Kategoria: Talous

Urjalan linnoitustyöt päätyivät Linnan romaaniin

Posted on by hannaahlavuo

Venäläisten Suomessa ensimmäisen maailmansodan aikana teettämät linnoitustyöt koskettivat huomattavaa osaa maasta. Urjalassa tehtiin mittavia rakennustöitä, jotka antoivat aineksia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjan toiseen osaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Venäjän armeija ryhtyi rakentamaan Suomeen linnoitusjärjestelmää Pietarin turvaksi. Uhkakuvana oli vihollisen Saksan maihinnousu Itämeren rannikolle ja eteneminen Suomen läpi keisarikunnan pääkaupunkia kohti. Pietarin haavoittuvuutta lisäsi se, että Venäjän Itämeren laivasto oli tuhoutunut lähes kokonaan Japanin sodassa.

Suomenlahden turvaksi rakennettiin muun muassa vahva rannikkotykistö sekä Suomen että Viron rannikoille. Pohjanlahden suuntaa ryhdyttiin turvaamaan 1915 rakentamalla rannikolta Pietariin suuntautuvien maanteiden ja rautateiden varsille taisteluasemia. Suomeen sijoitettuja venäläisjoukkoja oli määrä käyttää niitä, jos maihinnousu toteutuisi. Tavoitteena oli hidastaa vihollisen etenemistä, kunnes sen kimppuun olisi käyty vahvemmin voimin Kaakkois-Suomessa.

Urjalaan linnoitteita rakennettiin rautatien varteen ja Porista päin tulevia teitä varmistamaan. Venäläisten linnoitteet Suomen sisämaassa muodostavat Pietarista katsottuna kolme laajaa sisäkkäistä kehää. Ensimmäinen linja kulkee Pohjois-Karjalan Valtimolta Kuopion seudulle, Ähtäriin, Virroille, Tampereelle, Vesilahteen ja Urjalaan. Se jatkui edelleen mm. Karkkilaan, Vihtiin ja Lohjalle päätyen lopulta Suomenlahden rannikolle Inkoossa. Toinen linja alkaa myös Pohjois-Karjalasta, Enosta ja kulkee eteläisen Savon kautta kahtena haarana Kymenlaaksoon.  Sisin, paljolti suunnitelman asteelle jäänyt sijoittuu Karjalan kannakselle.

Sapöörit ja siviilit rakentajina

Linnoitustöistä vastasivat Venäjän armeijan pioneerit, joita kutsuttiin sapööreiksi. Laaja hanke vaati kuitenkin myös siviilityövoimaa. Sitä Suomessa oli, koska asevelvollisuus ei koskenut suuriruhtinaskuntaa. Vapaaehtoisesti lekan ja lapion varteen tarttuvia ei silti joka paikassa ollut tarpeeksi, vaan venäläiset joutuivat turvautumaan myös sotatilan sallimiin pakko-ottoihin.

Linnoitustöissä mukana olleiden siviilien määrää ei tiedetä tarkasti, mutta se saattoi nousta jopa sataan tuhanteen, joukossa jonkin verran naisiakin. Myös vankityövoimaa oli käytössä, sitä tuotiin valtakunnan itäisimmistä osista asti Helsingin lähistölle. Urjalassa lettipäisiä ja pelkoakin herättäneitä kiinalaisvankeja ei liene nähty.

Aloitusvuonna 1915 sisämaan vallitöissä tehtiin lähinnä suunnittelua ja valmisteluja. Varsinaiset kaivamis- ja rakennustyöt alkoivat kesällä 1916. Ensimmäinen kesä oli myös tehokkain työjakso, sillä 1917 töitä häiritsivät Venäjän maaliskuun vallankumouksesta alkaneet levottomuudet ja valtion rahapula. Lopullisesti työmaat hiljensi lokakuun vallankumous.

Urjalan linnoituskohteet

Urjalaan sijoittui peräti neljä Pietarin uloimman puolustuslinjan pistettä, jotka myös rakennettiin. Linnoitteet koostuvat mutkittelevista taisteluhaudoista, joiden syvyys vaihtelee noin metristä yli kahteen metriin. Taisteluhautalinjoissa on tuliasemia, joihin raskaat Maxim-kuularuiskut ja ehkä tykkejäkin olisi tosipaikan tullen sijoitettu.

Etupuolella on yleensä jonkinlainen maa- tai kivivalli. Pidemmälle linjojen eteen rakennettiin piikkilankaesteet, mutta niistä ei enää ole jälkiä nähtävissä. Linnoitteiden takana on erilaisia miehistön suojatiloja ja varastoja, joita yhdyshaudat liittävät taisteluhautalinjoihin.

Urjalankylän vahvat linnoitukset sulkivat Porista tulevan tieyhteyden Rutajärven ja Kortejärven välisen kannaksen kohdalla. Linnoitteiden jäänteitä on nähtävissä kymmenessä eri kohdassa. Suurin kohde on Pappilanmäellä Rutajärven rannassa, parhaiten säilynyt sijaitsee Sarvikankaronmäellä Kortejärven puolella. Pieni linnoitekohde löytyy jopa Kotiseutumuseon pihasta.

Urjalankylän linnoitteet ovat sisämaan linnoitteeksi poikkeuksellisen huolella tehdyt, ne on suojattu betonilla, mitä ei eteläisen rannikkoalueen ulkopuolella juuri ole käytetty. Porin rannikko oli ilmeisesti venäläisten uhkakuvissa todennäköinen maihinnousupaikka.

Honkolan linnoitukset Jänismäessä ja Kankaanpäässä sekä Kolkan myllyn linnoitteet estivät Urjalankylän ohittamisen sivuteitä pitkin. Jänismäen kallioon louhitut taisteluhaudat ovat syvyydeltään vaikuttavia. Monin paikoin kaivannot ovat niin syviä, ettei pitkänkään miehen pää ulotu reunan yli. Mahdollisesti pohjalla on ollut jotain korottavia rakennelmia tai sellaisia on ainakin suunniteltu.

Huhdin linnoitteista osa on tehty rautatietä, osa maantietä varmistamaan.

Linnoitteet jäivät unohduksiin

Venäläisten pelko Saksan maihinnoususta Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolle ei toteutunut. Varsin pian Suomen itsenäistymisen jälkeen monilla linnoitetuilla seuduilla kuitenkin sodittiin, ja laillisen hallituksen tueksi tulleita saksalaisia maihinnousujoukkojakin nähtiin. Linnoitteiden käyttö Suomen sisällissodassa oli kuitenkin melko vähäistä.

Kesällä 1918 alkoi linnoitustöistä aiheutuneiden vahinkojen järjestelmällinen selvitystyö, jota oli pohjustettu jo edellisvuoden syksyllä. Venäläisten maanomistajille lupaamat korvaukset olivat jääneet maksamatta, ja muiden maksumiesten puuttuessa ne lankesivat itsenäistyneen Suomen valtion kontolle. Vahinkoja arvioimaan ja korvausvaatimuksia käsittelemään perustettiin läänikohtaisia patterivahinkolautakuntia.

Etelärannikon linnoituslaitteita otettiin puolustusvoimien käyttöön, mutta sisämaalinnoitteita ei juuri tarvittu. Niiden rakenteiden puutavara, teräs ja piikkilanka purettiin uusiokäyttöön, jota koordinoi Suomen valtion perustama Sotasaaliskeskusosasto.

Melkoiselle osalle käyttökelpoista tavaraa löysivät käytön yksityiset ihmiset. Pian linnoituslaitteita kohtasi lähes täydellinen unohdus. Pelloille ja pihoihin tehdyt kaivannot täytettiin nopeasti, osa hävisi uudisrakentamisen tieltä, mutta valtaosa sai rapistua rauhassa.

Linnoitteisiin kohdistui jonkin verran sotatieteellistä tutkimusta itsenäisyyden alkukymmenillä, kuten Pauli Öljymäen diplomityö Sotakorkeakouluun vuodelta 1938. Historiantutkijoiden ja perinteenkerääjien kiinnostus linnoitustöihin virisi hiljalleen 1960-luvulta lähtien. Urjalassa vallitöihin liittyvää muistitietoa on kerätty, ja edesmennyt paikallishistorioitsija Valo Saikku on kirjoittanut aiheesta.

Varsinaisista tieteellisistä tutkimuksista ensimmäinen nimenomaan Urjalaan kohdistuva tutkimus on Vadim Adelin vuonna 2003 julkaistu perusteellinen kartoitus Urjalankylän linnoitteista. Myös John Lagerstedtin pro gradu -työ vuodelta 2006 käsittelee monien muiden paikkakuntien ohella myös Urjalan linnoitteita.

Maanomistajat saivat korvauksia

Suomen valtion asettamat patterivahinkolautakunnat maksoivat itsenäisyyden alkuvaiheessa korvauksia linnoitustöiden aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Valo Saikku kirjoitti vuoden 2000 Urjalan joulu -lehdessä lautakunnan toiminnasta Urjalassa. Lääniin perustettu kolmihenkinen lautakunta kartoitti urjalalaisten maanomistajien kärsimät vahingot useissa kokouksissa lokakuussa 1918.

Korvauksia haettiin monenlaisista asioista. Esimerkkinä Honkolan kartanon vaatimuksia suoraan kokouspöytäkirjasta: ”Honkolan kartanon puolesta vaaditaan korvausta vahingosta, joka on tapahtunut kartanon pelloilla, niityillä ja metsässä ja luvataan antaa luettelo venäläisten ottamista puista, vaaditaan vallihautain täyttämistä pelloissa ja hakamailla, sekä metsänviljelystä tilalle, samoin laidunvahingoista ja hävitetyistä aidoista ja kivien poistamisesta pelloilta sekä soran otosta Hunningon torpan maalla ja kartanon läheisyydessä.” Lisäksi kartanon edustaja mainitsi alustalaisten kärsimistä vahingoista, joista nämä voisivat itse puolestaan hakea korvausta.

Kartano haki myös kalastusvahinkojen korvausta, mitä ne sitten lienevät olleetkin. ”Kivien poistamisen pellolta” ei luulisi olevan korvauksen haun peruste, mutta ilmeisesti asia on kirjattu väärin ja kyse lienee pellolle tuotujen kivien poisvientikuluista. Korvauksia myös saatiin. Niitä maksettiin Urjalassa yli 200 000 markkaa. Yksityisten maanomistajien lisäksi korvausta haki kunta, joka oli joutunut kustantamaan venäläisten majoituksen. Suurin yksittäinen korvauksen saaja oli Nuutajärven kartano, jonka mailta oli otettu runsaasti puutavaraa.

Mitä linnoitteista on jäljellä?

Linnoitusrakenteet eivät ole Urjalassakaan enää likikään samassa asussa kuin tekijöidensä jäljiltä. Tuliasemien ja suojatilojen hirsikatteet kerättiin nopeasti pois ja betonikatteet räjäytettiin tukiteräksen talteen ottamiseksi. Näin niistä on jäljellä vain kallioon tai maahan kaivetut pohjat ja alaseinät. Purettuja katerakennelmia peittänyt maa-aines on jäänyt ylimääräisiksi kasoiksi kaivantojen viereen.

Maahan tehdyt kaivannot ovat sadan vuoden aikana luonnonvoimien vaikutuksesta madaltuneet. Kallioon louhitut asemat ovat säilyttäneet pääosin muotonsa, vaikka niihinkin on kertynyt kariketta ja kasvillisuutta. Isoja puitakin on ehtinyt sekä kasvaa että kaatua kaivantoihin kaatua.

Kaivantoa on myös täytetty tahallaan, ja pihoille ja pelloille tehdyt kaivannot on hävitetty kokonaan. Linnoitteiden etumaastossa olleet piikkilangat on niin ikään poistettu heti 1910-luvun lopulla. Linnoitusrakenteiden ja niiden kohteen, tien tai rautatien, välissä saattaa olla sankka metsä. Sitä ei tekovaiheessa välttämättä edes kokonaan kaadettu, jollei sitten puutavaran saamiseksi. Kaato olisi tehty vasta siinä vaiheessa, kun linnoitetta todella olisi tarvittu.

Pentinkulman vallityöt

Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian toisessa osassa Pentinkulmalla tehdään linnoitustöitä. Kesällä 1915 saapuvat sapööriupseerit karttoineen ja alkavat mitttailla Ketunmäkeen linnoitteiden paikkoja. Kyläläisiä kiinnostavat tuossa vaiheessa enemmän venäläisten autot. Mutta pian kuullaan että tulossa on isoja töitä ”kun ryssät rupee teettään tonne mäkiin sotamonttuja”. Sotilaita majoitetaan palokunnantalolle, sen pihalle rakennetusta keittiöstä saavat pikkulapset ruuanloppuja, kun hyvin sattuu. Ja ehtoolla on hametta liikkeellä palokunnantalon vaiheilla.

Linnoitustyöt tuovat kylälle hyväpalkkaista työtä ja muualta tulleen työväen myötä elämä vilkastuu, vanhemman väen mielestä arveluttavallakin tavalla. Vaikka linnoitustöitä kuvaava jakso on lyhyt, ehtivät monet romaanin keskeiset henkilöt vilahtaa siinä, kukin luonteensa mukaisesti toimien. Kivivuoren Otto perustaa ison urakkaporukan, saa sille hyvin töitä ja samalla osakseen epäilyjä epämääräisistä juonista töitä johtavan upseerin kanssa. Laiskansorttinen Kankaanpään Elias laitetaan tahdittamaan juntta- ja poramiesten työtä rivoilla lauluilla, missä hän onkin mies paikallaan. Muuta ei varsinaisesta työnteosta sitten kerrotakaan.

Koskelan Akseli ja räätäli Halme suhtautuvat venäläisiin karsaasti luokkatietoisuuttaan, koska ”Niitten pistimillä meidän herrat hallittee”. Pappilassa suhtautuminen on yhtä karsasta, mutta tietysti eri syistä. Kiviojan Lauri huumaantuu upseerien autoista, Leppäsen Aune saa soltuista uusia sulhasia. Laurilan Uuno joutuu korttiringissä kohtalokkaaseen riitaan, puukottaa toispaikkakuntalaisen vallimiehen hengiltä ja päätyy vankilaan.

Miestappoa lukuunottamatta Linnan kuvaus on hyvin samankaltainen kuin paikallisten muistelijoiden. Tämä on luonnollista, sillä sen tapaisista tarinoistahan hän on virikkeensä ammentanut. Tietolähteekseen Linna nimeää Pentti Virtarannan haastatteluaineistossa ainakin Aada Kallion ja tämän veljen. Mutta ei Linna tässäkään kohtaa Urjalan historiaa kirjoittanut. Virikkeet ovat virikkeitä: ”…asia niinkun hahmona jää mieleen ja minä sitten itse täyrennän sen mukaan kun soveliaaksi katson”, kuten Linna itse luonnehtii prosessia.

Unohduksesta matkailukohteiksi

Linnoituslaitteiden unohdus on ollut pitkä ja syvä. Harvat tuntevat enää niiden alkuperän.  Omalla nykyisellä asuinseudullani Kuopion eteläpuolella on saman linnoitusketjun asemia Vuorelan ja Toivalan kylissä.

Siilinjärvellä on hyvin yleinen väärinkäsitys ajatella linnoitteiden olevan peräisin Suomen sodan ajalta 1800-luvun alusta. Tämä on sangen ymmärrettävää, sillä Toivalassa on tuolloin tosiaan sodittu, ja näiden Sandelsin johtamien sotatoimien muistoa vaalitaan paikkakunnalla muistomerkein ja paikannimin. Urjalassa olen törmännyt mm. käsitykseen, että venäläisvarustukset olisivat viime sodan aikaisilla sotavangeilla teetettyjä.

Venäläisten sotavarustuksia ei varmaankaan koettu järin muistelemisen arvoisiksi vasta itsenäistyneessä Suomessa, eivätkä myöhemmät sodat niiden kiinnostavuutta lisänneet. Sittemmin niihin on virinnyt voimakastakin kiinnostusta, joskin melko suppeissa harrastaja- ja tutkijapiireissä. Nykyään linnoituslaitteiden jäänteet ovat suojelukohteita. Turistinähtävyyksiäkin on niistä joillakin paikkakunnilla koetettu kehittää.

Ilkka Markkula

Suomen kansainvälinen asema 1917–2017

Posted on by hannaahlavuo

Suomi irtosi marraskuussa 1917 Venäjästä, jonka osana se oli ollut autonomisena suuriruhtinaskuntana vuodesta 1809. Itsenäisen Suomen kansainvälinen asema ja liittosuhteet ovat sadan vuoden aikana vaihdelleet, mutta maa on säilynyt koko ajan itsenäisenä ja kansainvaltaisena eikä sitä ei ole kertaakaan miehitetty.

Sotaisat vuodet 1918–1920

Suomi irtosi Venäjästä marras-joulukuussa 1917. Leninin johtama kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen eroamisen vuoden viimeisenä päivänä 1917 ja sen perässä Ruotsi, Ranska ja Saksa 4.1.1918. Suomen Saksa-yhteyden takia Englanti ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vasta toukokuussa 1919.

Suomessa käytiin traaginen vapaus- ja sisällissota keväällä 1918. Hallituksen joukot joutuivat kukistamaan tammikuun lopussa tehdyn sosialistisen vallankaappauksen. Suomeen oli jäänyt noin 75 000 venäläistä sotilasta, jotka jouduttiin karkottamaan. Suomen pyynnöstä Saksa teki intervention punaisten hallussa olleeseen Etelä-Suomeen huhtikuun alussa, mikä lyhensi sotaa. Sota päättyi toukokuussa 1918.

Suomi säilytti itsenäisyytensä ja demokratiansa. Saksalaiset joukot jäivät Suomeen ja niiden vaikutus oli suuri. Suomi halusi Saksan tukea Neuvosto-Venäjää vastaan, minkä vuoksi Suomeen valittiin saksalainen kuningas lokakuussa, mutta hän ei ennättänyt ottaa kruunua vastaan, koska Saksa hävisi maailmansodan marraskuussa. Saksalaiset joukot lähtivät Suomesta.

Suomen valtionhoitajaksi joulukuussa 1918 valittu Gustaf Mannerheim neuvotteli Suomen liittymisestä valkoisten kenraalien rinnalle Venäjän sisällissodassa, mutta Suomen hallitus ei tätä hyväksynyt. Suomalaiset puoliviralliset joukot ylittivät myös itärajan yrittäen vallata Itä-Karjalasta alueita Suomeen liitettäväksi siinä kuitenkaan onnistumatta. Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauha solmittiin Tartossa vuonna 1920. Siinä Petsamon alue Jäämeren rannalla liitettiin Suomeen.

Ruotsi yritti valloittaa Ahvenanmaan saariryhmän aseellisesti keväällä 1918. Se joutui kuitenkin perääntymään saksalaisten vaatimuksesta. Ruotsi yritti saada Ahvenanmaan Kansainliiton avulla, mutta Kansainliitto ratkaisi asian 1921 Suomen eduksi ja saariryhmä sai laajan itsehallinnon. Suomi ratifioi Kansainliiton maiden tekemän Ahvenanmaan demilitarisointia koskevan sopimuksen 1922.

Suomi joutui yksin sotaan 1939

Suomi etsi 1920-luvulla kansainvälistä yhteistyötä Puolan, Viron, Liettuan ja Latvian kanssa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Ns. reunavaltiopolitiikkaan kuului sitoutuminen Kansainliittoon ja kansainväliseen oikeuteen.

Suomi sanoutui irti reunavaltiopolitiikasta 1935 ja ryhtyi rakentamaan suhteita pohjoismaihin ja erityisesti Ruotsiin. Ahvenanmaa ja Suomen sisäinen kielikysymys olivat aiemmin vaikeuttaneet lähentymistä. Suomen ja Ruotsin välille ei kuitenkaan solmittu suunniteltua sotilasliittoa.

Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 Neuvostoliitto halusi Suomesta sotilaallisia tukikohtia ja vähäisiä aluevaihtoja. Suomi ei suostunut toisin kuin Baltian maat. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939.

Suomi ryhtyi puolustustaisteluun, vaikka mikään maa ei ollut luvannut Suomelle sotilaallista apua. Saksa oli luovuttanut Suomen Neuvostoliiton etupiiriin elokuussa tehdyssä sopimuksessa eikä puuttunut konfliktiin. Suomi oli täysin yksin.

Neuvostoliitto asetti suomalaisen emigranttikommunistin O. V. Kuusisen johtaman nukkehallituksen kuvitellen sisällissodassa tappion kärsineiden punaisten liittyvän sen tukijoiksi. Suomalainen vasemmisto, kommunistit mukaan lukien, ei kuitenkaan tukenut Kuusisen hallitusta, vaan puolusti ase kädessä isänmaataan. Yksimielinen kansa kaksi vuosikymmentä sisällissodan jälkeen oli talvisodan ensimmäinen ihme.

Suomi torjui Neuvostoliiton sotilaallisen hyökkäyksen ensimmäisen aallon. Suomi sai merkittäviä taistelumoraalia nostavia torjuntavoittoja. Suomalaisten taistelutahdon ja -kyvyn lisäksi sotamenestykseen vaikutti se, että Neuvostoliitto oli kuvitellut valloituksen sujuvan kuin paraatimarssi, minkä vuoksi sen joukot olivat huonosti valmistautuneet taisteluun.

Länsimaiden avuntarjous pelasti Suomen 1940

Tilanne muuttui, kun Suomi ei romahtanutkaan Neuvostoliiton syliin. Ranska ja Englanti kiinnostuivat joulun alla 1939 Suomen sodasta. Ne halusivat käyttää Suomelle tarjottavaa apua pysäyttääkseen rautamalmiliikenteen Ruotsista Saksaan. Suomen sodasta tuli suurvaltapelin osa.

Neuvostoliitto luopui Kuusisen nukkehallituksesta ja suostui neuvotteluyhteyteen Suomen hallituksen kanssa tammikuussa 1940. Neuvostoliitto käynnisti uudelleen organisoidun massiivisen hyökkäyksen helmikuun alussa 1940. Joukkoja oli nyt kaksinkertainen määrä ja niiden aseistus huomattavan järeää.

Diplomaattisella rintamalla Englanti ja Ranska koettivat saada Ruotsin taipumaan joukkojensa läpikulkuun Suomeen. Suomi yritti saada Neuvostoliiton lopettamaan hyökkäyksensä pitämällä auki optiota turvautua länsivaltojen tarjoamaan apuun. Ruotsi koetti saada sodan loppumaan, koska se pelkäsi Saksaa.

Sotilaallisella rintamalla Neuvostoliiton massiivinen hyökkäys johti suomalaisten vetäytymiseen ja joukkojen kulumiseen. Tilanne Suomen rintamalla alkoi olla kriittinen maaliskuun alussa ja neuvostoarmeija eteni vääjäämättä. Silloin Neuvostoliitto taipui solmimaan rauhan 13.3.1940. Ilmeisesti Neuvostoliitto pelkäsi joutumista sotaan Suomea avoimesti tukevia länsivaltoja vastaan.

Sodan hinta oli raskas. Rintamalla kaatui 20 000 suomalaista sotilasta ja 44 000 haavoittui. Suomen pelastuminen oli hiuskarvan varassa, sillä länsimaiden lupaama apu olisi ollut liian vähäistä ja tullut liian myöhään, jotta se olisi pelastanut Suomen. Mutta Suomen pelastukseksi osoittautui niiden osoittama poliittinen tuki.

Suomi liittyi Saksan hyökkäykseen 1941

Talvisodassa Suomi menetti kymmenen prosenttia maa-alueestaan. Näiltä alueilta 400 000 henkeä jätti kotinsa ja siirtyi rajan Suomen puolelle. Kukaan ei halunnut jäädä. Neuvostoliitto sai lisäksi Suomen eteläkärjestä Hangosta sotilastukikohdan.

Suomi ja Ruotsi yrittivät muodostaa valtioliiton, mutta se kaatui Neuvostoliiton ja Saksan vastustukseen. Saksa oli valloittanut Tanskan ja Norjan. Neuvostoliitto liitti Baltian maat itseensä kesällä 1940 ja esitti Suomelle jatkuvasti uusia vaatimuksia. Suomi koki tilanteen todella uhkaavana.

Käänne tapahtui, kun Saksa alkoi osoittaa kiinnostusta Suomeen ensin avaamalla elokuussa keskusteluja asekaupoista, sitten järjestämällä sotilaiden lomakuljetuksia Pohjois-Norjasta Suomen läpi ja vihdoin marraskuussa kieltämällä eksplisiittisesti Neuvostoliiton pyytämät vapaat kädet Suomen suhteen.

Saksan johtaja Adolf Hitler päätti hyökkäyksestä Neuvostoliittoon eli Operaatio Barbarossasta joulukuussa 1940. Suomi sai vähitellen tietoja suunnitelmasta ja sotilaallinen yhteistyö käynnistyi. Ratkaiseva askel Suomen yhtymisessä Saksan sotaretken suunnitteluun oli helmikuun lopussa 1941.

Muutama päivä Saksan hyökkäyksen jälkeen Suomi aloitti oman hyökkäyksensä 25.6.1941 Neuvostoliiton pommitettua Suomen kaupunkeja. Suomen sodanpäämääränä oli vanhojen rajojen palautus ja sen lisäksi Itä-Karjalan valloitus ja bolševismin kukistaminen.

Näin alkaneessa ns. jatkosodassa oli kolme vaihetta. Hyökkäysvaiheessa Suomi eteni vanhoille rajoille ja jatkoi sen jälkeen miehittäen Itä-Karjalan. Hyökkäysvaihe oli tappioiden osalta koko sodan raskain. Joulukuussa1941 rintama vakiintui ja alkoi hiljainen asemasota. Sitä kesti kesäkuuhun 1944, jolloin Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen. Kesän 1944 raskaissa taisteluissa Suomi joutui vetäytymään, mutta onnistui pysäyttämään Neuvostoliiton hyökkäyksen.

Jatkosodan aikana Suomi oli riippuvainen Saksan aseavusta sekä elintarvike- ja teollisuuden raaka-ainetoimituksista. Vaikka Suomen ja Saksan välillä ei ollut muodollista liittosopimusta, virallinen termi oli kanssasotija (co-belligerent), Saksa ja Suomi koordinoivat sotatoimensa ja olivat tosiasiallisia liittolaisia.

Sodasta rauhaan 1944–1948

Elokuussa 1944 Suomi otti uhkarohkean askeleen ja vaihtoi suursodassa puolta. Suomen presidentti Risto Ryti erosi ja vapautti Suomen Saksalle annetuista yhteistyölupauksista. Presidentiksi valittu ylipäällikkö marsalkka Mannerheim käynnisti rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa. Vaikka Pohjois-Suomessa oli vielä 250 000 saksalaista sotilasta, Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa.

Välirauhansopimuksessa 17.9.1944 Suomi sitoutui karkottamaan saksalaiset maasta. Seurasi ns. Lapin sota, jossa kaatui noin 3 000 suomalaista. Kaikkiaan jatkosodassa kaatui rintamalla 39 000 ja haavoittui 158 000 ihmistä. Suomessa siviilien tappiot olivat vähäiset verrattuna muihin sotaa käyneisiin maihin.

Välirauhansopimuksessa, joka vahvistettiin 1947 Pariisin rauhansopimuksessa, Suomi menetti 12 prosenttia pinta-alasta eli noin 4,5 miljoonaa hehtaaria maata. Neuvostoliitolle oli luovutettava Porkkalan sotilastukikohta 50 vuodeksi.

Takaisin vallatuille alueille palanneet suomalaiset joutuivat lähtemään kodeistaan toisen kerran. Heitä oli 420 000 henkeä, 11 prosenttia maan väestöstä. Siirtolaisille ja rintamamiehille jaettiin 2,8 miljoonaa hehtaaria maata, josta valtion maata oli noin puolet ja toinen puoli pakko-otettiin yksityisiltä.

Puolustusvoimien koko rajattiin 34 000 mieheen ja aseistuksen määrä rajoitettiin. Sodan päättyessä Suomen puolustusvoimien vahvuus oli ollut 530 000 miestä.  Suomessa oli tuolloin 3,8 miljoonaa asukasta.

Suomen maksettavaksi määrättiin sotakorvauksina 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria sotaa edeltäneeseen kurssiin. Korvaukset olivat enimmillään 15 prosenttia valtion menoista ja 5 prosenttia Suomen kokonaistuotannosta. Maksaminen tapahtui vastikkeettomana tavaravientinä: eniten laivoja, koneita ja metsäteollisuuden tuotteita.

Poliittisessa oikeudenkäynnissä Suomen sodanaikaisia johtajia tuomittiin vankeuteen ns. sotaan syyllisinä. Presidentti Risto Ryti sai 10 vuoden tuomion, kaksi sota-ajan pääministeriä 6 vuotta ja viisi muuta ministeriä 2–5½ vuotta vankeutta. Maan poliittisen suunnan muuttamiseksi erotettiin lisäksi Yleisradion ja kouluhallituksen pääjohtajat ja Helsingin yliopiston rehtori. Valvontakomission painostuksesta Suomi lakkautti 3 300 poliittisesti epäilyttäväksi luokiteltua yhdistystä.

Aikaa sodan jälkeen kutsutaan ”vaaran vuosiksi”, koska paine Suomen muuttamiseen kommunistiseksi oli kova. Välirauhansopimuksessa sallittiin aiemmin kielletty kommunistien toiminta. Eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1945 kommunistit saivat 23 prosenttia äänistä nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja päästen maan hallitukseen.

Demokratia ja oikeusvaltio kestivät

Miksi Suomesta ei tullut kommunistista maata? Pääsyy on, että puna-armeija ei koskaan miehittänyt Suomea. Suomen yhteiskuntajärjestystä ja oikeusvaltion perustana olevia instituutioita ei muutettu ja markkinatalous jatkui. Vapaat vaalit pidettiin.  Virkakuntaa ei puhdistettu kuin vähäisiltä osin. Vanhat puolueet ja johtajat jatkoivat lukuun ottamatta sotaan syyllisiksi tuomittuja.

Keväällä 1948 Suomi taipui tekemään Neuvostoliiton kanssa sotilassopimuksen. ”Ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimus” (YYA-sopimus) oli kuitenkin rajoitetumpi kuin sen miehittämissä Itä-Euroopan maissa. Kesän eduskuntavaaleissa kommunistit menettivät kannatustaan. Presidentti J. K. Paasikivi käänsi politiikan suunnan nimittämällä sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja pudottamalla kommunistit pois hallituksesta.

Seuraava käänne oli 1955, kun Suomi pääsi Pohjoismaiden neuvoston ja Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi ja Neuvostoliitto luopui Porkkalan sotilastukikohdasta vastineeksi siitä, että YYA-sopimusta jatkettiin. Suomi ryhtyi tavoittelemaan puolueetonta asemaa ja liittyi ulkojäsenenä Euroopan vapaakauppaliittoon EFTA:aan 1961.

Tšekkoslovakian miehitystä (1968) seuranneena epävarmana aikana Suomi teki aloitteen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiksi. ETYK:n huippukokous Helsingissä 1975 vahvisti Suomen asemaa puolueettomana maana. Suomi solmi vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa 1973 turvaten kaupalliset etunsa Länsi-Euroopassa EFTA:n hajottua.

Kylmän sodan päättyessä, Saksojen yhdistyessä ja Neuvostoliiton hajotessa Suomi oli vakiinnuttanut asemansa vauraana demokraattisena länsimaana. Neuvostoliiton kanssa solmittu sotilassopimus sanottiin irti ja Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi 1995 ja omaksui valuutaksi euron 2002.

Suomi ei ole liittynyt NATO:n jäseneksi, vaan on sotilaallisesti liittoutumaton. Suomi tekee sotilaallista yhteistyötä Ruotsin, muiden pohjoismaiden, EU-maiden ja Yhdysvaltojen kanssa.

 

Juhannus 1917 – pulasta huolimatta ”laulakaa, naurakaa, käykää karkeloon!”

Posted on by hannaahlavuo

Juhannusjuhlat saivat yksin Helsingissä kymmeniä tuhansia ihmisiä liikkeelle. Juhannusviinoja ei ollut laillisesti saatavissa, mikä rauhoitti menoa juhlapaikoilla.

Työmies käsitteli juhannuksen tunnelmia otsikolla ”Valon juhlana”. Tunnelma oli toinen kuin vuosi aikaisemmin, sillä ”valtaisa ukkossää oli poistanut itäisen ilman, poistanut täältäkin pahimman painostuksen”.

Vallankumouksen saavutuksia oli syytä juhlia. Juhannus kutsuu kansaa: ”Tulkaa kevätkentille juhlimaan, laulakaa, naurakaa, käykää karkeloon!”. Juhlaa varjosti kuitenkin edelleen jatkuva suursota.

”Valtoinaan emme kuitenkaan voi antautua hetken ilolle, niin tervetullut ja kaivattu kuin onkin. Hauskasti loimuavien, viattomien juhannustuliemme ääressä muistamme Euroopan verikentillä paraikaa roihuavan maailmanpalon.

Juhlasävelien soidessa ikäänkuin kaukana kuulisimme ärjyvän taistelutannerten valtiaan, neljänkymmenenkahden sentin ämyrin,  joka ehkä tälläkin hetkellä tuhoa tuottamana julistaa ihmisen, luonnon herran ’majesteettia’.”

Suomessa työläisten ahdinkoa lisäsivät kotimaiset kapitalistit. Raatajat olivat kuitenkin juhlansa ansainneet, ja he olivat tottuneet siihen, että onneen sekoittui katkeruutta.

”Työn kansa! Elämän kivikkopolkujen kulkijat! On koittanut pieni lepohetki paahtisen matkan varrella. käykäämme käsi kädessä sitä juhlimaan. Taapäin katsahtaessamme näemme tuolla tiellä versovan viha- ja verikylvöstä kasvaneita voitonkukkia. Uudet voimaperäiset silmut 0vat juuri puhkeamassa. Kevätkentille paistaa aurinko. On juhannus, valon ja vapauden juhla.”

Sokeria vasta juhannuksen jälkeen

Työmies kertoi, että senaatin päätöksellä sokerinjako vähittäismyyntiin alkaisi 28. kesäkuuta. Lehden mielestä jakoa olisi pitänyt aikaistaa.

”Sadat työläisperheet, joilta oli ollut jo pitemmän aikaa sokeri lopussa, ovat odottaneet, että sen pienen annoksen olisi saanut jo ennen Juhannusta. Nyt tuleekin tieto, että sokeria jaettaneen vasta ensi viikon lopulla. Tämä on ikävä tieto.”

Vielä huolestuttavampana Työmies piti sitä, että kesäkuun sokerinjaossa oli tarkoitus hoitaa myös heinäkuun annokset. Lisää oli luvassa aikaisintaan elokuussa. Niukka sokerinsaanti pahensi työläisperheiden kokemaa pulaa entisestään.

Juhannuksenviettoa raittiissa Suomessa

Työmiehen pakinoitsija ”Nestori” hahmotteli aikaa, jolloin juhannusviinat olivat kaukainen muisto. Venäjän väliaikainen hallitus oli vahvistanut kieltolain, ja alkoholin myynti oli jo sitä ennen kielletty sota-ajan poikkeusmääräyksillä.

”Muisto menneeltä ajalta, joka, jos kieltolaki seisoo, kuten senaatin päätös, ei koskaan palaja, tämä muisto tuntuu monelta nyt ja juuri nyt Juhannusaattona joltakin sellaiselta, että sitä on mahdoton sanoin kuvata.”

Nestori kuvitteli aikaa 50 vuoden päästä Seurasaaren ulkonäyttämöllä, jolla esitettäisiin juhannuksenviettoa Suomessa ennen vuoden 1917 suuria vallankumouksia.

”Näyttämölle on kulissien avulla rakennettu saaren rantama, jossa nuotio loimuaa. Sen ympärillä lojuu 5 miestä, jotka vuoron perään hyväilevät nelinurkkaista pulloa, joka sisältää Vantaan vettä, mutta, jonka kylkeen on tekstattu etiketti, josta luetaan Savon Pöytäviinaa. Joku näyttelijöistä ei ole välittävinään koko kirkkaasta nesteestä ja sen vuoksi pyllistelee tämän tästä pienempiä pulloja, joita on viisirivisessä korissa 25 kpl. Pullon etiketiltä, kun teatterikiikarilla katsoo, eroittaa juuri ja juuri nimen Sinebrychoff.

Sitten rupeaa neljä miestä istumaan toisiaan vastaan ja yksi vetää taskustaan pakan puna- ja mustaruutuisia osittain kuvitettuja kartonginpalasia, joita aletaan lyödä töillensä nokan alla. Selitysvihkosesta, joka yleisöllä on kädessä, luetaan: Kontra.

Ja se viides mies ottaa katajapuskan takaa ’kaksirivisen’ ja alkaa hyväntuulisen näköisenä lakki takaraivolla päästää siitä hirveitä ääniä, laulaen samalla:

’Jos tahdot elämästä nauttia niin juo! Juo ja laula ja juo ja laula ja juo ja laula ja juo.’

Kuvaelma loppuu yleiseen käsikähmään, jossa käsien apuna näyttelemät melkoista osaa nuotiolta käsiin temmatut nokiset halot.”

Juhlakentän laidalle pystytetyssä teltassa voi käydä 50 pennillä ihmettelemässä viinatehtaan tislaattorina» ennen suurta maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta työskennellyttä miestä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran stipendiaatti on löytänyt hänet Kuopiosta, jossa pappa oli viettänyt vanhuutensa päiviä ”Yhteiskunnan kodissa köyhille”.

Juhannusjuhlia

Työväenjärjestöt järjestivät runsaasti juhannusjuhlia. Uudenmaan järjestäytynyt työläisnuoriso kokoontui aatoksi ja juhannuspäiväksi Lohjankylälle. Helsingistä lähti juna Hyvinkäälle aattona klo 3.15 Hyvinkäälle, josta oli järjestetty ylimääräinen juna Lohjalle.

Seurasaaressa vietti kesäjuhlaa Helsingin Työväen Näyttämö. Metallityöväen ammattiosasto no. 2 järjesti veneretken retken Turholmaan, jonne suuntasivat myös liikeapulaiset. Koittolaiset viettävät juhlaansa Lammassaaressa.

Uuden Suomettaren Matti muisteli aikoja, jolloin juhannuksen alla Helsingissä tungeksi juhannusviinojen ostajia. Kesällä 1917 jonot olivat kadonneet viinakauppojen edustalta.

”Eivätkä kilvan nautittujen juhannusviinain vaikutukset maaseuduilla ja kaupunkien ympäristössä olleet sitä kauniimpia. Niin että häviö tällä alalla on kai luettava voitoksi.”

Menetys oli sen sijaan juhannuksena yleisen huvimatkojen katoaminen. Helsingin satamista ei lähtenyt juhannuksena 1917 entiseen tapaan aluksia, jotka olivat ”täynnä iloista kansaa, joka laulaen ja soitellen liiti laineiden ylitse”.

”Olli” toivotti hauskaa juhannusta kaikille!

Uuden Päivän pakinoitsija Olli käsitteli 22.6.1917 juhannustunnelmaa, joka oli hänen mielestään parhaimmillaan saunassa. Viheliäiselle arki-ihmiselle se merkitsi runollisuuden ja inhimillisen onnen huippua. Löyly ja vihtojen läiske sulattivat mielen. Silloin saattoi ajatella myönteisesti pahimmasta vihamiehestäkin.

”Niin, hauskaa juhannusta porvarit ja sosialistit. Hauskaa juhannusta Boldt parka. Hauskaa juhannusta teille, Jotka puoliläkähtyneinä riiputte, likistytte, paistutte rautatievaunuissa matkalla maalle.

Hauskaa juhannusta teille, jotka riippumattoinenne, kahvipannuinenne, koreinenne, lastenvaunuinenne, maitopulloinenne, priimuskeittiöinenne y.m. menne tuhansissa laumoissa Helsingin lähisaarilla kuvittelette nauttivanne kesäelämän suloa.

Hauskaa juhannusta teille, jotka yksinäisissä kamareissanne avoimen ikkunan kautta annatte surunvoittoisten ajatustenne lentää vehreyden ja valon maille.

Hauskaa juhannusta teille, jotka olette siellä, missä käki kukkuu 8 puussa ja etäisen hanurinsävelet vierivät yli autereisen järven pinnan.

Hauskaa juhannusta Uuden Päivän lukijat ja ystävät. Tulkoon pian se kesä, jolloin vapaan Suomen juhannustulet kukkuloilla loimuavat. Silloin vasta juhannus on oikea juhannus.”

Viinattomuus rauhoitti juhannusta

Junat olivat juhannuksen alla täpösen täynnä maalle matkustanutta väkeä. Helsingin lähisaarille kokoontui juhannuksenjuhlijoita. Seurasaaressa oli koolla jopa 35 000 ihmistä ja Korkeasaaressa arviolta 8 000 henkeä. Sää viileni helteisestä ja aattoiltana satoi hiukan.

Juhannuksenvietto Helsingissä ei poikennut Uuden Suomettaren (25.6.1917) mukaan suuresti aikaisemmista vuosista. lukuun ottamatta sitä, että ”viinattomuus luonnollisesti löi leimansa ihmiskunnan esiintymiseen”. Miliisin mukaan aihetta muistutuksiin oli vain niissä ”45:ssä epäilyttävästä liikaa monta prosenttia tuoksuavassa tapauksessa”.

Työmiehen mukaan eri saariin ja muualle luonnon helmaan oli kerääntynyt kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tästä huolimatta järjestys säilyi tavallista juhannusta parempana. Juopuneitakin oli, mutta he eivät häirinneet pahasti yleistä rauhaa ja järjestystä.

”Juhannuskokkoja, joita pariin vuoteen ei ole näkynyt ensinkään, oli taasen siellä täällä meren rannoilla ja mäenkukkuloilla.

Seurasaaressa oli näinä kahtena päivänä väenpaljous suurin. Aattoiltana oli jo väkeä niin paljon kuin saarelle ’mahtui’, ja samallainen vierasten tulva oli saarella eilenkin. Työväen Näyttämön ulkoilmajuhlissa oli aattona ja eilen myöhään runsaasti väkeä. Ohjelma oli juhlissa huomattava. M. m. Viaporin kapinan johtaja, kapteeni Cyon (Sergei Tsion -JK) puhui eilen.”

Siveettömiä kortteja myynnissä

Juhannuksen aikaan oli liikkeellä monenlaista väkeä. Aattona muuan 16-vuotias venäläispoika kauppasi Siltasaarenkadulla siveettömiä (pornografisia) postikortteja, joita hän Työmiehen mukaan näytti ja tarjosi ohikulkeville naisille.

Kun paikalle tullut etsivä aikoi pidättää pojan, niin tämä tempasi puukkonsa ja uhkasi sillä etsivää. Paikalle kerääntyi paljon väkeä. Heistä suurin osa oli venäläisiä sotilaita, jotka estivät pojan pidätyksen.

Elintarvelailla organisoitiin nälkää

Posted on by hannaahlavuo

Eduskunta hyväksyi toukokuussa senaatin valmisteleman elintarvelain, jonka Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti kesäkuun alussa. Laki mahdollisti säännöstelyn ja pakko-otot. Sitä sovellettiin viljatuotteisiin, joista suomalaiset saivat yli puolet kokonaisenergiantarpeestaan.

Väliaikainen hallitus vahvisti elintarvelain myöhään illalla 2. kesäkuuta 1917. Senaatti alkoi panna lakia toimeen 5. kesäkuuta. Lain valmistelu oli alkanut heti senaatin aloitettua toimintansa maaliskuun lopussa. Sen tarpeellisuus korostui elintarviketilanteen heikentyessä nopeasti kevään aikana. Etenkin viljasta alkoi olla pula.

Vuoden 1916 lopulla ja seuraavan vuoden alussa oli sokerin, maitotuotteiden ja lihan kulutusta ryhdytty säännöstelemään paikallisesti korttijärjestelmällä.[1] Viljasäännöstely ei vielä näyttänyt tarpeelliselta. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti talven 1917 aikana.

Elintarvikeasiat olivat yksi keskeisimmistä eduskunnan käsittelemistä kysymyksistä keväällä 1917. Oskari Tokoin johtama senaatti korosti jo 11. huhtikuutta, että se tarvitsee laajat valtuudet säännellä elintarvikkeitten kulutusta. Eduskunta perustikin elintarvikevalio- ja maatalousvaliokunnat, ja alkoi käsitellä elintarvelakia senaatin esityksen pohjalta.[2]

Viljavarat 40 prosenttia normaalikulutuksesta

Maaliskuun lopussa toimintansa aloittaneen Tokoin senaatin elintarvikepolitiikkaa suuntasivat maalis–toukokuussa tehdyt kolme tiedustelua elintarvikevarastoista. Tilastollinen Päätoimisto selvitti huhtikuussa kunnallislautakunnille osoitetulla kyselyllä kuntien vilja- ja perunavarastot. Maan syömäviljavarastot — vehnä, ruis ja ohra — olivat huhtikuun alussa noin 179 miljoonaa kiloa. Tästä oli varattava kylvöihin 60 miljoonaa kiloa, joten viljaa oli käytettävissä 119 miljoonaa kiloa.

Normaaliaikoina keskimääräinen viljankulutus oli Suomessa noin 600 grammaa henkilöä kohden päivässä. Leipä ja viljatuotteet olivatkin tavallisen suomalaisen tärkein ravinnonlähde. Niiden osuus kokonaisenergiansaannista oli lähes 60 prosenttia.[3] Normaalitarpeen saavuttaminen olisi vaatinut 90 kiloa viljaa jokaista suomalaista kohti huhti-elokuun ajaksi. Lähelle tätä ylsivät ainoastaan Turun ja Porin läänin syömäviljavarastot. Läänin kunnista 65 prosenttia arvioi selviytyvänsä seuraavaan satoon omilla varastoilla. Omavaraisia kuntia löytyi myös Etelä-Pohjanmaalta, Uudeltamaalta ja Mikkelin läänistä.

Muualla maassa oli käytettävä myös kauraa, jotta yllettiin läheskään normaalille tasolle. Varsinaista syömäviljaa olisi riittänyt maan väestölle elokuun loppuun keskimäärin 260 grammaa, 40 prosenttia normaalikulutuksesta. Kauraa oli saatavissa vajaa 200 grammaa päivässä henkeä kohti.[4]

Pakon edessä tultava omillaan toimeen

Eduskunta sai jo 10. huhtikuuta käsiteltäväkseen hallituksen esityksen “laiksi eräänlaisen omaisuuden käytöstä sodan aiheuttamissa poikkeuksellisissa oloissa”. Lyhyesti se tunnettiin nimellä elintarvelaki, jonka mallina oli Ruotsissa säädetty vastaava laki. Lähtökohtana oli tuleminen toimeen pakon edessä omillaan.  Tarvittiin erikoistoimia, koska oma tuotanto ei riittänyt normaaliin kulutukseen. Heikki Rantatupa on tiivistänyt tavoitteet ja keinot seuraavasti:

”Senaatti asetti päämääräksi elintarvikkeitten ja myös muiden välttämättömyystarvikkeitten oikeudenmukaisen ja tasaisen jakelun kuluttajille, hintatason matalana pitämisen ja oman tuotannon lisäämisen. Sen vuoksi oli säädeltävä elintarvikkeitten kuljetusta, kauppaa ja kulutusta.”

Senaatti halusi säilyttää sillä jo olleen oikeuden määrätä elintarvikkeiden korkeimmat sallitut myyntihinnat eli rajahinnat. Sen lisäksi se pyysi oikeutta takavarikoida eri tuotteita yleiseen kulutukseen ja valtuuksia rajoittaa kulutusta. Kaikki poliittiset ryhmät ymmärsivät kovien toimien välttämättömyyden, mutta yksityisomaisuuden takavarikointi oli monille porvarillisille kansanedustajille edustajille vaikea kysymys.

Sosiaalidemokraatit syyttivät puolestaan erityisesti maanviljelijöitä keinottelusta ja varastojen kätkemisestä, mikä johti “työläiskuluttajien nälkään näännyttämiseen”. Maalaisliitto kiisti maanviljelijöihin kohdistuneet väitteet perättöminä. Kiistaa syvensi eduskunnassa samaan aikaan käsitelty laki maataloustyöväen 8-tuntisesta työpäivästä. Ilmapiirin jännittyneisyyttä lisäsivät toukokuussa alkaneet maatalouslakot, joilla työväki yritti vauhdittaa työajan lyhentämistä.[5]

Senaatti saa valtuudet säännöstelyyn ja pakko-otot

Lakiin sisältynyt pakkoluovutusperiaate kajosi yksityiseen omistusoikeuteen, joten laki oli käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Ratkaiseva käsittely tapahtui 16. toukokuuta. Lain esitelleen senaattori Väinö Wuolijoen mukaan venäläistetyn senaatin kykenemättömyys reagoida vuoden alussa tyrehtyneeseen tuontiin oli pahentanut tilannetta. Vuoden 1917 suunnitellusta tuonnista oli toteutunut vain runsaat 13 prosenttia.

”Kun tänä aikana, 135 päivänä, olisi pitänyt tehdyn suunnitelman mukaan tuoda 135,000,000 kiloa tuotiin vain 18,000,000 kiloa. Kun tänä samana aikana kulutusta ei oltu millään tavoin säännöstelty, kun päinvastoin hallituksen hintapolitiikka vei siihen että syömäviljaa tarpeettomasti tuhlattiin – olihan rajahinta kauroilla 70 penniä ja rukiilla 38 penniä kilolta, josta oli seurauksena että rukiita syötettiin hevosille ja säästettiin kauroja – niin selvä on että me tällä kertaa emme ole missään kadehdittavassa asemassa.”

Senaattori Wuolijoki perusteli lain välttämättömyyttä Saksan ja Ruotsin esimerkeillä. Senaatti teki lain hyväksymisestä luottamuskysymyksen. Eduskunta julisti lain kiireelliseksi ja hyväksyi sen yöllä 17. toukokuuta äänin 177–6.[6]

Lain oli saatava vielä väliaikaisen hallituksen vahvistus, jota viivyttivät suomalaisten ja väliaikaisen hallituksen kireät suhteet. Pääministeri Lvov vahvisti lain 2.6.1917. Lain sallimien poikkeustoimien piiriin tulivat elintarvikkeet, rehu, polttoaineet, vaatetavara, paperi ja muut yleiset tarveaineet sekä tuotannolle välttämättömät teollisuustuotteet. Senaatti sai laajat valtuudet elintarvikesäännöstelyn ja pakko-ottojen järjestämiseen. Laki sovellettiin muiden kuin elintarvikkeitten osalta lähes yksinomaan hintasäännöstelynä.

Heti voimaan tullut laki oli voimassa 1.5.1918 saakka. Eduskunta jatkoi sen voimassaoloaikaa heinäkuussa 1918, lokakuussa 1919 ja maaliskuussa 1920. Toukokuussa 1920 annettu uusi laki jatkoi joitakin säännöstelymääräyksiä 1.4.1921 asti.

Koko maan tasolla säännöstelyä johti aluksi senaatin kamaritoimituskunnan alainen elintarvikeosasto ja sittemmin elintarvikehallitus. Myöhemmin tehtävää hoitivat elintarviketoimituskunta ja elintarvikeministeriö.[7] Paikallistasolla lain täytäntöönpanoa toteuttivat ja valvoivat kunnalliset elintarvikelautakunnat. Niiden kokoonpanossa oli huomioitava kunnan väestön yhteiskunnallinen koostumus.

Täysimittainen viljasäännöstely alkaa

Elintarvelain vahvistamisen jälkeen senaatti antoi asetuksia säännöstelyyn siirtymisestä. Se kielsi 5. kesäkuuta syömäviljan käytön eläinten ruoaksi. Samana päivänä senaatti antoi asetuksen leipäviljan kulutuksen järjestämisestä kesän aikana. Hallitus julisti sillä syömäviljavarastot takavarikoiduksi 17. kesäkuuta lukien.

Asetus koski vehnä-, ruis- ja ohravarastoja sekä leipä- ja ryynivarastoja, jotka valtio takavarikoi. Luovutusmääräys koski yli 4 kilon vilja- ja yli 3 kilon ryynivarastoja. Maanviljelijätaloudet saivat jättää jäsenilleen viikkoannosten mukaan lasketun määrän viljaa ja viljatuotteita kulutuskauden loppuun sekä tarvittaessa siemenviljaa.

Tavoitteena oli järjestää viljan kulutus määriteltyjen annosten mukaiseksi 17.6.1917–15.9.197 väliseksi ajaksi. Suomi siirtyi asetuksella täysimittaiseen viljasäännöstelyyn. Muitten elintarvikkeitten säännöstely jatkui entisellään valvomalla myyntiä sekä käyttämällä tuotekohtaisia rajahintoja.

Viljavarojen tarkastus ja takavarikointi perustui ruokakuntien omaan ilmoitukseen. Paikalliset olot tunteneet vaalilautakunnat tarkastivat ilmoitukset ja ehdottivat elintarvikelautakunnalle niitten hyväksymistä tai hylkäämistä. Laskelmien mukaan valtiolle luovutettavaksi määrätty vilja oli tarkastuksen jälkeen tuotava lautakunnan osoittamaan paikkaan, josta se jaettiin joko omassa kunnassa tai vietiin muualle.

Kesäkuulla koottujen tietojen perusteella leipäviljatilanne ei ollut toivoton. Varastot riittivät noin 300 gramman päiväannoksiin. Senaatin ohjeiden perusteella viljatuotteiden päiväannos oli kevyessä työssä 150, keskiraskaassa työssä 240 ja raskaassa työssä 300 grammaa.  Elintarvikelautakuntien oli ratkaistava, miten kulutus pysyy säädettyjen annosten rajoissa, ja miten saada kuntaan viljaa, jos siitä oli puute.

Niukkuuden jakaminen ei kuitenkaan onnistunut toivotulla tavalla. Senaatin ohjeissa ei määritelty, kuinka suuria annoksia eri ammattiryhmille oli jaettava. Tehtävä oli jätetty lautakunnille. Jos viljaa oli kunnassa runsaasti, niin kaikki annokset nousivat helposti korkeimpaan luokkaan, jopa sen yli. Kuntia oli vaikea saada lopettamaan yliannosten jakamista. Ihmiset oli vaikea supistaa kulutustaan, jos normaalimäärä viljaa oli saatavissa.

Senaatin epäonniset viljakaupat

Tokoin hallitus asetti tavoitteeksi myös viljantuonnin aloittamisen uudelleen. Periaatteessa tuonnin Venäjältä olisi pitänyt helpottua, sillä väliaikainen hallitus oli julistanut provinssien viljavarastot kansalliseksi omaisuudeksi. Käytännössä hallituksen arvovalta ei riittänyt pakottamaan provinsseja luovuttamaan viljaansa. Tuonti Suomeen lisääntyi huhtikuussa, mutta laski sen jälkeen yhteen-kahteen miljoonaan kiloon kuukaudessa. Viljansaantia Suomeen haittasivat myös väliaikaisen hallituksen ja Suomen senaatin kireät suhteet.

Senaatti yritti myös itse ostaa viljaa Venäjältä. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Väinö Tanner ja elintarvikeasioita hoitanut kamaritoimituskunnan päällikkö Väinö Wuolijoki sopivat 27. kesäkuuta väliaikaisen hallituksen kanssa 62 miljoonan kilon viljatoimituksista Suomeen heinä–lokakuussa. Väliaikainen hallitus tarvitsi rahaa Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpitämiseksi, joten 60 miljoonan markan maksu piti suorittaa etukäteen markoissa.

Senaatti suostui etukäteismaksuun, koska siten ajateltiin voitavan painostaa väliaikaista hallitusta nopeuttamaan toimituksia. Toisin kuitenkin kävi. Markkapulasta kärsinyt väliaikainen hallitus käytti saamansa maksun sotaväen päivärahoihin, mutta viljatoimitukset Suomeen kutistuivat.

Yhtä heikosti onnistuivat senaatin yritykset saada viljaa Yhdysvalloista, vaikka nämäkin ostot maksettiin kesällä etukäteen.  Viljaerä oli yhtä suuri kuin Venäjältä ostettu. Kuljetusvaikeudet ja Yhdysvaltojen kasvanut osallistuminen maailmansotaan lykkäsivät jo satamissa laivausta odottaneen viljan lähettämistä Suomeen.

Hallitukselle tuontiyritysten epäonnistuminen ei tullut yllätyksenä, vaikka ponnisteluja jatkettiinkin. Kun tuontinäkymät pysyivät epävarmoina ja oman maan maataloustuotantoa ei voitu hetkessä nostaa, oli olemassa vain yksi keino säästää varastoja: säännöstely.

Venäläissotilaat saivat enemmän elintarvikkeita

Kesällä 1917 Suomessa oli noin 100 000 venäläissotilasta, joiden huoltaminen söi Suomen niukkoja elintarvikevarastoja enemmän kuin pääluvun perusteella olisi voinut olettaa. Säännöstely ei koskenut käytännössä venäläisiä. Tarkoitus oli, että sotilaat olisivat saaneet viljansa Venäjältä ja muut elintarvikkeet Suomesta. Viljatoimitukset eivät kuitenkaan toteutuneet enää täysimääräisesti kesällä.

Säännöstely ei vaikuttanut sotilaiden lihankulutukseen, joiden keskimääräinen kuukausiannos oli runsaat viisi kiloa lihaa (lähes 200 grammaa/päivässä). Suomen sotilaallinen ja poliittinen asema oli sekä sisäisesti että Venäjän suuntaan niin arkaluontoinen, ettei senaatti uskaltanut ryhtyä merkittävästi pienentää sotilaitten annoksia. Se ei myöskään lopettanut lihakarjan pakkoluovutuksia, vaikka ajatus oli esillä.

Sotaväen omavaltaiset takavarikot yleistyivät kesällä. Ne johtuivat kurittomuudesta, mutta kyse oli myös komentajien hiljaisesti hyväksymästä huoltoa täydentäneestä toiminnasta.  Elintarvikelautakunnat joutuivat osaltaan huolehtimaan sotilaiden muonittamisesta. Sotaväen ruokkiminen aiheutti varsinkin liha- ja maitotuotteiden puutetta.[8]

Säännöstely syksyllä 1917

Säännöstelyn aloittaminen oli kovasta retoriikasta huolimatta sujunut melko yksimielisesti. Elokuussa elintarvikepolitiikka joutui yhä kiivaammin kokonaan oppositioon siirtyneen SDP:n arvostelun kohteeksi. Pahenevan pulan vaatimien toimien toteuttaminen vaikeutui, kun ristiriidat kärjistyivät.

Vuoden 1917 sadon takavarikoinnin tarvetta korosti tuontinäkymien heikkeneminen entisestään. Kotimainen vilja oli saatava mahdollisimman tarkasti yleiseen kulutukseen. Syömäviljaa oli maassa laskelmasta riippuen 45–130 miljoonaa kiloa liian vähän. Osan vajauksesta elintarvikeviranomaiset uskoivat voitavan täyttää tuonnilla. Venäjältä oli saatu viljaa vallankumouksesta huolimatta vuoden 1917 aikana lähes 30 miljoonaa kiloa.

Senaatti perusti 1. joulukuuta maataloustoimituskunnan alaisuuteen elintarvikehaIIituksen, joka sai tehtäväkseen eIintarvikkeiden maahantuonnin ja säännöstelyn toteuttamisen. Hallituksen päätöksistä ei voinut valittaa, millä pyrittiin vahvistamaan sen asemaa.

Elintarvikehallitus joutui pienentämään päiväannoksia joulu-tammikuussa. Omavaraistalouksissa asuvat saivat kahdeksan, kevyttä työtä tekevät kuusi ja raskasta työtä tekevät yhdeksän kiloa viljaa kuukaudessa. Peruskorttiannos oli siten 200 grammaa viljaa päivässä, johon saattoi saada 100 gramman lisäkortin. Kuukausiannoksiin oli sisällyttävä kaksi kiloa kauraryynejä tai neljä kiloa kauraa.[9]

Tuontiyritykset raukeavat

Hallitus lähetti ulkomaille virallisia edustajia selvittämään viljantuontimahdollisuuksia. Itsenäisyysjulistuksen toivottiin helpottavan tuontia sekä Yhdysvalloista että puolueettomista maista.  Yhdysvallat pelkäsi kuitenkin viljatoimitusten joutuvan väärin käsiin. Ympärysvaltojen “elintarvikediktaattori” Herbert Hoover keskeytti marraskuussa neuvottelut viljantoimituksista Suomeen.

Joulukuussa ympärysvallat arvioivat tilannetta uudelleen. Diplomaatit suosittelivat viljatoimituksia Suomeen, jotta Saksalle suosiollinen mieliala ei pääsisi vahvistumaan juuri itsenäistyneessä maassa. Yhdysvaltain hallitus aloittikin neuvottelut viljatoimituksista Suomeen uudelleen joulukuun puolivälissä.

Tammikuussa diplomaatit perustelivat elintarvikkeitten lähettämistä Suomeen levottomuuksien ehkäisemisellä ja bolsevikkien vaikutuksen torjumisella. Suomi ei kuitenkaan suostunut ympärysvaltojen esittämiin poliittisiin ehtoihin. Tilannearvioon vaikuttivat ilmeisesti Saksan ja Neuvosto-Venäjän käymät Brest-Litovskin rauhanneuvottelut, jotka lisäsivät toiveita saada Saksasta elintarvikeapua. Lopullisen tuonnin ympärysvalloista esti sisällissodan syttyminen.

Suomen ulkomailta saama vilja tuli vuoden 1917 lopulla edelleen yksinomaan Venäjältä. Vuoden 1918 puolella viljantuonti keskeytyi lähes kokonaan. Tuontia hoitanut Tuontikunta onnistui hankkimaan Venäjältä tammikuun alussa jo aikaisemmin ostamistaan 13 miljoonasta kilosta noin 84 000 kiloa.

Tuonnin epäonnistuminen ei yllättänyt elintarvikeviranomaisia. Kiertokirjeissä kuntien elintarvikelautakuntia oli kehotettu varautumaan siihen, että maa joutui tulemaan omillaan toimeen.

Suomeen saatiin ostettua jonkin verran lihaa. Joulukuussa elintarvikehallitus pystyi myymään 100 000 kg Ruotsista ostettua lihaa. Samaan aikaan oli hankittu Englannin omistuksessa olleita, Suomen satamissa säilytettyjä sillejä 35 000 astiaa (á 130 kg).[10]

Venäläissotilaiden osittainen lähtö helpotti hiukan

Itsenäisyysjulistuksen jälkeen oli periaatteessa mahdollista puuttua elintarviketilannetta vaikeuttaneeseen venäläisen sotaväen läsnäoloon. Sotilaita oli syksyn mittaan siirretty pois Suomesta sekä lähtenyt myös omatoimisesti. Vuodenvaihteen tienoilla maassa oli kuitenkin yhä noin 40 000 miestä. Huoltorasitus oli keventynyt alle puoleen huippulukemista, mutta sotilaiden elättäminen vaikutti edelleen merkittävästi elintarviketilanteeseen.

Suomen hallitus ei heti itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen erityisesti kiirehtinyt venäläissotilaiden lähtöä. Venäjä kuului vielä muodollisesti ympärysvaltoihin, joilta toivottiin saatavan elintarvikeapua. Hallitus toi kuitenkin esille, että sotaväki käytti Suomen niukkoja elintarvikevaroja ja aiheutti kurittomuudellaan turvattomuutta.[11]

Linkit:

Heikki Rantatupa. 1979. Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914–1921. Studia historica Jyväskyläensia 17. 

Kaija Rautavirta. 2010. Petusta pitsaan Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Helsinki: Helsingin yliopisto, s. 91–93.

Valtiopäivät 1917 I, istunnot 1–37. Elintarvelain kolmas käsittely tapahtui 16. toukokuuta 1917. Keskustelu löytyy pöytäkirjasta 23. 

Lähteet:

[1] Arjen ahtautta ja pieniä iloja, http://itsenaisyys100.fi/arjen-ahtautta-ja-pienia-iloja/

[2] Heikki Rantatupa. 1979. Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914–1921. Studia historica Jyväskyläensia 17. https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/37313, s. 69.

[3] Kaija Rautavirta. 2010. Petusta pitsaan Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Helsinki: Helsingin yliopisto, s. 91–93. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/20862/ruokahuo.pdf?sequence=1

[4] Rantatupa 1979, s. 65–66.

[5] Maatalouslakoissa työväki haastoi isäntävallan, http://itsenaisyys100.fi/maatalouslakoissa-tyovaki-haastoi-isantavallan/

[6] Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 16.5.1917.

[7] Rautavirta 2010, s. 33 ja Rantatupa 1979, s. 74.

[8] Rantatupa 1979, s. 60 ja 90–91.

[9] Rantatupa 1979, s. 113.

[10] Rantatupa 1979, s. 115.

[11] Rantatupa 1979, s. 115.

Mauno Koivisto (1923–2017)

Posted on by hannaahlavuo

Isänmaan puolustaja, parlamentarismin vakauttaja, EU-oven avaaja

Filosofian tohtori Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomen parlamentarismi vakiintui ja Suomi hakeutui Euroopan unionin jäseneksi. Koivisto toimi Tasavallan Presidenttinä kaksi kautta 1982‒1994, pääministerinä kahteen otteeseen 1968‒1970 ja 1979‒1982. Taustaltaan hän oli työmies, sosiologi ja pankkimies. Hän toimi Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana 1959‒1967 ja Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana eli pääjohtajana 1968‒1982.

Sota- ja opintie

Mauno Henrik Koivisto syntyi 25. marraskuuta 1923 Turussa. Hänen isänsä puuseppä Juho Koivisto oli vanhatestamentillisen uskonnollinen ja isänmaallinen. Perheessä oli myös vanhempi veli ja nuorempi sisar. Äiti Hymni Sofia os. Eskola kuoli, kun Mauno oli 10-vuotias. Perhe asui 30 neliömetrin hellahuoneessa Turun keskustassa. Mauno kävi kuusi luokkaa kansakoulua ja seitsemännen luokan täysipäiväisesti ja kahdeksannen iltakouluna. Hän hankki tienestejä puusepän opissa, kirjakaupan lähettinä sekä apupoikana Crichton-Vulkanin telakalla ja Suomen Pultin tehtaassa.

Talvisodan aikana Koivisto kuului palokuntaan, joka sammutti pommitusten jälkiä. Jatkosotaan hän lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena 1941 ensin palokuntaan ja sitten armeijaan. Hän osallistui sotatoimiin Jalkaväkirykmentti 35:n joukoissa Maaselässä ja Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa 1944. Se teki vastaiskuja ja sissiretkiä vihollisen selustaan. Kuusiniemen taistelun jälkeen Koivisto sai aseekseen venäläisen Dektarjevin pikakiväärin eli ”Emman”, joka on sittemmin sijoitettu Sotamuseoon. Sotilasarvoltaan Koivisto oli alikersantti.

Koivisto liittyi SDP:n jäseneksi 1947. Samana vuonna hän alkoi kirjoittaa pakinoita Puumiehen nimimerkillä kansanedustaja Rafael Paasion päätoimittamaan Sosialistiin (myöhempi Turun Päivälehti). Puumies katsoi ”suurimman vaaran vapauttamme ja itsenäisyyttämme vastaan tulevan kommunistien taholta”. Niin sanottujen Leino-lakkojen aikaan Koivisto kirjoitti: ”Kansanvallan ja diktatuurin, rauhan ja terrorin välillä ei voida kompromissia tehdä.” Hän osallistui myös kommunistien poliittisen korpilakon murtamiseen Hangon satamassa 1949.

Lahjakas ja ahkera Koivisto opiskeli satama- ja rakennustöiden ohella iltakoulussa ylioppilaaksi 1949. Kielitaito karttui kesätöissä Ruotsissa ja Englannissa. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa sosiologiassa, kansantaloudessa, valtio-opissa ja kasvatusopissa. Hän jätti Turun sataman työt 1951 ja toimi kaksi vuotta kansakoulunopettajana. Se ohessa hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja väitteli kolme vuotta myöhemmin tohtoriksi sosiologiasta aiheella Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Työmiehen tie väitöskirjaan teki Koivistosta valtakunnallisesti tunnetun ja Mitä, missä, milloin -teos valitsi hänet ”Vuoden nimeksi”.

Mauno Koivisto meni naimisiin Tellervo Kankaanrannan kanssa 1952. He saivat Assi-tyttären 1957. Ekonomiksi valmistunut Tellervo Koivisto toimi myöhemmin kansanedustajana ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna sekä presidentin valitsijamiehenä 1982 saaden 50 643 ääntä, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Miehensä noustua tasavallan presidentiksi hän joutui kuitenkin jättämään kaikki poliittiset luottamustehtävänsä.

Pankkimies politiikassa

Kahden opettajavuoden jälkeen Koivisto toimi Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana kehittäen pistelaskujärjestelmän, jota käyttäen oppilaat valittiin Turun ammattikouluun aina 1970-luvulle saakka. Hän osallistui lehdistössä yhteiskunnalliseen keskusteluun vastustaen ideologista yltiöradikalismia ja korostaen työväenliikkeen tavoitteina suhteellisten parannusten aikaansaamista: ”enemmän, parempaa ja varmempaa”.

Koivisto valittiin 1957 johtajaksi ja kaksi vuotta myöhemmin toimitusjohtajaksi Helsingin Työväen Säästöpankkiin, joka nousi tuolloin Suomen suurimmaksi säästöpankiksi. Hän uudisti pankkia paneutuen mm. asunto- ja osamaksukaupan rahoitukseen. Koiviston kymmenvuotisella kaudella HTS:n markkinaosuus kasvoi ja sen talletukset vuonna 1967 olivat 30 % suuremmat kuin toiseksi suurimman säästöpankin.

Pankkiuran katkaisi Koiviston valinta Rafael Paasion johtaman kansanrintamahallituksen valtiovarainministeriksi 1966. Hallituksessa ja eduskunnassa oli tuore vasemmistoenemmistö. Sisäpolitiikan voimasuhteet olivat heilahtamassa muutenkin SDP:n hyväksi, sillä puolue ja ammattiyhdistysliike olivat vuosien hajaannuksen jälkeen eheytymässä. Tästä lähtien Koivisto oli jatkuvasti kaksoisroolissa: joko politiikassa tai pankissa reservissä. Presidentti Urho Kekkosen mahdollisista seuraajaehdokkaista Koivisto oli mielipidemittausten kestosuosikki.

Koivisto ennätettiin valita Elannon pääjohtajaksi 1967, mutta jo samana vuonna hänet valittiin Klaus Wariksen jälkeen Suomen Pankin pääjohtajaksi. Hän ei voinut ottanut tehtävää vastaan heti, koska hänestä tuli pääministeri Paasion jälkeen 1968. Koivisto vaikutti taustalla, kun solmittiin kaksi erittäin laaja-alaista talous- ja tulopoliittista kokonaisratkaisua, ns. Liinamaa I ja II.

Aatettaan talousmies Koivisto on kuvannut: ”Sosialidemokratian synty ja nousu on tapahtunut kapitalismin sisällä: pitää ensin olla toimiva markkinatalous, pitää olla voimia joita hallita, tuloja joita tasata.”

 Hakauksiin Kekkosen kanssa

Pääministeri Koiviston ja presidentti Kekkosen sukset menivät ensimmäisen kerran ristiin, kun Koiviston hallitus joutui irtautumaan valmiiksi neuvotellusta pohjoismaisesta tulliliitosta NORDEKista. Muodollisesti kiista koski irtautumisen taktiikkaa, mutta pohjalla oli Kekkosen ja Karjalaisen halu taktikoida Suomen ja Neuvostoliiton suhteilla. Koiviston ulkopoliittiset vastustajat käyttivät NORDEKia osoittamaan, ettei Koivisto ”ymmärtänyt idänpolitiikkaa” tai jopa ettei hän ”nauttinut luottamusta” Neuvostoliitossa, mitä pidettiin välttämättömänä edellytyksenä maan johtopaikoille.

Vuoden 1970 vaalien jälkeen Koivisto vetäytyi hoitamaan Suomen Pankin pääjohtajan tehtäviä, mutta kun Rafael Paasio muodosti helmikuussa 1972 SDP:n vähemmistöhallituksen, tuli Koivistosta varapääministeri ja valtiovarainministeri. Koivisto olisi ollut vahva ehdokas puolueensa presidenttiehdokkaaksi samana vuonna, mutta Kekkonen oli päättänyt jatkaa presidenttinä. Jatkonsa keinoksi hän valitsi huhtikuussa 1972 poikkeuslain, jolla valitsijamiesvaalit ‒ ja siten kilpailevien ehdokkaiden asettaminen ‒ kokonaan vältettiin.

Koivisto pyrki Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimuksen aikaansaamiseen, mutta havaittuaan, ettei Kekkonen ollut valmis viemään sopimusta eteenpäin, Koivisto johdatti Paasion vähemmistöhallituksen eroamaan heinäkuussa 1972. Taustalla olivat SDP:n hyvin syvällä eläneet pelot joutumisesta jälleen ulkopoliittiseen ”paitsioon”.

Presidentti Kekkonen nosti SDP:n puoluesihteerin Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen pääministeriksi syyskuussa 1972 ja Koivisto jäi syrjään hallituspolitiikasta. Hallitusten henkisenä johtohahmona Kekkonen arvosteli usein Koiviston Suomen Pankista johtamaa tiukkaa rahapolitiikkaa. Esimerkiksi pakottaessaan puolueet suorassa televisiolähetyksessä marraskuussa 1975 muodostamaan ns. hätätilahallituksen Kekkonen vieritti syyn maan vaikeuksista pitkälti Koiviston ja Suomen Pankin tiukkuuden niskaan.

Pääministeristä presidentiksi

Vuoden 1979 eduskuntavaalien alla SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa tuli siihen tulokseen, ”ettei mikään vastuullinen puoluejohto olisi voinut hukata sellaista arvoa” kuin Mauno Koiviston kansansuosio. Puolue nosti Koiviston pääministeriksi vaalien jälkeen tarkoituksena tehdä tästä presidentti Kekkosen jälkeen.

Hallitusyhteistyö SDP:n ja keskustapuolueen kesken oli jatkuvaa taistelua tulevasta presidentin paikasta. Keskusta pyrki puheenjohtajansa Paavo Väyrysen johdolla kaatamaan Koiviston. Koiviston hengissä säilymisen taktiikkana oli ”matala profiili”, jonka sisältöä hän on kuvaillut teoksessaan Politiikkaa ja politikointia.

Kekkosen ja Koiviston välinen voimainmittelö sai dramaattisen käänteen, kun presidentti Kekkonen vanhaan tapaan yritti kaataa Koiviston hallituksen huhtikuussa 1981. Kekkonen oli tottunut neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikautensa aikana vaihtamaan hallituksia ja ministereitä.

Pääministeri Koivisto oli kuitenkin varmistanut hallituksensa enemmistön ja siten myös eduskunnan tuen itselleen ja kieltäytyi eroamasta. Hän vetosi valtiosääntöön, jonka mukaan hallitus voi jatkaa niin kauan kuin se nauttii eduskunnan luottamusta. Kekkosen menestyksellinen uhmaaminen nosti hetkessä Koiviston politiikan polttopisteeseen.

Viisi kuukautta myöhemmin Kekkosen terveys petti ja jäi ensin sairaslomalle ja sitten erosi presidentin tehtävästä. Pääministerinä Koivisto nousi virkaa tekeväksi presidentiksi, mikä vahvisti hänen asemaansa ennenaikaisissa presidentinvaaleissa. Valitsijamiesvaaleissa Koivisto sai 146 valitsijamiestä 300:sta ja hänet valittiin ensimmäisellä kierroksella 167 äänellä SKDL:n Kalevi Kivistön valitsijamiesten enemmistön äänestäessä Koivistoa.

Parlamentaarinen presidentti

Koivisto aloitti virkakautensa vakuuttelemalla koti- ja ulkomaisia epäilijöitään siitä, että hän kykenee jatkamaan Paasikiven-Kekkosen linjaksi kiteytynyttä ulkopolitiikkaa. Siihen kuului idänsuhteiden ensisijaisuuden korostus ja Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 solmitun yya-sopimuksen ritualististen menojen jatkuvuus sekä yhteydenpito Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n edustajiin.

Suuri muutos Suomen poliittisessa järjestelmässä tapahtui kuitenkin vuonna 1983. Valtiosäännön kirjainta muuttamatta Suomi siirtyi kertaharppauksella normaaliparlamentarismiin. Koiviston aikana eduskuntaa ei hajotettu eikä sen jälkeenkään (viimeiset kerrat olivat 1971 ja 1975), hallitukset ovat nauttineet eduskunnan enemmistön luottamusta ja istuneet koko vaalikauden ja kaikki eduskuntapuolueet ovat kelvanneet hallitukseen. Siihen saakka hallitusten keski-ikä oli ollut vain yksi vuosi.

Koivisto sai muutoksen aikaan omaksumalla presidenttinä toisen roolin kuin edeltäjänsä. ”Minusta on turvallisinta, että pyramidi on kannallansa eikä kärjellänsä, on parempi että kovin suurta valtaa ei ole yksissä käsissä”, Koivisto sanoi vuoden 1988 presidentinvaalien alla.

Hänet valittiin toiselle kaudelle ensimmäisessä äänestyksessä 189 äänellä, kun omien 144 valitsijamiehen lisäksi huomattava osa Harri Holkerin valitsijamiehistä äänesti Koivistoa. ”Koivisto-ilmiöstä” kertoi se, että vaaleissa äänesti 86,8 prosenttia maan äänioikeutetuista, mikä on kaikkien aikojen ennätys.

Suomi ehjänä läpi Euroopan murroksen

Ulkopolitiikan johtajana Koiviston ensimmäinen kausi kulki hänen omien sanojensa mukaan ”Urho Kekkosen aikanaan tekemien aloitteiden ylläpidon, hienosäädön ja ajankohtaistamisen merkeissä”. Sen sijaan hän näki tarvetta ”aikaansaada suurempi tasapaino juhlapuheiden ylevyyden ja arkielämän karuuden välille”.

Toisella kaudella Suomi kohtasi yllättävän ja dramaattisen Euroopan murrokseen 1989‒1995. Saksojen yhdistyminen, kommunismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen, Varsovan liiton lakkauttaminen ja sen jäsenmaiden uusi itsenäistyminen sekä Euroopan talousyhteisön muuttuminen Euroopan unioniksi ja sen laajeneminen loivat Suomelle kokonaan uuden kansainvälispoliittisen ympäristön.

Koiviston toimintatapaa voi luonnehtia varovaiseksi, mutta määrätietoiseksi uuden kurssin hakemiseksi sen jälkeen, kun olot Euroopassa alkoivat muuttua. Koiviston ja Suomen nauttimasta arvostuksesta kertoi mm. se, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton presidentit pitivät Helsingissä huippukokouksen syyskuussa 1990. Neuvostoliiton hajottua vuotta myöhemmin Suomi irtautui sodanjälkeisen ajan ulkopolitiikkaa hallinneesta yya-sopimuksesta.

EEC:n avattua ovensa laajentumiselle Suomi solmi ensin Euroopan talousaluesopimuksen (ETA) ja anoi Euroopan unionin täysjäsenyyttä ja otti myönteisesti vastaan NATO:n tarjouksen rauhankumppanuudesta.

Lentopalloa ja filosofointia

Koiviston karisman ja kansansuosion taustalla vaikuttivat hänen asiantuntemuksensa rinnalla hänen vaatimaton elämäntapansa, lentopalloharrastuksensa ja omanarvontuntoinen korvenraivaajan otteensa, joka näkyi mm. kesäpaikassa Inkoon Tähtelässä.

Koivistolla oli kyky käyttää omaperäistä kieltä ja luoda lentäviä lauseita kuten ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan”. Hän kykeni luomaan turvallisuuden tunnetta ja jopa tulevaisuuden uskoa toteamalla ”vaikka nyt meneekin huonosti, tulevaisuudessa menee vielä huonommin”.

Maatalouslakoissa työväki haastoi isäntävallan

Posted on by hannaahlavuo

Keväällä 1917 puhjenneiden maatalouslakkojen päävaatimus oli siirtyminen kahdeksan tunnin työpäivään. Lakkolaiset asettivat samalla perinteisen isäntävallan kyseenalaiseksi.

Teollisuuden ja kaupan työntekijät siirtyivät sopimusteitse kahdeksan tunnin työpäivään huhtikuussa 1917. Työajan lyhentämistä vauhditti metallityöväen lakko 18. huhtikuuta. Kaupan alalla työajan lyhentäminen johti sunnuntaiaukiolon rajoittamiseen ja jopa lopettamiseen.

Sosiaalidemokraattien seuraavana tavoitteena oli saada voimaan saavutukset varmistava työaikalaki. Työväenliikkeen jäsenet epäilivät, että ainakin osa työantajista pyrkisi pidentämään työaikaa olojen tasaannuttua.

Senaatti aloitti lain valmistelu huhtikuussa. Laki tuli eduskunnan käsittelyyn kesäkuun lopussa. Eduskunta hyväksyi sen yksimielisesti lauantai-iltana 14.7.1917 noin klo 21. Maa- ja kotitaloustyöt jäivät lain ulkopuolelle.

Laki jäi vahvistamatta, kun Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Eduskunta hyväksyi teollisuutta ja kauppaa koskevan lain uudelleen marraskuun suurlakon aikana ja senaatti vahvisti sen 27. marraskuuta 1917.

Kahdeksan tunnin työaika myös maatöihin?

Huhtikuusta alkaen toteutunut työajan lyhentäminen ei koskenut valtaosaa Suomen työväestöstä, sillä sen ulkopuolelle jäivät maa- ja metsätyöläiset sekä kodeissa työskentelevät palvelijattaret. Vaatimukset siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään myös maaseudulla voimistuivat vapun tienoilla.

Kaupungeissa kahdeksan tunnin työpäivän saavuttaminen antoi vappujuhlinnalle voitollisen sävyn. Maaseudulla työaika-teema toi aikaisempaa kärjistyneemmin esille isäntien määräysvallan ja pitkät työpäivät.

Maatalouden työaikaan kohdistuneet vaatimukset saivat pontta myös eduskunta-aloitteesta, jonka Jaakko Mäki valmisteli yhdessä 25 muun sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kanssa. Pohjana oli 8 tunnin keskityöaika. Kesällä olisi ollut mahdollisuus tehdä yhdeksäntuntisia päiviä, joita olisi saanut jatkaa kahdella tunnilla maksamalla ylityökorvauksia.

Monet sosiaalidemokraatit epäilivät, ettei siirtyminen kahdeksan tunnin työaikaan onnistu koko maataloudessa. SDP:n puoluekokous päätti kesäkuussa 1917 Hilja Pärssisen ja Aura Kiiskisen ehdotuksesta, että kahdeksan tunnin työaikalakia ajetaan maataloudessa ensisijassa suurtiloille.[1]

Lakkoilu laajinta toukokuussa

Lakkoliikehdintä alkoi maaseudulla pian vapun jälkeen. Pääosa maatyöväen lakoista ajoittui kylvökaudelle. Toukotöiden aikaan järjestettiin 57 lakkoa ja korjuuaikaan ajoittui 21 lakkoa. Lakot koskivat kaikkiaan 1 949 tilaa.[2]

Maatalouslakkoja puhkesi erityisesti Hämeeseen, Satakuntaan ja Uudellemaalle, joiden tilakoko oli suurempi. Tiloilla oli myös enemmän palkattua työvoimaa. Näillä alueilla oli siirrytty suurelta osin rahapalkkaan. Kartanoiden ja muiden suurtilojen lakkoliikehdintään liittyi halua haastaa perinteinen isäntävalta vallankumouskevään innoittamana.

Suomen Ammattijärjestö piti monia lakkoja harkitsemattomina ja ammattiyhdistysliikkeelle vahingollisina. Se yritti ohjata lehtikirjoituksin järjestäytymättömät työntekijät noudattamaan liittojen ja SAJ:n sääntöjä.

Maataloustyöväki oli pääosin järjestymätöntä lakkoliikehdinnän alkaessa. Järjestäytymisaste jäi alhaiseksi myös lakkojen jälkeen. Elokuun lopussa 1917 perustettuun Maatyöväen Liittoon kuului 26 osastoa ja 877 jäsentä. Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä oli vuoden 1917 lopussa yli 160 000.[3]

Senaattorit sovittelijoina

Senaatti vetosi 8.5.1917 antamassaan sekä viljelijöihin että työntekijöihin lakkoilun lopettamiseksi. Hallitus toivoi molempien joustavan vaatimuksistaan uhkaavan elintarvikepulan vuoksi.

Senaattoreista etenkin Matti Paasivuori ja Kyösti Kallio kiersivät sovittelemassa lakkoja. Maanviljelijä Kallion tasapuolisuutta epäilivät etenkin työntekijät. Ammattiyhdistysmies Paasivuori oli lähtökohtaisesti omiensa parissa, mutta hänkään ei saanut aina vastakaikua ehdotuksilleen.[4]

”Kun Paasivuori moitti Vihdin lakkolaisia sosialisteille sopimattomasta käytöksestä, lakkokomitean puheenjohtaja vastasi: ’Jaa, me emme tätä lakkoa käykään sosialisteina, vaan tämä lakko on ns. ’korpilakko’ ja me käytämme niitä keinoja, jotka takaavat meille voiton.’ Paasivuoren oli turha ryhtyä neuvomaan ja neuvottelemaan.”

Muidenkin lakkojen sovittelua yrittäneiden sosiaalidemokraattien arvovalta heikkeni työväestön silmissä. Lisäksi SDP:n ja Maalaisliiton suhteet heikkenivät maatalouslakkojen vuoksi.[5]

Lakot kiristivät ilmapiiriä paikallisyhteisössä

Vaikka lakot kohdistuivat pääosin suurtiloihin, niin työtaistelut olivat silti luonteeltaan täysin erilaisia kuin teollisuudessa. Lakonalaisilla tiloilla oli keskimäärin kahdeksan työntekijää.

Joukkovoimaa lakkolaisille kertyi paikalliset voimat yhdistämällä. He saivat lisätukea paikallisilta työväenjärjestöiltä. Lakkolaiset ja tilanomistajat olivat olleet maalaisyhteisössä enemmän tekemisissä toistensa kanssa kuin teollisuustyöväki ja yritysten omistajat, mikä kiristi osaltaan ilmapiiriä.[6]

Maanomistajat eivät olleet aluksi halukkaita myöntymään vaatimuksiin. Heidän ensireaktionsa olivat usein jyrkkiä. Westermarckien omistama Järvenpään kartano (Träskända) Tuusulassa uhkasi lopettaa maidontuotannon kokonaan ja antaa 700 eläintään teuraaksi. Mikäli uhkaus olisi toteutunut, niin Helsinkiin toimitettava maitomäärä olisi pienentynyt 3 000 litralla.[7]

Lakko alkoi Järvenpäässä 7. toukokuuta. Se päättyi kireistä tunnelmista huolimatta nopeasti sovintoon. Lakkoa kävi alkuvaiheessa sovittelemassa Kyösti Kallio.

Työmiehen mukaan lakkolaiset saavuttivat täydellisen voiton. Westermarckit taipuivat kahdeksan tunnin työaikaan. He ehtivät kuitenkin myydä lakon aikana osan friisiläiskarjastaan. Järvenpään kartanon omistajien tapaan valtaosa maanomistajista hyväksyi vuodenaikoihin sovitetun kahdeksan tunnin keskimääräisen työajan.[8]

Lakkojen yhteys vallankumoukseen

Maatalouslakkoja ei ole juuri tutkittu omana ilmiönään, vaan ne on liitetty osaksi vuonna 1917 tapahtunutta laajempaa radikalisoitumiskehitystä. Markku Mälkin mukaan kyse oli ensi sijassa vauhdittaa kahdeksan tunnin työaikalakia. Samalla maataloustyöväestö pyrki pääsemään tasavertaisempaan neuvotteluasemaan tilanomistajien kanssa. Joka kolmanteen lakkoon osallistui myös torppareita. Ulkopuolisten osuuden Mälkki arvioi olleen lakoissa pieni:

”Sen sijaan kokonaan ulkopuolisen, ’kiertelevän joutoväen’ ja venäläisen sotaväen merkitys koko ilmiön kannalta jäi lähinnä marginaaliseksi. Kuvaa maatalouslakoista erityisen väkivaltaisena ilmiönä on myös huomattavasti liioiteltu. Poliittinen lehdistö maalaili mielellään kauhukuvia vastapuolen hirmutöistä ja leimasi vähäisimmätkin fyysisen koskemattomuuden loukkaukset raa’aksi väkivallaksi.”

Mälkin mukaan sanomalehtien vuonna 1917 välittämä, vastakkainasettelu jyrkkyyttä korostanut kuva siirtyi lähes sellaisenaan myöhempiin lakkokuvauksiin. Työväenlehdet korostivat isäntien taipumattomuutta ja toivat esille rikkurityövoiman käytön. Porvarilehdet julkaisivat uutisia lakkolaisten harjoittamasta väkivallasta tai väkivallalla uhkaamisesta.[9]

Ilmapiirin jännittyneisyydestä huolimatta suurin osa lakoista eteni ilman suuria välikohtauksia. Isännät ja työväki kykenivät usein sopimaan työajasta lyhyen lakon jälkeen tekemällä molemminpuolisia myönnytyksiä.  Lakoilla haluttiin vauhdittaa kahdeksan tunnin työaikalain voimaantuloa, ei kumota maaseutuyhteiskunnan valtarakenteita. Retoriikka oli vallankumouksellista, mutta käytännön tavoitteet olivat arkisia.[10]

Vakavinta väkivaltaa Huittisissa ja Ypäjällä

Pahimmat väkivallanteot sattuivat 13. heinäkuuta Huittisissa ja 9. elokuuta Ypäjällä. Huittisissa useita henkilöitä loukkaantui osuusmeijerillä, jossa isännät apuvoimineen estivät lakkolaisten pääsyn sulkemaan meijerin. Ypäjällä lakkolainen sai surmansa poliisin ampumana.

Etenkin Huittisten meijerikahakka on nähty sisällissodan ensimmäisenä taisteluna. Väinö Linnan kaunokirjallinen tulkinta on osaltaan vahvistanut tätä kuvaa. Myös Hannu Soikkanen näkee asetelmien olleen muun muassa Mouhijärvellä valmiit sotaan jo keväällä 1917.[11]

Maatalouslakkojen tulkitseminen vallankumoukselliseksi liikehdinnäksi ja sisällissodan esinäytökseksi korostaa Mälkin mukaan liikaa niiden merkitystä. Lakkoilulla maatyöväki halusi parantaa asemaansa ja päästä tasavertaisempaan neuvotteluasemaan työnantajien kanssa. Liikehdintä oli osa maaseudun työväenluokan muodostumisprosessia.[12]

Lakot kiihdyttivät suojeluskuntien perustamista syyskesällä 1917 Satakunnassa, jossa ne myös saivat porvarikaartin luonteen. Muualla Suomessa suojeluskuntien toiminta alkoi yleensä kunnallisina järjestyskaarteina, joihin kuului myös työväestöä.

Kuivuus ja halla vaikuttivat lakkoja enemmän satoon

Maatalouslakot eivät vaikuttaneet kovin merkittävästi syksyn 1917 kokonaissatoon. Suurempi merkitys oli kesän 1917 säällä, joka ei suosinut maanviljelyä. Satoa heikensivät erityisesti kuivuus ja halla.

”Kesäkuussa alkanutta katkeamatonta poutaa kesti vielä elokuun loppuun asti suurimmassa osassa maata ja vasta syyskuusta alkaen on saatu tyydyttävästi, joskin kasvullisuudelle yleensä liian myöhäistä sadetta.”

Ruis- ja ohrasadot olivat vuonna 1917 keskinkertaisia. Viljasato jäi suhteessa heikoimmaksi Turun ja Porin läänissä. Perunasadosta tuli hallan vuoksi ”tavallista paljon niukempi”. Karjanruokinnan kannalta keskeinen heinäsato jäi kuivuuden vuoksi huonoksi. Kesällä maidontuotantoa pienensi nurmen palaminen laitumilta. Elintarvikenäkymät olivat siten syksyllä 1917 entistä heikommat.[13]

Linkki:

Väinö Kyrölä. 1984. Kartanoitten katveissa. Järvenpää-seuran julkaisuja n:o 2. Julkaisu sisältää runsaasti muistitietoa vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista Westermarckin suvun näkökulmasta.

Lähteitä:

[1] Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s. 222.

[2] Pirjo Ala-Kapee–Marjaana Valkonen. 1982. Yhdessä elämä turvalliseksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930. Helsinki: SAK, s. 401

[3] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 401, 406 ja 415.

[4] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 402.

[5] Soikkanen 1975, s. 223.

[6] Soikkanen 1975, s. 222–223.

[7] Ilmoitukset Työmiehessä ja Uudessa Suomettaressa 5.5.1917.

[8] Hufvudstadsbladet 8.5 ja 11.5.1917, Uusi Suometar ja Työmies 11.5.1917. Aamulehti 25.5.1917. Kansan Lehti 25.5.ja 30.5.1917. Väinö Kyrölä. 1984. Kartanoitten katveissa. Järvenpää-seuran julkaisuja n:o 2. http://www.jykls.net/kartanoitten_katveessa_sivut1-64_jarvenpaan_kartano.pdf

[9] Esim. Työmies 13.5.1917 ja Uusi Suometar 24.5.1917.

[10] Markku Mälkki, Vuoden 1917 maatalouslakot – myytit ja todellisuus. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

[11] Soikkanen 1975, s. 222.

[12] Markku Mälkki, Vuoden 1917 maatalouslakot – myytit ja todellisuus. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

[13] Suomalainen Wirallinen Lehti 8.7 ja 29.9.1917.

Metallityöväen lakko vauhditti 8 tunnin työaikaa

Posted on by hannaahlavuo

Siirtyminen 8 tunnin työpäivään toteutui teollisuudessa ja kaupassa metallityöväenliiton lakon jälkimainingeissa. Työväki sai lakon alla ja aikana tukea venäläiseltä sotaväeltä, mitä porvaripuolueet arvostelivat ankarasti.

Työajan lyhentäminen 8 tuntiin päivässä kuului jo työväenliikkeen Forssan ohjelmassa 1903 ilmaistuihin tavoitteisiin.[1] Päämäärään pyrkiminen oli käytännössä mahdotonta Venäjän vallan loppuvuosina ja etenkin ensimmäisen maailmansodan aikana. Sotatilan aikana mielenosoitukset ja lakot olivat kiellettyjä, ja lehtien oli kirjoitettava yhteiskunnallisista asioista maltillisesti sensuurin vuoksi.

Keskustelu 8 tunnin työpäivästä virisi kuitenkin vuoden 1917 alkupuolella. Muutamat yritykset siirtyivät vapaaehtoisesti kahdeksan tunnin työpäivään työväkensä sitä vaadittua. Mäntän paperi- ja selluloosatehtailla ryhdyttiin helmikuussa kokeilemaan 8 tunnin jaksoihin jaettua kolmivuorotyötä. Kiinnostusta herättivät myös Norjasta tulleet uutiset työväenpuolueen johtoon siirtyneen Kristianian (Oslo) kaupungin käyttöottamasta 8-tuntisesta työpäivästä sekä uutiset Yhdysvalloista.[2]

Lakkojen ja mielenosoitusten järjestäminen mahdollistui maaliskuun vallankumouksen myöstä. SDP:n puolueneuvosto kehotti 19. maaliskuuta työläisiä pidättäytymään lakoista ja huolehtimaan järjestyksen säilymisestä. Jo maaliskuun lopussa lakkoiltiin 8 tunnin työpäivän puolesta. Tilanteen rauhoitti joksikin aikaan Suomen Ammattijärjestön (SAJ) 1. huhtikuuta antama julistus, jossa se korosti tavoitteen olevan tärkeä, mutta sen saavuttamiseen oli pyrittävä ”hyvässä järjestyksessä”. SAJ lähetti 4. huhtikuuta työnantajille kirjelmän, jossa se kehotti lyhentämään työaikaa.[3]

Metalliteollisuustyöväenliitto esitti Metalliteollisuuden Harjoittajien liitolle omat vaatimuksensa. Metallityöntekijät esittivät työehtosopimuksesta, 8 tunnin työajasta, urakka- ja ylitöistä, kesälomista ja työriitojen sovittelusta.  Osaltaan mielialaan vaikuttivat Venäjältä tulleet uutiset väliaikaisen hallituksen antamista lupauksista 8 tunnin työajasta. Myös Venäjän valtion Helsingin konepajassa ja laivatelakalla otettiin käyttöön huhtikuun alussa uusi lyhempi työaika. Muutos koski yhtä lailla muita Venäjän omistamia tuotantolaitoksia ja linnoitustöitä. [4] Suomessa vaatetustyöläiset olivat jo 1915 saaneet läpi vaatimuksensa 8 tunnin työajasta.[5]

Metalliliiton lakko ja suurmielenosoitus

Vaatimukset 8 tunnin työpäivään siirtymisestä voimistuivat huhtikuun puoliväliin mennessä. Useat merkittävät työnantajat ilmoittivat työajan lyhentämisestä. Senaatti suostui 13. huhtikuuta lyhentämään työajan 8 tuntiin Valtionrautateiden konepajoilla. Viikkotyöajaksi tuli 47 tuntia, ja työansiot säilyivät ennallaan. Senaatti oli myös asettanut komitean valmistelemaan teollisuuden työaikalakia.

Helsingin kaupunginvaltuusto suostui työajanlyhennykseen 17. huhtikuuta. Valtuuston kohdistui painostusta, sillä teknisten laitosten ja rakennuskonttorin työntekijät ilmoittivat olevansa valmiita lakkoon, ellei vaatimukseen suostuta heti. Tämän lisäksi sotaväki uhkasi ottaa haltuunsa kaupungin tekniset laitokset.[6]

Metallityöväenliitto järjesti vaatimustensa vauhdittamiseksi 18.4. koko maan metallialan yritykset käsittäneen lakon. Perusteena oli se, etteivät metallityönantajat olleet hyväksyneet liiton huhtikuun alussa esittämiä muutoksi työaikaan ja -ehtoihin. Liitolle oli tärkeä myös kysymys oikeudesta päästä neuvottelemaan työehtosopimuksesta. Keskeisin lakon syy oli 8 tunnin työaika, joka sai SAJ:n valtuustoon antamaan metallityöväelle lakkoluvan.[7]

Helsingissä pidettiin 18. huhtikuuta myös suurmielenosoitus 8 tunnin työpäivän puolesta. Mielenosoitukseen osallistui suomalaisten työläisten lisäksi bolsevikkien kehotuksesta suuri määrä venäläisiä sotilaita. Väkeä oli liikkeellä kymmeniä tuhansia.

Metallityöväenliiton mielenosoitusta pohjusti osaltaan edellisen päivän vallankumousjuhla, jossa venäläissotilaat ilmaisivat näkyvästi tukensa vaatimukselle 8 tunnin työpäivästä. Sotilaiden lähetystö kävi eduskunnan puhemiehen Kullervo Mannerin luona. Metallityöväenliitto oli painattanut venäjäksi lentolehtisen, jossa selostettiin lakon päämääriä. Työmies julkaisi lisäksi 18.4. tietoja vapaaehtoisesti työpäivän lyhennykseen suostuneista yrityksistä, joista huomattavimpia olivat S. Nikolajeffin autoliike ja Itämainen Tupakkatehdas.[8]

Työnantajat suostuivat vaatimukseen

Metallityönantajat vahvistivat klo 6.45 illalla allekirjoituksillaan 8 tunnin työajan. Liitto antoi vakuutuskirjan, jonka mukaan työantajat sitoutuivat noudattamaan 8 tunnin työpäivää siihen saakka, kun eduskunta hyväksyy asiaa koskevan lain. Työantajat sitoutuivat myös aloittamaan työehtosopimusneuvottelut työntekijöiden kanssa.[9]

Lakkolaiset ottivat tiedon vastaan riemuiten. Venäläiset sotilaat ja suomalaiset työläiset kaulailivat toisiaan. Karnevalistinen tunnelma jatkui venäläisen Volna-lehden mukaan pitkälle yöhön. Työmies kuvaili 19.4. lakon nostattamia tuntoja:[10]

”Tapaukset kehittyivät nyt yhä vaan kiihtyvässä tahdissa. Metalliherrojen liitolle ei edes jäänyt enää aikaa päättää siitä, tunnustaako se jo Metallityöläisten Liiton viralliseksi sopimuskumppanikseen. Heille tuli äkkiä melkein täydellinen Pakko suoraa päätä miltei sanelun mukaan allekirjottaa Suomen Metallityöläisten liiton vaatimusten mukainen työehtosopimus. Näin loistavasti oli Suomen Metallityöläisten koko maata käsittämän 8 tuntisen työpäivätaistelun suuri voitto saavutettu. Se oli tulos laajan, voimakkaan, ehjän, uhkaavan ja yksimielisen Yhteenliittymisen suuruudesta. Proletariaatti on jo löytänyt ja esiin loihtinut voittamistaitonsa syntysanat.”

Teollisuuden työaikakysymys ratkesi toukokuun alkuun mennessä. Työnantajat myöntyivät 8 tuntisen päivän käyttöönottoon. Tämä ei kuitenkaan lopettanut lakkoja, joiden pontimeksi tulivat palkkauskysymykset. Maatalouden työaikakysymys jäi sen sijaan auki. Maataloustyöväki vauhditti vaatimusta etenkin eri puolilla Etelä-Suomea 8 tunnin työajasta lakoilla, jotka kärjistyivät useilla paikkakunnilla väkivaltaisiksi yhteenotoiksi.[11]

Yhteistyö venäläisten kanssa

Yhteistyö venäläisten sotilaiden kanssa herätti ristiriitoja sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Muun muassa Edvard Gylling paheksui sotilaiden menettelyä. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Oskari Tokoi pyysi lakon jälkeen kenraalikuvernööri Stahanovitšiltä, etteivät venäläiset pyrkisi vaikuttamaan suomalaisten keskinäisiin asioihin. Ammattiyhdistysmiehet Eero Haapalainen ja J. V. Lumivuokko vetosivat sotilaisiin, etteivät nämä sekaantuisi työtaisteluihin.[12]

Työmies puolusti toisaalta yhteistoimintaa venäläisten kanssa. Lehden mielestä Hufvudstadsbladet valehteli, kun se väitti suomalaisten työmiesten kutsuneen venäläisiä sotilaita avukseen pelotellakseen työnantajia. Työmiehen mukaan olivat hyötyneet etenkin sotavuosina sortovallan toimista.[13]

Venäläissotilaita ja siviilejä tunkeutui lehtitietojen mukaan illansuussa senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskuntaan, jossa senaattorit Oskari Tokoi ja Leo Ehrnrooth kävivät neuvotteluja Metalliteollisuuden työnantajaliiton ja metallityöväenliiton edustajien kanssa. Tarkoituksena oli painostaa osanottajia. Merisotilaat poistuivat lehtitietojen mukaan saatuaan tietää, että ”asia on kaikinpuolisesti ratkaistu”.[14]

Hufvudstadsbladetin mukaan neuvotteluita kävivät kahteen otteen vauhdittamassa sotilaat. Ensimmäinen lähetystö puhui Helsinkiin ankkuroituneen laivasto-osaston nimissä kiirehtien lakon lopettamista, sillä se heikensi sotavalmiutta. Illalla senaattiin tunkeutui suuri sotilaita ja muuta väkeä. He vaativat, että jonkun on tultava Senaatintorille kertomaan neuvottelujen tuloksista ja rauhoittelemaan ihmisjoukkoa. Sotilaiden mukana ollut tulkki sai työnantajien antaman vakuutuksen, jonka hän luki ulkona hurraa-huutojen saattelemana.[15]

Oleellisinta ei ollut sotilaiden lähetystöjen määrä, vaan ylipäätään venäläisten osallistuminen tapahtumiin. Työväenliikkeen näkökulmasta porvarit liioittelivat senaatissa sattunutta yhtä tai useampaa välikohtausta, ja sotaväen osallistumista mielenosoituksiin. Porvaripuolueiden kannattajat tuomitsivat tukeutumisen venäläisiin paljon jyrkemmin. Helsingin Sanomat korosti 19. huhtikuuta, että suomalaisten on ratkaistava riitansa itse.[16]

”Tarkoitamme sitä, että täkäläinen venäläinen sotaväki on saatettu määräävänä puuttumaan tämän työtaistelun ratkaisuun, että se on asevoiman uhkansa siinä kohden pannut vaakalaudalle. Missä määrin tämä sotaväen asiaan puuttuminen on johtunut siitä metalliteollisuustyöväen kääntymisestä sotilaskomitean puoleen, jota koskema kirjelmä pari päivää sitten oli lehdissämme julkaistuna, vaiko muista syistä, sitä emme ota ratkaistavaksemme.

Valitettavana olisi vain pidettävä, jos tämä venäläisen sotaväen sekautuminen meidän sisäisiin asioihin ja keskinäisiin kansalaisväleihin olisi ollut työväen aiheuttama, sillä todistaisihan se puuttuvaa käsitystä siitä, että meidän suomalaisien on koetettava keskenämme, sivullisten väliintulotta, järjestää välimme ja suorittaa yhteiskunnalliset riitamme.”

Työaikalaki kahdesti eduskunnassa

Eduskunta hyväksyi 14. heinäkuuta lain kahdeksan tunnin työajasta kolmannessa käsittelyssä. Heimolan ulkopuolelle kokoontuneet mielenosoittajat.[17] Laki jäi kuitenkin vahvistamatta väliaikaisen annettua eduskunnan hajotusmanifestin, jonka senaatti julkaisi porvariedustajien ja kenraalikuvernööri Stahovitšin äänin.

Lokakuun alussa 1917 käydyissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä eduskunnassa. Ulkoparlamentaarisen toiminnan merkitys korostui tämän jälkeen työväenliikkeessä entisestään. Samalla vauhdittui punakaartien muodostaminen.

Eduskunnassa sosiaalidemokraatit esiintyivät jyrkästi. He sisällyttivät 8 tunnin työajan eduskunnassa 8. marraskuuta esitettyyn ”Me vaadimme” -julistukseen. Eduskunta hylkäsi seuraavana päivänä julistuksen. Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto päätti 14. marraskuuta suurlakon aloittamisesta. Neuvosto suunnitteli myös vallanottoa, johon se ei lopulta ryhtynyt.

Eduskunta jatkoi työtään suurlakon aikana. Se hyväksyi yöllä 16.11.1917 lain 8 tunnin työajasta äänin 149–42. Laki ei koskenut maataloutta.[18] P. E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti vahvisti lain 27. marraskuuta yhtenä ensimmäisistä toimistaan.

Linkkejä:

Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 14.7.1917.

Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 16.11.1917.

Lähteet:

[1] Forssan ohjelma, https://fi.wikisource.org/wiki/Forssan_ohjelma

[2] Kansan Lehti 22.2.1917.

[3] Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899 – 1937 Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s.220

[4] Pirjo Ala-Kapee & Marjaana Valkonen. 1982. Yhdessä elämä paremmaksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930. Helsinki: SAK, s. 395–395.

[5] Marjaliisa Hentilä. 2013. Sovittelija. Matti Paasivuori 1866–1937.. Työväen Arkiston julkaisuja 6. Helsinki: Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura, s. 176.

[6] Työmies 14.4.1917, Uusi Suometar 18.4.1917. Hentilä 2013, s. 176.

[7] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 396–397.

[8] Työmies 18.4.1917, Uusi Suometar 18.4.1917.

[9] Uusi Suometar 19.4.1917. Ala-Kapee & Valkonen 1982, s. 397.

[10] Työmies 19.4.1917

[11] Soikkanen 1975, s. 221–224. Hentilä 2013, s. 176–177.

[12] Soikkanen 1975, s. 220–221.

[13] Työmies 19.4.1917.

[14]  Soikkanen 1975, s.220. Uusi Suometar 19.4.1917.

[15] Hufvudstadsbladet 19.4.1917.

[16] Helsingin Sanomat 19.4.1917.

[17] Ala-Kapee & Valkonen 1982, s. 398–399.

[18] Ala-Kapee &Valkonen 1982, s. 424–425. Soikkanen 1975, s. 239–243.

Elintarvikepula ja poliisiasiat saivat työväen koolle Helsingissä pitkäperjantaina 1917

Posted on by hannaahlavuo

Helsingin sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö kutsui järjestäytynyttä työväestöä koolle pitkäperjantaina 6.4.1917. Työväentaloilla keskusteltiin kiivaasti elintarvikepulasta sekä järjestyksenpidosta.

Suurin ja kiihkeätunnelmaisin kokous pidettiin Helsingin työväentalolla. Työmiehen mukaan ”järjestöjen jäseniä oli kokoontunut suuri sali ja parveke täpötäyteen”. Elintarveasiasta alusti K. Hämäläinen, joka selosti lyhyesti pulan syitä.

”Uudelta hallitukselta ja juuri kokoontuneelta eduskunnalta on vaadittava kiireellisiä ja tarmokkaita toimenpiteitä elintarvepulaa vastaan. Samoin on vaadittava pikaisia toimenpiteitä kunnilta. Mutta kun kunnallishallinnot ovat yläluokkalaisten käsissä ja työväestö nykyään täydellisesti syrjäytettynä kunnallisesta vallasta on eduskunta ja uusi hallitus vaadittava nopeasti säätämään ja saattamaan voimaan uudet kansanvaltaiset kunnallisasetukset, että työväestö edes läheisessä tulevaisuudessa pääsisi kunnallishallinnoissa vaikuttamaan elintarveasiain järjestämiseksi.”

Elintarvetoimikunnat saatava työväestön käsiin

Hämäläinen korosti, että kunnallisasetusten uudistuksesta huolimatta hallitukselta ja eduskunnalta sekä kunnallishallinnoilta oli vaadittava tehokasta ja nopeaa toimintaa. Tämän jälkeen kokoukselle luettiin sosiaalidemokraattisen kunnallistoimikunnan ja Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnan laatima lausuntoehdotus (Ks. oheisteksti). Keskustelun aaltoili kiivaana.

”Useimmat puhujat olivat sitä mieltä, että eduskunnalta ja uudelta senaatilta ei ole aikaa odottaa toimenpiteitä, elintarpeiden puute ja siitä johtuva kurjuus on jo kehittynyt niin pitkälle. Lapsia kuolee ravinnon puutteeseen. Nykyisiltä kunnallishallinnoilta ja elintarvelautakunnilta katsottiin olevan turhaa odottaa apua, siksi kurjaa on niiden menettely tähänkin asti ollut.”

Osanottajat eivät olleet tyytyväisiä lausuntoon, eivätkä etenkään sen Helsingin kaupunkia käsitelevän osuuden osalta. Kokous hylkäsi tekstin A. Vatasen ehdotuksesta eduskuntaa ja hallitusta koskevia osuuksia lukuun ottamatta.

”A. Vatanen ehdotti lausuttavaksi kehoituksen, että työv. kaikkialla koettaisi saada elintarvetoimikunnat käsiinsä ja että nämä vetäisivät elintarvevarastot esille ja jakaisivat ne kuluttajain käytettäväksi. Keskustelun jälkeen toimitetussa äänestyksessä hyväksyttiin Vatasen ehdotus suurella ääntenenemmistöllä, samoin hyväksyttiin ehdotus elintarvetoimikunnan asettamisesta ja että tämän toimikunnan on hankittava itselleen tarpeelliset valtuudet kätkettyien elintarvevarastojen takavarikoimista ja muita tarpeellisia toimenpiteitä varten.”

Kokous valitsi toimikuntaan kymmenen jäsentä. Toimikunta sai evästykseksi toimia ”yksissä neuvoin työväenjärjestöjen eduskunnan ja kaupungin järjestystoimikunnan asettamain elintarvetoimikuntain kanssa”. Sen oli kutsuttava tarvittaessa yleisiä kokouksia. Päätös oli merkki mielipiteiden radikalisoitumisesta.

Muualla Helsingissä hiukan maltillisempaa

Kunnallistoimikunnan ja työväen eduskunnan laatima ehdotus hyväksyttiin Töölön, Sörnäisten, Fredriksbergin (Pasila) ja Hermannin työväentaloilla sekä Koiton talolla pidetyissä kokouksissa. Kokouksissa kuitenkin moitittiin kunnallisten elintarvikelautakuntien kokoonpanoa, joka ei vastannut väestörakennetta. Koiton talolla kiirehdittiin erityisesti tiukemmat otteet mahdollistavia lainsäädäntötoimia:

”Eduskunnan on laadittava laki, jonka nojalla voidaan elintarpeita takavarikoida. Mutta nykyiset porvarilliset elintarvetoimikunnat eivät silloin kykene, eikä heillä ole haluakaan tätä toimenpidettä, toimeenpanna, joten kuntain elintarvetoimikunnat ovat uusittavat.”

Hermannissa lausuttiin evästyksenä kunnallistoimikunnalle, etteivät esitetyt toimenpiteet riitä. Kaupunginvaltuusto oli saatava koolle käsittelemään elintarveasiaa. Kunnallistoimikunnan oli valtuuston kokoontuessa oltava valmis painostustoimiin:

”On kunnallistoimikunnan järjestettävä valtavia mielenosoituskokouksia valtuuston istuntohuoneuston edustalle sekä jos valtuusto ei pysty järjestämään kaupungin asukkaiden muonitusta riittävästi, niin on parempi, että se jättää paikkansa kansan täytettäväksi.”

Poliisiasiasta vallitsi yksimielisyys

Poliisiasiaa koskevat ponnet työväenkokoukset hyväksyivät sellaisenaan. Niiden pääsisältönä oli järjestysvallan pitäminen työväestön käsissä. Fredriksbergissä poliisiasiasta alusti rouva Elvira Willman-Eloranta, joka kuului maaliskuussa muodostettuun 25-jäseniseen järjestyksenvalvojien (poliisin) naisosastoon.

”Vanhan järjestelmän mukaan poliisilaitos oli ollut itsevaltiuden vankin turva ja poliiseista aina hallitsijaan asti olivat sen virkailijat melkein edesvastuuttomat kansalaisiin nähden. Poliisiviranomaista ei saanut kukaan vastustaa. Nyt on ne asetettavat kokonaan edesvastuullisiksi. Muuten oli paikallisissa poliisilaitoksissa rikottu niitäkin vaillinaisia säädäntöjä, joilla vanha järjestelmä muka suojeli kansalaisten loukkaamattomuutta.

Itse laitoksen komeroissa oli vallinnut oikein keskiaikainen kiusaamisjärjestelmä. Oli käytetty pamppuakin saadakseen pidätettyä puhumaan toivottuun suuntaan varsinkin etsivässä osastossa. Siveysosaston ja sairaalain säännöt eivät myöskään olleet aikansa tasolla. Koko oikeus- ja poliisilaitos ollut kuin kapitalistinen syöpätauti, joka on turmellut koko yhteiskuntaruumiin. Sitä ei vähällä paranneta.”

Lausuntoesitys hyväksyttiin hyvähuutojen saattelemana. Willman-Elorannan ehdotus naisvalvojan hankkimisesta Fredriksbergiin hyväksyttiin myös yksimielisesti.

Työväenlehdet kiirehtivät elintarveasian ratkaisua

Eri puolilla maata ilmestyneet työväenlehdet kiirehtivät elintarvikekysymyksen ratkaisemista. Turkulainen Sosialisti-lehti otsikoi 7.4.1917, että ”elintarvikeasia on saatava järjestykseen”. Lehden mukaan ”työväestö (on) lopen väsynyt elintarvikelautakunnan vitkutteluun ja keljuiluun”.

Sosialisti arvosteli erityisesti lautakunnan sieluksi nimeämäänsä Antti Mikkolaa, joka lehden mukaan oli toiminut talvella 1917 pontevasti maidonhinnan korkeimman sallitun myyntihinnan korottamiseksi.

”Ensi työkseen se päätti ryhtyä aina senaatista saakka anomaan maidon rajahintain korottamista. Tätä rajahinnan korotuspuuhaa ajoi silloin tuomari Mikkola erikoisella innolla. Kun tämä maitoasia oli näin suuressa määrin hänen huolenpitonsa alaisena, niin mitä silloin on ajateltava tuomari Mikkolan suhtautumisesta esim. lihakauppaan ja lihan hintoihin,, kun tietää, miten lähellä tuom. Mikkola on Osuusteurastamoa, tuota trustia, joka kavaluudella on saanut lihakaupan monopoolikseen käyttäen tätä asemaansa kuluttajain nylkemiseksi ja muutamien suurtilallisten rikastuttamiseksi.”

Kuva: Lehtiotsikot: Työmies 7.4.1917

Suomeen nimitettiin 26.3.1917 maailman ensimmäinen sosialistijohtoinen hallitus

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän väliaikaisen hallituksen 20. maaliskuuta antama manifesti 1917 peruutti useimmat Suomen itsehallinnon eli autonomian rajoitukset. Venäläistetyn senaatin korvasi Oskari Tokoin johtama poliittinen monipuoluehallitus, jonka väliaikainen hallitus nimitti 26. maaliskuuta. Tätä ennen ruhtinas Lvovin johtama hallitus kutsui koolle heinäkuussa 1916 valitun eduskunnan 4. huhtikuuta.

Venäläistetty senaatti toimi virkaatekevänä hallituksena vara-amiraali Anders Wireniuksen johdolla. Se hoiti juoksevia asioita, ja kumosi muun muassa venäläistämiseen tähdänneitä toimia.

Tokoin senaatin muodostamista edelsivät hankalat neuvottelut, ja vilkas pohdinta sen kokoonpanosta. Hufvudstadsbladet julkaisi jo 19. maaliskuuta luettelon porvarillisten puolueiden valtuuskunnassa keskusteluissa esillä olleista senaattoriehdokkaista. Senaatin johtoon olisi tullut nuorsuomalainen K. J. Ståhlberg. Vanhasuomalaisten J. K. Paasikivi olisi saanut hoitoonsa valionvaraintoimituskunnan ja kamaritoimituskunnan johtoon olisi nimitetty sosiaalidemokraatti Edvard Gylling. Lisäksi senaattiin olisi nimitetty kaksi muuta salkutonta sosialistisenaattoria.

Työmies julkaisi 19. maaliskuuta mielipidekirjoituksen, jonka kirjoittaja piti K. J. Ståhlbergiä sopimattomana senaatin johtoon. Ståhlberg kieltäytyi tämän jälkeen kokonaan senaatin jäsenyydestä. Prokuraattorin (oikeuskanslerin) paikka oli varattu ensikaavailuissa lähtien P. E. Svinhufvudille.

Mikä on sosiaalidemokraattien rooli hallituksessa?

Aloite siirtyi sosiaalidemokraateille, joiden oli vaikea suostua hallitusvastuuseen. SDP:n puolueneuvosto alkoi käsitellä hallituskysymystä 19. maaliskuuta. Puolue suhtautui periaatteessa kielteisesti ”ministerisosialismiin”. Erityisesti Työmiehen päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen vastusti SDP:n osallistumista hallitukseen.

Venäjän vallankumous kesän 1916 vaalivoiton tuoma yksinkertainen eduskuntaenemmistö ja muuttunut yhteiskunnallinen tilanne toisaalta velvoittivat osallistumaan. Porvarilliset puolueet eivät myöskään halunneet muodostaa vähemmistöhallitusta, vaikka tästä vaihtoehdosta keskusteltiin. Esillä oli myös ammattiministeristön kokoaminen, mutta neuvottelut johtivat lopulta kaikkien puolueiden kokoomushallituksen muodostamiseen. J. K. Paasikivellä oli neuvottelujen viime vaiheissa merkittävä rooli. Hän kävi muun muassa keskustelemassa hallituskysymyksestä Helsingin Työväentalolla.

SDP:n puoluetoimikunta ja porvarillisten puolueiden valtuuskunta hyväksyivät 24. maaliskuuta suostua Tokoin hallituksen senaattorilistan.[1] Päätöstä vauhditti venäläisten uhkaus jatkaa venäläistetyn senaatin toimikautta, mikäli hallituksen muodostaminen ei onnistuisi suomalaisilta.[2] Työmies määritteli hallitusvastuuseen osallistumisen nykyhetkestä nousseeksi välttämättömyydeksi: [3]

”Onko nyt muodostettu hallitus ajanpitkään elinkykyinen ja kykeneekö se lähimmät tehtävänsä suoritettuaan enään tyydyttämään meidän taholtamme hallitukselle esitettäviä vaatimuksia sekä ajamaan työtätekevän väestön vaatimia uudistuksia, siitä ei ole vielä mahdollista päättää. Nykyhetken oloja silmällä pitäen ja työmäen lähimpäin kiireellisimpäin vaatimusten toteuttamisen turvaamiseksi ovat puolueneuvosto ja puoluetoimikunta tähän toimenpiteeseen ryhtyneet.”

Oskari Tokoista pääministeri

Neuvottelujen tuloksena Suomi sai kuudesta sosialistista ja kuuden porvarillisten puolueiden edustajasta koostuneen senaatin. Sen johtoon eli senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi nousi SDP:n Oskari Tokoi, joka toimi myös Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana. Muut sosialidemokraatit olivat siviilitoimituskunnan apulaispäällikkö Julius Ailio, kauppa- ja teollisuustoimituskunnan apulaispäällikkö Matti Paasivuori, valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Väinö Tanner, kamaritoimituskunnan päällikkö Väinö Wuolijoki ja kulkulaitostoimituskunnan päällikkö Väinö Voionmaa.

Porvareista senaattiin tulivat suomalaisesta puolueesta siviilitoimituskunnan päällikkö Allan Serlachius ja oikeustoimituskunnan päällikkö Antti Tulenheimo, nuorsuomalaisista kirkollis- ja opetustoimituskunnan päällikkö E. N. Setälä ja salkuton senaattori Rudolf Holsti, maalaisliitosta maanviljelystoimituskunnan päällikkö Kyösti Kallio ja ruotsalaisista kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö Leo Ehrnrooth.

Senaatin sosiaalidemokraattiset jäsenet kuuluivat puolueen maltillisiin poliitikoihin. Ulkopuolelle jäivät muun muassa Otto Ville Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola. Kärkevimmin hallitukseen suhtautui kuitenkin Edvard Valpas-Hänninen, joka vähätteli senaattoreiksi valittujen sosiaalidemokraattien sosialistisuutta. Tämä heikensi senaatin arvovaltaa työväenliikkeen piirissä.

Kuusinen ja Manner sen sijaan suhtautuivat hallitukseen aluksi suopeammin. Kesäkuun 1917 puoluekokouksessa Kuusinen puolusti senaattiin osallistumista, vaikka siinä oli ”pikkuisen revisionistisia piirteitä. Puoluekokous antoi äänin 70–37 hyväksyntänsä sosiaalidemokraattien osallistumiseen hallitustyöhön. Toisaalta kokous otti etäisyyttä Tokoin hallitukseen hyväksymällä ponnen, jonka mukaan muutaman sosialistin osallistuminen hallitukseen ”ei poistanut kapitalistisen yhteiskunnan epäkohtia”. Hallituksen sosialistijäsenet ja puolue eivät siten olleet vastuussa keväällä ja kesällä puhjenneista levottomuuksista.[4]

Kokoomushallitus – maaliskuulle 1917 ominainen ratkaisu

Tokoin senaatin muodostaminen heijasteli vahvasti maaliskuun vallankumouksen mielialoja. Laaja toiveikkuus olojen kohentumisesta ja yhteistyömahdollisuuksista vallitsi, vaikka ensimmäisen innostuksen jälkeen porvaripuolueiden ja sosiaalidemokraattien väliset ristiriidat olivat jo tulleet näkyviin.

Helsingin Sanomat piti lopputulosta tyydyttävänä. Lehden mielestä oli tärkeää, että hallitusta johtamaan oli saatu Oskari Tokoi, jonka edellytyksiä hoitaa tehtäviä paransivat toimiminen eduskunnan puhemiehenä 1913 ja ”puolueensa moninaisena luottamusmiehenä”. Hufvudstadsbladet arvioi 25.3.1917 hallituksen muodostamisen sinänsä hyväksi toimenpiteeksi, mutta arvioi senaatin olevan kyvykkyydeltään heikon. Lehti piti tärkeänä, että prokuraattoriksi oli tulossa P. E. Svinhufvud.

Porvarilliset puolueet suhtautuivat senaattiin varovaisen toiveikkaasti. Niiden näkökulmasta oli tärkeää, että sosiaalidemokraatit oli saatu mukaan hallitusvastuuseen.  Oskari Tokoista tuli Suomen ensimmäinen parlamentaarisin periaattein toimineen hallituksen pääministeri, ja maailman ensimmäinen sosialistipääministeri.

Senaattoreista tai edes senaattoriehdokkaista yksikään ei ollut yhtään nainen, vaikka kyvykkäitä kansanedustajia olisi ollut käytettävissä. Etenkin nuorsuomalaisten Tekla Hultin ja SDP:n Miina Sillanpää olivat arvostettuja vaikuttajia puolueissaan.

Uudistuspaineet näkyivät ohjelmassa

Tokoin senaatin yhtä aikaa laaja ja yleisluonteinen ohjelma kertoi mittavan yhteiskunnallisen muutostyön tarpeesta, josta vallitsi yksimielisyys. Eri puolueiden näkemykset uudistusten toteuttamisvauhdista ja keinoista kuitenkin vaihtelivat. Etenkin työväenliikkeen kannattajat odottivat nopeita muutoksia.

Hallitusohjelman pääkohtia olivat yhteiskunnalliset ja taloudelliset uudistukset, kuten torpparikysymyksen ratkaiseminen ja kieltolain saattaminen voimaan. Lisäksi senaatti asetti tavoitteekseen työolojen uudistamisen, uuden kunnallislain hyväksymisen, oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätämisen ja sosiaalivakuutuksen luomisen. Kiireellisimpiä toimia vaati koko ajan pahentuva elintarvikepula.

Valtiollinen itsenäisyys ei kuulunut senaatin ohjelmaan. Se pyrki kuitenkin laajentamaan Suomen autonomiaa, ja poistamaan Venäjän hallituksen veto-oikeuden Suomessa tehtyihin päätöksiin. Suomen asemaa ryhtyi selvittämään 31. maaliskuuta 1917 asetettu komitea, jota johti K. J. Ståhlberg.

Venäjän väliaikaisen hallituksen Suomenkenraalikuvernööriksi nimittämä Mihail Stahovitš avasi valtiopäivät 4.4.1917 siinä uskossa, että suomalaiset olivat nyt tyytyväisiä Venäjän taholta tulleisiin myönnytyksiin. Eduskunta aloitti toimintansa valitsemalla puhemieheksi SDP:n Kullervo Mannerin.

Kysymys korkeimman toimivallan jaosta jää avoimeksi

Eduskunnassa senaatissa nousi kuitenkin pian esiin kysymys siitä, oliko Venäjän väliaikainen hallitus perinyt kaiken Venäjän keisarille eli Suomen suuriruhtinaalle kuuluneen vallan. Asiaa selvitti Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea, minkä lisäksi suomalaiset tunnustelivat toistuvasti virallisesti ja epävirallisesti väliaikaiselta hallitukselta mahdollisuutta siirtää korkein valta Suomeen.

Tokoin senaatti esitti 7. huhtikuuta suuriruhtinaan toimivallan siirtämistä suurimmaksi osaksi sille. Väliaikainen hallitus katsoi tämän ylittävän Suomelle 20.3. myönnetyt oikeudet, ja siirsi asian lainopillisen neuvottelukuntansa selvitettäväksi yhdessä Suomen senaatin valtuutettujen kanssa. Senaatti joutui laatimaan uuden, lainopillisen neuvottelukunnan näkemyksiä myötäilevän esityksen.

Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea päätyi näkemykseen, jonka mukaan suomalaiset olivat tunnustaneet korkeimman vallan siirtymisen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle ottamalla siltä julistuksen vastaan. Perustuslakikomitean mukaan Suomen täytyi pyrkiä uudistuksiin neuvotteluteitse. Lisäksi tilanteen muuttamiseen ei ollut edellytyksiä, sillä maassa oli runsaasti venäläistä sotaväkeä.

Suomessa yleistyivät kuitenkin näkemykset, joissa kyseenalaistettiin Venäjän korkeimman vallan tulevaisuus Suomessa. Sosiaalidemokraatit alkoivat suhtautua karsaasti Venäjän väliaikaiseen hallitukseen, jota he pitivät yksiomaan porvarillisena. Puolue toimitti jo 29.3. Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministerille Aleksandr Kerenskille Edvard Gyllingin, O. V. Kuusisen ja K. H. Wiikin laatiman yksityisen muistion, jossa Suomelle vaadittiin täyttä sisäistä itsenäisyyttä ja omaa korkeimman vallan haltijaa. Vastuu ulkopolitiikasta olisi edelleen jäänyt Venäjälle. Väliaikainen hallitus torjui esityksen.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Oskari Tokoi julisti 20.4. eduskunnassa pitämässään puheessa Suomen itsemääräämisoikeuden saavuttaneen jo vankan pohjan. Hän julisti: ”Meidän velvollisuutemme on kehittää sitä järkähtämättä ja johdonmukaisesti ja sillä tavalla, että Suomen kansan itsenäisyys jo läheisessä tulevaisuudessa tulee taatuksi.” [5]

Senaatin toimintaedellytykset heikkenevät

Kärjistyvät yhteiskunnalliset ristiriidat heikensivät huhtikuusta alkaen Tokoin senaatin toimintamahdollisuuksia. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen oli jälleen mahdollista järjestää mielenosoituksia ja lakkoja, jotka olivat olleet maailmansodan alusta lähtien kokonaan kiellettyjä.

Ammattiyhdistysliike ajoi 18. huhtikuuta alkaen lakkojen avulla kahdeksan tunnin työpäivään siirtymistä. Tämä toteutui pääosassa teollisuutta, mutta työaikaan liittynyt lakkoliikehdintä laajeni toukokuussa maa- ja metsätöihin. Teollisuudesta lakkoja aiheuttivat palkkakysymykset.

Kasvava työttömyys ja elintarvikepula lisäsivät tyytymättömyyttä etenkin kaupungeissa. Venäjän viljatoimitukset loppuivat keväällä 1917 käytännössä kokonaan. Toukokuussa 1917 säädetty uusi elintarvikelaki jäi tehottomaksi, sillä käytännön päätökset tehtiin kaupungeissa ja kunnissa, joissa valtaa käyttivät varakkaimmat kuntalaiset. Ilmapiiriä kiristi vähitellen lisääntynyt työttömyys, jonka syynä olivat Venäjän sotatarviketilausten ja linnoitustöiden väheneminen.[6]

Kysymys järjestysvallan järjestämisestä jakoi senaatin, jonka siviilitoimituskunnan päällikkö Allan Serlachius pyrki pääsemään eroon työväenjärjestöjen pohjalle rakentuneesta järjestyksenpidosta. Senaatti joutui myös sovittelemaan paikallisia levottomuuksia. Venäläisen sotaväen kurittomuus lisääntyi. Epävakautta tuo osaltaan sekä bolsevikkien että anarkistien vaikutusvallan kasvu Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa.[7]

Hallitus hajoaa valtalakiin

Kysymys korkeimman vallan jaosta johti Tokoin hallituksen hajoamiseen. Eduskunta hyväksyi valtalain, jolla eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi Suomen asioissa ulko- ja sotilasasioita lukuun ottamatta. Väliaikainen hallitus, jonka johtoon oli noussut antoi vastatoimena manifestin eduskunnan hajottamisesta.

Tokoin senaatti hajosi kysymykseen väliaikaisen hallituksen antamasta eduskunnan hajottamisjulistuksesta. Sosialistit katsoivat, ettei väliaikaisella hallituksella ollut oikeutta hajottaa eduskuntaa, ja vastustivat manifestin julkaisemista. Porvarit olivat julkaisemisen kannalla.

Senaatti päätti julkaista manifestin äänin 7–6. Tuloksen ratkaisi istunnon puheenjohtajana toiminut kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš. Prokuraattori P. E. Svinhufvud oli laillisuusnäkökulmasta sosialistien kannalla, mutta suostui julkaisemaan sen.

Sosiaalidemokraattisista senaattoreista Vuolijoki sai eron 17. elokuuta. Muut saivat eron 8. syyskuuta. Tämän jälkeen Suomen hallituksena toimi E. N. Setälän johtama ”tynkäsenaatti”.

Linkki:

Oskari Tokoin teosten kriittinen editio -sivusto esittelee hänen laatimiaan kirjallisia dokumentteja ja elämänvaiheitaan. 

[1] Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s. 201–207.

[2] Pertti Luntinen. 1992. Vapauden toiveet keväällä 1917. Teoksessa Ohto Manninen (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Helsinki: VAPK-kustannus, s. 152–154.

[3] Nykyinen valtiollinen asema Suomessa. Uuden hallituksen muodostaminen. Työmies 29.3.1917.

[4] Soikkanen 1975, s. 204 ja 207–211.

[5] Soikkanen 1975, s. 212–215. Luntinen 1992, s. 154.

[6] Soikkanen 1975, s. 220–222.

[7] Soikkanen 1975, s. 225–232.

Puhelin oli tärkeä yhteyksien tekijä jo 1917

Posted on by hannaahlavuo

Suomi oli ajan hermolla puhelinliikenteen kehityksessä Venäjän vallan loppuvuosina. Puhelin oli 1910-luvulla monelle suomalaiselle osa arkipäivää.

Suomen ensimmäinen puhelinlinja valmistui tehtailija Nissisen tontille Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan joulukuussa 1877. Helsingin Puhelinyhdistyksen (HPY) toiminta käynnistyi Daniel Johannes Wadénin saatua toimiluvan tammikuussa 1882 puhelinyhtiön perustamiseen Helsingissä. Yhtiö toimi aluksi nimellä Helsingfors Telefon-Förening / Helsingin Telefoni-Yhdistys.

Puhelinyhtiöitä perustettiin 1880-luvulla eri puolille Suomea, ja samalla ryhdyttiin rakentamaan eri paikkakuntien välisiä puhelinlinjoja. Suomessa oli maan itsenäistyessä varsin kattava puhelinverkko, vaikka puhelinten määrä oli vielä pieni. Vuonna 1910 Suomessa oli keskimäärin yksi puhelin sataa asukasta kohti. Puhelinta käytettiin silti yleisesti. Puhelinomistajien luona ja keskuksissa kävi ihmisiä toimittamassa asioitaan.

Kaupungeissa puhelimia oli enemmän. Etenkin Helsingin puhelintiheys oli autonomian loppuvuosina jo korkea. Pääkaupungissa oli vuonna 1912 jo lähes 12 000 puhelinta. Puhelimia käytettiin paljon. Helsingin Telefooniyhdistyksen verkossa soitettiin vuonna 1917 yhteensä noin 41 miljoonaa puhelua, keskimäärin 9,6 puhelua tilaajaa kohden päivässä. Helsingissä oli tuolloin liki 190 000 asukasta.

Helsingin kaupungin pinta-ala oli 1917 huomattavasti pienempi kuin sata vuotta myöhemmin. Puhelintoimi oli keskittynyt ydinkeskustaan. Pääpaikkana palveli arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema, vuonna 1907 valmistunut Korkeavuorenkatu 35:n graniittilinna. Asutuksen laajentuessa Töölöön ja Pitkänsillan pohjoispuolelle Sörnäisiin puhelinten kysyntä kasvoi. Vuonna 1915 valmistui kaksi uutta Sonckin suunnittelemaa keskusrakennusta Runeberginkatu 43:een ja Kaarlenkatu 11:een. Töölöön rakennetussa talossa on toiminut vuodesta 1986 myös puhelinmuseo.

Puheluja Pietariin ja muualle Suomeen

Suomesta oli myös hyvät puhelinyhteydet keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin. Puhelinyhteyden merkitys oli suuri Venäjälle suuntautuneiden liikeyhteyksien hoidossa. Länsi-Eurooppaan ei ollut puhelinyhteyttä ennen vuotta 1929, jolloin otettiin käyttöön Helsingin ja Tukholman välinen linja.

Puhelinyhteyksiä Helsingistä Pietariin rajoitettiin maaliskuun 1917 vallankumouksen aikana. Puhelimitse saatiin kuitenkin jonkin verran tietoa Pietarin levottomuuksista. Nopein yhteydenpitoväline, radio, oli käytössä vain sotilailla.

Kaupunkien välisten puheluiden eli kaukopuheluiden määrä kasvoi nopeasti ensimmäisen maailmansodan aikana. Teollisuudenharjoittajat ja liikemiehet käyttivät puhelinta entistä enemmän. Suomen elinkeinoelämä kävi kovilla kierroksilla Venäjän sotatarviketilausten vuoksi. Raaka-aineiden hankinta teetti poikkeusoloissa tavallista enemmän työtä.

Liikesuhteissa puhelinkeskusteluissa täsmennettiin kirjallisesti sovittuja asioita ja kiirehdittiin tilauksia. Kauppiaat saattoivat tehdä täydentää myyntivalikoimiaan tilaamalla tuotteita puhelimitse.

Puhelinlinjat ja keskukset kuormittuivat ajoittain pahoin, vaikka kaukopuheluita välittänyt Etelä-Suomen Kaukopuhelinosakeyhtiö lisäksikin kapasiteettiaan vuoden 1917 alussa. Yhtiöstä käytettiin myös nimeä Interurbana. Tilaaminen tapahtui Uudessa Suomettaressa 14. helmikuuta ilmestyneen ilmoituksen mukaan seuraavasti: ”Paikallisesta sentraalista pyydetään ’interurbana’ ja kun vastaus ’interurbana’ on saatu, ilmoitetaan heti 1) numero, josta tilaus tehdään 2) numero ja paikka, jonne puhelua halutaan.” Linjoilla oli silti ruuhkaa. Uudessa Suomettaressa ilmestyi 20. maaliskuuta 1917 pikku-uutinen, jossa vedottiin tilaajiin.

”Kaupunkienvälistä puhelinta ei pidä käyttää muuta kuin välttämättömän tärkeissä asioissa. Liiallinen puhelu pakoitti telefoniyhtiön jo lauantaina sulkemaan (joksikin) ajaksi muutamia linjojaan. Erittäin pyytää yhtiö, ettei keskusasemaa vaivata turhillä kyselyillä sellaisilla kuin: milloin saan tilaamani puhelun? j. n . e”

Maailmansota kasvatti uutisnälkää

Maailmansodan aikana kasvanut tiedonnälkä lisäsi osaltaan puhelimenkäyttöä. Lehdet saivat huomattavan osan uutisistaan kirjeenvaihtajiltaan, jotka soittivat tietonsa toimitukseen. Lehdistä myös tiedusteltiin iltaisin ennen niiden painamista uutisia. Maaliskuun vallankumouksen jälkimainingeissa uutisia janonneet ihmiset soittivat lehtiin niin usein, että toimitusten työ häiriintyi:

”Lehtemme toimitus pyytää kohteliaimmin arv. yleisöä, ettei toimituksen aikaa otettaisi nykyään yksityisillä telefonipuheilulla eikä kyselyillä tapahtumista. Toimitus tekee parhaansa hankkiaksensa julkisuuteen lehdessä ja lisälehdissä laveat ja asialliset tiedot.”

Sähkösanomilla oli tärkeä merkitys viime hetken uutisten saamisessa lehtiin. Niitä käytettiin laajalti myös muun tiedon lähettämiseen. Sanomia välittivät sekä Valtionrautatiet että Lennätinhallitus. Vuonna 1918 rautateillä oli 304 lennätintoimistoa, jotka olivat myös yleisön käytössä. Lennätinhallituksella oli 76 asemaa.