Venäläisten Suomessa ensimmäisen maailmansodan aikana teettämät linnoitustyöt koskettivat huomattavaa osaa maasta. Urjalassa tehtiin mittavia rakennustöitä, jotka antoivat aineksia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjan toiseen osaan.
Ensimmäisen maailmansodan aikaan Venäjän armeija ryhtyi rakentamaan Suomeen linnoitusjärjestelmää Pietarin turvaksi. Uhkakuvana oli vihollisen Saksan maihinnousu Itämeren rannikolle ja eteneminen Suomen läpi keisarikunnan pääkaupunkia kohti. Pietarin haavoittuvuutta lisäsi se, että Venäjän Itämeren laivasto oli tuhoutunut lähes kokonaan Japanin sodassa.
Suomenlahden turvaksi rakennettiin muun muassa vahva rannikkotykistö sekä Suomen että Viron rannikoille. Pohjanlahden suuntaa ryhdyttiin turvaamaan 1915 rakentamalla rannikolta Pietariin suuntautuvien maanteiden ja rautateiden varsille taisteluasemia. Suomeen sijoitettuja venäläisjoukkoja oli määrä käyttää niitä, jos maihinnousu toteutuisi. Tavoitteena oli hidastaa vihollisen etenemistä, kunnes sen kimppuun olisi käyty vahvemmin voimin Kaakkois-Suomessa.
Urjalaan linnoitteita rakennettiin rautatien varteen ja Porista päin tulevia teitä varmistamaan. Venäläisten linnoitteet Suomen sisämaassa muodostavat Pietarista katsottuna kolme laajaa sisäkkäistä kehää. Ensimmäinen linja kulkee Pohjois-Karjalan Valtimolta Kuopion seudulle, Ähtäriin, Virroille, Tampereelle, Vesilahteen ja Urjalaan. Se jatkui edelleen mm. Karkkilaan, Vihtiin ja Lohjalle päätyen lopulta Suomenlahden rannikolle Inkoossa. Toinen linja alkaa myös Pohjois-Karjalasta, Enosta ja kulkee eteläisen Savon kautta kahtena haarana Kymenlaaksoon. Sisin, paljolti suunnitelman asteelle jäänyt sijoittuu Karjalan kannakselle.
Sapöörit ja siviilit rakentajina
Linnoitustöistä vastasivat Venäjän armeijan pioneerit, joita kutsuttiin sapööreiksi. Laaja hanke vaati kuitenkin myös siviilityövoimaa. Sitä Suomessa oli, koska asevelvollisuus ei koskenut suuriruhtinaskuntaa. Vapaaehtoisesti lekan ja lapion varteen tarttuvia ei silti joka paikassa ollut tarpeeksi, vaan venäläiset joutuivat turvautumaan myös sotatilan sallimiin pakko-ottoihin.
Linnoitustöissä mukana olleiden siviilien määrää ei tiedetä tarkasti, mutta se saattoi nousta jopa sataan tuhanteen, joukossa jonkin verran naisiakin. Myös vankityövoimaa oli käytössä, sitä tuotiin valtakunnan itäisimmistä osista asti Helsingin lähistölle. Urjalassa lettipäisiä ja pelkoakin herättäneitä kiinalaisvankeja ei liene nähty.
Aloitusvuonna 1915 sisämaan vallitöissä tehtiin lähinnä suunnittelua ja valmisteluja. Varsinaiset kaivamis- ja rakennustyöt alkoivat kesällä 1916. Ensimmäinen kesä oli myös tehokkain työjakso, sillä 1917 töitä häiritsivät Venäjän maaliskuun vallankumouksesta alkaneet levottomuudet ja valtion rahapula. Lopullisesti työmaat hiljensi lokakuun vallankumous.
Urjalan linnoituskohteet
Urjalaan sijoittui peräti neljä Pietarin uloimman puolustuslinjan pistettä, jotka myös rakennettiin. Linnoitteet koostuvat mutkittelevista taisteluhaudoista, joiden syvyys vaihtelee noin metristä yli kahteen metriin. Taisteluhautalinjoissa on tuliasemia, joihin raskaat Maxim-kuularuiskut ja ehkä tykkejäkin olisi tosipaikan tullen sijoitettu.
Etupuolella on yleensä jonkinlainen maa- tai kivivalli. Pidemmälle linjojen eteen rakennettiin piikkilankaesteet, mutta niistä ei enää ole jälkiä nähtävissä. Linnoitteiden takana on erilaisia miehistön suojatiloja ja varastoja, joita yhdyshaudat liittävät taisteluhautalinjoihin.
Urjalankylän vahvat linnoitukset sulkivat Porista tulevan tieyhteyden Rutajärven ja Kortejärven välisen kannaksen kohdalla. Linnoitteiden jäänteitä on nähtävissä kymmenessä eri kohdassa. Suurin kohde on Pappilanmäellä Rutajärven rannassa, parhaiten säilynyt sijaitsee Sarvikankaronmäellä Kortejärven puolella. Pieni linnoitekohde löytyy jopa Kotiseutumuseon pihasta.
Urjalankylän linnoitteet ovat sisämaan linnoitteeksi poikkeuksellisen huolella tehdyt, ne on suojattu betonilla, mitä ei eteläisen rannikkoalueen ulkopuolella juuri ole käytetty. Porin rannikko oli ilmeisesti venäläisten uhkakuvissa todennäköinen maihinnousupaikka.
Honkolan linnoitukset Jänismäessä ja Kankaanpäässä sekä Kolkan myllyn linnoitteet estivät Urjalankylän ohittamisen sivuteitä pitkin. Jänismäen kallioon louhitut taisteluhaudat ovat syvyydeltään vaikuttavia. Monin paikoin kaivannot ovat niin syviä, ettei pitkänkään miehen pää ulotu reunan yli. Mahdollisesti pohjalla on ollut jotain korottavia rakennelmia tai sellaisia on ainakin suunniteltu.
Huhdin linnoitteista osa on tehty rautatietä, osa maantietä varmistamaan.
Linnoitteet jäivät unohduksiin
Venäläisten pelko Saksan maihinnoususta Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolle ei toteutunut. Varsin pian Suomen itsenäistymisen jälkeen monilla linnoitetuilla seuduilla kuitenkin sodittiin, ja laillisen hallituksen tueksi tulleita saksalaisia maihinnousujoukkojakin nähtiin. Linnoitteiden käyttö Suomen sisällissodassa oli kuitenkin melko vähäistä.
Kesällä 1918 alkoi linnoitustöistä aiheutuneiden vahinkojen järjestelmällinen selvitystyö, jota oli pohjustettu jo edellisvuoden syksyllä. Venäläisten maanomistajille lupaamat korvaukset olivat jääneet maksamatta, ja muiden maksumiesten puuttuessa ne lankesivat itsenäistyneen Suomen valtion kontolle. Vahinkoja arvioimaan ja korvausvaatimuksia käsittelemään perustettiin läänikohtaisia patterivahinkolautakuntia.
Etelärannikon linnoituslaitteita otettiin puolustusvoimien käyttöön, mutta sisämaalinnoitteita ei juuri tarvittu. Niiden rakenteiden puutavara, teräs ja piikkilanka purettiin uusiokäyttöön, jota koordinoi Suomen valtion perustama Sotasaaliskeskusosasto.
Melkoiselle osalle käyttökelpoista tavaraa löysivät käytön yksityiset ihmiset. Pian linnoituslaitteita kohtasi lähes täydellinen unohdus. Pelloille ja pihoihin tehdyt kaivannot täytettiin nopeasti, osa hävisi uudisrakentamisen tieltä, mutta valtaosa sai rapistua rauhassa.
Linnoitteisiin kohdistui jonkin verran sotatieteellistä tutkimusta itsenäisyyden alkukymmenillä, kuten Pauli Öljymäen diplomityö Sotakorkeakouluun vuodelta 1938. Historiantutkijoiden ja perinteenkerääjien kiinnostus linnoitustöihin virisi hiljalleen 1960-luvulta lähtien. Urjalassa vallitöihin liittyvää muistitietoa on kerätty, ja edesmennyt paikallishistorioitsija Valo Saikku on kirjoittanut aiheesta.
Varsinaisista tieteellisistä tutkimuksista ensimmäinen nimenomaan Urjalaan kohdistuva tutkimus on Vadim Adelin vuonna 2003 julkaistu perusteellinen kartoitus Urjalankylän linnoitteista. Myös John Lagerstedtin pro gradu -työ vuodelta 2006 käsittelee monien muiden paikkakuntien ohella myös Urjalan linnoitteita.
Maanomistajat saivat korvauksia
Suomen valtion asettamat patterivahinkolautakunnat maksoivat itsenäisyyden alkuvaiheessa korvauksia linnoitustöiden aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Valo Saikku kirjoitti vuoden 2000 Urjalan joulu -lehdessä lautakunnan toiminnasta Urjalassa. Lääniin perustettu kolmihenkinen lautakunta kartoitti urjalalaisten maanomistajien kärsimät vahingot useissa kokouksissa lokakuussa 1918.
Korvauksia haettiin monenlaisista asioista. Esimerkkinä Honkolan kartanon vaatimuksia suoraan kokouspöytäkirjasta: ”Honkolan kartanon puolesta vaaditaan korvausta vahingosta, joka on tapahtunut kartanon pelloilla, niityillä ja metsässä ja luvataan antaa luettelo venäläisten ottamista puista, vaaditaan vallihautain täyttämistä pelloissa ja hakamailla, sekä metsänviljelystä tilalle, samoin laidunvahingoista ja hävitetyistä aidoista ja kivien poistamisesta pelloilta sekä soran otosta Hunningon torpan maalla ja kartanon läheisyydessä.” Lisäksi kartanon edustaja mainitsi alustalaisten kärsimistä vahingoista, joista nämä voisivat itse puolestaan hakea korvausta.
Kartano haki myös kalastusvahinkojen korvausta, mitä ne sitten lienevät olleetkin. ”Kivien poistamisen pellolta” ei luulisi olevan korvauksen haun peruste, mutta ilmeisesti asia on kirjattu väärin ja kyse lienee pellolle tuotujen kivien poisvientikuluista. Korvauksia myös saatiin. Niitä maksettiin Urjalassa yli 200 000 markkaa. Yksityisten maanomistajien lisäksi korvausta haki kunta, joka oli joutunut kustantamaan venäläisten majoituksen. Suurin yksittäinen korvauksen saaja oli Nuutajärven kartano, jonka mailta oli otettu runsaasti puutavaraa.
Mitä linnoitteista on jäljellä?
Linnoitusrakenteet eivät ole Urjalassakaan enää likikään samassa asussa kuin tekijöidensä jäljiltä. Tuliasemien ja suojatilojen hirsikatteet kerättiin nopeasti pois ja betonikatteet räjäytettiin tukiteräksen talteen ottamiseksi. Näin niistä on jäljellä vain kallioon tai maahan kaivetut pohjat ja alaseinät. Purettuja katerakennelmia peittänyt maa-aines on jäänyt ylimääräisiksi kasoiksi kaivantojen viereen.
Maahan tehdyt kaivannot ovat sadan vuoden aikana luonnonvoimien vaikutuksesta madaltuneet. Kallioon louhitut asemat ovat säilyttäneet pääosin muotonsa, vaikka niihinkin on kertynyt kariketta ja kasvillisuutta. Isoja puitakin on ehtinyt sekä kasvaa että kaatua kaivantoihin kaatua.
Kaivantoa on myös täytetty tahallaan, ja pihoille ja pelloille tehdyt kaivannot on hävitetty kokonaan. Linnoitteiden etumaastossa olleet piikkilangat on niin ikään poistettu heti 1910-luvun lopulla. Linnoitusrakenteiden ja niiden kohteen, tien tai rautatien, välissä saattaa olla sankka metsä. Sitä ei tekovaiheessa välttämättä edes kokonaan kaadettu, jollei sitten puutavaran saamiseksi. Kaato olisi tehty vasta siinä vaiheessa, kun linnoitetta todella olisi tarvittu.
Pentinkulman vallityöt
Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian toisessa osassa Pentinkulmalla tehdään linnoitustöitä. Kesällä 1915 saapuvat sapööriupseerit karttoineen ja alkavat mitttailla Ketunmäkeen linnoitteiden paikkoja. Kyläläisiä kiinnostavat tuossa vaiheessa enemmän venäläisten autot. Mutta pian kuullaan että tulossa on isoja töitä ”kun ryssät rupee teettään tonne mäkiin sotamonttuja”. Sotilaita majoitetaan palokunnantalolle, sen pihalle rakennetusta keittiöstä saavat pikkulapset ruuanloppuja, kun hyvin sattuu. Ja ehtoolla on hametta liikkeellä palokunnantalon vaiheilla.
Linnoitustyöt tuovat kylälle hyväpalkkaista työtä ja muualta tulleen työväen myötä elämä vilkastuu, vanhemman väen mielestä arveluttavallakin tavalla. Vaikka linnoitustöitä kuvaava jakso on lyhyt, ehtivät monet romaanin keskeiset henkilöt vilahtaa siinä, kukin luonteensa mukaisesti toimien. Kivivuoren Otto perustaa ison urakkaporukan, saa sille hyvin töitä ja samalla osakseen epäilyjä epämääräisistä juonista töitä johtavan upseerin kanssa. Laiskansorttinen Kankaanpään Elias laitetaan tahdittamaan juntta- ja poramiesten työtä rivoilla lauluilla, missä hän onkin mies paikallaan. Muuta ei varsinaisesta työnteosta sitten kerrotakaan.
Koskelan Akseli ja räätäli Halme suhtautuvat venäläisiin karsaasti luokkatietoisuuttaan, koska ”Niitten pistimillä meidän herrat hallittee”. Pappilassa suhtautuminen on yhtä karsasta, mutta tietysti eri syistä. Kiviojan Lauri huumaantuu upseerien autoista, Leppäsen Aune saa soltuista uusia sulhasia. Laurilan Uuno joutuu korttiringissä kohtalokkaaseen riitaan, puukottaa toispaikkakuntalaisen vallimiehen hengiltä ja päätyy vankilaan.
Miestappoa lukuunottamatta Linnan kuvaus on hyvin samankaltainen kuin paikallisten muistelijoiden. Tämä on luonnollista, sillä sen tapaisista tarinoistahan hän on virikkeensä ammentanut. Tietolähteekseen Linna nimeää Pentti Virtarannan haastatteluaineistossa ainakin Aada Kallion ja tämän veljen. Mutta ei Linna tässäkään kohtaa Urjalan historiaa kirjoittanut. Virikkeet ovat virikkeitä: ”…asia niinkun hahmona jää mieleen ja minä sitten itse täyrennän sen mukaan kun soveliaaksi katson”, kuten Linna itse luonnehtii prosessia.
Unohduksesta matkailukohteiksi
Linnoituslaitteiden unohdus on ollut pitkä ja syvä. Harvat tuntevat enää niiden alkuperän. Omalla nykyisellä asuinseudullani Kuopion eteläpuolella on saman linnoitusketjun asemia Vuorelan ja Toivalan kylissä.
Siilinjärvellä on hyvin yleinen väärinkäsitys ajatella linnoitteiden olevan peräisin Suomen sodan ajalta 1800-luvun alusta. Tämä on sangen ymmärrettävää, sillä Toivalassa on tuolloin tosiaan sodittu, ja näiden Sandelsin johtamien sotatoimien muistoa vaalitaan paikkakunnalla muistomerkein ja paikannimin. Urjalassa olen törmännyt mm. käsitykseen, että venäläisvarustukset olisivat viime sodan aikaisilla sotavangeilla teetettyjä.
Venäläisten sotavarustuksia ei varmaankaan koettu järin muistelemisen arvoisiksi vasta itsenäistyneessä Suomessa, eivätkä myöhemmät sodat niiden kiinnostavuutta lisänneet. Sittemmin niihin on virinnyt voimakastakin kiinnostusta, joskin melko suppeissa harrastaja- ja tutkijapiireissä. Nykyään linnoituslaitteiden jäänteet ovat suojelukohteita. Turistinähtävyyksiäkin on niistä joillakin paikkakunnilla koetettu kehittää.
Ilkka Markkula