaan!”

Lakkokomiteat ottivat kaiken vallan käsiinsä etenkin teollisuuspaikkakunnilla. Työt pysähtyivät lakkojohdon suunnitelmien mukaisesti. Valtaosa Suomen lehdistä ei ilmestynyt lakon aikana. Muutamien maaseutukaupunkien lehdet painettiin myös lakon aikana.

Tiedonvälitystä hallitsivat yleislakon aikana perustetut sosiaalidemokraattiset tilapäisjulkaisut. Helsingissä ilmestyi Työväen vallankumouksellinen tiedotuslehti, Kotkassa Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti, Kuopiossa Lakkokomitean Tiedonantolehti, Oulussa Kumoustietoja, Tampereella Wallankumouksellisen Keskusneuvoston Tiedonantoja, Turussa Sos. Dem. Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti ja Vaasassa Vallankumouksellisen Johtavan Komitean Tiedonantolehti.

Järjestyskaartien päätehtävänä oli pitää järjestystä. Myös miliisi liittyi kaartiin lakon aikana. Tehtäviin kuului myös ”pidättää henkilöt, joiden havaitaan olevan vaarallisissa hankkeissa työväkeä vastaan”. Väljä muotoilu antoi mahdollisuuden tulkita määräystä vapaasti. Vallankumouksellinen keskuskomitea korosti lakon alkuvaiheissa, että järjestyksen on säilyttävä. Komitea ilmoitti, että omavaltaisuuksiin tullaan puuttumaan.

”Suurlakon aikana on järjestys ja kuri säilytettävä moitteettomana. On muistettava, että vallankumous ei ole samaa kuin ilkivalta ja anarkia. Työväen järjestetylle joukkotoiminalle on epäjärjestys vahingoksi. Provokaattorit ja muut pimeät ainekset koettamat varmaan myös käyttää tilaisuutta hyväkseen ja työväen toimintaa vahingoittaakseen.

Kaikki yritykset tuollaisiin tekoihin jos sellaisia havaitaan, viipymättä ilmoitettava työväen järjestyskaartille, että se voisi ryhtyä toimiin niiden estämiseksi. Ryöstöihin ja varkauksiin tai ilkitöihin osallisia tullaan pitämään työväenasian vihollisina ja heitä tullaan kohtelemaan sen mukaan.”

Julistus ei riittänyt estämään väkivallantekoja ja ryöstöjä. Suojeluskuntalaisten ja muita työväenliikkeen vastustajien pidätykset sekä aseiden etsinnät johtivat yhteenottoihin. Lakon aikana menehtyi ainakin 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväenkaartilaista keskinäisissä yhteenotoissa. Yhteensä 34 ihmistä kuoli yleislakon aikaisissa levottomuuksissa.

Punakaartilaiset muun muassa hajottivat venäläissotilaiden tukemana 17. marraskuuta Porvoon lähistöllä Saksanniemessä toimineen ratsupoliisikoulun. 350 miehen joukkoa johti pietarinsuomalainen bolsevikki Aleksanteri Wastén, joka oli Adolf Taimin veli. Retkikunta takavarikoi poliisikoulun hevoset ja surmasi kaksi kartanon henkilökuntaan kuulunutta miestä. Porvoossa Wasténin osasto pakotti suojeluskunnan luovuttamaan aseensa työväenyhdistykselle.

Erityisen kovaotteisesti toimi Viipurin kaartin lentävä osasto, jota johti Heikki Kaljunen. Hän kohteli vangiksi joutuneita suojeluskuntalaisia raa’asti.

Eduskunta työskenteli vallanottouhan varjossa

Eduskunta jatkoi toimintaansa yleislakon aikana. Se hyväksyi 15.–16. marraskuuta uudet kunnallislait ja lain 8-tunnin työajasta. Eduskunta totesi myös, ettei korkeinta valtaa voida siirtää valtionhoitajakunnalle, vaan julistautui Santeri Alkion kompromissiehdotuksen pohjalta itse korkeimman vallan käyttäjäksi. Lakon alussa esitetyt immat vaatimukset oli täytetty.

Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto pohti lakon aikana ryhtymistä vallanottoyritykseen. Käytännössä vallankumouksen ensimmäinen vaihe oli jo toteutunut paikallisesti merkittävässä osassa Suomea. Rautatieasemat, poliisiasemat, puhelinkeskukset ja lennätintoimistot olivat punakaartilaisten valvonnassa. Mallia oli saatu Pietarista bolševikkien toiminnasta, josta lehdet olivat kertoneet seikkaperäisesti.

Keskusneuvosto päätti 16.11. klo 5 ryhtyä äänin 14–11 ryhtyä toimiin vallanottamiseksi. Neuvosto kumosi kuitenkin päätöksensä jo klo 7 äänin 13–12. Pääsyynä pyörtämiseen oli se, ettei kukaan halunnut ryhtyä johtamaan epävarmalta näyttänyttä hanketta. Tämän jälkeen oli ryhdyttävä lopettamaan lakkoa, mikä oli kiihkeän ilmapiirin vallitessa vaikeaa, vaikka Me vaadimme julistuksessa ja lakon alussa esitetyistä tavoitteista pääosa oli toteutunut. Työväenliikkeen johdon pääosa halusi lopettaa lakon myös laittomuuksien lisääntymisen vuoksi.

SDP:n eduskuntaryhmän enemmistö asettui kannattamaan laillisen ja parlamentaarisen hallituksen muodostamista. Vallankumouksellinen Keskusneuvosto hyväksyi eduskuntaryhmän päätöksen 18.11. Äänet menivät tasan 8–8, jolloin puheenjohtajana toimineen Kullervo Mannerin ääni ratkaisi. Varsinaisen lakon lopettamispäätöksen neuvosto teki äänin 7–5. Se perusteli päätöstä siirtymisestä ”luokkataisteluun ilman suurlakkoa”. Tämä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus parlamentaarista tietä. SAJ ja kaartit vastustivat päätöstä. Niiden mielestä punainen hallitus oli saatava aikaan ilman eduskuntaa vallankumouksen kautta.

Lakkoliikkeen johto viivytteli lopettamispäätöksen julkistamista, koska se pelkäsi kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä ne pelkäsivät lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkui Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä muita paikkakuntia pitempään. Se päättyi 19.11. kun työväestölle annettiin lupaus punaisen hallituksen muodostamisesta. SDP:n eduskuntaryhmä jättikin 20. marraskuuta eduskunnan puhemiehelle Johannes Lundsonille punaisen senaattorilistan, jolla pääministerinä oli Oskari Tokoi.

Vaikka lakko loppui, niin kaikilla paikkakunnilla ei palattu likikään lakkoa edeltäneeseen tilanteeseen. Työväenjärjestöt pitivät saamansa vallan itsellään kokonaan tai osittain.

Kahtiajako syveni

Porvarilliset lehdet ilmestyivät jälleen 20. marraskuuta. Ne tuomitsivat erittäin jyrkin sanoin yleislakon aikana eri puolilla maata tapahtuneet murhat ja ryöstöt. Työväenlehdet joutuivat selittelemään kaartilaisten toimintaa, jota ne eivät halunneet avoimesti tuomita. Lakko kuitenkin osoitti, että osa järjestyskaarteista oli muuttunut punakaarteiksi, jotka eivät enää olleet SDP:n tai SAJ:n johdettavissa.

Maltilliset voimat joutuivat yleislakon jälkeen ja osin myös jättäytyivät sivuun sekä porvarillisella puolella että työväenliikkeessä. Maalaisliitto, joka ennen lakkoa oli pyrkinyt sovittelemaan sosiaalidemokraattien ja porvarien näkemyksiä, siirtyi lopullisesti porvarileiriin. Tapahtumien seurauksena suojeluskunnat alkoivat muuttua yhä selvemmin hallituksen joukoiksi.

Venäläisvastainen mieliala voimistui bolševikkien ilmaistua tukensa yleislakolle. Järjestyskaartit saivat myös aseita venäläisiltä. Osaltaan ilmapiiriä kiristi kurittomien venäläissotilaiden tekemät ryöstöt, joihin osallistui myös suomalaisia rikollisia.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Marja-Leena Salkola. 1985, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1–2. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus.

Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP.