Poliittisen lehdistön kultakausi alkoi vuoden 1905 suurlakosta

Suomen lehdistö politisoitui suurlakon ja itsenäistymisen välisenä aikana. Puolueiden organisoiduttua eduskuntauudistuksen myötä korostui lehdistön merkitys poliittisen vaikuttamisen välineenä. Työväenlehdistö laajeni koko maan kattavaksi ja maalaisliiton lehdistö kehittyi rinnan puolueen kanssa. Maan suurimpia lehtiä olivat Suomen itsenäistyessä sosiaalidemokraattien Työmies, nuosuomalaisten Helsingin Sanomat, sitoutumaton ruotsinkielinen Hufvudstadsbladet ja vanhasuomalaisten Uusi Suometar.

Helsinki oli 1910-luvulla Suomen tärkein lehdistökeskus. Kaikista vuosina 1906–1917 julkaistuista suomalaisista lehtinimikkeistä (292) 23,5 prosenttia ilmestyi Helsingissä. Viipurissa vastaava määrä oli 5,5 ja Turussa prosenttia.[i] Poliittisesti sitoutuneista lehdistä laajalevikkisimmät – sosiaalidemokraattien Työmies, nuorsuomalaisten Helsingin Sanomat ja vanhasuomalaisten Uusi Suometar – olivat helsinkiläisiä. Ruotsinkielisen väestönosan virallisesti sitoutumaton äänenkannattaja oli Hufvudstadsbladet.

Vuosina 1906–1917 vuosittain ilmestyneistä lehdistä yli 70 prosenttia oli selvästi puoluepoliittisesti sitoutuneita.[ii] Suomessa oli 1917 yhteensä 114 sanomalehteä, jotka jakaantuivat poliittisesti seuraavasti:[iii] SDP 16, Maalaisliitto 5, Suomalainen puolue 24, Nuorsuomalainen puolue 26 ja RKP 11. Lisäksi kristillinen työväenliikkeellä oli yksi lehti. Kokonaan sitoutumattomiksi ilmoittautui 31 lehteä. Suurinta osaa niistä voi luonnehtia yleisporvarillisiksi.

Erityisesti suomenkielinen lehdistö kasvoi

Sekä suomen- että ruotsinkielisten lehtien lukumäärä kasvoi 1800-luvun lopulla, mutta suomenkielisten sanomalehtien kasvu oli nopeampaa ja jatkui myös 1900-luvulla. Vuonna 1870 ruotsinkielisiä sanomalehtiä oli Suomessa yhdeksän. Kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli 14, 1890 jo 24 ja 1898 ennätysmäiset 30. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen ruotsinkielisten lehtien lukumäärä vakiintui noin 25:een.

Suomenkielisiä sanomalehtiä oli 1880 yhteensä 20. Vuosikymmenessä määrä lähes kaksinkertaistui 36:een. Kasvu jatkui nopeana ja 1900-luvun suomeksi ilmestyi 56 sanomalehteä. Vuonna 1905 suomenkielisiä lehtiä oli jo 61.[iv] Lehtien kokonaismäärään eivät vaikuttaneet merkittävästi edes 1900-luvun venäläistämistoimet. Lakkautettuja lehtiä korvaamaan perustettiin yleensä nopeasti uusi.

Vuonna 1900 kutakin ruotsinkielistä sanomalehteä kohden oli 12 500 omakielistä asukasta. Suomenkielisten lehtien vastaava luku oli 42 000. Suhdeluku tasaantui 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vuonna 1912 jokaista ruotsinkielisiä lehteä kohden oli 14 500 ruotsia äidinkielenään puhunutta. Yhtä suomenkielistä lehteä kohden oli 27 300 kielellisesti maan valtaväestöön kuulunutta.[v]

Bobrikovin sensuuri ahdisti lehdistöä ankarasti

Yksi helmikuun manifestista vuonna 1899 alkaneen venäläistämisen ja Suomen autonomian kaventamisen keinoista ja seurauksista oli lehdistösensuurin kiristyminen.[vi] Vuoden 1867 painoasetukseen sisältyneen ennakkosensuuripykälän rinnalle tuli jo 1891 asetus, joka siirsi lehtien julkaisupäätökset ja lakkauttamisoikeuden kenraalikuvernöörille.

Vuonna 1899 kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov ryhtyi toteuttamaan lehdistönvapautta rajoittaneita toimia tiukasti. Kenraalikuvernööri saattoi vuodesta 1899 antaa varoituksia lehdille ja seuraavana vuonna hän sai oikeuden vaatia toimittajan erottamista. Suomalainen sensuurihallinnon rinnalla toimi vuoteen 1904 asti venäläisenemmistöisen sensuurikomitean, jonka korvasi Venäjän-Japanin sodan aikana sotasensuuri.[vii]

Bobrikov määräsi runsaasti sensuuriasetusten sallimia painoesteitä ja jakoi lisäksi varoituksia. 1890-luvun puolivälissä painoesteitä oli annettu vuodessa 134. Vuonna 1899 määrä oli 400 ja seuraavana vuonna 1900 yli 500. Varoituksia Bobrikov antoi 1899 yhteensä 47. Kaikkien järeimpiä toimia olivat sanomalehtien lakkauttamiset ja toimittajien erottamiset. Vuosina 1899–1905 kaikkiaan 26 sanomalehteä lakkautettiin pysyvästi ja 46 määräaikaisesti. Muun muassa Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko joutui vuonna 1900 erotetuksi kenraalikuvernöörin vaatimuksesta.[viii]

Sensuuritoimenpiteistä kärsivät pahimmin perustuslaillisella kannalla taipumattomasti pysyneet lehdet. Bobrikov tarttui herkästi Venäjää tai venäläisiä arvostelleisiin kirjoituksiin. Tarkassa seurannassa oli myös arkojen ajankohtaisaiheiden käsittely. Toimittajat oppivat kuitenkin tuomaan esiin lehtiin kohdistuneet sensuuritoimet lukijoilleen eri keinoin. Artikkeliin saatettiin painaa viivoja tai korvata sensuroituja osuuksia täysin muulla tekstillä. Herkkiä aiheita voitiin käsitellä myös vertauskuvin tai kiertoilmauksin.[ix]

Lehdistösensuuri lieventyi Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 ja etenkin Venäjältä Suomeen syksyllä 1905 levinneen suurlakon seurauksena. Suurlakon päättäneessä manifestissa Nikolai II lupasi antaa Suomelle sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden sallivaa lainsäädäntöä. Vuonna 1906 voimaan astui laki ennakkosensuurin poistamisesta. Keisarivallan jälleen vahvistettua asemaansa Suomen painolainsäädäntö siirrettiin vuonna 1912 yleisvaltakunnallisen lainsäädännön piiriin. Sensuuri oli kuitenkin lievempää kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin johtamana, eikä esimerkiksi lehtiä lakkautettu. Rajoitukset kiristyivät ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin voimassa oli sotasensuuri.[x]

Sensuuri lakkautui maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917. Sananvapaus laajeni ennen kokemattomiin mittoihin. Vuoden 1918 sisällissodan aikana sodan molemmat osapuolet rajoittivat lehdistönvapautta hallitsemallaan alueella. Vastapuolen lehtien ilmestyminen estettiin. Sekä valkoisen että punaista lehdistön uutisointia ja kommentointia leimasivat sodan aikana voimakas propaganda.[xi] Sodan seurauksena työväenlehtien ilmestyminen keskeytyi vähintään puoleksi vuodeksi.

Uusi Suometar ponnisti suomalaisuusliikkeen perinteistä

Suomalaisuusliikkeen ensimmäisenä äänenkannattaja toimi vuonna 1847 perustettu Suometar, jonka julkaiseminen päättyi 1866 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon talousvaikeuksien vuoksi.[xii] Lehden aatteellisena seuraajana jatkoi vuonna 1869 perustettu Uusi Suometar, josta tuli maan johtava fennomaani- ja oikeistolehti.[xiii] Uusi Suometar edusti vanhasuomalaisuutta, suomalaisuusliikkeen aatteellisesti vanhinta juurta. Lehti seisoi kristillissiveellisyyden ja perinteisten moraaliarvojen takana. Vanhasuomalaisia kutsuttiin lehden nimen perusteella myös suomettarelaisiksi. Toisaalta se korosti koulutuksen ja sivistyksen merkitystä. Uuden Suomettaren ja muiden vanhasuomalaisten sanomalehtien haastajaksi nousivat 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vapaamielisemmät nuorsuomalaiset lehdet.[xiv]

Uuden Suomettaren päätoimittajana toimi 1870–1906 Viktor Löfgren (vuodesta 1906 Lounasmaa) vuosina. Lehden levikki kasvoi aluksi hitaasti, mutta 1880-luvulla se nousi maan luetuimpien joukkoon. Vuosikymmenen lopussa Uuden Suomettaren levikki oli noin 6 000 kappaletta, mikä oli vain parituhatta kappaletta pienempi kuin Hufvudstadsbladetilla. Lehti oli muuttunut samalla kannattavaksi, mikä mahdollisti myös toimituksen kasvun.[xv] Uusi Suometar onnistui kasvattamaan lukijakuntaansa fennomaanien jakautumisesta ja Päivälehden perustamisesta huolimatta.

Vuosina 1906–13 Uuden Suomettaren päätoimittajana toimi Ernst Nevanlinna, joka johti samanaikaisesti Suomalaisen Puolueen valtuuskuntaa. Lehti oli vahvasti puolueen otteessa.[xvi] Uusi Suometar menetti kuitenkin 1910-luvulla asemiaan. Se putosi levikiltään pääkaupungin neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Helsingin Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Työmiehen jälkeen.[xvii]

Toisen sortokauden aikana Uusi Suometar pyrki pysyttelemään keskitiellä, kun Suomalaisen Puolueen lehdet jakautuivat yhteistyöhakuisiin ja vastarintamielisiin. Lehti kehotti 25.8.1912 pääkirjoituksessaan suomalaisia laittomuuksien paineessakin pysymään viroissaan, jotta ne eivät joutuisi venäläisille. Sisäiset riidat saivat Nevanlinnan vetäytymään Suomalaisen Puolueen valtuuskunnan puheenjohtajan sekä Uuden Suomettaren päätoimittajan tehtävistä 1913. Nevanlinna jatkoi kuitenkin toimituksen tärkeänä avustajana.[xviii]

Järnefeltien fennomaanisukuun kuuluneen päätoimittaja Akseli Rauanheimon kaudella 1913–1914 Uusi Suometar muuttui seitsenpäiväiseksi, lehti etsi uusia kirjoittajia ja urheilu sai lisää palstatilaa.[xix] Pian ensimmäisen maailmansodan sytyttyä päätoimittajana aloitti Paavo Juho Hynnisen. Hän vaikutti lehden sisältöön melko vähän. Hynninen teki Suomen itsenäistyttyä pitkän uran ulkoasianhallinnossa.[xx]

Itsenäistymisvuonna 1917 Uusi Suometar pysytteli maltillisella linjalla, minkä vuoksi suomettarelaiset itsenäisyysmiehet perustivat oman lehden, Uuden Päivän (vuodesta 1919 Iltalehti).[xxi] Uuden Suomettaren linja oli lähellä Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin omaksumaa, vaikkakin itsenäisyyshenki näkyi selvemmin nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten keskuudessa.[xxii] Päätoimittajana itsenäistymisen kynnyksellä ja sen alkutaipaleella toimi historioitsija ja koulumies A. H. Virkkunen. Hän jatkoi päätoimittajana myös 1919, kun lehti muutti nimensä perustetun Uudeksi Suomeksi.[xxiii]

Marraskuun suurlakkoa ja sen aikaisista levottomuuksista kirjoittaessaan Uusi Suomettaren tyyli kuitenkin muuttui kärkevämmäksi, mitä kuvaavat otsikot ”Sosialistien hirmuvallan päivät” tai ”Anarkia maassa täydellinen/ Punakaartin rosvojoukot mellastavat kaikkialla mielensä mukaan”. Senaatin itsenäistymisjulistuksen 5.12. saama palstatila jäi selvästi edeltävien viikkojen väkivallankuvauksia pienemmäksi. [xxiv]

Sisällissota katkaisi Uuden Suomettaren ilmestymisen, joka jatkui 13. huhtikuuta.[xxv] Sotaa seuranneessa puolueiden uudelleenjärjestäytymisessä syntynyt Kansallisen Kokoomuspuolue perusti äänenkannattajakseen Uuden Suomen, jonka ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1919. Virkkusen rinnalla uutta lehteä lähtivät luotsaamaan nuorsuomalaiset Rafael Erich ja E. N. Setälä sekä vanhasuomalainen Ernst Nevanlinna.[xxvi]

Poliittisesti sitoutumaton Hufvudstadsbladet oli vielä 1890-luvulla Suomen luetuin lehti

Hufvudstadsbladetin perusti 38-vuotias lehtimies August Schauman 1864. Sanomalehtien määrä kasvoi nopeasti Hufvudstadsbladetin perustamisaikaan. Vuonna 1863 alkanut säännöllinen valtiopäivätoiminta ja puoluesuuntausten vähittäinen muodostuminen johtivat erilaisten äänenkannattajien perustamiseen.[xxvii]

Hufvudstadsbladet toimi kuitenkin epäpoliittisena kaupallisena yrityksenä, joka tavoitteli lukijoita lähinnä Helsingistä.[xxviii] Lehti julisti ajavansa ruotsinkielisen väestönosan kielellisiä ja kulttuurisia etuja, mutta vakuutti samalla tukevansa myös suomenkielisen väestön kaikkia pyrkimyksiä isänmaan vahvistamiseksi.[xxix] Hufvudstadsbladetista tuli helsinkiläisten suosima ilmoitusväline ja 1870-luvulla jo 60 prosenttia lehden tuloista kertyi ilmoituksista.[xxx]

Vuonna 1885 Schauman myi Hufvudstadsbladetin vanhaan sanomalehti- ja kirjanpainosukuun kuuluneelle 24-vuotiaalle filosofian maisteri, lehtimies A. R. Frenckellille. Frenckellistä tuli samalla lehden toimittaja ja päätoimittaja. Frenckellin aikana Hufvudstadsbladet alkoi kilpailla valtakunnallisella tasolla ja lehden toimitus laajeni Suomen suurimmaksi. Kirjapainotekniikan uusimmista kehityssuunnista kiinnostunut Frenckell otti rotaatiopainokoneen käyttöön ensimmäisenä Suomessa.[xxxi]

Hufvudstadsbladet nousi Suomen laajalevikkisimmäksi sanomalehdeksi 1890-luvun alkuun mennessä.[xxxii] Suomenkieliset lehtien levikki ohitti ruotsinkielisten 1900-luvun alussa.[xxxiii] Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suosituimmat puoluepoliittisesti sitoutuneet suomenkieliset lehdet olivat ohittaneet levikkimäärissään Hufvudstadsbladetin, joka säilytti asemansa luetuimpana ruotsinkielisenä lehtenä. Vuonna 1915 sen levikki oli 7 000, mihin kilpailevat ruotsinkieliset lehdet eivät likikään yltäneet.[xxxiv]

Sortovuosina Hufvudstadsbladet asettui perustuslaillisuuden kannalle, mutta varoi tuomasta näkökantaansa esiin liian jyrkästi välttyäkseen lakkautukselta. Viranomaiset lakkauttivat lehden määräajaksi varovaisuuspyrkimyksistä huolimatta.[xxxv] Ennen Suomen itsenäistymistä lehti oli vakiinnuttanut asemansa ruotsalaisuuden johtavana foorumina ja sen asema oli verrannollinen Uuteen Suomettareen, Helsingin Sanomiin ja Työmieheen.[xxxvi]

Hufvudstadsbladetin julkaisijaksi perustettiin vuonna 1920 uusi yhtiö, jonka pääomistajaksi tuli paino- ja kustannusalalla menestynyt liikemies Amos Anderson. Vaikka Anderson toimi aktiivisesti ruotsalaisessa kansanpuolueessa, niin hän pyrki säilyttämään lehden linjan poliittisesti sitoutumattomana. Anderson ohjeisti toimittajia maltillisuuteen esimerkiksi käsiteltäessä lapuanliikettä tai ruotsinkielisten asemaa itsenäisessä Suomessa.[xxxvii]

Nuorsuomalaisen Päivälehden seuraaja Helsingin Sanomat nousi maan luetuimmaksi porvarilehdeksi

Suomalaisen puolueen sisältä noussut liberaali nuorsuomalainen oppositio perusti vuonna 1889 Helsinkiin oman äänenkannattajan, Päivälehden. Päivälehden perustaneet kolme nuorta opiskelutoveria Eero Erkko, Juhani Aho (J. Brofeldt) ja Arvid Järnefelt halusivat saada pääkaupunkiin nuorten suomalaisten äänenkannattajan, joka edustaisi vapaamielisiä arvoja. Lehden näytenumerot ilmestyivät 16.11.1889 ja 5.12.1889. Kuusipäiväisenä Päivälehti alkoi ilmestyä seuraavan vuoden alusta.

Kesti liki vuosikymmenen ennen kuin Päivälehti alkoi tuottaa voittoa. Lehden päästyä vankalle pohjalle sensuuri kiristyi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin johdolla. Pian Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 Päivälehti julkaisi vertauskuvallisen Juhannuksena-pääkirjoituksen, jossa kerrottiin valon vakuuttavasta voitosta pimeydestä. Viranomaiset määräsivät Päivälehden lakkautettavaksi ja lehden viimeinen numero ilmestyi 3. heinäkuuta. Jo neljä päivää myöhemmin lehden toiminta jatkui, kun Helsingin Sanomien ensimmäinen näytenumero ilmestyi. Julkaisuluvan syksyllä 1904 saanut Helsingin Sanomat aloitti säännöllisen ilmestymisen lokakuussa.

Päivälehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja Eero Erkko (1860–1927) toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä, minkä johdosta hänet karkotettiin ensimmäisen sortokauden aikana useiksi vuosiksi Yhdysvaltoihin. Suomeen palannut Erkko nousi vuonna 1908 Helsingin Sanomien päätoimittajaksi. Hän työskenteli tehtävässä lähes keskeytyksettä kuolemaansa saakka. Erkko toimi myös Nuorsuomalaisen puolueen ja sittemmin Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana 1907–1919.

Erkon valinta päätoimittajaksi antoi vasemmistonuorsuomalaisille etulyöntiaseman nuorsuomalaisten puoluehallinnossa käydyssä oikeisto- ja vasemmistosiiven välisessä kilpailussa. Puolueen oikeistosiiven äänenkannattajaksi perustettiin lyhytikäiseksi jäänyt Suomalainen Kansa (1907–1911). Oikeiston tappio vuoden 1910 puoluekokouksessa ja Suomalaisen Kansan ilmestymisen päättyminen johtivat siihen, että Helsingin Sanomat vakiinnutti asemansa nuorsuomalaisen puolueen kiistattomana pää-äänenkannattajana. Helsingin Sanomien linjaan kuuluivat sekä perustuslaillisuuden että sosiaalisten uudistusten tarpeellisuuden korostaminen.

Helsingin Sanomien levikki kasvoi nopeasti. Se oli 6 000 vuonna 1906, 14 300 vuonna 1910 ja 32 000 vuonna 1915. Ensimmäisen maailmansodan alkupuolella Helsingin Sanomat nousi Työmiehen ja Hufvudstadsbladetin ohi maan suurimmaksi lehdeksi. Lukijoita kiinnostivat erityisesti Helsingin Sanomien sotatilanteesta julkaisemat asiantuntevat kartat ja katsaukset. Elokuussa 1917 Helsingin Sanomien arkinumeron levikki oli 39 000 ja sunnuntainumeron 51 000. Sisällissodan aikana Helsingin Sanomien ilmestyminen keskeytyi yli kahdeksi kuukaudeksi. Lehden painotalossa painettiin kapinallisten omia julkaisuja.

Työmiehestä tuli vuonna 1917 Suomen ylivoimaisesti suurin lehti

Työmies-lehti perustettiin viikkolehtenä Helsingin Työväenyhdistyksen aloitteesta maaliskuussa 1895. Työmies alkoi ilmestyä kuudesti viikossa 1899 ja se nousi nopeasti luetuimmaksi työväenlehdeksi. Vuosisadan vaihteessa lehden linja muuttui radikaalimmaksi, mihin vaikutti erityisesti uusi päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen. Lehti selitti esiin nostamansa sosiaaliset epäkohdat luokkaristiriidoilla. Palstatilaa saivat myös kirjoitukset sosialismin aatesisällöstä ja sen soveltamisesta.[xxxviii]

Työmies oli yksi ensimmäisistä suomalaisista työväenlehdistä – varhaisimpana pidetään Vaasassa 1883–85 ilmestynyttä Suurpohjan Työmiestä.[xxxix] 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa perustettiin myös Länsi-Suomen Työmies (vuodesta 1906 Sosialisti, Turku), Kansan Lehti (Tampere) ja Arbetaren (Helsinki). Suurlakkoa ennen maassa ilmestyi kolme suomenkielistä ja yksi ruotsinkielinen työväenlehti. Lakon jälkeen työväenlehtien määrä lähti nopeaan nousuun. Samaan aikaan sosiaalidemokraattisen puolueen toiminta laajeni käytännössä kaikkiin suomenkielisiin kuntiin. Vuonna 1907 työväenlehtiä ilmestyi jo 22.[xl]

Työmiehestä tuli 1906 puoluekokouksen päätöksellä sosiaalidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja.[xli] Lehden päätoimittajana toimi vuosina 1900–1918 Edvard Valpas-Hänninen. Muurarina työskennellyt Valpas-Hänninen oli käynyt seitsemän luokkaa oppikoulua sekä suorittanut itsenäisiä opintoja.[xlii] Valpas-Hänninen esiintyi rohkeasti marxilaisen sosialismin ja luokkataistelun kannattajana, kun sensuuri lieventyi ensimmäisen sortokauden jälkeen. Toisen sortokauden venäläistämistoimiin Työmies suhtautui johdonmukaisen kriittisesti. Valpas-Hännisen valta lehden linjauksiin pieneni ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän alkoi omissa kirjoituksissaan vältellä poliittisia aiheita. Lehden vuonna 1917 omaksuma vallankumouksellinen linja määrittelevät muut toimittajat.[xliii]

Työmiehen levikki kasvoi tasaisesti. Vuonna 1906 lehden painosmäärä oli noin 17 000, vuonna 1910 25 000 ja vuonna 1916 40 000. Työmies oli työväenlehdistä ylivoimaisesti suurin ja sen lukijakunta kattoi valtaosan Suomen pitäjistä.[xliv] Venäjän vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen käytännössä kaikkien sanomalehtien levikki kasvoi Suomessa. Työmies-lehden ennätysmäiselle lähes 80 000 kappaleen levikille ei kuitenkaan löytynyt haastajia.[xlv]

Työmiehen ilmestyminen päättyi saksalaisten vallattua Helsingin huhtikuussa 1918. SDP:n uudeksi äänenkannattajaksi perustetun Suomen Sosialidemokraatin ensimmäinen näytenumero ilmestyi Väinö Tannerin johdolla jo toukokuussa 1918. Säännöllisesti lehti alkoi ilmestyä syksyllä 1918.[xlvi]

[i] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 20.

[ii] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 20–21, 146.

[iii] Nygård 1987, s. 21.

[iv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 65.

[v] Tommila ja Salokangas 1998, s. 107.

[vi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 72–73.

[vii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 73.

[viii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 75.

[ix] Tommila ja Salokangas 1998, s. 75–76.

[x] Tommila ja Salokangas 1998, s. 103.

[xi] Raimo Salokangas. Puoluepolitiikka ja uutisjournalismi muuttuvilla lehtimarkkinoilla. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 176–177.

[xii] Vesikansa 1997, s. 68–70.

[xiii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 45.

[xiv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 69. Vesikansa 1997, s. 75–80.

[xv] Vesikansa 1997, s. 106.

[xvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 112.

[xvii] Vesikansa 1997, s. 149–150.

[xviii] Vesikansa 1997, s. 161–165.

[xix] Vesikansa 1997, s. 166–175.

[xx] Vesikansa 1997, s. 184–188.

[xxi] Vesikansa 1997, s. 202–204.

[xxii] Vesikansa 1997, s. 206.

[xxiii] Vesikansa 1997, s. 220–221.

[xxiv] Vesikansa 1997, s. 224–229.

[xxv] Vesikansa 1997, s. 233.

[xxvi] Vesikansa 1997, s. 258–260, 262–263.

[xxvii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 53–56.

[xxviii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxix] Nygård 1987, s. 87.

[xxx] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxxi] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144–145.

[xxxii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxxiii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 65.

[xxxiv] Nygård 1987, s. 90.

[xxxv] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 145.

[xxxvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 108.

[xxxvii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 145–146.

[xxxviii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 71.

[xxxix] Tommila ja Salokangas 1998, s. 71.

[xl] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 24–25; Tommila ja Salokangas 1998, s. 71–72, 122.

[xli] Nygård 1987, s. 26, 41.

[xlii] Pentti Salmelin. Järjestölehdestä puoluelehdistöön. Suomen työväenlehdistön synty ja asema työväenliikkeen tiedotuskentässä ennen vuoden 1901 puoluekokousta. Helsinki: Tammi 1967, s. 200.

[xliii] Nygård 1987, s. 26; Atte Pohjanmaa, Sanan säilä taistelun tiellä. Puolen vuosisadan (1895–1945) taival Työmiehen – Suomen Sosialidemokraatin palstoilta nähtynä. Helsinki: Kansanvalta 1948, s. 90–91.

[xliv] Nygård 1987, s. 30–33.

[xlv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 137.

[xlvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 146–147; Nygård 1987, s. 192; Pohjanmaa 1948, s. 119–121.

Linkkejä:

Suomettaren ensimmäinen numero 12.1.1847 

Hufvudstadsbladetin ensimmäinen numero 5.12.1864

Uuden Suomettaren ensimmäinen numero 1.1.1869

Työmiehen ensimmäinen numero 14.2.1895 

Päivälehden ensimmäinen näytenumero 16.11.1889 

Helsingin Sanomien ensimmäinen näytenumero 7.7.1904 

Paavo Tikkasen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

Viktor Löfgrenin (Lounasmaa) pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli) 

Ernst Nevanlinnan pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Vesa Vares (maksullinen artikkeli) 

Akseli Rauanheimon pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

Paavo Juho Hynnisen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jukka Seppinen (maksullinen artikkeli)

Artturi Heikki Virkkusen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

August Schaumanin pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Bo Lönnqvist (maksullinen artikkeli) 

Arthur Frenckell pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Lars-Folke Landgrén (maksullinen artikkeli)

Amos Anderson pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Lars-Folke Landgrén (maksullinen artikkeli) 

Eero Erkon pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Keijo K. Kulha (maksullinen artikkeli) 

Edvard Valppaan pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Venla Sainio (maksullinen artikkeli) 

Uusia linkkejä

 

Tampereelle Vapauden museo

Työväenmuseo Werstaalle on avannut Tampereelle Vapauden museon. Museon näyttelytila sijaitsee Finlaysonin Vanhassa tehtaassa, joka on yksi suomalaisen suurteollisuuden syntysijoista. Avajaispäivänä 27.11.2017 oli kulunut tasan sata vuotta kahdeksan tunnin työaikalain voimaantulemisesta.

Vapauden museo tarkastelee satavuotiasta Suomea vapauden näkökulmasta. Näyttely esittelee vapautta ihmisten ja arjen tasolla. Samalla se tuo esille, millaisia asioita vapaus on tarkoittanut eri aikoina: vapautta nälästä, sananvapautta, vapautta osallistua politiikkaan ja järjestäytymiseen tai mahdollisuutta viedä lapsi päivähoitoon. Museo kertoo myös työväenliikkeestä Suomen historian eri vaiheissa.

Vapauden museo. 

 

Elävä muisti – Suomen audiovisuaalinen historia nettipalveluna

Kansallisen Audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elävä muisti tuo Suomen ääni- ja kuvatallenteisiin sisältyvän historian kaikkien saataville. Näkökulma Suomen historiaan avaavat kotimaiset dokumenttielokuvat, uutiskatsaukset, mainosfilmit ja aikansa tuntoja Sivuston painopiste on suomalaisen elokuvan kultakaudesta 1960-luvulle.
Elokuva-arkiston perustana ovat Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden elokuvat, Finlandia-katsaukset sekä Puolustusvoimain katsaukset. Finlandia-katsauksien uutispotpurit välittävät ajankuvaa Suomesta jatkosodan ja jälleenrakentamisen kaudelta ja maan muuttumisesta teollistuneeksi hyvinvointivaltioksi. Radio- ja televisioarkiston käytössä on kokoelma suurimpien itsenäisten tuotantoyhtiöiden ohjelmatuotantoa 1980-luvun puolivälistä tähän päivään.

Elävää muistia kehitetään edelleen. Palautetta ja toiveita voi lähettää osoitteeseen kavi@kavi.fi.

Elävä muisti 

 

Vuosi 1917 Iisalmessa

Sivu kertoo tiivistetysti vuodesta 1917 Iisalmessa, joka oli Suomen itsenäistyessä kolmentuhannen asukkaan pikkukaupunki. Ympäröivä 25 000 asukkaan maalaiskunta oli väkiluvultaan yksi maan suurimmista.

Videolla nähdään YTT Jaana Luttinen 1. maaliskuuta 2017 pitämä luento ”Iisalmi 1917”.

 

Sata kuvaa Vaasasta

Verkkonäyttely koostuu Vaasaa vuosina 1917–2017 esittelevistä kuvista.

Näyttelyn kuvat ovat peräisin Pohjanmaan museon arkistosta.

http://www.100vuotta100kuvaa.fi/

 

Kuvia kaupankäynnistä ja ostamisesta

Museoviraston Kuvakokoelmat on julkaissut valikoiman kuvia, jotka liittyvät kaupankäyntiin ja ostamiseen. Kuva-aineisto on saatu Museoviraston vuonna 1995 laatiman kyselyn mukana. Kyselyssä oli aiheena ostotottumuksissa ja vähittäiskaupassa vuosikymmenien mittaan tapahtuneet muutokset. Valikoimaan sisältyy 109 kuvaa.

Kuvia kaupasta ja ostamisesta

 

Naisten elämää 1939–1944

Museoviraston Kuvakokoelmien julkaisemat kuvat valottavat naisten elämää sota-aikana. Kuvat on saatu Museoviraston vuonna 1988 laatiman kyselyn ”Naisten elämä ja työpanos sotien 1939-1944 aikana” yhteydessä. Kysely tuotti laajan vastaus- ja kuvamateriaalin. Siitä on julkaistu tässä yhteydessä 345 kuvaa.

Naisten elämää sotavuosina. 

 

Satavuotiaiden muistoja

Vakuutusyhtiö Varma on kerännyt yli 100-vuotiailta asiakkailtaan muistoja työvuosilta. Keräys tuotti runsaasti valokuvia ja tarinoita.

100-vuotiaan Ailin muistoja työuralta osuusliikkeen palveluksessa

100-vuotiaan Saiman työmuistoja kehräämöstä ja käsityöliikkeestä 

100-vuotiaiden työmuistoja tietokoneajan alkutaipaleelta ja pukutehtaalta 

100-vuotiaiden työmuistoja vaneritehtaalta, tekstiiliteollisuudesta ja insinööritoimistosta 

 

Santeri Alkion päiväkirjat ja elämä verkossa

santerialkio.fi

Merkittävimpiin itsenäisyysmiehiin kuuluvan Santeri Alkion päiväkirjat ja elämäkerta ovat nyt verkossa. Alkio oli Maalaisliiton perustaja ja johtaja, kansanedustaja ja ministeri, kirjailija ja Ilkan päätoimittaja.

Vallankumouksen käynnistyttyä Pietarissa maaliskuussa 1917 Alkio kuului K. J. Ståhlbergin johtamaan perustuslakia valmistelleeseen komiteaan. Hän vaikutti myös merkittävästi ns. valtalain säätämiseen heinäkuussa.

Alkio pyrki säilyttämään keskusteluyhteyden vasemmalle, mutta totesi kompromissit mahdottomaksi marraskuussa ja yhtyi P. E. Svinhufvudin johtamaan itsenäisyysliikkeeseen. Sosiaalidemokraattien vallankaappaus tammikuussa 1918 teki Alkiosta kolmeksi kuukaudeksi vangitsemista ja hengenmenetystäkin pelkäävän piileskelijän, joka kirjoitti päiväkirjoihinsa analyysiä siitä, miksi niin oli käynyt ja mitä olisi punakapinan kukistamisen jälkeen tehtävä.

Toukokuusta 1918 huhtikuuhun 1921 Alkiota kuului Suomen vaikutusvaltaisimpiin päättäjiin. Pitkävaikutteisin oli hänen työnsä hallitusmuototaistelussa, jossa hän johti tasavaltalaisrintamaa ensiksi K. J. Ståhlbergin rinnalla ja sitten tämän vetäydyttyä politiikasta, tärkeimpänä johtajana.

Kevään 1919 eduskuntavaalien jälkeen Alkio johti suurinta porvarillista puoluetta ja oli kahdessa hallituksessa ministerinä, oman ministeriryhmänsä johtajana. Alkio vaikutti oleellisesti myös Ståhlbergin valintaan presidentiksi ja Mannerheimin syrjäytymiseen valtiollisista ja sotilasjohdollisista tehtävistä kesän 1919 jälkeen. Alkio sai vakavan sairauskohtauksen maalaisliiton puoluekokouksessa 1921. Siitä toipuminen vei puolisen vuotta, ja sinä aikana Alkio päätti jättää eduskunnan. Hänestä tuli puolueen kunniavanhus, johon mielellään vedottiin, mutta jonka neuvoja ei läheskään aina noudatettu.

 

Sanoin saavutettu Suomi

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ”Sanoin saavutettu” -sivusto käy läpi itsenäisen Suomen vuosikymmenet kielen, tekstien ja puheiden näkökulmasta 1910-luvulta 2010-luvulle.

Sivusto esittelee eri vuosikymmenten sanastoa, kirjallisuutta ja arkielämän ilmiöitä. Se esittelee, miten Suomea ja suomalaisuutta on puheissa ja kirjoituksissa sadan vuoden aikana luotu, rakennettu ja puolustettu.

Sanoin saavutettu nostaa esiin eri aikoina esillä olleita käsitteitä. Sivustolla pureudutaan muun muassa työ, kansa, taide, urheilu, itsenäisyys, hyvinvointivaltio ja monikulttuurisuus -käsitteisiin.

Kansalaiset voivat osallistua keskusteluun Kotus-blogissa ja Kotuksen Twitter-tileillä (tunniste #sanoinsaavutettu). Kotus etsii satavuotiasta Suomea parhaiten kuvaavia sanoja. Sanoja voi ehdottaa verkkolomakkeella ja Twitterissä (tunniste #Suomi100sana). Suomen sana -kilpailun voittaja julkistetaan joulukuussa 2017.

Sanoin saavutettu. 

 

Vantaa 1918 -mobiiliopas esittelee vuosien 1917–1918 tapahtumapaikkoja

Mobiiliopas kertoo Suomen sisällissotaan liittyvistä kohteista Vantaalla. Suurin osa nykyistä Vantaan kaupunkia oli 1900-luvun alussa osa Helsingin maalaiskuntaa. Maalaiskunnan keskus kunnantaloineen sijaitsi Malmilla. Maalaiskunta oli muun Etelä-Suomen tavoin punaisen hallinnassa sisällissodan aikana ja sitä hallitsi sodan aikana punainen valtuusto.

Kartalle on merkitty Vantaan vuosien 1917 ja 1918 tapahtumiin liittyviä kohteita, joihin voi tutustua mobiilioppaan avustuksella. Helsingin maalaiskunnan nykyisin Helsingin kaupungin puolella sijaitsevat kohteet on rajattu oppaan ulkopuolelle, lukuun ottamatta Malmia.

Vantaa 1918 -mobiiliopas 

 

Lempi ja Juho -mobiiliopas kertoo sisällissodasta Satakunnassa

Satakunnan Museon toteuttama ja opiskelijoiden tuottaman mobiiliopas kertoo sisällissodan vaiheista ja vaikutuksista Satakunnassa. Oppaassa seurataan kahden kuvitteellisen hahmon, Lempin ja Juhon, elämää Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen vuosina 1917–1918.

Lempi työskentelee kutojana Porin puuvillatehtaassa ja Juho on Mäkilän talon isäntä Huittisista. Mobiiliopas kertoo punaisten ja valkoisten yhteenotoista sekä ihmisten arjesta Lempin ja Juhon kautta. Tarinat perustuvat todellisiin tapahtumiin Satakunnassa.

Opas toimii nettiselaimessa älypuhelimella, tabletilla sekä tavallisella tietokoneella.

Lempi ja Juho -mobiiliopas 

 

Punaisten muistomerkit Työväenmuseo Werstaan sivustolla

Sivustolle on kerätty tietoja sisällissodan aikana kuolleiden punaisten teloitus- ja hautapaikoista sekä heidän muistokseen pystytetyistä muistomerkeistä. Tietoja ja valokuvia voi hakea sijainnin perusteella.

Sisällissodassa hävinneen puolen kuolleiden lukumäärät ja surmapaikat ovat jääneet usein vain muistitiedoksi, koska teloitus- ja hautapaikkojen muistaminen joko kiellettiin tai sitä vaikeutettiin toiseen maailmansotaan ja osin sen loppuun saakka. Työväenmuseo Werstaan ylläpitämän sivuston tarkoituksena on tallentaa tiedot muistomerkeistä. Tavoitteena on palvella omaisia, tutkijoita, julkisyhteisöjä ja muita asiasta kiinnostuneita.

Sivusto täydentyy tietojen karttuessa. Yleisöltä kerätään uusia kuvia, tietoja haudoista ja myös muistomerkkeihin kirjoitetuista nimistä ja päivämääristä. Yhteyttä voi ottaa palautelomakkeella tai sähköpostitse punamuistot@tyovaenmuseo.fi

Sivusto perustuu Ulla-Maija Peltosen Suomen Akatemian tutkimushankkeessa vuonna 2000 tehtyyn kokonaiskartoitukseen vuosina 1918–2000 pystytetyistä muistomerkeistä paikkakunnittain.

Punaisten musitomerkit 

 

Valkoisten muistomerkkejä

Sisällissodan voittaneen valkoisen armeijan muistomerkeistä ei ole olemassa yhtenäistä sähköistä tietokantaa. Vapaussodan muistomerkeistä Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla löytyy tietoa vapaussota.com -sivustolta.

Vapaussodan muistomerkit Helsingin seudulla.

Wikipediassa on suppea luettelo valkoisten muistomerkeistä Suomessa, johon sisältyy tunnetuimpia vuoden 1918 muistopatsaita. Luetteloon kuuluu myös joitakin sodassa kaatuneiden valkoisten muistoksi pystytettyjä muistomerkkejä.

Luettelo valkoisten muistomerkeistä Wikipediassa 

 

Pysy Suomessa pyhänä – Suomen lippujen ja vaakunoiden historiaa Jyväskylässä

Jyväskylän yliopiston avoimen tiedon keskuksen näyttely esittelee maamme kansallisten symbolien historiaa. Näyttelyssä on esillä vanhoja lippuja yliopiston tiedemuseon kokoelmista. Jyväskylän seminaarin oppilaat valmistivat autonomian ajan lopulla lippuja, jotka olivat vaihtoehtoina esillä Suomen kansallisiksi symboleiksi.

Lippujen ohella näyttelyssä on esillä muuta kansallisiin symboleihin liittyvää aineistoa, kuten leijonavaakuna. Muita kansallisia ja maakunnallisia symboleita ovat erilaiset luontoaiheet. Näyttely esittelee Suomen kansalliseläimen, -linnun, -kukan ja -hyönteisen sekä Keski-Suomen tunnukset.

Kansallisten symbolien lisäksi yliopiston kirjasto esittelee näyttelyssä niihin liittyviä teoksia sekä kotiseutuaiheista kirjallisuutta.

Näyttely on avoinna 10.8.2017–28.1.2018 Jyväskylän yliopiston kirjastorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa rakennuksen aukioloaikoina. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

 

Elämää Turussa 1917–1918

Elämää Turussa 1917–1918 – Arjen virtaa sadan vuoden takaa, päivä päivältä -blogi seuraa elämänmenoa Turussa 1.9.1917–31.5.1918 päivä päivältä. Ajanjaksoon sisältyy runsaasti tapahtumia: syksyn 1917 epätietoisuuden tulevasta, Turun Suomalaisen Yliopistoseuran perustaminen, lokakuun vallankumous, Suomen itsenäistyminen, ja uutiset ensimmäisen maailmansodan rintamilta. Alkuvuodesta 1918 käydään sisällissota, josta toipuminen alkaa kivuliaasti.

Monet arkihuolet sävyttivät ajanjaksoa. Ruuasta on puute ja elämä on levotonta. Turussa oli myös huvituksia, elokuvaesityksiä, sirkusnäytöksiä ja konsertteja, jotka antoivat arkeen väriä. Blogiprojektin tavoitteena on seurata turkulaista arkea ja antaa tilaa myös pienille kertomuksille.

Blogin tekstin- ja sisällöntuotannosta huolehtivat turkulaiset historiantutkijat.

Elämää Turussa 1917–1918 -blogi 

 

Risto Volanen: Kohti Suomen itsenäistymistä

Risto Volasen blogi käsittelee Suomen itsenäistymiseen liittyviä ja siihen vaikuttaneita tapahtumia kotimaassa kuin ulkomailla. Volanen päivittää tammikuussa 2017 aloittamaansa blogia viikoittain.

Volanen käsittelee toisessa blogissaan Eurooppaa ja Suomea. Blogin teemat liittävät Suomen laajempiin kansainvälisiin yhteyksiin.

Risto Volanen, Kohti Suomen itsenäisyyttä. 

Risto Volanen, Suomi ja Eurooppa. 

 

Suomalaisen lentomatkustamisen historiaa kuvina

Ilmailumuseon Aeron siivin Eurooppaan -projektissa on julkaistu kuvia kotimaisen lentomatkustamisen ensimmäisiltä vuosikymmeniltä 1920-luvulta 1960-luvun loppuun saakka.

Kokonaisuus käsittää kaikkiaan 940 arkistovalokuvaa Finnairin historiasta. Kuvat on valittu pääosin Ilmailumuseon kuva-arkiston Finnair-kokoelmasta.

Kuva-aiheetkäsittävät yhtiön toiminnan alkuvaiheet Itämeren piirissä, sota-ajan, Euroopan liikenteen laajenemisen toisen maailmansodan jälkeen ja siirtymisen suihkukoneliikenteeseen 1960-luvulta eteenpäin. Finnairiksi nimensä vuonna 1968 muuttanut yhtiö siirtyi Atlantin liikenteeseen juuri ennen vuosikymmenen loppua.

Valokuvista välittyy lentomatkustamisen kehitys lähes puolen vuosisadan aikana, ja yhtiön kasvu kohti laajempaa reittivalikoimaa ja kapasiteettia. Kuvissa näkyy sekä henkilökuntaa että tavallisia suomalaisia lentomatkustajia. Mukana on myös ilmojen glamouria: Finnairia ovat käyttäneet presidentit, kuninkaalliset, urheilijat ja elokuvanäyttelijät.

Aeron siivin Eurooppaan -kuvahaku.

 

#Suomi100 & maailma -visa

Ulkoministeriön Kehitys-lehden tietovisan tutustuttaa Suomen antamaan kehitysapuun ja ulkopolitiikkaan. Visan kysymykset painottuvat Suomen tekemään kehitysyhteistyöhön ja sen aikaansaannoksiin, mutta mukana on myös Suomen muuhun ulkopoliittiseen toimintaan liittyviä kysymyksiä.  Sadasta tietovisakysymyksestä pelaaja voi vastata yhdellä kertaa viiteentoista. 

#Suomi100 & maailma -visa.  

 

Helsingin kaupungin asiakirjoja 1700-luvulta 1870-luvulle verkossa

Helsingin kaupunginarkisto on julkistanut laajan kokonaisuuden kaupunginhallinnon 1700- ja 1800-lukujen digitoituja asiakirjoja, jotka ovat vapaasti käytettävissä. Kokonaisuuteen kuuluvat kaupungin maistraatin pöytäkirjat vuosilta 1721–1829, kämnerinoikeuden pöytäkirjat liitteineen vuosilta 1741–1868 sekä raastuvanoikeuden tuomiotaltiot vuosilta 1813–1860.

Helsingin maistraatti vastasi kaupungin hallinnosta ja hoiti muun muassa nykyisten kaupunginhallituksen sekä lautakuntien tehtäviä kaupungissa ennen vuoden 1875 kunnallishallintouudistusta. Kämnerinoikeus oli alioikeus, joka käsitteli pienempiä oikeusjuttuja kuin raastuvanoikeus. Se hoiti erityisesti riita-asioita.

Helsingin kaupungin asiakirjoja 1700–1800-luvuilta.

 

Pauli Kruhsen historiasivut

Pauli Kruhsen kokoama historiasivusto esittelee Suomen historian dokumentteja 1200-luvulta alkaen. Itsenäisyyden ajan dokumentit painottuvat vuosiin itsenäistymisvuosiin, lapuanliikkeeseen ja sotavuosiin. Sivusto koostuu alkuperäisisten asiakirjojen kuvista ja teksteistä sekä aikalaisdokumenteista. Suomenkielisestä aineistosta suuri osa on käännetty englanniksi, osin myös venäjäksi, saksaksi ja/tai ruotsiksi.

Sivujen aineisto on pääosin peräisin lähteistä, joihin tekijänoikeuslain 9 §:n mukaan lakeina tai julkisen viranomaisen päätöksinä ei ole tekijänoikeutta tai joiden voimassaolo on tekijänoikeuslain mukaan päätynyt.

Pauli Kruhse ilmoittaa sivustolla, että yksittäisiä asiakirjoja ja kuvia voi siirtää omille sivuilleen tai julkaista muissa yhteyksissä. Aineiston lähteeksi voi tarvittaessa merkitä Pauli Kruhsen ”History of Finland”-internetsivusto.

Pauli Kruhsen historiasivut

Itsenäistymisen vuodet – Tampereen yliopiston sivusto Suomen itsenäistymisen vuosista 1917 ja 1918.

 

Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta

Työväenperinnelaitosten (Työväenmuseo Werstaan, Kansan Arkiston ja Työväen Arkiston) tuottama itsenäisen Suomen historiaa käsittelevä sivusto sisältää tarinoita sadan vuoden ajalta. Sivuston tavoitteena on tuoda historia lähelle lukijoita esittelemällä arkistoista löytyviä aitoja lähteitä.

Sivusto tuo esiin työväenliikkeen roolin itsenäisen Suomen historian eri vaiheissa. Sen kokoamistyötä koordinoi työväenjärjestöjen neuvottelukunta. Osana hanketta Tampereelle avataan itsenäisyyden juhlavuonna Vapauden museo, joka kertoo suomalaisen työväenliikkeen tarinan.

Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta

 

Siirtolaisuus Suomesta ulkomaille

Kansallisarkiston teemasivusto esittelee Suomesta Pohjois-Amerikkaan, Ruotsiin ja Venäjälle. Sivusto esittelee näille alueille kohdistunutta suomalaissiirtolaisuutta ja sen tutkimiseen käytettäviä, arkistolaitoksessa ja muualla säilytettäviä lähdeaineistoja. Pääpaino on henkilöhistoriallisten lähteiden esittelyssä.

Pohjois-Amerikkaan suuntautuvan siirtolaisuuden yhteydessä on esitelty yleisesti siirtolaisuuteen liittyviä lähdeaineistoja. Niistä voi olla hyötyä myös muualle suuntautunutta siirtolaisuutta tutkittaessa.

Siirtolaisuus Suomesta ulkomaille.

 

Aikansa kuvia ja klassikoita

Lastenkirjainstituutin Aikansa kuvia ja klassikoita -kirjanäyttely esittelee valikoiman lasten- ja nuortenkirjoja 1800-luvulta toiseen maailmansotaan. Se antaa yleiskuvan suomalaisen ja suomeksi käännetyn lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan ja kehitykseen.

Valikoimaan on otettu kirjoja, joita on luettu monen sukupolven ajan. Osaa kirjoista luetaan yhä uusina käännöksinä ja uudelleen kuvitettuina. Mukana on joitakin jo lähes unohtuneita kirjoja, jotka ovat olleet tärkeitä omana aikanaan.

Kirjanäyttelykokonaisuus koostuu neljästä pääryhmästä: I Varhaiset kuvakirjat, II Lukemista lapsille, III Suomalaisia tyttö- ja poikakirjoja ja IV Käännösklassikoita. Kirjat on esitelty kronologisesti alkuteoksen ilmestymisajankohdan mukaan.

 

Maanmittauslaitos 200 vuotta -verkkonäyttely

Maanmittauslaitos 200 vuotta esittelee maanmittauksen historiaa valtakunnallisen keskusviraston näkökulmasta. Maanmittaus yhdistyy laajasti yhteiskunnan eri toimintoihin. Valtakunnan, maakuntien, kaupunkien, kylien, tilojen ja tonttien rajat perustuvat tietoihin, jotka maanmittari on merkinnyt maastoon ja piirtänyt kartaksi.

Karttoja on käytetty verotuksessa, maan omistuksen toteamisessa, maataloudessa ja kaupunkisuunnittelussa. Suomen kiinteistötietojärjestelmä perustuu vuosikymmeniä ja vuosisatoja vanhoihin maanmittaustoimituksiin.

Kartan mittaus- ja valmistusvälineet ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Karttoja käyttivät aluksi yksinomaan vallanpitäjät. Nykyisin kartta ja sen digitaaliset esitystavat ovat oleellinen osa arkipäivää.

Maanmittaus 200 vuotta 

 

Karjalan koko kuva

Karjalan koko kuva -näyttely tarkastelee sekä Suomen että Venäjän Karjalan historiaa ja kansanelämää. Näyttelyssä voi tutustua Karjalan menneisyyteen esineiden, pienoismallien, multimedioiden sekä elokuvien avulla. Muun muassa Sortavalan kaupunki ja talonpoikien rakennuskulttuuri esitellään pienoismallien avulla.

Näyttelyyn kuuluu useita multimedioita, joiden aiheena ovat mm. Karjalan murteet, ruokaperinne, kansanrunous sekä Joensuun kaupungin historia. Elokuvateatteri Karjalan Kinon lyhytfilmit johdattavat sekä Karjalan kaupunkien menneisyyteen että karjalaisen siirtoväen arkeen.

http://wwww.jns.fi/museokoulu/kokokuva/historia/index.html

 

Pala Suomen historiaa

Pala Suomen historiaa -sivusto tarjoaa sotahistoriasta kiinnostuneille näkökulmia itsenäisen Suomen historian käännekohtiin. Olli Kleemolan ylläpitämä sivusto lähestyy käännekohtia erityisesti mikrohistoriallisesta näkökulmasta. ”pienen ihmisen” tasolta. Etenkin sivuston kuvateksteissä tavallisen ihmisen näkökulma nousee esiin selkeänä, sillä suuri osa kuvista on kuulunut rintamamiesten yksityisarkistoihin.

Sivuston sotahistoriallinen näkökulma lähestyy ”uutta sotahistoriaa” (new military history). Sotaa ei enää tarkastella muusta yhteiskunnasta irrallisena, vaan sen vaikutukset koko yhteiskuntaan otetaan huomioon.

Sivusto pyrkii tarjoamaan kävijöilleen mahdollisuuden tutustua sellaiseen sotahistorian erikoisalueilta peräisin olevaan kuva- tai esinemateriaaliin, mitä muualla ei ole nähtävissä. Esineistön merkitys kasvaa koko ajan sodan kokeneen sukupolven poistuessa keskuudestamme.

Kaikki sivuilla oleva materiaali on vapaasti lainattavissa omaan käyttöön, ellei toisin mainita. Lainattaessa on mainittava materiaalin lähde. Mikäli lainaaminen tapahtuu julkaisu- tai muussa kaupallisessa tarkoituksessa, pyydämme ottamaan yhteyttä sivuston ylläpitäjiin palautelomakkeen kautta etukäteen.

Pala Suomen historiaa -sivusto.

 

Tarinoita suomalaisista

”100 vuotta – 100 tekijää. Menestystä ja taistelua yhdessä” -verkkosivusto on karttapohjainen palvelu, joka lähestyy Suomen historiaa henkilöhistoriallisesta näkökulmasta. Sivusto kertoo 100 henkilöartikkelin avulla, miten monimuotoisia tarinoita itsenäisestä Suomesta löytyy.

Sivuston ensisijaisena kohderyhmänä ovat yläkoulut ja lukiot, joiden historianopetuksen tukena sivustoa voidaan käyttää. Oppilaat voivat syventää tietojaan historian henkilöistä, ilmiöistä ja kehityskaarista, suomalaisuudesta ja identiteetistään sekä kehittää tiedonhankintataitojaan. Samalla se tarjoaa kaikille suomalaisille mahdollisuuden tutustua itsenäisen Suomen historiaan. Sivuston käyttäjä voi myös jakaa oman sukunsa tai yhteisönsä tarinan itsenäisestä Suomesta.

”100 vuotta – 100 tekijää. Menestystä ja taistelua yhdessä.” 

 

Mikä teki Pispalasta punaisen?

Tampereen Pispalaa on usein kutsuttu ”Punaiseksi Pispalaksi”. Nopeasti 1900-luvun alussa syntyneestä työläisyhteisöstä kertova sivusto etsii vastauksia siihen, miten nimitys on syntynyt. Sivustolla tuodaan esille Pispalan punaisuuteen vaikuttaneita tekijöitä.

Sivusto esittelee monipuolisesti sanoin ja kuvin Pispalan historiaa 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Erillisessä valokuvaosiossa on yli 300 kuvaa, joihin on laadittu hyvät kuvatekstit.

Lisäksi sivustoon sisältyy kaksi kuviota vaalituloksista. Vuoteen 1966 saakka vasemmisto sai 80 prosenttia äänistä, minkä jälkeen sen ääniosuus alkoi laskea. Pispala muuttui jo 1980-luvulla porvarienemmistöiseksi. Suurin puolue on 2010-luvulla kokoomus.

”Punainen Pispala” -sivusto.

 

Varsinais-Suomen vuosi 1917

Sivustolla kerrotaan 14 paikallista tarinaa Varsinais-Suomesta vuodelta 1917. Ne liittyvät pienesti ja toisinaan suuresti Suomen vaiheisiin. Tarinat ovat varsinaissuomalaisten paikallismuseoiden kertomia. Kesällä 2017 niitä voi syventää paikan päällä tutustumalla autenttisiin esineisiin ja ympäristöihin.

Sisällön ovat tuottaneet: Varsinais-Suomen museot ry, Ett Hem-museo, Itsenäisyyden museo, Laitilan kulttuuritoimi, Liedon museo, Loimaa-seura, Mynämäen kulttuuritoimi, Naantalin museo, Paraisten kotiseutumuseo, Rusko-seura, Sagalundin museosäätiö, Salon historiallinen museo, Suomen partiomuseo, Uudenkaupungin museo ja Yrjö Liipolan taidemuseo.

Vuosi 1917 Varsinais-Suomessa.

 

Kahdeksan tarinaa Suomen presidenteistä

Helsingin kaupungin rakennusvirasto on tuottanut Suomen kahdeksasta ensimmäisestä presidentistä dramatisoidut lyhytelokuvat. Aiheeltaan elokuvat sijoittuvat kunkin presidentin uran merkittävään taitekohtaan. Elokuvat on toteutettu suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sivusto sisältää kahdeksan ensimmäisen elämäkerrat, jotka ovat myös kuunneltavissa.

Presidenttien Helsingissä sijaitsevien muistomerkkien läheisyyteen on sijoitettu laatta, joka ohjaa Suomen presidentit -verkkosovellukseen QR-koodin ja lyhytosoitteen avulla. Sovellus on optimoitu mobiililaitteille.

Sivustolta löytyvät lisäksi Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen elämäkerrat.

Helsingin kaupungin rakennusviraston Suomen presidentit -sivusto.

 

Poliittisista syistä vangittujen vasemmistolaisnaisten elämäntarinoita

Helsingin kaupungin Virkagallerian Toisinajattelijat – Poliittisia helsinkiläisnaisia 1920–1940-luvuilla -näyttely kertoo poliittisesta toiminnasta vankeuteen tuomittujen naisten elämäntarinoita 1920–1940-luvuilla.

Helsingin kaupungintalossa esillä oleva näyttely perustuu Ville Suhosen Martta Koskisesta kertovan Ompelijatar-elokuvan (2015) tekovaiheessa kerättyyn aineistoon. Näyttely on esillä 12.2.2017 saakka.

Näyttelyn esittely Virka-gallerian sivuilla. 

 

Pro Finlandia – Suomen tie itsenäisyyteen. Näkökulma: Ruotsi, Tanska, Norja ja Islanti

Näyttely on kolmas osa neljän näyttelyn sarjaa, joka esittelee, millaisena Suomi, suomalaiset ja Suomen pyrkimykset näyttäytyivät muiden eurooppalaisten maiden silmin maamme itsenäistymistä edeltävinä vuosikymmeninä ja itsenäisyyden alkuvuosina. Näyttelysarja on SUOMI 100-hanke. Kansallisarkistossa joulukuussa aukeava näyttely esittelee Suomen suhteita muihin pohjoismaihin.

Kiinteiden pohjoismaisten suhteiden solmiminen Napoleonin sotien jälkeisen vuosisadan aikana oli erityisen tärkeää Suomelle. Valtaväestön kielellisestä erilaisuudesta huolimatta Suomi omaksui skandinavismin synnyttämän vahvan pohjoismaisen identiteetin ja arvomaailman. Ne toimivat vahvana perustana sekä yhteiskunnan sisäiselle rakentamiselle että ulkosuhteille Suomen aloittaessa vuonna 1917 taipaleensa suvereenina eurooppalaisena valtiona.

Näyttely koostuu alkuperäisasiakirjoista, julkaisuista, valokuvista, maalaustaiteesta ja aikakauden esineistöstä. Näyttelyn keskeisiä teemoja ovat Pohjola Napoleonin sotien jälkeen, kauppa- ja diplomaattisuhteet, skandinavismi sekä ylioppilasyhteistyö ja yliopistot. Erityistä huomiota saavat saamelaisliike, pohjoismaiset taiteilijayhdyskunnat, sosiaalidemokratia sekä Ahvenanmaan asema. Taiteen saralla huomiota kiinnitetään kirjailija Selma Lagerlöfiin ja taideteollisuutta edistäneeseen Louis Sparreen.

Näyttely on avoinna Kansallisarkistossa 14.12.2016–15.9.2017 ti, to, pe klo 10–16, ke klo 10–18 (kesällä ti–pe 10–16). Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Kansallisarkisto julkaisee näyttelyn yhteydessä samannimisen Editan kustantaman teoksen.

Kansallisarkistossa esillä olevaa päänäyttelyä täydentää 16 julisteen laajuinen posterinäyttely, joka kiertää Pohjoismaissa vuonna 2017. Sarjan aikaisempien osien posterinäyttelyt kiertävät itsenäisyyden juhlavuonna Suomessa.

 

Yle kertoo Suomen tarinaa kuvallisesti

Yle Areenaan on avattu nettikanava 100 vuotta täyttävän Suomen kunniaksi. Aineisto kertoo, miten Suomea on rakennettu. Tai miten maisemat, kulttuuri, tavat ja kansalaiset ovat näiden vuosikymmenten aikana muuttuneet? Ylen arkistomateriaali kertoo itsenäisen Suomen vaiheista. Lisäksi kanavalle kerätään myös juhlavuoden tärkeimmät ohjelmat.

Suomi Finland 100 -nettikanava Ylen Areenassa. 

 

Nedslag i det självständiga Finlands historia

Nationen Finland började skapas redan under den svenska tiden, och som storfurstendöme under Ryssland (1809–1917). Hur har den självständiga nationens historia sett ut? Vi gör några nedslag i 1900-talet och 2000-talet.

Poimintoja Suomen historian vaiheista ruotsiksi eri vuosikymmeniltä. 

 

Valtiorikosylioikeuksien ja Sotavankilaitoksen aineistoa luettavissa digitaalisesti

Valtiorikosylioikeuksien (VRYO) digitoitujen päätöstaltioita ja akteja sekä vuoden 1918 Sotavankilaitoksen sotavankikortistoa voi käyttää Digitaaliarkistossa internetissä. Digitaaliarkistossa VRYO:n akteja on mahdollista hakea sukunimellä tai aktin numerolla.

Myös kaikki valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosoikeuksien syyttäjistön sekä valtiorikosylioikeuden ja vuoden 1918 sotavankilaitoksen muut asiakirjat ovat nykyisin vapaasti käytettävissä. Niitä ei kuitenkaan ole vielä digitoitu, joten ne ovat käytettävissä Kansallisarkiston Rauhankadun tutkijasalissa. Valtiorikosoikeuksien asiakirjojen digitointi on tarkoitus käynnistää ensi vuoden aikana.

Sisällissodan jälkeen hävinneellä puolella toimineiden henkilöiden tuomitseminen annettiin erityisten tuomioistuimien, valtiorikosoikeuksien tehtäväksi. Valtiorikosoikeuksia ylempi tuomioistuin oli valtiorikosylioikeus, jolta oli mahdollisuutta anoa armoa valtiorikosoikeuden antamasta tuomiosta ja joka käsitteli valtiorikosoikeuden sille asettamia juttuja.

Tuomioistuimien avuksi perustettiin valtiorikosoikeuksien syyttäjistö -niminen organisaatio, jonka arkistoon ovat päätyneet ne oikeudenkäyntien valmisteluun liittyneet asiakirjat (esim. kuulustelupöytäkirjat), jotka eivät eri syistä (esim. kohdehenkilön kuolema tai teon vähäisyys) ole päätyneet oikeuteen. Tähän arkistoon sisältyvät myös ns. todisteainekortit, joissa on tietoja myös taisteluissa kaatuneista punakaartilaisista.

Linkit:

Valtiorikosylioikeuksien aktit ja päätöstaltiot.

Sotavankilaitoksen vankikortisto

 

Tiellä sananvapauteen – suomalaisen sensuurin muistikirja

Kansalliskirjaston kokoamalla Tiellä sananvapauteen – suomalaisen sensuurin muistikirja -sivustolla on satoja artikkelia, jotka sisältävät mielipiteitä ja totuuksia suomalaisesta sananvapaudesta ja sensuurista. Kansalliskirjaston mukaan sivusto kertoo itsenäisen Suomen historiasta kerrottuna tekijöiden, kokijoiden ja kansalaisten näkökulmasta.

Sananvapautta pohtivat haastatteluissa muun muassa Jörn Donner, Olli Alho, Jukka Kemppinen, Sirpa Kähkönen, Pekka Gronow, Erkki Liikanen, Erkki Tuomioja, M.A. Numminen, Esko Seppänen, Hannu Taanila, Janne Virkkunen ja Jyrki Vesikansa.

Aineisto koostuu yhteensä 850 artikkelista, uutisesta, mielipiteestä tai sanavapautta koskevasta muistutuksesta sananvapaudesta. Sivustolla on myös satoja kuvia.

Sivuston sisällön ovat tuottaneet Kai Ekholm, Päivikki Karhula, Tuomo Olkkonen ja Maara Kinnermä. Toteutuksen on rahoittanut Helsingin Sanomien Säätiö.

Maaliskuussa 2017 Kansalliskirjaston Galleriassa avataan näyttely, joka syventää osaltaan verkkoteoksen sisältöä ja esittelee kiellettyjä alkuperäisteoksia.

Tiellä sananvapauteen – suomalaisen sensuurin muistikirja.

 

Bibliotheca Wiburgensis esittelee vanhaa Viipurissa julkaistua kirjallisuutta

Valikoima vanhaa Viipurissa ilmestynyttä kirjallisuutta on luettavissa digitoituna Kansalliskirjaston sivuilla Bibliotheca Wiburgensis -kokoelmassa. Kokoelma sisältää Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran (VSKS) julkaisemia kirjoja vuosilta 1847–1882. Lisäksi mukana on Cedervallerien Viipurin kirjapainossa ennen vuotta 1860 painetut kirjat.

Kokoelman digitoinnin on rahoittanut Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura. Digitoituna voi lukea esimerkiksi muun muassa Carl Henrik Ståhlbergin 1847 julkaistua Uutta Aapis-Kirjaa. Kokoelmasta löytyy myös 1881 julkaistu Vegan matka Asian ja Europan ympäri ynnä historiallinen katsahdus edellisiin pitkin vanhan mailman pohjoisrannikkoa tehtyihin löytöretkiin A. E. Nordenskiöld’iltä.

Bibliotheca Wiburgensis. 

 

Pellervolaisen osuustoiminnan julkaisuja verkossa

Pellervo-seura on julkaissut historiansa aikana suuren määrän aatteellisia teoksia, osuuskuntien mallisääntöjä ja käytännönläheisiä opaskirjoja eri alojen osuuskunnille. Pellervo-seuran digikirjastoon sisältyy julkaisuja vuosilta 1899–2015.

Sivustolla on luettavissa muun muassa Aulis J. Alasen kirjoittama pellervolaisen osuustoimintaliikkeen voimahahmon Hannes Gebhardin elämäkerta vuodelta 1964. Sille on koottu myös osuustoimintaa käsitteleviä eri alojen tutkimuksia.

Pellervolainen digikirjasto.

 

Muinaismuistoyhdistyksen ja Suomalais-Ugrilaisen seuran aineisto digitaalisena

Kansalliskirjasto on julkaissut verkossa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen (SMY) ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran (SUS) monografia- ja kausijulkaisusarjojen varhaisimpia osia.

SMY:n julkaisut Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakausikirja, Kansatieteellisen Arkisto ja Suomen Museo – Finskt Museum koostuvat tutkimuksista arkeologian, kansatieteen, historian ja taidehistorian aloilta. SUS:n käytettävissä ovat julkaisut tai julkaisusarjat Apuneuvoja suomalais-ugrilaisten kielten opintoja varten, Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia, Lexica Societatis Fenno-Ugricae, Kansatieteellisiä julkaisuja ja Finnisch-Ugrische Forschungen. Zeitschrift für finnisch-ugrische Sprach- und Volkskunde.

Aineistojen käyttöä tutkimuksessa helpottaa se, että verkkoaineisto sisältää myös aineistojen dataa. Datapaketit mahdollistavat tutkimuskysymysten esittämisen tälle aineistolle koneluettavassa muodossa muun muassa digitaalisten ihmistieteiden välinein.  Osa aineistoista on julkaistu tekijänoikeuslainsäädännön vuoksi Kansalliskirjaston Vapaakappaletyöasemilla.

SMY:n ja SUS:n digitoidut aineistot verkossa.

 

Samalla taajuudella -näyttely kertoo radion ja television historiasta

Yleisradio on kotimaista kulttuuri- ja mediahistoriaa. Sitä ovat myös radio- ja tv-vastaanottimet, jotka olivat 1990-luvulle saakka merkittävältä osin kotimaista tuotantoa. Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa (KAVI) on 9.9.2016 – 31.3.2017 esillä Samalla taajuudella – radio ja televisio ajan virrassa -näyttely, joka luo katsauksen suomalaisille tuttuihin radio- ja televisiovastaanottimiin.

Näyttelyssä esillä olevien vastaanottimien avulla suomalaiset ovat kuunnelleet ja katselleet syyskuussa 90 vuotta täyttäneen Yleisradion ohjelmistoja.

Näyttely on avoinna arkisin ma-pe klo 9–16.15, ja loka-maaliskuussa maanantaisin aina klo 18 asti. Osoite: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Sörnäisten rantatie 25 A, 5. krs. 

Samalla taajuudella -näyttelyyn liittyy esitelmäsarja.

 

Historiaa ja kulttuuria Keski-Savosta

Saranat.fi -sivusto esittelee Keski-Savon rakennusperintöä ja kulttuurimaisemia. Sivustoon sisältyy Varkauden, Leppävirran, Joroisten, Heinäveden ja Pieksämäen rakennusperintöä, arkkitehtuuria ja kulttuurimaisemia esitteleviä verkkonäyttelyitä, pelejä, tehtävä- ja työpajapaketteja sekä kulttuuriympäristötietoutta.

Saranat -verkkonäyttely. 

Saranat -sivustolla on eniten aineistoa Varkaudesta. Varkauden museoiden Kerroksien kaupunki -näyttely esittelee Varkauden rakennusperintöä sekä kaupunkikuvallista muutosta 1800-luvulta 2010-luvulle.

Valter ja Ivar Thomé – Arkkitehtiveljekset Varkaudessa -näyttely kertoo Thomén veljesten laajamittaisista kaupunkisuunnitelmista 1910-luvun Varkaudessa.

Gamla Varkaus, Ruotsinkielinen näyttely esittelee Varkauden historiaa paikkakunnalla vaikuttaneiden merkkihenkilöiden kertomana ruotsiksi.

Kerroksien kaupunki -näyttely esittelee Varkauden rakennusperintöä sekä kaupunkikuvallista muutosta aina 1800-luvulta näihin päiviin.

 

Tietoa Tampereen historiasta

Koskesta voimaa -sivusto kertoo Tampereen historiasta vuosilta 1870–1960. Sivusto julkistettiin Tampereen kaupungin 220-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1999. Sen tekstit taustoittavat ja analysoivat Tammerkosken rannalle perustetun kaupungin vaiheita.

Tampereen historiaa voit lähestyä aiheittain jaettujen ”lyhyesti” -sivujen tai ”aikakausittain” -sivujen kautta. Lyhyesti -osiossa Tampereen historia on jaettu seitsemään teemaan, jotka esittävät Tampereen historian tiivistetysti. Teemat ovat koski, kaupunki, työ, arki, valta, liikkuminen ja kulttuuri. Kuhunkin teemaan liittyy äänimaisema, joka käynnistyy napsauttamalla tekstin ylälaidassa olevaa nuottia.

Aikakausittain jaettu osuus tarjoaa syventävää tietoa kaikista seitsemästä teemasta. Kattavin osioista on vuodet 1918–1940 käsittävä ajanjakso. ”Aikakausittain”-osiot sisältävät tilastoja, tutkimuksia, karttoja ja henkilökuvia.

Sivustolla on oma hakukone. Sisällön ovat tuottaneet Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen henkilökunta ja opiskelijat.

Koskesta voimaa.

Sivustoon sisältyy myös kokonaisuus, joka käsittelee vuonna 1918 Suomessa käydyn sodan nimeä. Vapaus- kansalais-, luokka-, vai sisällissota? Vallankumous? Kapina?

 

Kaksi näkökulmaa työväenliikkeeseen ja itsenäistymisvaiheisiin

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura on julkaissut ilmaiseksi ladattavaksi kaksi itsenäistymisvaiheisiin liittyvää teosta. Niko Kanniston väitöskirja Vaaleanpunainen tasavalta? SDP, itsenäisyys ja kansallisen yhtenäisyyden kysymys vuosina 1918–1924 käsittelee Suomen tasavallan kehitystä sisällissodan jälkeen, jolloin eri toimijat pitivät omista lähtökohdistaan välttämättömänä kansallista eheytymistä. Keinoista ja toteutuksesta vallitsi erimielisyys, eikä sisällissodan aiheuttama katkeruus helpottanut eheyttämistä.

Kannisto paneutuu väitöskirjassa Suomessa 1920-luvun taitteessa tehtyihin ratkaisuihin, joiden julkilausuttuna tarkoituksena tai ainakin taustaoletuksena oli uuden sisällissodan estäminen ja yhteiskunnan integraatio. Hänen mukaansa Suomen ”ensimmäinen tasavalta”, ei selity yksinomaan reaktiona sisällissotaan. Suomalainen kansakunta ja valtio oli vakiintunut itseisarvoksi vuoteen 1918 mennessä. Sisällissota muutti ja purki itsenäisyyden ja kansallisen yhtenäisyyden tulkintoja. Silti kansakunnan integroitumisprosessi eteni Kanniston mukaan sisällissodan jälkeen huomattavasti nopeammin ja pitemmälle kuin on oletettu. Keskeinen tekijä prosessissa oli kunnallisen demokratian toteutuminen.

Teoksen lähdeluetteloon sisältyy runsaasti etenkin sisällissodan jälkeen eri näkökulmista kirjoitettuja teoksia ja muuta itsenäistymisvaiheisiin liittyviä aikalaiskirjallisuutta.

Niko Kanniston väitöskirja.

Pertti Nurmisen Aatteesta ammatiksi – Puoluetyötä ja punapääomaa. Julius Nurmisen ja Anna Haverisen (ent. Nurminen) elämä ja toiminta työväenliikkeen järjestöaktiiveina 1900-luvun alkukymmeninä käsittelee kahden liikkeen eri tehtävissä ja myös kansanedustajana toimineen ihmisen elämänvaiheita.  Julius Nurminen kuoli 1919 vankileirillä, minkä jälkeen Anna solmi uuden avioliiton.

Pertti Nurmisen tutkimus avaa näkökulmia työväenliikkeen organisoitumiseen. Julius Nurminen toimi muun muassa SDP:n piirisihteerinä Viipurissa ja Anna hoiti piirikanslistin tehtävää. Julius työskenteli myös viipurilaisen Työ-lehden toimittajana ja sortavalalaisen Päivän Tiedot -lehden päätoimittajana. Nurmiset kuuluivat itsenäistymisvaiheissa SDP:n vallankumouksen kannalle päätyneen vasemman laidan kannattajiin. Julius joutui vangituksi Sortavalassa helmikuussa 1918. Sortavalaan jäänyt Anna Nurminen vangittiin huhtikuussa 1918. Hän sai valtiorikosoikeudessa kuuden vuoden kuritushuonetuomion, ja vapautui joulukuun 1918 armahduksessa.

Anna avioitui 1920 Juho Haverisen kanssa. Hän toimi SDP:n kansanedustajana 1922–1930 ja osallistui aktiivisesti myös Viipurin kunnallispolitiikkaan.

Pertti Nurmisen tutkimus.

 

Helsingin yliopiston sivuilla esitellään 375 humanistia

Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta julkaisi yliopiston 375-vuotisjuhlien kunniaksi henkilöesittelyn 375 humanistista. Sivusto esittelee professorien ja tutkijoiden lisäksi muun muassa kirjailijoita, kääntäjiä, toimittajia, muusikkoja, yritysjohtajia sekä museo- ja kustannusalan toimijoita.

Henkilöesittelyt ulottuvat Daniel Jusleniuksesta Rosa Liksomiin. Elävät henkilöt ovat kirjoittaneet tekstinsä itse. Suomen valtionpäämiehistä sivustolla on esitelty C. G. Mannerheim, J. K. Paasikivi ja P. E. Svinhufvud. Mannerheim promovoitiin filosofian kunniatohtoriksi 1919. Paasikivi ja Svinhufvud lukivat historiaa ja valmistuivat filosofian kandidaatiksi ennen lainopin opintojaan.

Esittelyt ovat luettavissa kokonaisuudessaan suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Lisäksi jokaisesta henkilöstä löytyy lyhyt yhteenveto arabiaksi, espanjaksi, italiaksi, japaniksi, kiinaksi, ranskaksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi.

Helsingin yliopiston 375 humanistia -sivusto

 

Lenin-museo esittelee Neuvostoliiton ja Suomen historiaa

Tampereella toimiva Lenin-museo on avoinna jälleen 17.6.2016 lähtien peruskorjattuna ja uudistettuna. Museon näkökulma laajenee Leninin henkilöstä Neuvostoliiton ja Suomen yhteiseen historiaan.

Uudistettu Lenin-museo kertoo 1900-luvun alun vallankumouksellisesta liikehdinnästä, Stalinin vankileireistä, toisesta maailmansodasta ja kylmän sodan asetelmista. Näyttely ulottuu Neuvostoliiton hajoamiseen ja Putinin Venäjään saakka.

Museo perustettiin 70 vuotta sitten Tampereen työväentalon entiseen luentosaliin, jossa V. I. Lenin ja J. V. Stalin ensimmäisen kerran tapasivat toisensa bolsevikkien salaisessa kokouksessa vuonna 1905. Museo toimi vuosikymmeniä idänpolitiikan näyttämönä ja neuvostoturistien virallisena pysähdyspaikkana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siitä tuli kansainvälisesti tunnettu kulttikohde ja maailman ainoa Lenin-museo.

Lenin-museossa vieraili useita Neuvostoliiton korkeimpia johtajia. Kesäkuussa 1957 museossa vierailivat pääministeri Mihail Bulganin, ulkoministeri Andrei Gromyko ja NKP:n keskuskomitean ensimmäinen sihteeri Nikita Hruštšov. NKP:n pääsihteeri Leonid Brežnev kävi museossa huhtikuussa 1960. Mihail Gorbatšov tutustui Suomen vierailullaan lokakuussa 1989 Lenin-museon alaiseen Kustaa Rovion asuntomuseoon Helsingissä.

Lenin-museo on ollut vuodesta 2014 lähtien osa Työväenmuseo Werstasta, joka on valtakunnallinen sosiaalihistorian ja työelämän erikoismuseo.

Lenin-museon kotisivut.

 

Helsingin kaupunginmuseo kokonaan uudessa kuosissa

Uusiutuneen Helsingin kaupunginmuseon näyttelyt tarjoavat 13.5.2016 alkaen 2010-luvun tulkinnan tavasta hahmottaa menneisyyttä. Museo lähestyy kävijöitä elämysten, ilmiöiden, kokemusten ja kaupunkilaisille yhteisten muistojen kautta.

Helsingin valitut palat -näyttely herättelee yhteisiä muistoja kaupungin historiasta. Näyttelyssä voi muun muassa vierailla 1950-luvun kodissa ja ihailla yhdeksänkymmentä vuotta vanhaa pienoismallia vuoden 1878 Helsingistä. Siellä voi myös kävellä 1930-luvun kadulla ja vierailla 1970-luvun keskiolutbaarissa, jonka jukeboksissa soivat kaupunkilaisten valitsemat rakastetuimmat Helsinki-biisit.

Kaupungin vanhimmassa kivirakennuksessa Sederholmin talossa sijaitsevassa Lasten kaupungissa Helsingin menneisyys tulee tutuksi leikkien ja yhdessä puuhaillen. Talosta löytyvät muun muassa 1970-luvun mummola, Sederholmin puoti ja kansakoululuokka.

Aikakoneessa Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamat valokuvat heräävät eloon uuden teknologian avulla. Aikamatka vie myös 1960–80-luvun Helsingin kaduille ja pihoille. Aikakone on audiovisuaalinen elämys, jossa hyödynnetään muun muassa seinäprojisointeja, ääntä, animointia ja 3D-virtuaaliteknologiaa.

”Särkyneiden suhteiden museo” koostuu nimettömästi lahjoitetuista esineistä ja niihin liittyvistä erotarinoista. Museum of Broken Relationships on kiertänyt aiemmin muun muassa Berliinissä, Taipeissa, Lontoossa ja Buenos Airesissa. Näyttely on esillä 13.5.–11.9.2016.

Helsingin kaupunginmuseon kotisivut.

 

Lentoliikenteen jälleenrakennusvuodet esillä Ilmailumuseossa

Kansainvälisten liikenneyhteyksien merkitys on suuri kaukana Euroopan ja maailman keskuksista sijaitsevalle Suomelle. Helsinki-Vantaan lentokentän tuntumassa Aviapoliksessa sijaitsevan Ilmailumuseon erikoisnäyttely ”Liikkeelle! Lentomatkailu uuteen nousuun” esittelee 30.9.2016 saakka lentoliikenteen kehitystä jälleenrakennusvuosista alkaen. Kansainvälinen lentoliikenne alkoi kasvaa tuolloin voimakkaasti ja Suomi ryhtyi myös kehittämään lentoyhteyksiään.

Suomessa valtionlentoyhtiö Aero Oy käynnisti reittiliikenteen Valvontakomission vapautettua maan lentokiellosta kesällä 1945. Kahdessa vuosikymmenessä yhtiön reittiverkosto kattoi jo suuren osan Eurooppaa, ja tähtäsi Atlantin toiselle puolelle. Aero aloitti muun muassa ensimmäisenä eurooppalaisena lentoyhtiönä reittilennot Moskovaan 1956.

Aero alkoi käyttää 1953 markkinoinnissaan nimeä Finnair, josta tuli yhtiön virallinen nimi 1968. Etelälomien yleistyessä valtionyhtiön rinnalle tuli myös uusia kilpailijoita, jotka lensivät erityisesti lomamatkalaisten suosimia tilauslentoja. 1970-luvulle tultaessa suomalainen lentomatkustaminen oli muuttunut herraskaisen eliitin matkustusmuodosta laajamittaisesti harrastetuksi matkailuksi.

Suomen ilmailumuseon kotisivut.

 

Väinö Tannerin puheita Työväen Arkistossa

Työväen Arkisto on digitoinut kaikki kokoelmistaan löytyvät Väinö Tannerin (1881–1966) puheet, puhereferaatit ja haastattelut vuosilta 1918–1964. Tanner toimi SDP:n puheenjohtajana 1918–1926 ja 1957–1963.

Tanner oli Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri vuosina 1926 – 1927. Talvisodan aikana Tanner toimi ulkoministerinä. Jatkosodan aikana hän toimi valtiovarainministerinä. Osuustoimintaliikkeessä Tanner teki pitkän työuran Osuusliike Elannon toimitusjohtajana vuosina 1915–1946.

Digitoituja puheita ja referaatteja on 197. Kokoelmaan sisältyy muun muassa Tannerin puhe SDP:n sisällissodan jälkeen pitämässä ylimääräisessä puoluekokouksessa 1918 ja pääministerinä Helsingin Mäntymäellä pääministerinä vappuna 1927 pitämä puhe.

Digitoidut Väinö Tannerin puheet Työväen Arkistossa.

 

Hallinnon termejä selitettynä ruotsiksi ja suomeksi keskiajalta 1950-luvulle

Svenska litteratursällskapet i Finland on julkaissut internetissä hallintohistoriallisen sanakirjan Förvaltningshistorisk ordbok. Sanakirjasta löytyy hallintohistoriallisia termien ja ilmausten selityksiä keskiajalta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Termit on selitetty sekä ruotsiksi että suomeksi.

Sanakirja helpottaa arkistomateriaalin käyttöä: Monien ilmausten muuttunut ajan mittaan.  Sanakirjan avulla saa selville esimerkiksi salaneuvoksen ja todellisen salaneuvoksen eron.

Sanakirjan kokoamistyö aloitettiin professori Max Engmanin johdolla vuonna 2007. Sanakirjan päätoimittajana on toiminut FT Lena Huldén.

Förvaltningshistorisk ordbok http://fho.sls.fi/

 

Kuvia ja tekstejä Lapualta

Helemi on Lapuan historian ja kulttuuriperinnön sähköinen tietokanta, joka sisältää valokuvia, asiakirjoja ja filmejä. Tietokantaan kuuluu myös eri aloilla toimineita lapualaisia esitteleviä tekstejä ja artikkeleita eri aihepiireistä.

Henkilögalleriaan kuuluvat muun muassa Anneli Jäätteenmäki, K. R. Kares, Vihtori Kosola, Jalo Lahdensuo, Matti Laurila, Vilhelmi Malmivaara, Vilho Muilu ja Hilja Riipinen.

Tietokantaa täydennetään jatkuvasti. Sitä pitävät Lapuan kaupungin museot yhteistyössä Lapuan kaupunginkirjaston ja Lapua-Säätiön kanssa.

http://helemi.lapua.fi/index.php?p=139&iTypeID=-1

 

Vanhoja kuvia Iisalmesta digiarkistosta

1915_Sandelsin_patsaalla

Iisalmea ja iisalmelaisten elämää esittelevä digitaalisen kuva-arkisto on valmistumassa. Iisalmen Kameraseuran digitaalisessa kuva-arkistossa on selailtavissa jo noin 2 500 valokuvaa kuvaa 1800-luvun lopulta 2010-luvulle. Kuvat on ryhmitelty vuosikymmenittäin.

Arkiston kokonaislaajuudeksi tulee yli 8 500, joista noin 6 000 kuvaan sisältyy tietoja kuvista. Osassa näistä on yksityiskohtaiset tiedot kuvausajasta ja -paikasta, kuvan esittämästä tapahtumasta ja siinä olevien henkilöiden nimet.

Kuvat kuuluivat alun perin Iisalmen Kameran ry:n arkistoon. Aineisto koostui paperikuvista, negatiiveistä ja dioista. Iisalmen Kameran lopetettua toimintansa sen omaisuus siirtyi Kameraseuralle. Seura lupautui hoitamaan kuva-arkistoa, jotta kuvat olisi käytettävissä, eivätkä jäisi unohduksiin kenkälaatikkoon.

Seura on myös kartuttanut arkistoa. Se on saanut perikunnilta lisää vanhoja kuvia, jotka on otettu säilytykseen. Ne siirretään vähitellen digitaalisen arkistoon.

Iisalmen Kameraseura on huolehtinut kuvien digitoinnista. Kuviin liittynyt tieto on siirretty niiden metatietoihin. Tämän jälkeen kuvat siirrettiin Lightroom -tietokantaan ja samalla niille laadittiin hakusanoja.

Kuva: Iisalmelaisia 6.6.1915 Koljonvirralle 1885 pystytetyllä kenraali J. A. Sandelsin muistopatsaalla. (Iisalmen Kameraseuran arkisto)

www.iisalmenkamera.fi/vanhat-kuvat

 

Sisällissotakirjallisuutta sähköisenä Työväenliikkeen kirjastosta

Työväenliikkeen kirjasto on digitoinut sisällissotaan liittyviä julkaisuja. Verkosta löytyy aiheesta 131 julkaisua. Niiden joukossa ovat esimerkiksi työväen järjestyskaartin käsikirja vuodelta 1917 ja helmikuussa 1918 hyväksytyt Suomen Työväen Pääneuvoston perussäännöt. Mukana on runsaasti kirjallisuutta, jossa käsitellään epäonnistunutta kumousyritystä ja sen seurauksia työväenliikkeelle sekä kommunistien että sosiaalidemokraattien näkökulmasta.

Aineistoon sisältyy lisäksi voittaneen valkoisen puolen julkaisemaa aineistoa, jota on käytetty hyväksi myös valtiorikosoikeuksissa. Mukana on valkoisten julkaisemaa vapaussotakirjallisuutta, jossa näkökulmat vaihtelevat punaisten toiminnan ehdottomasti tuomitsevasta sitä ainakin jossakin määrin analysoivaan. Esimerkiksi Juhani Aho pohtii kapinan syitä Kansallisen Edistyspuolueen kustantamassa teoksessa ”Nälkä on punikki”. Digitoituna löytyy myös Heikki Renvallin syksyllä 1917 ilmestynyt Suomen itsenäisyys – sen oikeutus, välttämättömyys ja taloudellinen mahdollisuus.

Sisällissotaan liittyvää digitoitua kirjallisuutta Työväenliikkeen kirjaston kokoelmissa. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/139701

 

Brittiläisiä uutis- ja dokumenttielokuvia Youtubessa

British Pathé oli 1900-luvulla yksi johtavista uutis- ja dokumenttielokuvien tuotantoyhtiöistä. Sen arkistoista on katsottavissa Youtubessa 90 000 elokuvaa. Mukana on runsaasti aineistoa myös Suomesta – etenkin talvisodasta, vuoden 1952 olympiakisoista ja Suomen neuvostosuhteista 1950-luvulta.

Filme-esittelyihin sisältyy yksityiskohtainen sisällönkuvaus. Selostuksissa on kuitenkin virheitä. Esimerkiksi Suomen ilmavoimien hakaristitunnuksin varustetun koneen sanotaan raakamateriaalikoosteessa Russo–Finish War 1940 olevan saksalainen. (Kirjoitusvirhe on British Pathén sivuilla. -JK) Samassa filmissä esiintyvien upseerien arvellaan olevan neuvostoliittolaisia, vaikka he ovat suomalaisia. Filmi koostuu muun muassa Raatteen tiellä ja Petsamossa kuvatusta aineistosta. British Pathén kokoelmissa on myös useita uutiskatsauksia talvisodasta.

British Pathé on koonnut elokuvia teemoittain. Sivustolta löytyy muun muassa kattava kokonaisuus ensimmäiseen maailmansotaa liittyvää aineistoa. Mukana on esimerkiksi kymmenen elokuvaa Nikolai II:sta. Tammikuussa 2016 British Pathé julkaisi Irlannin itsenäistymisvaiheita vuosina 1916–1924 kattavasti käsittelevän kokonaisuuden. Winston Churchillista löytyy oma kokonaisuutensa, samoin Normandian maihinnoususta.

Saatavilla olevat versiot ovat esikatselua varten. Korkeampilaatuisia elokuvia voi tilata korvausta vastaan. www.britishpathe.com

British Pathén kokoelmien esittely englanniksi Open Culture -sivustolla. Jonathan Crow, Free: British Pathé Puts Over 85,000 Historical Films on YouTube.  (2014)

 

Digikuvan historian päälinjat verkossa – lisätietoa toivotaan

Valokuvaus on muuttunut 20 viimeisimmän vuoden aikana enemmän kuin koskaan historiansa aikana. Kemiallisesta valokuvauksesta on siirrytty digitaaliseen. Digikuvan historia -verkkopalvelu konkretisoi ja visualisoi tätä muutosta. Se kokoaa yhteen suomalaisen valokuvauksen digitalisoitumiseen liittyvää tietoa.

Sivuston pohjana on käytetty professori Merja Salon teosta Jokapaikan Valokuva. Suomalaisen valokuvauksen digitalisoituminen 1992–2015. Salo tarkastelee muutosta valokuvauksen neljällä tärkeimmällä käyttöalueella: kuvajournalismissa, studiokuvauksessa, valokuvataiteessa ja valokuvausharrastuksessa. Kirjaa varten on haastateltu vuosina 2012–2015 yli sata suomalaisen valokuvauksen toimijaa.

Sivusto pyrkii täydentämään Merja Salon kirjaan perustuvaa aineistoa alan ammattilaisten ja harrastajien tiedoilla, muistoilla, kokemuksilla ja kuvilla. Kirjautuneet käyttäjät voivat lisätä sivuston aikajanalle tietoa ja kuvia. Tiedot ovat yleisön vapaasti luettavissa ja käytettävissä

Digikuvan historia on osa valokuvataiteen museon sivustoa. http://digikuvanhistoria.fi/

 

Finna-sivuston käytettävyyttä parannettu

Finnaan sisältyy uutena ominaisuutena haku, jolla löytyy yli 200 000 avoimesti lisensoitua kuvaa. Kyseessä on tähän mennessä suurin suomalaisen kulttuuridatan avaus.

Hakua rajata oman käyttötarpeen perusteella. Rajauksella voi erotella esimerkiksi opetukseen tai kaupalliseen käyttöön soveltuvat kuva-aineistot.

Finna.fi sisältää jo lähes 10,4 miljoonaa aineistotietoa. https://www.finna.fi/

 

Sotahistoriakeskus rakentuu Mikkeliin

Mikkelissä voi tutustua tällä hetkellä toiseen maailmansotaan liittyvään historiaan Päämajamuseossa, Viestikeskus Lokissa ja ylipäällikön salonkivaunussa. Laajemmin Suomen sotahistoriasta kertoo Jalkaväkimuseo. Näitä jalostamaan rakennetaan Mikkeliin Sotahistoriakeskusta.

Alun perin sotahistoriakeskus aiottiin perustaa Lappeenrantaan, jossa hanketta ehdittiin pohjustaa vuosia. Lopulta kaupunki luopui hankkeesta, ja uudeksi sijoituspaikaksi tuli Mikkeli.

Ohjausryhmää vetää Mikkelin kaupunginjohtaja Kimmo Mikander, valmisteluhanketta Tapio Honkamaa ja projektipäällikkönä toimii Pia Puntanen. Tammikuussa kokoontui asiantuntijaryhmä, jonka puheenjohtaja toimii professori Tiina Kinnunen ja jäseninä Martti Häikiö, Markku Jokisipilä, Marianne Junila, Mikko Karjalainen ja Ali Pylkkänen.

Sotahistoriakeskuksen esiselvitysraportti

http://issuu.com/mikkelinkaupunki/docs/sotahistoriakeskusmikkeli_web_2

 

Mikkelin pommitukset 1940

Osana hanketta on jo toteutettu verkkoinstallaatio Sodan kokemus kotirintaman pommituksissa.  Se kertoo Mikkelin pommituksista talvisodan aikana muistitiedon, asiantuntijahaastattelujen, filmivälähdysten, valokuvien ja animaatioiden avulla. Toteutuksen ovat rahoittaneet Mikkelin kaupungin museot, Jalkaväkimuseo, Mikkelin kehitysyhtiö Miksei Oy sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö.

http://sotahistoriakeskus.fi/mikkelinpommitus/

 

Naisten ääni – tietokanta suomalaisista naisista

Naisten ääni hankkeen tavoitteena on luoda mittava tietokanta naisista, jotka ovat eri tavoin vaikuttaneet itsenäisessä Suomessa joko lähipiirissään tai laajemmissa yhteyksissä.

Tietokantaan voi tarjota tekstejä tai ehdottaa artikkelin kirjoittamista. Tekstin voi lähettää sivustolta löytyvällä lomakkeella.

Sivustolta löytyvät jo muun muassa lottajohtaja Fanny Luukkosen, hiihtäjä Siiri “Äitee” Rantasen, kansanedustaja Tyyne Paasivuoren ja luostarisisar Benedicta Idefeltin elämäkerrat. 

http://www.naistenaani.fi/

 

Finna on historia-aineistojen kattavin hakupalvelu

Finna.fi tuo Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot kaikkien saataville. Finnassa voi selata ja lukea verkossa saatavilla olevia aineistoja. Sen kautta pystyy myös uusimaan lainoja ja varaamaan eri kirjastojen aineistoja yhdestä paikasta.

Samalla haulla löytyvät finnasta kaikille avoimet aineistot, jotka mukana olevat organisaatiot tarjoavat.  Haku kohdistuu 68 toimijan aineistoihin. Finnassa on 10,3 miljoonaa aineistoyksikköä.

Finna-haussa on mukana 12 arkistoa: Kansallisarkisto, seitsemän maakunta-arkistoa, Työväen Arkisto, Kansan Arkisto, Svenska Litteratussällskapet i Finland ja Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. Finnassa on myös 24 kirjaston ja 44 museon aineistoa.

Finnasta voi hakea asiakirjoja, karttoja, kirjoja, lehtiä, artikkeleita, opinnäytteitä, nuotteja, taideteoksia, esineitä, videoita ja äänitteitä. Henkilö- ja paikannimihaut toimivat myös hyvin.

www.finna.fi

 

Elonet ‒ elokuvia netissä

Elonet on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä elokuvatietokanta. Sen avulla saa kattavan kuvan suomalaisesta elokuvatuotannosta.

Elonet on myös Suomen kansallisfilmografian verkkojulkaisu. Kansallisfilmografian pohjana on vuosina 1989–2005 julkaistu 12-osainen kirjasarja Suomen kansallisfilmografia, joka käsittää tiedot vuosina 1907–2000 ensi-iltansa saaneista kotimaisista pitkistä elokuvateatterielokuvista.

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet -osio antaa yleiskatsauksen eri aikoina valmistuneista suomalaisista elokuvista. Elonetistä löytyy elävän kuvan esimerkkejä trailereista kokonaisiin elokuviin, valokuvia, julisteita ja tietoa arkiston uusimmista digitoinneista.

Kaikki sivustolta löytyvät elokuvat ja ohjelmat eivät sisälly KAVIn kokoelmiin, eivätkä ole katsottavissa.

www.elonet.fi/fi

 

Arjen historiaa viiden museon voimin

Arjen historia on Työväenmuseo Werstaan, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston, Tekniikan museon ja Kultamuseon yhteinen blogi.

Blogissa julkaistaan tekstejä museoiden ja arkistojen työstä, historiallisista kokoelmista sekä entisajan elämästä. Blogin tekijöitä yhdistää myös yhteinen kokoelmapalvelu: aineistohakuja voit tehdä osoitteessa www.arjenhistoria.fi. Tietokannassa on tällä hetkellä 107 040 valokuvaa, 28 470 esinettä ja 25 766 kirjaa.

Arjen historia -blogi käsittelee tavallisten ihmisten historiaa ja taustayhteisöidensä kokoelmien helmiä. Blogi kertoo myös muistiorganisaatioiden perustyöstä: arkistoinnista, museo-opetuksesta, näyttelyistä ja tutkimuksesta.

http://blogi.arjenhistoria.fi/

Työväenmuseo Werstaan, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston, Tekniikan museon ja Kultamuseon yhteinen kokoelmapalvelu, www.arjenhistoria.fi

 

Kuvia kuuluisista suomalaista – ja tavallisista kansalaisista

Museoviraston Kuvakokoelmat on julkaissut Kuvakokoelmat.fi ja FINNA-verkkopalveluissa valikoiman otoksen Kuvasiskot-valokuvaamon studiokuvia. Kuvasiskot tunnettiin erityisesti poliitikkojen, taiteilijoiden ja muiden julkisuuden henkilöiden kuvaajina, mutta studiossa ikuistettiin myös tavallista kansaa perhepotreteista ylioppilaskuviin.

Kuvaajakaksikon Margit Ekmanin (1919–2011) ja Eila Marjalan (1919–1983) omistama Valokuvaamo Kuvasiskot oli kulttuurihistoriallisesti merkittävä tekijä studiomuotokuvauksen kentällä. Kuvasiskojen määrätietoinen ja ajan hermolla ollut osaaminen teki studiosta värimuotokuvauksen uranuurtajan ja kansainvälisen kuuluisuuden.

Kuvakokoelmat.fi-verkkopalvelussa on julkaistu runsaasti kuvia myös tasavallan presidentti ja valtionhoitaja P. E. Svinhufvudista (1861–1944) ja hänen isännöimänsä Kotkaniemen historiasta.

Säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865-1957) syntymän 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Museoviraston kuvakokoelmat on koonnut edustavan otoksen Sibelius-kuvia.

Kuvakokoelmat.fi -sivusto https://www.kuvakokoelmat.fi/sites/home

 

Filmivälähdyksiä kadonneesta Suomesta

Suomen itsenäisyyden ajan historiaa ja kehitysvaiheita on tallennettu runsaasti filmille. Yleisradioon avannut arkistostaan katsottavaksi mykkiä filmiotoksia 1940–1960-luvuilta sekä vuodelta 1918 vapaasti kaikkien käyttöön.

Videot ovat 1900-luvulla toimineiden elokuvayhtiöiden Fennada-Filmin, Filmisepon ja Veikko Itkosen tuotantoa. Niiden käyttöoikeudet ja tekijänoikeudet siirtyivät Yleisradiolle keskinäisillä sopimuksilla vuosikymmeniä sitten.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/20/filmivalahdyksia-suomen-kaduilta-ja-kedoilta-vapaaseen-kayttoon?fb_action_ids=10153287376772219&fb_action_types=og.recommends

 

Sotasammosta löytyy kootusti tietoa sodista 1939–1945

Sotasampo.fi -tietopalveluun on koottu linkitettynä avoimena datana talvi- ja jatkosodan kansallista tietoaineistoja. Mukana on Kansallisarkiston, Puolustusvoimien, Maanmittauslaitoksen, Sotahistoriallisen Seuran ja Yleisradion aineistoa. Kantavana ajatuksen on liittää yhteen ja esitellä kootusti henkilöä, paikkakuntaa tai joukko-osastoa käsittelevä aineisto.

Sotasammon kautta löytyy esimerkiksi mittava määrä Kansa Taisteli -lehden artikkeleita, jotka Sotahistoriallinen Seura on digitoinut. Sotasammossa artikkeleihin on luotu kattava hakupalvelu. Palveluun kautta pääsee myös Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneitä käsittelevään tietokantaan ja hakemaan digitoituja SA-Kuviin. Karttasovellusten avulla on mahdollista paikantaa esimerkiksi omien sukulaisten taistelupaikat.

Sotasammosta voi hakea tietoja muun muassa paikkakunnittain ja joukko-osastoittain. Palvelun käyttäjät voivat myös lisätä omia asiakirjojaan ja kuviaan palveluun. Myös tietoaineksen sisältämistä virheistä voi antaa palautetta.

www.sotasampo.fi

 

Vuoden 1939 Viipuri virtuaalisena verkossa

Tampereen ammattikorkeakoulun rakennustekniikan opiskelijat ovat 3D-mallintaneet suomalainen Viipurin sellaisena kuin kaupunki näytti 2.9.1939 kello 10.30. Mallinnuskuvia vanhasta Viipurista on esillä noin 1500. Lisäksi sivuilla on noin 60 virtuaalivideota ja useita panoraamoja. Yli kymmenen vuotta jatkuneen projektin aikana on tallennettu myös 1400 piirustusta digitaaliseen muotoon.

VirtuaaliViipuri-sivuston kartalle on sijoitettu satoja mallinnettuja rakennuksia ja näihin liittyvää historiallista tietoa. VirtuaaliViipurista löytyvät mm. kaikki vuonna 1939 kaupungissa toimineet suomalaiset yritykset osoitetietoineen ja puhelinnumeroineen. Myös Viipurin rakennuskannan suunnitelleet arkkitehdit ja heidän piirtämänsä talot on esitelty.

Asiantuntijana on toiminut intendentti Juha Lankinen. Hänen suunnittelemansa Viipurin pienoismalli on nähtävillä Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa. Pienois-Viipuria on käytetty apuna 3D-mallinnustyössä. TAMKin elokuvakuvaajaopiskelijat ilmakuvasivat mallin, jolle tehtiin myös äänimaisema. Sivusto on vanhan Viipurin tapaan kansainvälinen. Sivuston käyttäjillä on valittavana suomen lisäksi kolmetoista kielivaihtoehtoa.

VirtuaaliViipuri-projekti alkoi vuonna 2003, ja mallinnuksia ja visualisointia kehitetään edelleen. Tällä hetkellä selvitetään mm. mahdollisuutta virtuaaliseen liikkumiseen kaupungilla. VirtuaaliViipurista on tehty myös digitaaliset kirjat kolmelle kielelle; suomeksi, englanniksi ja venäjäksi.

www.virtuaaliviipuri.tamk.fi

 

Piipun juurella kertoo teollistuvan Suomen tarinaa

Piipun juurella on Forssan, Valkeakosken ja Varkauden museoiden yhteinen kokoelmatietokanta. Museot haluavat edistää pienten teollisuuskaupunkien museokokoelmien saatavuutta verkkoympäristössä. Niiden hoidossa on merkittävä määrä Suomen teollistumisen historiaa käsittelevää aineistoa. Digitoituja valokuvia löytyy museoiden yhteisen hakutoiminnon kautta yli 53 000 kappaletta.

Varkauden museossa on lisäksi yksi Suomen suurimmista valokuvakokoelmista. Forssassa ovat käytössä 90-vuotisen kotiseututyön tuloksena syntyneet tietovarannot. Valkeakoskella sijaitsee puolestaan Visavuoren museosäätiön hoitama Kari Suomalaisen pilapiirrosten kokoelma.

www.piipunjuurella.fi

 

Museoviraston Kuvakokoelmat Flickr-kuvapalvelussa

Museoviraston Kuvakokoelmat on julkaisut Flickr-kuvapalvelussa noin 700 kuvaa 1900-luvun Suomesta. Kuvakavalkadi on tarkoitettu ensisijaisesti opetukseen. Historian lisäksi kuvat soveltuvat monien muiden oppiaineiden ryhmätyö-, esitelmä- ja kuvitusmateriaaliksi.

Vuosikymmenittäin ja teemoittain jaoteltujen kuvien aiheita ovat teknologia, liikkuminen, vallankäyttö, asuminen, koululaiset, muoti ja muotoilu, taide ja taitelijat, ammatit, monikulttuurisuus ja ruoka.

Kuvia käytettäessä on mainittava lähteenä Museovirasto ja kuvaajan nimi, jos se on tiedossa. Niitä ei saa käyttää kaupallisissa tarkoituksissa.

www.flickr.com/photos/museovirastonkuvakokoelmat/albums

 

Uusia kirjoja

 

Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Otava 2017, 416 sivua.

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa kertoo Suomen historiasta 1789–1919 osana Eurooppaa. Volanen tuo esille, miten sodat ja suuret poliittiset ratkaissut ovat vaikuttaneet Suomen vaiheisiin Ranskan vallankumouksesta lähtien ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyihin asti. Yhtä lailla Suomea ovat muokanneet ajan suuret aatteet, kuten nationalismi, liberalismi ja sosialismi.

Euroopan vallan kamareissa tehdyt ratkaisut ovat määritelleet Suomen kehityksen päälinjat. Suomen poliittiset toimijat ovat tehneet ratkaisunsa näissä rajoissa. Volanen korostaa, että suuriruhtinaanmaan erityisasema Venäjän imperiumissa antoi Suomelle liikkumatilaa etenkin vuosina 1809–1812 ja 1856–1865. Myös eduskuntauudistus 1906 oli heijastuma tästä.

Venäjän ja Suomen suhde saa luonnollisesti paljon tilaa teoksessa. Volanen tuo kuitenkin hyvin esille, miten Venäjän ratkaisut riippuivat tavalla tai toisella lähes poikkeuksetta Euroopan laajemmasta suurpoliittisesta tilanteesta. Itsevaltaisesti hallitussa maassa hallitsija kyvyt tai kykenemättömyys sekä saama kasvatus vaikuttivat oleellisesti ratkaisuihin.

Volasen tulkinnoista ja painotuksista voi olla hiukan eri mieltä, mutta ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” on hyvin toimiva kokonaisesitys Suomesta osana modernin Euroopan muovautumista. Se on samalla eurooppalaisen suurpolitiikan kertauskurssi, jota höystävät siellä täällä mehukkaat jutut Euroopan kruunupäiden kummallisuuksista ja lemmenseikkailuista.

Yksi Volasen johtoajatuksista on se, että Suomi on tullut Suomeksi sivistyksen kautta. Volasen tulkinnan mukaan Suomi ja suomalaisuus ovat erityinen ja omaleimainen esimerkki eurooppalaisuudesta. Hän osoittaa samalla, miten kansallisina esitetyillä asioilla on yleensä juurensa kauempana. Impivaaraa ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin Aleksis Kiven romaanissa, jossa se on vain nykyaikaan kurkottavan Suomen vastakohtana tarvittava välitila. (JK)

 

Antti Heinonen: Sodan ja rauhan rahat. Suomen erikoinen setelihistoria 1917–1945. Suomen Pankki ja Edita 2017, 372 s.

Suomella oli itsenäistyessään 1917 oma raha, markka. Muun muassa Suomen Pankin maksuvälineosaston päällikkönä ja Euroopan Keskuspankin setelijohtajana toimineen Antti Heinosen teos ei ole yksinomaan ajanjakson aikana käytössä olleiden seteleiden esittely, vaan se liittää markan osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Setelimallien taustat ja toteutus saavat luonnollisesti ansaitsemansa sijan autonomian loppuvuosista lähtien. Markan muodonmuutokset havainnollistuvat komeista kuvista ja teoksen setelityypit esittelevästä yksityiskohtaisesta loppuosasta, joka esittelee sanallisesti setelien keskeiset ominaispiirteet sekä toimitusajat ja -määrät Suomen Pankkiin. Nämä osuudet kiinnostavat erityisesti numismaatikkoja.

Kirjan painavinta antia tavalliselle historianharrastajalle on maksuvälineiden käytön liittäminen osaksi kulloistakin historiallista tilannetta sekä Suomessa että kansainvälisesti. Vuosiin 1917–1945 sisältyi tässä suhteessa runsaasti käänteitä. Keski-Euroopan hyperinflaatio 1920-luvun alussa ja 1929 alkanut maailmanlaajuinen talouslama vaikuttivat Suomen Pankin toimintaan. Sotavuosina oli toimittava rahan runsauden ja tavaran niukkuuden oloissa.

Itsenäistymisvaiheiden maksuvälinekysymys on oma dramaattinen kokonaisuutensa. Sisällissodan aikana 1918 Suomessa oli kaksi hallitusta, laillinen senaatti ja kapinan johtoon asettunut kansanvaltuuskunta, jotka molemmat tarvitsivat maksuvälineitä. Punainen hallinto soti aluksi Suomen Pankista saamallaan käteisellä, kunnes se alkoi painaa itse markkoja. Vaasan senaatti ryhtyi painattamaan maksuvälineitä. Käytössä oli myös paikallisia hätäratkaisuja.

Erilaiset väärennökset ja niiden uhka vaikuttivat osaltaan Suomen Pankin toimintaan. Eri keskuspankit varautuivat 1930-luvulla väärennöksiin painamalla salaa varaseteleitä. Tällä varauduttiin vihollisen mahdollisiin yrityksiin käyttää väärennettyjä maksuvälineitä. Myös Suomen Pankin setelipaino ryhtyi painamaan varaseteleitä huhtikuussa 1931.

Heinosen tarkastelun päättää uudenvuodenyönä 1946 toteutettu setelienleikkaus, joka merkitsi suurten setelien arvon puolittamista. 500, 1000 ja 5000 markan rahat leikattiin konkreettisesti kahtia, jolloin ne menettivät puolet arvostaan maksuvälineenä. Valtio otti toisen puolen setelin arvosta pakkolainana, joka se ilmoitti maksavansa takaisin vuoden 1949 loppuun mennessä. Leikkauksen yhteydessä myös koko setelistö vaihdettiin. (JK)

 

Matti Lackman: Kullervo Manner. Kumouksellisen muotokuva. Amanita 2017. 284 s.

Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD pidätti Kullervo Mannerin heinäkuun alussa 1935. Sotakollegio langetti hänelle marraskuussa kymmenen vuoden leirituomion, jota hän kärsi suutarin- ja räätälinverstaan päivystäjänä ja raskaan veden mittaajana Uhta-Petšoran leirillä Komissa. Manner menehtyi 15.1.1939 kuolinsyytodistuksen mukaan keuhkotautiin ja haudattiin lähelle nykyistä Uhtaa, Tšibjun kyulän ensimmäisen vesilaitoksen hautausmaalle.

”Se oli vaatimaton kuolema ja hautaus yhdelle Suomen työväenliikkeen tunnetuimmalle johtajalle”, kirjoittaa oululainen professori Matti Lackman uudessa elämäkerrassaan. Kullervo Manner oli toiminut SDP:n kansanedustajana vuodesta 1910, eduskunnan puhemiehenä huhtikuusta 1917 alkaen, SDP:n puheenjohtajana kesäkuusta 1917 alkaen, Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana eli punaisen Suomen pääministerinä tammikuusta 1918 alkaen ja hänelle oli annettu diktaattorin valtuudet ainoana Suomen historiassa 3.4.1918.

Mannerin tuhoaminen oli hänen elämänikäisen puoluetoverinsa Otto Ville Kuusisen suunnittelema. Päällimmäiseksi selitykseksi Kuusisen menettelylle Lackman nostaa riidan puoluehistoriasta. Manner ja hänen puolisonsa Hanna Malm näyttivät syyttävän Leniniä ja bolševikkeja petoksesta ratkaisevalla hetkellä 1918. Lenin oli yllyttänyt suomalaiset sosialistit kapinaan tammikuussa, mutta jättänyt heidät yksin tehdessään rauhan Saksan kanssa Brest-Litovskissa 3.3.1918.

Elo-syyskuussa 1918 Moskovassa perustettu Suomen kommunistinen puolue oli muutaman sadan ihmisen joukko, joka koostui Suomesta epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen paenneista sosialisteista. Lackman käyttää paljon tilaa kuvaillessaan suomalaisten kommunistien keskinäisiä riitoja ja puhdistuksia Neuvostoliitossa heidän valmistellessaan aseellista kumousta Suomessa, Skandinavian maissa, Saksassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Suunnitelmat olivat rajuja, mutta toteutus ontui joka askeleella.

Suomessa toimiessaan Manner oli horjunut parlamentaarisen reformismin ja väkivaltaisen luokkataistelun välillä kuten pääministeriksi maaliskuussa 1917 noussut Oskari Tokoi. Kuusisen syytöksen mukaan Mannerilla eduskunnan puhemiehen tehtävä nousi päähän ja hän ”jäi ikuiseksi porvarillisen eduskunnan puhemieheksi”.

Mutta Neuvostoliitossa Mannerin linja oli jyrkän luokkataisteluhenkinen kommunisti. Manner toimi muun muassa suomalaisten punaupseerikurssien kutsuntatoimiston vetäjänä maailmanvallankumouksen edistäjän Kominternin johtotehtävissä.

Mikä teki Vampulan kirkkoherran pojasta Mannerista aseellisen vallankumouksen keulakuvan? Hän oli komea, hyvin ja jopa huolitellusti pukeutuva, innostava puhuja. Mutta hän ei näytä olleen strategi Kuusisen tapaan, ei toimeenpanija Valpas-Hännisen tapaan, vaan sanavalmis hyökkääjä, jopa jyrkkä herjaaja. Eikä hän näytä omanneen johtajan kykyä pitää joukkojaan koossa ja valitulla linjalla.

Käännekohdaksi Mannerin uralla muodostui elo-syyskuu 1917, kun hän puhemiehenä kieltäytyi hyväksymästä eduskunnan hajotuskäskyä ja yritti kutsua hajotetun eduskunnan koolle kahteen kertaan. Lokakuusta lähtien hän oli enemmän vallankumouksen kuin parlamentaarisen reformismin kannalla.

Lackmanin laaja (kahdelle palstalle pienellä fontilla painettu) teos on tervetullut lisä kohtalonvuosien 1917–1918 ymmärtämiseen. Sanaradikalismin seuraava askel oli aseisiin tarttuminen. Mutta vallankumous syö lapsensa, kirjaimellisesti. (MH)

 

Olli Kleemola, Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa sotavalokuvissa 1941–1945. Sigillum 2016. 335 s.

Sotahistoriassa on kaksi erilaista tasoa, yhtäältä taistelu ja sen takana oleva poliittinen todellisuus, ja toisaalta on arki ja inhimillinen sodan kokemus. Edellistä kuvaavat kartat, jälkimmäistä valokuvat. Mutta varsinkin sotakuvia on katsottava lähdekriittisesti. Kuvien aitous ja tarkoitus on analysoitava.

Sotakuvien kohteissa on kaksi erilaista ryhmää: omat ja vihollinen. Olli Kleemola analysoi väitöskirjassaan mielikuvaa, jota sotavankikuvien avulla pyrittiin luomaan ja rakentamaan Neuvostoliitosta, sen sotilaista sekä Saksan ja Suomen miehittämistä Neuvostoliiton alueista ja niiden asukkaista.

Toinen tarkastelukulma koskee sotapropagandaa: millaisia kuvia virallisilta kuvaajilta tilattiin, mitä julkaistiin, ja mitä jätettiin julkaisematta. Kolmas näkökulma on tavallisten sotilaiden ottamien kuvien piirtämä kuva vihollisesta.

Aineistoon on sadoista tuhansista kuvista seuloutunut noin 15 500 kuvaa. Ne Kleemola jaotteli neljään aihepiiriin: (1) sotavangit ja naissotilaat, (2) neuvostoliittolaiset kaatuneet sotilaat ja kuolleet siviilinaiset, (3) neuvostosotilaan ja neuvostohallinnon toiminnan jäljet ja (4) vallatut alueet ja niiden väestö.

Olli Kleemolan teos on vahva analyysi vakavasta aiheesta. Vanhat mielikuvat Venäjän kansanluonteesta jatkuvat vahvoina uudessa mediassa valokuvassa. Sodan tavoitteiden ja rintamatilanteen muutokset näkyivät kuvissa.

Teos on erinomainen kuvalukutaidon opas. Jokaisella kuvalla on tarinansa, eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Vasta taustatieto avaa kuvan todellisen informaation. Sota on rumaa eivätkä kuvat ole kaunista katseltavaa. Kuvaamatta jätetty aihe olivat omat tappiot, kaatuneet ja haavoittuneet.

Saksalaisten ja suomalaisten sotakuvien vertailu tekee teoksesta erityisen merkittävän. Osaltaan se kuvaa Saksan ja Suomen erityislaatuista yhteistyötä. Hitlerin Saksa tuhoutui toisessa maailmansodassa, mutta Suomi selvisi Saksan avulla, ja siitä huolimatta. (MH)

 

Mannerheimin vaikeudet

Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Siltala 2016. 288 s.

Martti Turtola: Mannerheim. Tammi 2016. 310 s.

Yllättävää kyllä, Suomen Marsalkka Gustaf Mannerheimin (1867–1951) elämästä ja toiminnasta löytyy tuoretta sanottavaa. Teemu Keskisarja on lähilukenut perheen kirjeenvaihtoa ja Haminan kadettikoulun asiakirjoja ja tarkentanut aiempaa tietoa. Martti Turtola ei kaiva uusia lähteitä, mutta punnitsee monien tutkimustensa antamalla kokemuksella Mannerheimin ratkaisuja. Kumpikin teos on lähinnä tutkielma vaikeasta luonteesta.

Mannerheimin isän Carlin liiketoimet ja pelaaminen johtivat umpikujaan, pakenemiseen ja Louhisaaren kartanon menettämiseen. Äiti kuoli varhain ja lapset jäivät sukulaisten armoille. Keskisarja katsoo kuitenkin, että Gustafin rikkeet koulussa ja erottaminen kadettikoulusta johtuivat enemmän hänen luonteestaan kuin kodin romahduksesta.

Gustafin käytös oli jatkuvasti huonoa, usein ala-arvoista, selittelyt kestämättömiä ja rahanpyyntökirjeet matelevia. Huikenteleva elämäntyyli oli kuin luistelua meren jäällä kohti avomerta. Kerta toisensa jälkeen Mannerheim putosi kylmään veteen, rannalta neuvojien ja kauempana kaartelevien kauhuksi. Mutta seikkailukertomusten sankarin tapaan hän selvisi ”kuin ihmeen kaupalla” mahdottomalta näyttävästä umpikujasta.

Avain Mannerheimin suuruuteen piileekin ehkä hänen kyvyssään selviytyä, päästä eteenpäin mahdottomalta näyttävässä tilanteessa, toimia päättäväisesti ankarassa paineessa. Kansallissankari hänestä tuli vasta talvisodassa 1939–1940. Mannerheimista tuli Suomen selviytymistaistelun symboli.

Kirjan ote ohenee lopussa, kun Mannerheimin ura etenee. Keskisarja raottaa Gustafin onnettoman, mutta ilmeisen lahjakkaan puolison Anastasia Arapovan näkökulmaa niin paljon, että hänestä tekee mieli tietää enemmän.

Martti Turtola on kirjoittanut elämäkerrat monista suomalaisista kenraaleista ja presidentti Rytistä. Hänen teoksensa on sarja esseitä, tutkielmia ja kommentteja Mannerheimin luonteenpiirteistä ja uran käännekohdista. Luettavuus olisi ehkä voittanut, jos asiat tuntevan tekijän pohdinnat olisi keskitetty valaisemaan Mannerheimin ratkaisuja johtajana eri tilanteissa eikä puettu niitä elämäkerran muotoon.

Turtolan teosta kannattaa lukea kynä kädessä, merkitä sivun laitaan huuto- ja kysymysmerkkejä ja jatkaa keskustelua hänen tietoisen provosoivista tulkinnoistaan. Otetaan yksi: oliko Mannerheim todella ”korvaamaton” jo keväällä 1918? Jos punaiset olisivat napanneet Mannerheimin Tampereen asemalla tammikuussa, olisiko laillinen hallitus hävinnyt vapaussodan ja kapina jäänyt kukistamatta? Pohjanmaalla oli kenraali Paul von Gerich organisoinut suojeluskuntia ja järjestänyt sotilaskoulutusta jo kuukauden ajan. Eikö esimerkiksi hänestä – eikä kenestäkään muuta – olisi ollut johtamaan hallituksen joukkoja ja Saksasta saapuneita jääkäreitä?

Mannerheimista tulee kirjoittaa kriittisesti kuten muistakin historian suurmiehistä. Jäämme edelleen odottamaan perusteellista tutkimusta Mannerheimin johtaman päämajan toiminnasta vuosina 1918 ja 1939–1945. Jos joku haluaa lukea vain yhden teoksen Mannerheimista, se on edelleen J. E. O. Screenin Mannerheim (Otava 2001). (MH)

 

Tarkka kartoitus suunnistuksen varhaisvaiheista

Kalle Rantala: Orienteerausta ja oijustusta. Suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900–1945. Suomen Suunnistusliitto 2016. 122 s.

Urheilumuseon erikoistutkijan Kalle Rantalan tutkimus esittelee suunnistuksen varhaisvaiheet 1900-luvun alusta sotavuosiin. Rantala tarkastelee suunnistuksen kehitystä osana suomalaista yhteiskuntaa. Suunnistus on kytkeytynyt niin kansalaistaitoja kehittämään pyrkineeseen järjestötoimintaan kuin sotilaskoulutukseen.
Teos ulottuu vuoteen 1945, jolloin Suunnistamisliitto aloittaa toimintansa itsenäisenä lajiliittona. Jo ennen tätä Suomessa oli suunnistettu vuosikymmeniä.

Venäjän vallan aikaisessa Suomen sotaväessä suunnistusopetusta annettiin erikoiskoulutusta saaneille sotilaille, joille opetettiin myös kompassin käyttöä. Kartanluku ja suunnistus kuuluivat Saksaan jääkäreiksi lähteneiden vapaaehtoisten koulutukseen ensimmäisen maailmansodan aikana. Itsenäisen Suomen armeijassa opeteltiin aluksi tiedusteluhiihtoa ja -juoksua. Maanpuolustuksen näkökulmasta suunnistuksenomaisten maastossa liikkumistaitojen kehittäminen oli luonnollisesti tärkeää.

Suunnistustaidon yleistymistä tuki 1910-luvulta alkaen osaltaan partioliike, jossa myös tytöt pääsivät opettelemaan maastossa liikkumista ja retkeilyä. Suojeluskunnista tuli Suomen itsenäistyttyä merkittävä suunnistustaitojen kehittäjä. Tiedusteluhiihto ja -juoksu kuuluivat suojeluskuntien urheiluohjelmaan. Tiedustelujuoksusta tulikin nopeasti varsin suosittu suojeluskuntaurheilun muoto.

Ensimmäisen urheiluseuran järjestämä suunnistuskilpailu käytiin 1923, kun Helsingin IFK piti kilpailut Kauniaisissa marraskuussa 1923 ruotsalaisen urheilutoimittajan Gösse Holmerin aloitteesta. Urheiluseurat eivät kuitenkaan vielä 1920-luvulla syttyneet suunnistukselle. Tilanne muuttui 1930-luvulla, kun muun muassa aikakauden tunnetuin urheilutoimittaja Martti Jukola ryhtyi tekemään suunnistuspropagandaa.

Ruotsinkielinen urheiluliitto SFI alkoi järjestää omia suunnistusmestaruuskilpailuja 1934, ja seuraavana vuonna Suomen Urheiluliitto perusti Tampereen Pyrinnön aloitteesta suunnistamisvaliokunnan. (Suunnistusta edelsivät nimityksenä orienteeraus, suunnistautuminen ja suunnistaminen.) Lajin kasvua tuki molempien liittojen aloittama koulutustyö. Suomenkieliseen koulutukseen tarjosi erinomaiset mahdollisuudet 1937 valmistunut Vierumäen urheiluopisto maastoineen.

Suunnistuksesta kasvoi ylioppilasurheilun suosituin laji 1930-luvun lopulla. Suomen Akateeminen Urheiluliitto otti lajin ohjelmaansa 1934, ja maanpuolustushenkisessä ilmapiirissä harrastajamäärä kasvoi nopeasti. Akateemisiin kisoihin osallistui runsaasti myös naisylioppilaita. Suunnistusta harrastettiin lisäksi jonkin verran puulaakiurheiluna. Mikäli Helsingissä olisi voitu pitää vuoden 1940 kesäolympialaiset, niin varsinaisen olympiaohjelman ulkopuolella samaan aikaan kisojen kanssa olisi järjestetty suuren kansainväliset suunnistuskilpailut.

Sotavuosina suunnistamistaidot olivat tarpeen etenkin tiettömissä korpimailla liikkuneille taistelijoille. Suunnistus oli myös laajalti harrastettu rintamaurheilun muoto. Sotilaspojat kilpailivat kotirintamalla omissa kisoissaan.
Suunnistusta vaikeutti pitkään se, että kannettavat kompassit olivat heikosti toimivia kuivakompasseja. Suurikokoiset nestekompassit soveltuivat käytettäväksi esimerkiksi laivoissa. Tuomas Vohlosen 1930-luvun alussa patentoima pienikokoinen nestekompassi helpotti oleellisesti suunnistamista maastossa. Vohlosen 1936 perustama Oy Suunto jatkaa edelleen toimintaansa. Rantala kertoo myös suunnistuskenkien ja -vaatteiden varhaisvaiheista.

Uuden lajin nopea kasvu herätti jonkin verran vastustusta 1930-luvun lopulla. Maanviljelijät ja metsästäjät karsastivat suunnistajia sekä retkeilijöitä. Suunnistajat pyrkivät kuitenkin lajin järjestelmällisen kilpailutoiminnan varhaisvaiheista sovittamaan tarpeensa yhteen muiden metsänkäyttäjien kanssa, mikä ehkäisi jyrkän vastakkainasettelun syntymisen.
Teoksen kuvituksena on runsaasti karttoja, joiden kehityksestä lukija saa yleiskuvan. Kirjan kuva-aineisto on muutoinkin edustava. Mukana on myös tukku harvinaisia värikuvia sota-ajalta.

 

Suomen ensimmäinen naisministeri oli tahtonainen

Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 176 s.

Miina Sillanpää kuului Suomen ensimmäiseen eduskuntaan ja oli maan ensimmäinen naispuolinen ministeri. Professori Aura Korppi-Tommola käy läpi Miina Sillanpään 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaistussa teoksessa päähenkilön elämänvaiheet läpi temaattisesti.

Sillanpäälle (1866–1952, alkujaan Vilhelmiina Riktig) tärkeitä asioita olivat muun muassa naisten oikeudet, tasa-arvo, lastensuojelu ja osuustoiminta. Hän aloitti yhteiskunnallisen uransa palvelijattarien ja kotitaloustyötä tekevien aseman parantamispyrkimyksistä 1890-luvun lopussa.

Sillanpää lähti mukaan työväenliikkeeseen, jossa hän kuului maltillisiin toimijoihin. Hänen ajatteluunsa vaikuttivat myös fennomania ja ajan nationalistiset virtaukset. Sillanpää otti etäisyyttä radikalisoituvaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen syksyllä 1917. Olikin luontevaa, että hän kuului puoluetoiminnan uudelleenkäynnistäjiin itsenäisyyden alkuvuosina.

Temaattisen lähestymistavan vuoksi päähenkilön vaiheet tulevat esitetyksi osin hajanaisesti. Sillanpään valinta ministeriksi 1926 jää hiukan ylimalkaisen esittelyn varaan. Sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitusta johtanut pääministeri Väinö Tanner oli hänen esimiehensä myös Osuusliike Elannossa, mikä osaltaan lienee edesauttanut valintaa.

Sillanpää henkilönä jää teoksessa etäiseksi. Tekstin perusteella hänestä välittyy reformien avulla yhteiskuntaa kehittämään pyrkineen tahtonaisen kuva. Sillanpää oli valmis tekemään yhteistyötä myös porvarillisten naispoliitikkojen kanssa, mistä radikaalimmat toverit arvostelivat häntä.

Miina Sillanpään elämäkerta kertoo myös suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta 1870-luvulta 1950-luvulle. Kiertokoulua ja Jokioisten tehtaankoulua käynyt Sillanpää työskenteli ensin tehtaassa Jokioisilla. Hän lähti palvelijattareksi Porvooseen ja edelleen Helsinkiin. Sillanpää kykeni luomaan merkittävän yhteiskunnallisen uran, jonka näkyvimpinä ilmentymänä ovat edelleen ensi- ja turvakodit.

Ensimmäisen eduskunnan 19 naisesta Sillanpää vaikutti pisimpään poliittisessa elämässä. Hän toimi viimeisimmät 12 eduskuntavuottaan 1936–1948 muun muassa ikäpuhemiehenä. (JK)

Miina Sillanpää -seuran kotisivut. 

 

Saksa ja Suomi 1918

Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä: Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2016. 432 s.

Suomen itsenäisyysmiehet olivat jo maailmansodan alusta 1914 lähtien rakentaneet sen varaan, että Suomi ei pääse eroon Venäjästä ilman ulkopuolista tukea eli se voi tapahtua vain Venäjän vihollisen Saksan avulla. Saksan poliittisesta tuesta ja sotilaallisesta avusta oltiin valmiita maksamaan sen varmistamiseksi tarvittava hinta.

Aluksi toivottiin Saksan maihinnousua ja valmistauduttiin sitä tukemaan. Tämä oli päävaihtoehto suomalaisten sotilaallisissa suunnitelmissa vielä loppukesästä 1917. Saksaan sotilaskoulutukseen helmikuusta 1915 alkaen lähteneet vapaaehtoiset, joista muodostui Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27, oli tarkoitettu nimenomaan tukemaan saksalaisten maihinnousua.

Asetelma muuttui marraskuun alussa 1917, kun rauhaa luvanneet bolševikit kaappasivat Leninin ja Trotskin johdolla vallan Pietarissa ja Suomi katkaisi samana päivänä valtioyhteyden Venäjään. Suomesta esitettiin useita viralliseksi tulkittuja avunpyyntöjä Saksalle syksyllä 1917 ja alkuvuodesta 1918. Saksan reaktiota avunpyyntöihin mutkisti Venäjän ja Saksan aselepo ja rauhanneuvottelut, jotka alkoivat joulukuussa 1917 ja johtivat helmikuun tauon jälkeen Brest-Litovskin rauhansopimukseen 3.3.1918.

Saksan ulkoministeriö ja sotilasjohto olivat eri mieltä Suomen avunpyyntöihin vastaamisesta, mutta kun näytti siltä, että länsivallat olivat muodostamassa uutta rintamaa Jäämeren rannikon suunnasta, he päättivät lähettää Suomeen retkikunnan, tai oikeammin kolme.

Ahvenanmaalle rantautui amiraali Hugo Meurerin johtama Saksan keisarillisen laivaston osasto 5.3.1918. Se teki tyhjäksi Ruotsin yrityksen vallata Ahvenanmaa.

Hankoon saapui kenraali Rüdiger von der Goltzin johtama Itämeren divisioona 3.4. Siihen kuului noin 9 000 miestä, jotka etenivät Tammisaaren ja Karjaan kautta Länsi-Uudenmaan läpi ja vapauttivat Helsingin 13.4. punaisista vallankumousjoukoista. Joukot kohtasivat laillisen hallituksen joukot Hämeenlinnassa.

Loviisaan nousi maihin eversti Otto von Brandensteinin komentama noin 3 000 sotilaan muodostama osasto 7.4. Se osallistui merkittävästi taisteluun Lahdesta, joka ratkesi huhtikuun lopussa.

Hentilöiden teoksen mukaan saksalaisten maihinnousu punaisten selustaan varmisti valkoisten voiton ja lyhensi sisällissodan taisteluja viikoilla, jopa kuukausilla. Saksalaisia sotilaita menehtyi yli 500. Heitä vastaan taistelleita punaisia menehtyi noin 1 700 eli noin kolmannes kaikista kaatuneista punaisista. Suomessa on nelisenkymmentä saksalaisten sotilaiden hautaa, joista noin 30 hautapaikalla on vuoden 1918 muistomerkki.

Teoksessa on monia syventäviä henkilökuvia alkaen Rüdiger von der Goltzista ja ulottuen mm. Venäjän armeijasta Saksan palvelukseen siirtyneeseen ja Suomen sotaministeriksi ja sotaväen päälliköksi päätyneeseen everstiluutnantti Wilhelm Thesleffiin ja ”kaksinkertaiseen aseveljeen” Nikolaus von Falkenhorstiin.

Marjaliisa ja Seppo Hentilän teoksen ansio on kuvata Suomeen tulleiden saksalaisten sotilasosastojen taustat, taistelut ja niiden jälkeinen puolen vuoden elämä Suomessa. Erityisen ansiokasta on tuoda esiin, kuinka saksalaiset ja suomalaiset kohtasivat toisensa arjessa. Hiukan vanhakantaiseen tapaan tekijät sivuuttavat punaisen vallankumouksen, mikä oli Saksan intervention pyytämisen ja toteuttamisen tärkeä syy. Spekulatiivinen pohdinta siitä, miten ”Suomi pelastui Saksan avulta”, saa myös turhan suuren painon, kun historia on täynnä muitakin toteutumattomia vaihtoehtoja.

Saksa romahti loka-marraskuussa 1918, sen joukot antautuivat ja sielläkin koettiin epäonnistunut vallankumousyritys. Maailmansodan voittajien vaatimuksesta viimeiset saksalaiset sotilaat lähtivät Suomesta 16.12.1918. (MH)

 

Rony Smolar & Adiel Hirschovits. Makkabi. Helsingin juutalaisen urheiluseuran historia. Kirjokansi 116. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 271 s.

Vuonna 1906 perustettu Helsingin Makkabi on tiettävästi maailman vanhin keskeytyksettä toiminut juutalainen urheiluseura. Makkabi toimi vuoteen 1932 saakka nimellä Stjärnan. Nykyinen nimi viittaa Juudas Makkabialaiseen, joka oli yksi Palestiinan alueella 168 vuotta eaa. puhjenneen juutalaiskapinan johtajista.

Seuran vaiheet nivoutuvat kiinteästi suomenjuutalaisten historiaan. Makkabilla on ollut merkittävä asema Helsingin juutalaisnuorison kasvattajana. Makkabin perustamisvuonna Helsinkiin valmistui myös synagoga. Seurakunnan johto suhtautui aluksi kielteisesti nuorten ajamaan ”muskelijuutalaisuuteen”. Jyrkimmän tulkinnan mukaan urheilu ei kuulunut juutalaisille lainkaan.

Vanhempi väki vakuuttui kuitenkin vähitellen urheiluseuran mahdollisuuksista kiinteyttää ja vahvistaa juutalaisyhteisöä. Stjärnanin / Makkabin toiminta liittyi juutalaiseen nationalismiin, sionismia. Toisaalta se lähti halusta liittää juutalaisyhteisö osaksi muotoutumisvaiheessaan ollutta suomalaista yhteiskuntaa.

Makkabin historiateoksen suurin ansio on se, että se liittää seuran vaiheet kiinteäksi osaksi Suomen juutalaisyhteisön historiaa. Teoksen lukemalla saa yleiskuvan juutalaisuudessa Suomessa etenkin 1800-luvun lopulta 1940-luvulle saakka. Smolar ja Hirschovits liittävät seuran myös juutalaisten kansainvälisen Makkabi-urheiluliikkeen vaiheisiin.

Seura suurimmat menestyksen vuodet ajoittuvat 1920–1930-luvuille. Tunnetuimpia seuraan kuuluneita urheilijoita ovat vuoden 1924 joukkuejuoksun olympiavoittaja Elias Katz, maajoukkuejalkapalloilija Roni Porokara ja jääkiekkoilija Kim Hirschovits. Porokara ja Hirschovits kuuluivat seuraan juniorivuosinaan.

Teos on sujuvaa luettavaa, mutta rakenteeltaan valitettavan sirpalemainen. Samat asiat toistuvat tekstissä useaan otteeseen. Aineiston jaksottaminen pääosin kronologisesti olisi tuonut ryhtiä teokseen. Henkilöesittelyt ja seuran jäsenten saavutukset saavat väljän taiton vuoksi suhteettoman paljon tilaa. Komea kuva-aineisto tuo puolestaan kirjaan ilmeikkyyttä. (JK)

 

Suomi-kuvan tekijöitä 1800-luvulla

Suomi 19:llä vuosisadalla suomalaisten kirjailijain ja taiteilijain esittämä sanoin ja kuvin. G. W. Edlund 1898, 2. painos. Uusintapainos Pekka Tuomikoski (toim.) Suomi 1800-luvulla. Juttuapaja, wanhatkirjat.fi, 2014.

Leo Mechelinin aloitteesta julkaistu ja hänen päätoimittamansa Suomi 19:llä vuosisadalla -teos valottaa monipuolisesti suomalaisten ja erityisesti suomalaisen kulttuurieliitin käsityksiä Suomesta 1800-luvun lopussa. Teos oli tarkoitettu myös ulkomaiselle lukijakunnalle. Sen ensimmäinen painos valmistui 1893 ja toinen 1898.

Teoksen ruotsinkielinen painos oli 6 600 kappaletta. Ruotsissa teosta myytiin nopeasti 2 500 kappaletta. Suomenkielinen painos oli 2 500, venäjänkielinen 530, saksankielinen 400 sekä englannin- ja ranskankieliset 300. Teoksen saivat lahjaksi sekä Aleksanteri III että Nikolai II.

Kirja esittelee Suomen kokonaisena kansakuntana, joka koostuu omaleimaisista maakunnista ja heimoista. Vielä keskeisempää on Suomen kuvaaminen valtiona. Teos alkaa Zacharias Topeliuksen Suomen kansaa ja maata käsittelevällä osuudella. Valtiollisista oloista kirjoitti Mechelin. Hän arvosteli kuvauksensa loppupuolella alkanutta venäläistämistä, joka oli herättänyt levottomuutta suuriruhtinaskunnassa.

Teos esittelee Suomen tiedettä ja kulttuuria monipuolisesti. Sen kuvituksesta vastasivat aikansa tunnetuimmat taiteilijat.  Kirjan loppuun sisältyy Pirkko Leino-Kaukiaisen teoksen historiallisiin yhteyksiinsä sijoittava artikkeli ”Suomi 19:llä vuosisadalla – kansallisteos. Suomi – mikä maa?”.

 

Helsinki 1914–1918

Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918. Toimittanut Jarmo Nieminen. Helsingin kaupungin tietokeskus, Gummerus Kustannus Oy 2015. 526 s.

Teoksen pääkohteena ovat Helsingin sotasurmat ensimmäisen maailmansodan, vallankumouksen ja sen kukistamiseksi käydyn sisällissodan ajalta. Vuosina 1917 ja 1918 Helsingissä surmattiin lähes 700 ja vankileireillä menehtyi 1 600 ihmistä. Kevättalvella 1918 Helsinkiin myös haudattiin satoja muilla rintamilla kaatuneita punakaartilaisia ja Venäjän armeijan sotilaita. Matrikkelit ja hakemistot on koottu sadan sivun mittaisena selkeisiin kokonaisuuksiin.

Sotasurmille luodaan taustaa artikkeleissa, joiden ryhmittelyille on annettu otsikot: Helsinki maailmansodassa, Sota Helsingissä, Helsingin vankileirit ja Sodan arvet. Teos on uusiin lähteisiin perustuva sotasurmien perusteellinen kooste. Sen ansiot ovat runsaissa yksityiskohdissa ja lähdekritiikissä.

Näkökulmia Helsinkiin ensimmäisessä maailmansodassa saa myös Samu Nyströmin väitöskirjasta ”Poikkeusajan kaupunkielämäkerta. Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918” (Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta 2013, 367 s.) ja Laura Kolben ja Samu Nyströmin kirjoittamasta ja Gunnar Lönnqvistin valokuvia sisältävästä suurelle yleisölle suunnatusta teoksesta ”Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota” (Minerva, 2008, 3. painos 2014, 177 s.).

 

Asutustoiminnan mikrohistoriaa Lapinlahdelta

Hannu Heikkilä. Evakosta pienviljelijäksi. Kirjeitä ja arkielämää Anni ja Yrjö Mureen asutustilalla Lapinlahden Alapitkällä vuosina 1944–1974. Väärnin pappilan julkaisuja 18, 2016.

Karjalaisten sijoittuminen uusille asuinsijoilleen jatkosodan jälkeen on kuvattu osana jälleenrakennusvuosien menestystarinaa, jonka perusta oli maaseudulla toteutettu asutustoiminta. FM Hannu Heikkilän Jyväskylän yliopistossa tarkastettuun pro gradu -työhön pohjautuva Evakosta pienviljelijäksi osoittaa syntyjään salmilaisten Mureen sisarusten kirjeenvaihtoon tukeutuen, että tämä käsitys on vähintään nostalgian värittämä.

Erityisen hankalana sopeutumisen kokivat monet karjalan kieltä puhuneet rajakarjalaiset, joita erotti kantaväestöstä myös ortodoksinen uskonto. Heihin kuuluivat myös Lapinlahden Alapitkältä asuntoviljelystilan saaneet Mureen sisarukset Yrjö ja Anni, jotka olivat joutuneet lähtemään Salmin Kirkkojoelta. Yrjö ja Anni kävivät tiivistä kirjeenvaihtoa muualle Suomeen asettuneiden sisarustensa kanssa.

Maaseudulla kaikkein hankalin vaihe koettiin heti sotien jälkeen, kun karjalainen maaseutuväestö odotti pääsevänsä uusille tiloilleen ja savolaiset pelkäsivät menettävänsä maitaan asutustoimintaan. Karjalaiset joutuivat lisäksi asumaan kantaväestön omistamissa rakennuksissa, mikä osaltaan aiheutti jännitteitä. Ilmapiiri alkoi lientyä karjalaisten saatua maata ja löydettyä paikkansa kyläyhteisössä.

Heikkilän teos kertoo havainnollisesti ja elävästi pienviljelijän arjesta. Se taustoittaa myös pienviljelyksen katoamista Suomesta ja samalla Veikko Vennamon johtaman Suomen Pientalonpoikien Puolueen (SPP) historiaa. Yrjö Mure kuului SPP:n ja myöhemmin Suomen Maaseudun Puolueen aktiiveihin Lapinlahdella.

Teksti on pääosin sujuvaa asiaproosaa. Paikoitellen teoksesta puskee läpi opinnäytemäisyys, joka ilmenee toistuvina viittauksina teoriapohjaan ja graduille ominaisena alleviivaavana todisteluna. Tältä osin teosta olisi voinut toimittaa hiukan enemmän. Teoksen alussa on hyvä yhteenveto siirtokarjalaisuuteen liittyvästä tutkimuksesta ja asutustoimintaan koskevista käsitteistä.

Kuvitus täydentää hyvin kirjaa. Perusilmeeltään asialliseen teoksessa on turhaan käytetty kolmenlaista toisistaan huomattavasti poikkeavaa kirjasinta, joista etenkin kirjalainauksiin valittu on turhan koukeroinen.

Mureen tila muuttui kesäasunnoksi 1970-luvulla ja autioitui kokonaan lapsettomien sisarusten kuoltua 1980-luvulla. Se on toiminut Suomen Asutusmuseona vuodesta 2000 lähtien. Tila on Suomen ainoa museoitu asutustila. (JK)

Hannu Heikkilän tutkimuksen voi tilata osoitteella info@vaarninpappila.fi hintaan 30 euroa ja postitettuna 37,50 euroa.

Linkit:

Suomen Asutusmuseon esittely.

Hannu Heikkilan pro gradu -tutkielma ”HÄNEN AMMATTILOIL EI JUURI HELPOL PIÄ ELÄ” Evakkouden, siirtokarjalaisuuden ja asutustilallisuuden määrittämä Mureen sisarusperheen elämäntapa Lapinlahden Alapitkällä 1944–1974. 

 

Oopperanjohtajan kolme elämää

Juhani Koivisto: Alfons Almi. Elämäntarina viidessä näytöksessä. Aurinko kustannus 2016. 279 siv.

Suomessa on vain yksi täysimittainen ooppera- ja balettitalo. Omaa rakennusta alettiin kaavailla, kun Kotimainen ooppera perustettiin 1911. Väliaikaiseksi tilaksi osoitettiin venäläisen valtionteatterin 1879 rakennettu talo Bulevardin ja Annankadun kulmassa. Se jäi itsenäistymisen yhteydessä Suomelle 1917. Aleksanterin teatteri oli alusta lähtien liian pieni ja uutta taloa alettiin heti suunnitella. Lopulta oopperatalo valmistui Töölönlahden rannalle 1993. Rakennushankkeen sitkein ajaja Alfons Almi oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin 86-vuotiaana. Harjannostajaisissa hän ehti olla. Pieni näyttämö on nimetty Almi-saliksi.

Alfons Almin elämäntarina on tärkeä ja kiinnostava luku Suomen kulttuurihistoriaa. Orpopoika Alfons Alm kasvoi lastenkodissa ja aloitti työt renkinä 13-vuotiaana. Ura lähti nousuun, kun hän pääsi ensin maanviljelys- ja sitten meijerikouluun. Valion milkkimestarina toimiessaan hän aloitti laulamisen Suomen Laulussa. Meijerinjohtajana hän toimi Vaasassa ja Sortavalassa, jossa hän lauloi ensimmäisen oopperaroolinsa Carmenin Don Josén 1931. Solistikiinnityksen Suomalaiseen oopperaan Alm sai kaksi vuotta myöhemmin. Nimen Almi hän otti 1934.

Talvisodan Almi aloitti kersanttina ”Stadin peestossa” eli kenttätykistörykmentti neljän toisessa patteristossa. Hän osoitti suurta taitoa ja rohkeutta niin talvi- kuin jatkosodassakin haavoittuen konekiväärin luodista jalkaan. Toukokuussa 1943 vänrikiksi ylennyt Almi kutsuttiin 18. divisioonan komentajan kenraali Aaro Pajarin henkilökohtaiseksi adjutantiksi. Sodan aikana hän esiintyi viihdytyskiertueilla.

Sodan jälkeen ura jatkui solistina oopperassa. Hänet kiinnitettiin oopperan talouspäälliköksi, apulaisjohtajaksi ja lopulta pääjohtajaksi. Juhani Koivisto kuvaa myös suoraviivaisen mutta tuloksekkaan johtamistyylin ja balettitanssija Doris Laineen kanssa solmitun avioliiton herättämät reaktiot. Almin näkyvin saavutus oli oopperan oman orkesterin perustaminen. Jäätyään eläkkeelle 1971 hän jatkoi Oopperatalosäätiön toiminnanjohtajana vuoteen 1988.

Ooppera on eliittitaidetta vain samassa mielessä kuin NHL jääkiekossa: alan parhaat kyvyt esittävät parasta osaamista. Aidon taiteen ymmärrys ja arvostus eivät katso yhteiskuntaluokkaa, mistä kertoo maamme kuorojen ja musiikkiopistojen määrä ja taso. Ooppera on tavoitellut ja tavoittanut suurta yleisöä jo vuosikymmeniä, aikaisemmin junalla tehdyillä kiertueilla ja vierailuilla, nykyisin myös digitaalisin keinoin. Suomen pienissä oloissa ei oopperataloa olisi kuitenkaan rakennettu eikä talo pysyisi pystyssä ilman valtion tukea.

Suomen Kansallisoopperan päädramaturgi Juhani Koivisto on kuvannut Alfons Almin taistelut elävästi ja kriittisesti. Taidelaitoksen sisäiset kiistat hän tuntee ja osaa suhteuttaa niiden merkityksen.

 

Kansanvalistusta ja ”trollien” torjuntaa

Pentti Kokko: Tuntematon kansakoulunopettaja. Taavi Kokko Luumäeltä Ruskealaan 1865–1907. Omakustanne 2016. 464 sivua.

Laatokan pohjoispuolella sijaitsevassa Ruskealassa toiminut kansakoulunopettaja Taavi Kokko oli raittiusmies, maa- ja meijerimies, kirkkoväärti, kunnallis- ja suomalaisuusmies. Kaiken aikaa hän oli sanomalehtien kirjeenvaihtaja. Suomi nousi, kun miltei joka kylään tuli intomielinen ja monitoiminen opettaja karkottamaan tietämättömyyttä ja vanhoillisuutta. He kannustivat nuoria avartamaan maailmankuvaansa ja rakentamaan isänmaata. Kirjan alussa kuvataan Taavin kivistä tietä Luumäeltä Sortavalan seminaariin.

Pentti Kokko on dokumentoinut tarkasti isoisänsä Taavin elämän ja työn alkupuolen. Arjen rakentumisen ja aatteiden viriämisen kuvaus on mikrohistoriaa parhaimmillaan. Kiitos kuuluu tekijälle myös lähdeviitteistä ja henkilöhakemistosta, joista on iloa monille samojen seutujen, alojen ja aikojen tutkijoille.

Kirjassa kerrotaan myös yli sadan vuoden takaisista ”trolleista” eli tietoisen väärän tiedon levittäjistä. Taavi Kokko kirjoitti Laatokka-lehteen keväällä 1899:

”Kansankiihottajia liikkuu Ruskealassa. Ahkerin valheiden levittäjä on laukkuryssä Harju-Risto, joka on kotoisin sydän-Venäjältä. Talosta taloon kulkee hän, ja kertoo rahvaalle, että ’kohta tulee Suomessa voimaan Venäjän laki’, jonka mukaan ensinnä tapahtuu uusi maanjako, jossa kaikille irtolaisille annetaan omaa maata ja herroilta otetaan pois heidän suuret palkkansa ja siitä syystä kaikki ’herrat’ ovat vihoissaan uudelle asetukselle.”

Edelleen Taavi Kokko tiesi kertoa, että ”yksinkertainen kansa herkästi uskoo kaikenlaisia huhuja mieluummin kuin järkevää puhetta”. Hän varoitti myös niistä ”kolmesta muukalaisesta, jotka Ruskealassa tätä nykyä kiertävät talosta taloon muka kerjäten. Ummikkovenäläisiä ovat olevinaan, mutta kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka ovat kuulleet heidän suomea puhuvan”. Huhujen levittäminen oli lähtöisin kenraalikuvernööri Bobrikovista ja ne olivat osa venäläisten psykologista sodankäyntiä suomalaisuutta puolustavan kansalaismielipiteen hajottamiseksi.

Kirjaa voi tilata Pentti Kokko, 050 568 0566, pentti.o.kokko@gmail.com

 

Pertti Rajala. Työväenjohtaja Eetu. Kertomus Eetu Salinin elämästä. Kansan Sivistysrahasto. 2016.

Satakunnan maakuntajohtaja Pertti Rajala on kirjoittanut lyhyen elämäkerran työväenliikkeen alkuaikojen vaikutusvaltaisimpiin poliitikkoihin kuuluneesta Eetu Salinista (1866–1919). Rajalan tiivisti kuvaamat Salinin elämän varhaisvaiheet kertovat pohjasta, jolle varhaiset vasemmistolaiset toimintansa rakensivat. Monien työväenliikkeen vaikuttajien tapaan hän sai ensimmäiset kosketuksensa järjestötoimintaan nuorisoseurassa ja wrightiläisessä työnväenliikkeessä. Omat kokemukset ja havainnot yhteiskunnan eriarvoisuudesta suuntasivat kuitenkin radikaalimpaan toimintaan.

Sosialistiset opit omaksuttuaan suutari Eetu Salin oli työväenliikkeen tunnetuin puhuja voiman vuosinaan 1800-luvun alussa ja 1900-luvun ensikymmenellä. Hän sai vaikutteita Ruotsissa 1890-luvun puolivälissä. Salin esitti kansanomaisesti muotoiltuja radikaaleja vaatimuksia, mutta hyväksyi ainoastaan parlamentaarisen ja kunnallisen toiminnan sekä ammattiyhdistystoiminnan keinoina parantaa työväestön asemaa.

Salin asettui Poriin 1902. Pitkälti hänen ansiostaan sosiaalidemokraatit saivat peräti kymmenen kansanedustajaa Turun läänin pohjoisesta vaalipiirin 17 paikasta ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Valittujen joukossa oli Väinö Tanner, jonka Salin oli pyytänyt Poriin perustetun Sosialidemokraatti-lehden toimittajaksi. Ehdokkuudesta kieltäytynyt Salin ei kuulunut valittuihin. Hänen ja Tannerin välille syntyi ystävyysside, joka kesti Salinin elämän loppuun. Esteeksi ei noussut edes Salinin poliittista toimintaa haitannut alkoholismi ja Tannerin täysraittius.

Rajalan kirjasta piirtyy esiin Salinin agitaation voima, joka toi työväenliikkeen kannattajia ja loi mahdollisesti katteettomia odotuksia. Porvarien silmissä rajut esiintymiset tekivät Salinista yhden vihatuimmista sosialisteista. Eetu Salinin puheisiin antoi sanastoa ja kaikupohjaa isän hengellisen herätyksensä jälkeen harjoittama ankara kristillinen kasvatus.

SDPn puoluekokouksessa marraskuun lopussa 1917 Salin koetti turhaan estää puolueen siirtymisen vallankumoukselliselle linjalle. Hän ei halunnut ”lähteä taisteluun, jota yrittävät aikaansaada puolueeseen juuri liittyneet ja aatteesta mitään tietämättömät joukot”.

Salin oli erityisen katkera vuoden 1905 suurlakon aikoihin työväenliikkeeseen liittyneille marraskuun herrassosialisteille, jotka veivät sosiaalidemokraattisen puolueen luokkataistelua ja vallankumouksellisuutta korostaneelle linjalle. Hänelle esimerkiksi Kullervo Manner ja Yrjö Sirola olivat ”papinpoikia ja -vävyjä”.

Salin suostui Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -julkaisun päätoimittajaksi velvollisuudentunnosta, mikä koitui hänen kohtalokseen. Hän onnistui piileskelemään heinäkuuhun 1918 asti, minkä jälkeen edessä oli valtiorikosoikeus. Salin sai kuolemantuomion, joka muutettiin kymmenen vuoden kuritushuonetuomioksi. Hänen terveytensä ei kestänyt vankilaoloja.

Salin kuoli vankilassa 6.4.1918. Hänen hautajaisistaan 17. huhtikuuta 1918 muodostui työväenliikkeen ensimmäinen joukkovoiman näyte sisällissodan jälkeen. Kulkueeseen osallistui 5 000 ihmistä ja sitä seurasi jopa 30 000 henkilöä. Yhden muistopuheista piti SDP:n puheenjohtajaksi joulukuussa 1918 valittu Väinö Tanner, joka rinnasti Salinin herättäjänä Aleksis Kiveen. Kommunistit tulkitsivat Salinin olleen radikaalimpi toimija ja näkivät SDP:n pyrkivän omimaan hänet marttyyrikseen.

Selkokielisten kirjojen kirjoittajana tunnetun Rajalan ilmaisu on täsmällistä ja analyyttistä. Teksti ilmentää arvostusta kohdehenkilöä kohtaan, mutta siihen sisältyy myös perusteltua kritiikkiä. Niteen aloittaa Salinin vankila-aikanaan kirjoittaman Tyrmässä-teoksen näköispainos, joka sisältää runoja ja kirjoituksia. Vuonna 1909 ilmestyneen kirjan mielenkiintoisimpia tekstejä ovat ajankohtaisia tapahtumia käsittelevät suorasanaiset tekstit. Salin kirjoittaa muun muassa vankilaoloista, joita hän arvostelee ankarasti vankeinhoitohallitukselle kirjoittamassaan valituskirjeessä. (JK 7.4.2016)

 

Salaista jääkäripostia – näyttely ja kirja

Tuomas Hoppu: Jääkärit Saksan tiellä. Jääkäreiden tarina kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. Postimuseo 2016. 265 s.

Salaista jääkäripostia -näyttely. Tampereen museokeskus Vapriikissa sijaitseva Postimuseo. Auki 18.3. 2016–19.3.2017.

Näyttely kertoo ensimmäisen maailmansodan aikana Suomesta vapaaehtoisina Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneistä miehistä kirjeiden ja päiväkirjojen avulla. Esillä ovat lähdön syyt, leirielämä, koulutus jääkäreiksi, taistelutehtävät ja odottelu Saksan itärintamalla sekä salainen kirjeenvaihto jääkärien ja läheisten välillä. Nähtävänä on harvinaista esineistöä yksityiskokoelmista ja koettavana lisättyä todellisuutta, rfid-soittimia, animaatiota ja filmiä.

Näyttelyn käsikirjoitus pohjautuu tutkija, filosofian tohtori Tuomas Hopun kirjoittamaan kirjaan ”Jääkärit Saksan tiellä”.  Kirja ei ole näyttelyluettelo, vaan perusteellinen, alkuperäisaineistoon perustuva tutkimus ja kuvaus jääkäreiden vaiheista. Erityisesti tulevat esille jääkäreiden tuntemukset raskaan palveluksen ja monien huolien keskellä. Kirjassa valotetaan myös venäläisten jääkäriliikkeeseen kohdistamia vastatoimia sekä jääkäreiden puolilaillista asemaa Suomessa maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Mukana on myös partiolaiskurssin hajaantumisen, Saksassa vankileireille joutuneiden jääkäreiden ja viimeisenä kotiin palanneiden miesten aineistoa.

Jääkärien kirjeet kulkivat salaisia reittejä pitkin, yleensä Tukholman kautta. Kirjeiden sisältö tarkastettiin Tukholmassa, jotta ne eivät sisältäneet jääkäriliikkeelle vahingollista tietoa. Jääkäreiden kirjeet ja päiväkirjat valottavat hyvin vapaaehtoisjoukon mielialoja. Olot Saksassa olivat rankat, koulutus ja kuri olivat kovia. Kotiväelle oli tärkeintä saada tieto, että lähettäjä oli vielä elossa. Jääkäreille puolestaan yhteydenpito läheisten kanssa oli jaksamisen kannalta elintärkeätä. (MH)

 

Ove Enqvist ja Johanna Pakola (toim.), Suomenlahti Pietarin suojana. Docendo 2016. 323 s.

Venäjä loi 1900-luvun alussa vahvan puolustusjärjestelmän Suomenlahden rannikolle, Saaristomeren ja Ahvenanmaan saariin sekä Viron saaristoon ja lisäksi mantereen puolelle Helsinkiin, Tallinnaan ja Viipuriin. ”Suomenlahti Pietarin suojana” on Suomen lisäksi Virosta ja Venäjältä tulleiden 16 kirjoittajan yhteistyön erinomainen tulos. Teos kuvaa kattavasti Pietarin Suuren merilinnoituksesta lähtenyttä kehitystä, joka johti Krimin sodan jälkeen Venäjän rannikkopuolustuksen laajentamiseen.

Teoksen erityinen ansio on suuren strategisen kuvan, laivojen ja aseiden kehityksen sekä merisota-ajattelun muutosten yhdistäminen linnoitusten rakentamisen ja toiminnan yksityiskohtiin. Eri linnoitusten synty ja toiminta saavat yksityiskohtaisen kuvauksen: edellä mainittujen paikkojen lisäksi Kronstadt, Ino, Mäkiluoto, Lappohja ja Russarö. Mukana on myös ensimmäisen maailmansodan kauppa- ja miinasodan, sekä meritaistelujen ja merilentoaseen kuvauksia Itämerellä.  Teoksen monet kuvat ja kartat täydentävät ja syventävät kokonaiskuvaa. (MH 5.3.2016)

 

Marko Paavilainen: Murhatut veljet. Valter, William ja Ivar Thomén elämä ja kuolema. Siltala 2016. 280 s.

Kokeneen historioitsijan Marko Paavilaisen lähdekriittisen tarkka teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kuvataan Thomén veljesten perhe-, opiskelu- ja työhistoria vuoteen 1918 mennessä. Valter ja Ivar olivat jo maankuuluja arkkitehteja ja Walterilla oli oma metsätoimisto.

Toinen osa kuva yksityiskohtaisesti 35–43-vuotiaiden veljesten lähdön tammikuun lopussa Kirkkonummen Medvastön saarelta rekikyydillä yhdessä neljän muun miehen kanssa. Heidän tavoitteensa oli päästä punaisten vallankumouksellisten hallitsemasta Etelä-Suomesta rintamalinjojen läpi laillisen hallituksen hallitsemaan eli valkoiseen Suomeen. Vihdin punaisen kaartin Nummelan komppanian partio vangitsi heidät ja vei työväentalo Rientolan parvekkeelle.  Paikalle tuli Hyvinkään punaisten lentävä osasto eli eräänlainen rankaisukomennuskunta Lauri Karan johdolla. He ottivat vangit sanoen vievänsä heidät Nummelaan, mutta murhasivat vangit parin kilometrin matkan jälkeen ja upottivat ruumiit suohon.

Teoksen kolmas osa Kosto ja muisto sijoittaa murhat ja lentävän osaston laajempaan yhteyteen ja kuvaa sekä teloittajien että uhrien myöhemmät vaiheet ja muistamisen. Valkoisten kosto sodan jälkeen Vihdissä oli erityisen ankara. Esimerkiksi kapinakuukausina maltin ja oikeuden puolesta puhunut ja vankien luovutusta lentäville vastustanut työväenjohtaja ja entinen kansanedustaja Edvard Helle vangittiin ja vietiin Suomenlinnan vankileirille, mistä hän vapautui syyttömäksi todettuna vasta elokuun alussa 1918. Hänen poikansa oli kansanedustaja, puhemies ja ministeri Veikko Helle. (MH 5.3.2016)

 

Mika Kulju, Pekka Tuomikoski. Tuntematon jatkosota. TK-miesten sensuroidut dokumentit. Gummerus 2015.

Jatkosodan aikana tiedotuskomppanioissa (TK) TK-miesten sensuroituja käsikirjoituksia esittelevä ja analysoiva Mika Kuljun ja Pekka Tuomikosken teos havainnollistaa, missä kulkivat suomalaisen sotapropagandan rajat. Propagandatoimintaa johti jatkosodan alla perustettu Päämajan tiedostusosasto.

TK-miehet kirjoittivat jatkosodan aikana yli 8 000 tekstiä, joista sensuuri esti kokonaan yli tuhannen julkaisemisen. Kuljun ja Tuomikosken kirjaan näistä on valittu runsaat 70. Sensuuri kiinnitti huomiota muun muassa kuvausten liiallinen realistisuuteen ja salassa pidettävien asioiden käsittelyyn. Kielletyiksi joutuivat myös kenraalien metsästysretkistä kertovat tekstit, joiden sensori arvioi herättävän kateutta herroja kohtaan.

Kielletyksi joutuneiden tekstien valikoimasta löytyy hyvin erilaisten tekijöiden kirjoituksia. Sensuuri hyllytti muun muassa Hymy-lehden kohureportterina tulleen Veikko Ennalan ja pakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen), taiteilijanimellä Marton Taiga viihdekirjoja suoltaneen Martti Löfbergin ja urheilutoimittaja Matti Aron tuotoksia. Yhtä lailla kiellon kohteeksi joutui Pohjois-Suomen kuvaajina tunnettujen Matti Hällin ja Reino Rinteen tekstejä.

Tekstit osoittavat, että väkilukuun suhteutettuna suurimman armeijan jalkeille saanut Suomi mobilisoi laajalla rintamalla myös kirjoittajia. Tämä tuotti moniäänisempää propagandaa, mikä ei ollut Valtion Tiedotuslaitoksen päämäärien kannalta haitaksi. Suomessa sai kirjoittaa sotatapahtumista vapaammin kuin useimmissa muissa sotaa käyvissä maissa. Peruslinjan oli kuitenkin oltava sotaponnistelua tukeva ja taistelutahtoa lujittava.

Sensuroidut tekstit kertovat sensuurin olleen valppaana myös Suomen virallisia sodan päämääriä koskevien tekstien kohdalla. Sensuuri tarttui tiukasti esimerkiksi Leningradin piiritystä kuvaaviin teksteihin. Itä-Karjalaa koskeneet tekstit olivat myös erityistarkkailussa. Sotatilanteen muutokset vaikuttivat TK-miesten työhön erityisen dramaattisesti kesällä 1944.

Teokseen painetut käsikirjoitusliuskat havainnollistavat myös, miten työtään 1980-luvulle saakka – kirjoituskoneella. Liuskoille on tehty korjauksia ja poistoja käsin.

Teosta rytmittävät hyvin TK-miesten ottamat kuvat. Se antaa yleiskuvan sekä sensuurin linjauksista että TK-miesten työstä. Teoksen kolmen osan – hyökkäysvaihe 1941, asemasota 1942 -43 ja torjuntavoitot 1944 – avaavat lyhyet johdantoteksti taustoittavat riittävästi, joskin niukasti, TK-miesten toimintaympäristöä. Oleellisempaa on, että tekijät avaavat sensurointipäätösten taustoja. Ilman tätä teos olisi vain kiinnostava kirjoituskokoelma. (JK)

 

Helena Pilke. Suomi taisteli. Piirretty sota. Readme.fi 2015.

Jatkosodan suomalaiseen sotapropagandaan perehtyneeltä Helena Pilkkeeltä ilmestyi vuonna 2015 TK-piirtäjien osuutta jatkosodassa käsittelevä teos. Jatkosodan TK-miehinä palveli myös piirtäjiä, vaikka heitä ei tiedotustoiminnan uudelleenjärjestelyissä erikseen mainittu.

Piirrokset olivat vähitellen valokuvan väistyvä kuvitusmuoto, mutta niillä oli oma tärkeä sijansa jatkosodan propagandatoiminnassa. Piirroksia käytettiin paljon etenkin erilaisten aikakauslehtien kuvituksena. Joiltakin osin piirrokset antoivat todentuntuisemman vaikutelman sodasta kuin valokuvat, vaikka taiteilijoiden näkemykset olivat usein tyyliteltyjä.

Piirrosten esittämät taistelutilanteet ovat aidomman oloisia kuin jälkikäteen lavastetut valokuvat. Niissä voitiin esittää myös tilanteita, joita oli TK-kuvaajien käytössä olleilla kameroilla mahdoton kuvata. Tällaisia olivat esimerkiksi lähitaistelut, vihollistaistelijoiden vangitsemiset ja ilmataistelut. Osa etenkin Aleksander Lindebergin piirroksista on valokuvamaisen tarkkoja. Lindebergin kuvat ovat hiukan silotellun tuntuisia, mikä sopi tiedotuslaitoksen tarpeisiin. Sodan realismi ei lyö liian lujaa silmille.

Piirrosten käytön yhtenä esikuvana oli Wehrmachtin 1940–1945 ilmestynyt kuvajulkaisu Signal, josta Pilke kirjoittaa hiukan epätarkasti Saksan armeijan julkaisuna. Signal saksalaisten rintamapiirtäjien kuvat tutuksi laajalti Euroopassa. Lehti oli saatavilla myös Yhdysvalloissa joulukuuhun 1941 saakka. Lehdestä ilmestyi 30 kieliversiota. Se painettiin myös suomeksi.

Teoksen lopussa Pilke esittelee lyhyesti keskeisimmät TK-piirtäjät. Tämä tuo osaltaan esille sen, että sotatapahtumia ikuistivat sekä kovan luokan ammattilaiset että nuoret lahjakkuudet. TK-piirtäjiä olivat Rymy-Eetun tekijä Erkki Tanttu, taidemaalari Onni Oja, pakinoitsija Ollin pakinoita kuvittanut Uuden Suomen piirtäjä Erkki Koponen, pilapiirtäjä Kari Suomalainen ja yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaiskuvittajista Björn Landström.

Piirtäjänä palveli jatkosodan alkuvaiheessa myös Helsingin olympiakisojen edeltäneessä soihtuviestissä käytetyt soihdut ja juoksijoille jaetut pronssiplaketit suunnitellut Aukusti Tuhka. Nämä graafikkona työskennelleen Tuhkan merkittävät työt ovat jääneet Pilkkeeltä kirjaamatta. 18-vuotiasta Henrik Tikkasta ei sen sijaan kelpuutettu TK-mieheksi 1943.

Pilke esittelee lyhyesti myös varhaisemmat suomalaiset sotaa kuvataiteen keinoin kuvanneista taiteilijoista Albert Edelfeltin, Hugo Backmanssonin ja Aarno Karimon. Lyhyenäkin tämä osuus taustoittaa hyvin jatkosodan kuvittajien lähtökohtia.

Teoksen kuvitus on runsas ja monipuolinen. Tekstiosuudet liittävät piirrokset hyvin sotatilanteeseen ja tuovat esille piirtäjien työskentelyyn vaikuttaneet keskeiset tekijät. Tekstiä selatessa käy ilmeiseksi, että valokuvien ohella piirrokset ovat vaikuttaneet oleellisesti suomalaisten käsityksiin sodasta. TK-kuvaajien valokuvat havainnollistavat puolestaan, miten pelkistetyissä olosuhteissa piirtäjät joutuivat työskentelemään. Henkilöhakemisto olisi helpottanut eri taiteilijoiden töihin ja vaiheisiin perehtymistä. (JK)

 

Ensimmäisen maailmansodan maalinnoitukset Etelä-Karjalassa

Juoksuhautoja ja lintaaseja. Ensimmäisen maailmansodan maalinnoitustyöt Etelä-Karjalassa. Toim. Pentti Pylkkö ja Pekka Siiropää. Etelä-Karjalan Vuosikirja 2015. Etelä-Karjalan maakuntayhdistys 2015. 176 s.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa 1914 Suomessa oli noin 35 000 venäläistä sotilasta. Enimmillään heitä oli noin 125 000 elokuussa 1917. Suomella ei ollut omaa sotaväkeä. Syynä suureen joukkojen määrään oli Venäjän pelko vihollismaan Saksan maihinnoususta, minkä lisäksi pelättiin suomalaisten epäluotettavuutta.

Venäjän laivastotukikohdat sulkivat tehokkaasti Suomenlahden Saksan laivaston varalta, mutta pitkä Pohjanlahden rannikko koettiin uhanalaiseksi. Sitä kautta tapahtuvaa maihinnousua ja Pietariin suuntautuvaa maahyökkäystä torjumaan Venäjä ryhtyi rakentamaan hajautettua maalinnoitusten järjestelmää. Patterityöt tarjosivat työtä kymmenille tuhansille suomalaisille, ehkä jopa 40 000:lle, varsin hyvällä palkalla. Lisätyövoimaa linnoitustöihin tuotiin myös Kiinasta.

Pentti Pylkkö ja Pekka Siiropää kuvaavat ansiokkaasti linnoitustöitä paikallisesta näkökulmasta. Teoksessa on erinomaiset kartat ja kuvat. Yksityiskohtaiset, jopa maatilakohtaiset kuvaukset kattavat seuraavat kunnat: Savitaipale, Lemi, Luumäki, Ylämaa, Säkkijärvi, Taipalsaari, Lappee, Ruokolahti, Nuijamaa, Joutseno ja Imatra lähiympäristöineen. (MH 11.2.2016)

 

Tuomas Tepora, Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota. WSOY 2015.

FT Tuomas Tepora käsittelee uusimmassa tutkimuksessaan yhtä Suomen historian suurinta myyttiä – talvisodan henkeä. Talvisodan alla ja aikana luotiin pohjaa uudelle tavalle käsittää suomalaisuutta. Tepora käsittelee hengen syntyä, nousua ja osittaista lopahtamista sodan jälkeen.

Teos perustuu pääosin mielialojen tarkkailuun talvisodan alla perustetun Maan Turva -verkoston kokoamaan aineistoon.  Tarkastelu tuo esille, miten yhtenäiseltä näyttävä ja ennen kaikkea esitetty henki koostuu lukuisten ihmisten ja toimijoiden toisistaan osin poikkeavista ajatuksista. Tepora ei kiistä talvisodan hengen olemassaoloa, vaan pyrkii tuomaan esiin historian ilmiön eri puolia ja osatekijöitä.

Talvisodan hengen taustojen tunteminen voi auttaa ymmärtämään myös tämän päivän retoriikkaa. Talvisodalla on edelleen tärkeä asema Suomen kansallisessa selviytymistarinassa – se on ollut sekä todellinen historiallinen prosessi että elinvoimainen myyttinen kertomus.

Tepora on ruotinut kansallisia myyttejä myös Suomen lippua käsittelevässä väitöskirjassaan Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945.

 

Matti Leiwo, Punaset vihjasi ja valkoset kosti. Kertomuksia Vampulan pappilasta. Huittisten kotiseutuyhdistys 2015.

Vampulan pappilan pitkäaikainen isäntäpariskunta Kustaa ja Alma Manner ehti näkemään Suomen muuttuvan suuriruhtinaskunnasta tasavallaksi, joutuvan sisällissotaan ja toiseen maailmansotaan. Heidän lapsistaan vanhin, Kullervo oli keskeinen itsenäistymisvaiheen toimija. Suomen kielen emeritusprofessori Matti Leiwon kirja tuo jonkin verran lisävalaistusta vallankumoukselliseksi kääntyneen Mannerin yhä arvoitukselliseen henkilöön.

Vaikuttava hahmo oli myös hänen isänsä Kustaa, joka oli vaatimattomista oloista päässyt pappisuralle. Kullervo Mannerin veljistä Arvo toimi Viipurin läänin maaherrana ja myös sisäministerinä. Veljekset olivat vastapuolilla itsenäisyyden ajan alkutaipaleella. Kullervo organisoi Suomessa laittoman SKP:n toimintaa, jota Arvo pyrki torjumaan.

Yhtä lailla kirja herättää uusia kysymyksiä. Teos kertoo tapahtumista Vampulassa sekä muualla Suomessa usein välähdyksenomaisesti Alma Mannerin sekä hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä muistiinmerkitsemänä tai muistelemana. Leiwon valitsema lähestymistapa tuo esille, miten eri tavoin ihmiset ovat kokeneet ja ennen kaikkea muistavat samat tapahtumat.

Vanhempien yhteys Kullervo Manneriin katkesi lähes kokonaan pojan paettua sisällissodan loppuvaiheissa Neuvosto-Venäjälle. Vanhemmat eivät hyväksyneet poikansa vallankumouksellista toimintaa, mutta heillä oli silti huoli tämän kohtalosta. He toivoivat tapaavansa Kullervon vielä joskus. Toive ei voinut 1920–1930-luvun oloissa toteutua. Kullervo Manner kuoli monen muun tavoin Stalinin vainoissa 1939.

 

Seppo Tiihonen, Keisarin oikea käsi. Unigrafia 2015.

Keisarin oikea käsi selvittää, ketkä toimivat keisarin neuvonantajina, kun hän teki päätöksiä Suomen asemasta Venäjän keisarikunnassa. Teos pureutuu keisarikunnan vallan ytimeen ja etsii vaikuttajia virallisesta päätöksentekojärjestelmästä ja sen ulkopuolelta. Kirja kattaa Suomen suuriruhtinaskunnan ajan vuodesta 1809 maaliskuun vallankumoukseen 1917.

Saavuttamastaan suuriruhtinaskunnan asemasta johtuen Suomi sai autonomian maan sisäisissä asioissa ja keisarikunnan budjetista riippumattoman valtiontalouden. Vastuu Suomen sisäisistä asioista kuului suomalaisille virkamiehille, jotka toimivat keisarin Suomen sisäisten asioiden neuvonantajina.

Tiihonen kuvaa, miten Suomen tapaisen keisarikunnan reuna-alueen paikalliset intressit otettiin huomioon keisarikunnan suurstrategiaa laadittaessa. Teos sijoittaa Suomen keisarikunnan yleisen valtiollisen johtamisen järjestelmään, jonka keskeisiä toimijoita olivat ulkoministerit, sotaministerit, kenraalit, erilaiset ruhtinaat ja keisariperheen verkostot ja oikeat kädet.

Teos on jatkoa Tiihosen vuonna 2014 julkaisemalle teokselle Oikea käsi, jossa hän käsitteli valtiollisten johtajien neuvonantajien pitkää historiaa sekä Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan nykytilannetta. Teossarjan kolmas osa jatkaa Suomen valtiojohtamisen ja valtiojohdon neuvonantajien analyysiä maaliskuun vallankumouksesta 2000-luvun alkuun.

 

Aleksi Mainio. Näkymätön sota. Suomi vastavallankumouksellisen terrorismin ja vakoilun tukialueena 1918–1939. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 37. 2015.

Aleksi Mainion maaliskuussa 2015 tarkastettu väitöskirjaa käsittelee monipuolisesti neuvostohallinnon horjuttamiseen ja kukistamiseen tähdännyttä toimintaa, joka käytti tukialueenaan Suomea. Bolsevikkeja yritti kammeta vallasta monenkirjava joukko venäläisiä toimijoita monarkisteista sosialisteihin, joiden pyrkimyksiä Suomen valtio joko tuki tai ei ainakin sieti.

Tutkimus tuo uutta valaistusta Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin 1920–1930-luvuilla. Suomi oli keskeinen emigranttitoiminnan tukialue, jonka kautta kulki yhteyksiä Pietariin / Leningradiin. Helsinki / Suomi ei kuitenkaan ollut vetovoimaltaan Pariisin ja Berliinin tasoinen emigranttikeskus.

Mainio kuvaa ja erittelee hyvin, miten Suomesta tuli Venäjästä ja sen hallitusvallasta käydyn taistelun yksi näyttämö heti bolsevikkivallankumouksen jälkeen – ja mitä keinoja kamppailussa käytettiin. Kamppailu jatkui talvisotaan asti, vaikka voimasuhteet muuttuivat neuvostovallan eduksi. Emigrantit elättelivät toiveita savijaloilla seisovan jättiläisen horjuttamisesta vielä 1930-luvulla, vaikka Stalinin hallinto oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa.

Suomen viranomaiset olivat hyvin tietoisia emigranttien toiminnasta ja tukivat sitä mittavasti etenkin Tarton rauhaan saakka. Tiedustelutoimintaa harjoittaneiden yleisesikunnan upseerien ja EK:n kytkennät Venäjän vallan loppukauden aktivismiin antoivat oman leimansa toiminnalle – salaisen toiminnan asiantuntijat siirtyivät toiseen rooliin Suomen itsenäistyttyä. Suomi oli luonnollisesti merkittävä neuvostovakoilulle, joka solutti väkeään emigranttipiireihin. Rajajoen yli kulki vilkas salainen liikenne molempiin suuntiin.

Mainio käsittelee tutkimuksessaan myös tsaarinarmeijan upseerien keskinäistä yhteydenpitoa Suomessa ja Euroopan emigranttipiirien suuntaan. Suomessa asui satoja keisarikunnan armeijassa palvelleita upseereja, joista osa osallistui bolsevikkivallan vastaiseen toimintaan pitkälle 1920-luvulle.

Teoksesta on ilmestynyt myös Siltalan kustantamana viitteetön taskukirja Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Tämä versio sisältää huomattavasti enemmän kuvia kuin niukasti kuvitettu väitöskirja.

 

 

Otsikoissa 100 vuotta sitten

Osio kertoo Suomen itsenäistymisvaiheista Uuden Suomettaren ja Työmiehen näkökulmasta.  Molempia helsinkiläislehtiä luettiin koko Suomessa ja ne olivat tärkeitä mielipidevaikuttajia.

Uusi Suometar heijasteli erityisesti suomenkielisen ja -mielisen porvarikentän aatemaailmaa. Vuonna 1895 perustettu Työmies oli alusta lähtien työväenliikkeen tärkein lehti, josta tuli 1906 sosiaalidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja.

Uusi Suometar oli vanhasuomalaisen puolueen äänenkannattaja. Levikiltään lehti oli 1910-luvulla pääkaupungin neljänneksi suurin Työmiehen, Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin jälkeen. Uusi Suometar oli muuttunut seitsenpäiväiseksi. Järnefeltien tunnettuun fennomaanisukuun kuuluneen päätoimittaja Akseli Rauanheimon lyhyellä kaudella 1913–1914 lehti laajensi myös kirjoittajakuntaansa. Rauanheimo antoi lisätilaa muun muassa urheiluaiheisille uutisille ja kirjoituksille.

Vuonna 1914 lehden päätoimittajana aloitti P. J. Hynninen, joka teki Suomen itsenäistyttyä pitkän uran ulkoasianhallinnossa.  Itsenäistymisvuonna 1917 Uusi Suometar noudatti maltillista linjaa. Tähän tyytymättömät suomettarelaiset itsenäisyysmiehet perustivat tavoitteidensa tueksi oman lehden, Uuden Päivän. Uusi Suometar muutti nimensä 1918 Uudeksi Suomeksi.

Työmiehen päätoimittajana toimi vuosina 1900–1918 Edvard Valpas-Hänninen. Muurarina ennen toimittajavuosiaan työskennellyt Valpas-Hänninen oli käynyt seitsemän luokkaa oppikoulua sekä harrastanut itseopiskelua. Sensuurin liennyttyä ensimmäisen sortokauden jälkeen lehti julisti Valpas-Hännisen johdolla marxilaista sosialismia ja kannatti luokkataistelua.

Toisella sortokaudella lehti arvosteli johdonmukaisesti venäläistämistä.  Valpas-Hännisen vaikutusvalta lehdessä pieneni ensimmäisen maailmansodan alla. Lehden vuonna 1917 omaksuman vallankumouksellisen linjan muovasi muu toimitus.

Työmiehen levikki kasvoi tasaisesti. Lehden painosmäärä 1906 oli noin 17 000, vuonna 1910 25 000 ja vuonna 1916 40 000. Sen levikki oli työväenlehdistä ylivoimaisesti suurin. Työmiestä tilattiin pääosaan Suomen kunnista. Vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen lehtien levikit kasvoivat Suomessa, mutta yksikään niistä ei yltänyt Työmiehen ennätysmäiseen lähes 80 000 kappaleen levikkiin. Lehti lakkautettiin kapinan kukistuttua keväällä 1918 ja kapinasta syrjässä olleet perustivat Suomen Sosialidemokraatin.

 

”Metsä-Iffan” kuvat kertovat arjesta Suomen syrjäseuduilla 1900-luvun alussa

Ivar Aleksander Ekströmin Savossa ja Kainuussa 1900-luvun alkupuolella otetut kuvat antavat käsityksen asuinoloista, joissa suuri osa suomalaisista eli Suomen itsenäistymisen kahden puolen. Savupirtit olivat väistyvä, mutta vielä melko tavallinen asumismuoto. Korpimailla kuljettiin kinttupolkuja. Sähkövalo ja juokseva vesi olivat tuttuja vain sanomalehtien sivuilta. Auton saattoi nähdä joskus kuljettavan maantiellä herroja.

Ivar Aleksander Ekström (1891–1971) työskenteli Varkauden tehtaiden metsäosastolla kasöörinä ja metsätyönjohtajana. Koko pitkän työuransa ajan lempinimeltään ”Metsä-Iffa” toimi varsinaisen työnsä ohessa myös yhtiön valokuvaajana. Luonto ja ihmiset olivat kuitenkin Ekströmille itselleen läheisimmät kuvauskohteet.

”Metsä-Iffaa” kiinnostivat etenkin metsätyöläiset ja heidän perheensä. joita hän kuvasi Pohjois-Savossa ja Kainuussa. Kuvista syntyi runsaasta 300 otoksesta koostuva Metsäkansa-kokoelma, jota säilytetään Varkauden museossa.

Ivar Ekström tuli A. Ahlström Oy:n palvelukseen 1909, jolloin kun Warkauden Tehtaat suurine metsäalueineen siirtyivät Paul Wahl & Co:lta ”Römmin” omistukseen. Hän jäi eläkkeelle 1960. A. Ahlström Oy tuki Ekströmin valokuvausharrastusta. Yhtiö hankki Ekströmille välineitä ja antoi erikoistehtäväksi Varkauden teollisen historian tallentamisen. Ekströmin Varkauden museossa säilytettävä negatiivikokoelma on laajuudeltaan noin 9000 kuvaa.

Ekström laati Metsäkansa-kokoelman otoksiinsa myös kuvatekstit. Ne kertovat hänen ilkikurisesta huumorintajustaan, mutta ennen kaikkea kunnioittavasta suhtautumisesta metsäkansaan ja heidän työnsä merkitykseen. Metsäkansa-kokoelman tarkoituksena on Ivar Ekströmin omin sanoin ”esittää ainoastaan maa- ja metsäkansan asunto-olot ja elinkeinot, sekä näin säilyttää jälkipolville mahdollisimman paljon tietoa ja tuntemusta torpparien ja mäkitupalaisten kehityksestä ja kulttuurista, joka on unhoon jäämässä. Jos se lisäksi antaa nykypolville edes jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä edellisten sukupolvien maa- ja metsätyöt ovat merkinneet nykyaikaisen teollisuusyhdyskunnan luomisessa, niin ehkä kuvakokoelma täyttänee tarkoituksensa.”

Vuonna 2011 Metsäkansa -kokoelmasta koostettu valokuvanäyttely oli ensimmäistä kertaa esillä Varkaudessa. Kokoelman kuvista on julkaistu myös valokuvateos.

Linkkejä:

Varkauden, Valkeakosken ja Forssan museoiden digitaalinen kuvatietokanta, josta löytyy yli 53 000 erityisesti tehdaspaikkakuntien ja maa- ja metsätyöväestön arjesta kertovaa kuvaa

Kuohunta kasvoi kapinaksi Varkaudessa ja Leppävirralla

Varkaudesta ja Leppävirrasta muodostui Kansanvaltuuskunnan kapinayrityksen alettua punaisen vallan saareke valkoisen Suomen keskelle.  Heiveröisen punaisen vallan keskus oli Varkauden teollisuustaajama, josta A. Ahlström Oy oli alkanut luoda yhtä Suomen puunjalostusteollisuuden keskusta. Vanhastaan Leppävirtaan ja osin Joroisiin kuuluneessa Varkaudessa oli metalliteollisuutta ja sahalaitos. Leppävirralla sijaitsi lisäksi Hackman-yhtiön Sorsakosken metallitehdas ja useita sahoja.

Leppävirralla oli runsaasti teollisuustyöväestöä, mutta vielä enemmän maan kymmenenneksi suurimmassa maalaiskunnassa asui tilattomia, mäkitupalaisia ja torppareita. Sosiaalidemokraattien kannatus oli kunnassa Suomen huipputasoa.

Valta siirtyi marraskuun 1917 yleislakon aikana etenkin Varkaudessa käytönnössä punakaarteille, jotka kapinan alettua hallitsivat Varkautta ja Leppävirtaa runsaat kolme viikkoa. Punaisen pesäkkeen puhdistus vaikutti sisällissodan luonteeseen ja jätti jälkensä sen tulkintoihin.

Kartano- ja teollisuuspitäjä

Pohjois-Savon vanhimpiin kuntiin Leppävirta erotettiin Kuopion pitäjästä vuonna 1639. Pääosin Rantasalmeen kuuluneesta Joroisesta muodostettiin seurakunta 1631. Ruotsin vallan aikana Varkauden Pirttiniemessä sijaitsi 1792 perustettu pieni laivastotukikohta, jossa palveli 50 sotilasta. Laivalinnan komppania koostui lähiseuduilta värvätyistä sotilaista.  Samanlainen tukikohta sijaitsi Etelä-Savon Ristiinassa.[1] Kuningas Kustaa IV Adolf vieraili Varkaudessa Suomen-matkallaan 1802.[2]

Joroisissa ja Leppävirralla oli myös kartanoita, joista käytettiin nimitystä hovi. Kartanoiden mailla sijaitsi runsaasti torppia ja mäkitupia. Samaan kartanovyöhykkeeseen kuuluivat myös Juva ja Rantasalmi. Pääosa maanomistuksesta oli kuitenkin talonpoikaista. Kartanoiden omistajasuvut muodostivat oman seurapiirinsä, jossa puhuttiin ruotsia. Varakkaimmat talonpojat ottivat vaikutteita herraskartanoiden rakennustyylistä ja sisustuksesta.[3]

Leppävirran ja Joroisten kuntien rajalla sijainneesta Varkaudesta alkoi kehittyä teollisuustaajama 1800-luvun alkupuolella. Leppävirtaa kuului noin kaksi kolmannesosaa Varkaudesta ja Joroisiin kolmannes, joka sijaitsi länsiosassa. Varkaudessa toimi vuodessa 1820. Elimäen kartanon omistaja Gustaf Wrede sai vuonna 1815 senaatilta luvan perustaa Ämmäskosken rannalle järvimalmia jalostavan ruukin, jonka tuotanto alkoi 1820. Wrede rakennutti Varkauteen sahan 1830.

Helsinkiläinen liikemies Erik Johan Längman ja viipurilaisen kauppahuoneen omistaja Paul Wahl ostivat Varkauden ruukin ja sahan Wredeltä 1834 tavoitteenaan tehdä ruukista tuottava. He halusivat perustaa Varkauteen myös suuremman saha. Längman ponnisteli järvimalmin jalostustoiminnan saamiseksi kannattavaksi, mutta ei onnistunut tavoitteissaan. Hän riitautui Wahlin kanssa, josta tuli käräjöinnin jälkeen ruukin omistaja 1846. Wahl alkoi kehittää 1845 käynnistettyä konepajatoimintaa ja laajensi sahausta.[4]

Kanavointi vilkastuttaa vesiliikennettä

Taipaleen kanavan valmistuminen kasvatti Varkauden merkitystä vesiliikenteessä. Saimaan vesistön tavaraliikennettä lisäsi kaupankäynnin osittainen salliminen maaseudulla 1842. Maakauppiaiksi kutsutut liikemiehet ostivat muun muassa voita ja ruista.

Höyrylaiva Kuopio aloitti liikennöinnin Kuopion ja Lauritsalan välillä 1845. kanavan läpi kulki vuonna 1846 yhteensä 474 laivaa. Vuonna 1856 valmistunut Saimaan kanava avasi suoran vesiväylän Pohjois-Savosta maailmanmarkkinoille. Kuusi ja puoli jalkaa (198 cm) syvä Taipaleen kanava kävi ahtaaksi liikenteen vilkastuessa ja laivojen koon kasvaessa. Saimaan kanavassa oli vettä kahdeksan jalkaa (243 cm). Myös paikallisliikenne kehittyi, ja laivalaitureita rakennettiin vesistöjen rantaan.

Taipaleeseen rakennettiin uusi kanava nälkävuosien hätäaputöinä. Työmaalle tuli väkeä Itä-Suomen lisäksi Pohjanmaalta muun muassa Kälviältä ja Toholammilta. Osa tulijoista oli liikkeellä perheineen. Tammikuussa 1868 kanavatöissä oli 600 miestä, eikä enempää voitu ottaa. Monet kanavalle töihin tulleista asuivat maakuopissa. Huono ravitsemus ja heikot majoitusolot altistivat osaltaan ihmiset kulkutaudeille. Aliravittuja rakentajia ja työmaan lähistölle tulleita kerjäläisiä kuoli Taipaleessa 281. Vainajista suurin osa oli Pohjanmaalta tulleita. joiden kuntoa oli heikentynyt jo pitkä jalkamatkan aikana.[5] Varkauden ruukilla leipää riitti, eikä sen väkeä kuollut paljon keskimääräistä enemmän.[6]

Maaseudun vähittäiskaupan rajoitusten poistuminen lisäsi vesiliikennettä. Suolakauppa vapautui 1856 ja kolme vuotta myöhemmin tuli mahdolliseksi perustaa kauppapuoteja senaatin luvalla. Kaupankäynti vilkastui kuitenkin vasta 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Kauppiaat ostivat maaseudulta voita, teuraseläimiä, nahkojen parkitsemisessa käytettyä pajunkuorta ja marjoja vietäväksi Venäjälle. Paluurahtina he toivat vehnää, riisiä, kahvia, sokeria, kuivattuja hedelmiä, suolaa, tupakkaa, lamppuöljyä ja kankaita myytäväksi kirkonkyliin perustetuissa kaupoissa.

Vesiliikenne oli tärkein tavarankuljetusmuoto Suomessa pitkälle 1900-luvulle. Rautatiet eivät ulottuneet kaikkialle ja heikkokuntoiset maantiet soveltuivat huonosti kuljetuksiin. Varkauden kautta kulki 1800-luvun lopussa tuhat alusta vuodessa. Määrä kääntyi nopeaan kasvuun 1900-luvun alussa. Merkittävän osan liikenteestä hoitivat leppävirtalaiset alukset. Vuonna 1915 paikkakunnalla oli rekisterissä 37 rahtialusta, joista kolme kuljetti myös matkustajia. Laivaliikenne vilkastui entisestään vuosina 1916 ja 1917, jolloin Taipaleen kanavassa sulutettiin 4 544 alusta. Laivaliikenne vilkastui uudelleen 1920-luvun lopulla, mutta kääntyi pulavuosina laskuun. Pientä nousua tapahtui 1930-luvun lopussa, mutta suuri osa kuljetuksista oli siirtynyt rauta- ja maanteille. Saimaan kanavan menettämisen jälkeen laivaliikenne väheni entisestään.[7]

Savon radan valmistuminen 1889 pienensii laivaliikenteen suhteellista merkitystä. Rahtimiehet kuljettivat talvella kauppatavaraa rautatieasemilta varastoihin. Talvisille maanteille olivat ominaisia rahtihevosten jonot.[8] Varkauden liikenneyhteydet parantuivat oleellisesti, kun taajamaan valmistui rautatieyhteys 1913 Pieksämäki–Savonlinna -radalta. Rata Pieksämäeltä Jyväskylään otettiin käyttöön tammikuussa 1918. Yhteys Varkaudesta Joensuuhun otettiin käyttöön 1939.[9][10]

Varkaudesta tulee laivanrakennuksen keskus

Viipurista johdettu Paul Wahl & Co. perusti vuonna 1866 Varkauteen laivatelakan, josta tuli yksi maan johtavista sisävesilaivojen tuottajista. Varkaudessa valmistui vuosina 1867–1917 yhteensä 540 höyrylaivaa. Vuonna 1876 laskettiin vesille siihenastisista aluksista komein, matkustaja- ja tavaraliikenteeseen tarkoitettu Yrjö-Koskinen, johon mahtui 200 matkustajaa ja enimmillään 250 000 kiloa rahtia.

Laivan tilasi Leppävirran Höyryalus Osakeyhtiö, jonka perustivat paikalliset liikemiehet. Osakepääomaltaan 130 000 markan yhtiössä oli mukana myös kuopiolaisia ja joensuulaisia osakkaita. Yrjö-Koskinen kuljetti tavaraa ja matkustajia Lyypekkiin, jonne vietiin muun muassa voita, tervaa, rautaa ja puolukoita. Paluulastina oli viiniä ja kappaletavaraa. Pietarista laivaan lastattiin muun muassa ruis- ja vehnäjauhoja, teetä ja kankaita. Aluksen liikennöintikulut olivat kuitenkin korkeat ja se osoittautui lisäksi kiikkeräksi, mikä vaikeutti etenkin ajoa avomerellä. Yhtiö myi aluksen 1888 Joensuuhun, jossa se sai nimekseen Sampo.

Varkauden merkitys laivanrakennuksessa kasvoi entisestään, kun Albert Krank perusti telakan Joroisten puolelle Lehtoniemeen 1880-luvun lopussa.[11] Telakan osti 1900-luvun alussa Hackmanin Sorsakosken tehdasta johtanut Carolus Wrede. Lehtoniemen konepaja rakensi laivoja Venäjän markkinoille. Telakalla valmistui muun muassa kullanhuuhdontaan Lena-joella tarkoitettu 40-metrinen alus, joka oli kuljetettava osina tilaajalle. Alus ei mahtunut kulkemaan silloisessa Saimaan kanavassa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän sotilashallinnon tilaukset toivat työtä Lehtoniemeen. Yhtiön palveluksessa oli enimmillään 600 työntekijää. Tilaukset ja työt loppuivat vuonna 1917 kokonaan. Yhtiö jatkoi toimintaansa uusin omistajavoimin 1920-luvun, mutta päätyi vuosikymmenen lopussa A. Ahlström Oy:n omistukseen.[12]

Wahl & Co. jatkoi 1800-luvun lopulla myös järvimalmin jalostusta, sillä rautaa pystyi käyttämään omalla konepajalla. Lisäksi suomalaisella raudalla oli menekkiä Venäjällä, jossa kilpailumahdollisuudet kuitenkin kaventuivat 1885 Venäjän valtion rajoitettua tullitta Suomesta tuodun raudan määrää. Järvimalmista valmistetun raudantuotanto laski, mutta elpyi vielä kerran 1890-luvulla kysynnän kasvun ansiosta.[13]

Työaika oli ruukilla 13-tuntinen vuoteen 1869 saakka, jolloin se lyheni yhteentoista tuntiin. Päivä alkoi aamukuudelta ja loppui iltaseitsemältä. Sen katkaisivat kaksi tunnin ruokataukoa klo 8–9 ja 14–15. 1900-luvun alusta lähtien työpäivä päättyi tuntia aiemmin. Kahdeksan tunnin työpäivään ruukki siirtyi keväällä 1917 jo ennen työaikalain säätämistä. Palkka maksettiin 1890-luvulle asti päiväperusteisesti, minkä jälkeen ruukki otti käyttöön tuntipalkan. Työmiehen päiväansio oli 1870-luvun lopussa noin 1,40 markkaa (6,72 €). 1890-luvulla palkka ylitti kaksi markkaa (10,05 €) ja 1910-luvun alkupuolella kolme markkaa (11,42 €). Ensimmäisen maailmansodan nopean inflaation seurauksen nimellispalkat nousivat 1917 yli 10 markkaan (11,95 €) päivässä.[14]

Ruukintaajama kasvaa

Varkaudesta tuli 1800-luvun jälkipuoliskolla ympäröivästä maaseudusta erottuva teollisuuspaikkakunta. Työläisasutus levittäytyi ruukin ympäristöstä Joroisten puolelle Taulumäelle, minkä lisäksi Lehtoniemeen kehittyi telakan toiminnan käynnistyttyä työväestön asuinalue. Suhdannevaihtelut vaikuttivat voimakkaasti työvoimantarpeeseen. Nousukausien aikana Varkauteen tuli maaseudulta työväkeä, joka palasi kotiseudulleen töiden vähennyttyä. Leppävirralla oli joka tapauksessa paljon enemmän teollisuudesta toimeentulonsa saavaa työväkeä kuin maaseutukunnissa keskimäärin.

Teolliset työpaikat toivat Varkauteen uusia asukkaita. Vuonna 1880 nykyisen Varkauden kaupungin alueella asui 1 892 ja 1900 jo 2 546 henkeä. Väestönkasvu jatkui nopeana ja 1910 varkautelaisia oli 3 407. Asukkaista kuului vuonna 1900 maanviljelijäväestöön 15,4 %, oman talon omistajiin 15,7 %, maanviljelys- ja irtaimeen työväkeen 34,6 % ja tehtaan virkailijoihin ja työväkeen 32,8 %. Itsenäisiä ammatinharjoittajien ja käsityöläisten osuus oli vain 1,5 %.

Asunto-olot poikkesivat Varkaudessa ympäröivästä maaseudusta. Paikkakunnalla ei ollut lainkaan savupirttejä, jotka olivat vielä 1800-luvun lopulla yleisiä Leppävirran ja Joroisten syrjäkylissä.[15] Suuren osan rakennuskannasta omisti yhtiö, jonka rakennuttamat talot tehtiin hyvin ja asuntojen vuokra oli edullinen. Tavallisimmin asunnossa oli vain hellahuone. Osa ammattimiehistä asui väljemmin kahden tai kolmen huoneen asunnoissa. Satunnaistöitä tehneet saha- ja ulkotyöntekijät asuivat alivuokralaisina. Taulumäelle valmistui yksityisten vuokranantajien rakennuttamia hataria taloja, jotka olivat kylmiä ja kosteita. Vuokra oli silti korkeampi kuin yhtiön perimä.[16]

Monien varkautelaisten elinolot olivat huonot, minkä pani jo 1880-luvulla merkille paikkakunnalla käynyt kirjailija Minna Canth. Hän sai Matti Kuusen mukaan Varkaudesta aineksia näytelmäänsä Työmiehen vaimo ja kertomukseensa Köyhää kansaa.[17] Tehtaan johto ja virkailijakunta muodostivat oman ryhmänsä.  Ruukinpatruuna asui Paul Wahl & Co:n 1876 Terijoelta Varkauteen siirrättämässä suuressa puuhuvilassa. Virkailijoilla oli käytössään 4–6 huoneen asunto. Yhtiön toimistorakennuksena palveli Paul Wahlin 1840-luvulla rakennuttama talo.[18]

Leppävirran ja Joroisten kansakoulutiheys maan huipputasoa

Leppävirralla toimi 1870-luvun puolivälissä jo neljä kansakoulua. Varkaudessa alkuoppia antoi Paul Wahlin & Co:n ylläpitämä koulu ja Sorsakoskella oli Hackmanin perustama koulu. Kunta perusti pojille ja tytöille tarkoitetut erilliset koulut 1870-luvun alussa sekä hiukan myöhemmin pienten lasten koulun, joka antoi kansakouluun valmistavaa opetusta. Siten Leppävirralla ja myös Joroisissa toimi viisi koulua lukuvuonna 1876–1877. Suuressa osassa Suomen kuntia ei ollut vielä yhtään kansakoulua. Leppävirralla noin viidennes lapsista sai 1870-luvulla alkeisopetusta, kun lukuun otettiin mukaan seurakunnan ylläpitämää kiertokoulua käyneet.

Alueen kansakoulutiheys oli maan kärkitasoa, mihin vaikutti säätyläisten ja liikemiesten toimeliaisuus. Maalaisisännät suhtautuivat kansakouluihin aluksi epäilevästi. Käsitykset muuttuivat kuitenkin suopeammiksi. Marraskuussa 1882 kuntakokous päätti perustaa koulun Kurjalanrannalle kunnan itäosaan 25 kilometrin päähän kirkonkylältä. Koulun oppilaaksi kirjoittautui 63 poikaa ja 33 tyttöä. Lisäksi pienten lasten koulua kävi 59 oppilasta.

Leppävirralla toimi 1900-luvun alussa 16 kunnallista kansakoulua sekä Varkauden ja Sorsakosken tehtaiden ylläpitämät koulut. Kansakoulua kävi lähes tuhat lasta. Kuopion läänin kansakoululaisista 9,9 prosenttia oli leppävirtalaisia, kun kunnan osuus läänin asukkaista oli 4,7 prosenttia.

Kiertokoulun toiminta jatkui rinnan kansakoulujen kanssa. Kansakoululaisten määrä ylitti kiertokoulujen oppilasmäärän vasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Seurakunnan ylläpitämää kiertokoulua pidettiin vuosittain kolme viikko kussakin kinkerikunnassa. Kiertokoulua käyneiden määrä nousi 1890-luvun puolivälissä 1495 lapseen – yli puoleen kouluikäisistä. Kansakoululaisia oli 497, joten kokonaan opetuksen ulkopuolelle jäi kokonaan enää 28 prosenttia lapsista.

Lapset oppivat kiertokoulun kolmiviikkoisen kurssin aikana lukemisen ja uskonnon lisäksi kirjoitus- ja laskutaidon alkeita. Suurin osa lapsista kävi lisäksi kiertokoulua useampana vuonna. Leppävirtalaisista kolmannes osasi 1900 kolmannes lukea ja kirjoittaa. Loppuosa osasi lukea jotenkin, mutta ei kyennyt kirjoittamaan. Vuonna 1920 kokonaan kirjoitustaidottomia oli enää kolmannes.[19] 

Väkiluvun kasvu jatkui Leppävirralla

Leppävirran väkiluku kasvoi vuosina 1870–1917 vajaalla 5 000 asukkaalla (11 967 à 16 891). Korkean syntyvyyden oloissa kasvu olisi ollut vielä suurempi, mutta sitä leikkasi Leppävirralta muuttoliike lähikaupunkeihin ja Etelä-Suomeen 1890-luvulta alkaen. Kuntaan muuttaneiden määrä kasvoi ja poismuutto pieneni 1910-luvulla, jolloin muuttotappio jäi vähäiseksi.[20] [21] Amerikan siirtolaisuus ajoittui Leppävirralla 1900-luvun alkuun. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä kunnasta lähti Pohjois-Amerikkaan 328 henkilöä, joista palasi kotimaahan noin kymmenesosa. Siirtolaisuus oli vähäistä verrattuna Pohjanmaan rannikkoseutuihin.[22]

Korkean syntyvyyden kausi jatkui Leppävirralla vuoteen 1916. Kunnassa syntyi vuosittain noin 500 lasta. Tuhatta leppävirtalaista kohden elävänä syntyi Venäjän vallan lopulla vuosittain vähintään 33 lasta. Syntyneisyys oli silti alempi kuin Pohjois-Savossa keskimäärin. Syntyneiden määrä laski 1920-luvulla 375 lapseen ja seuraavalla vuosikymmenellä edelleen 289 lapseen. Syntyneiden vähenemiseen 1930-luvulla vaikutti Varkauden erottaminen kauppalaksi.[23]

Lapsi- ja imeväiskuolleisuus laski Leppävirralla 1800-luvun lopulta alkaen, mutta säilyi korkeana 1940-luvulle saakka. Vuonna 1880 Leppävirralla kuolleista 45 prosenttia oli alle kymmenvuotiaita. Vuonna 1930 saman ikäryhmän osuus kuolleista oli vajaat 15 prosenttia ja 1980 alle prosentin. Alle yksivuotiaana kuoli vuosina 1871–1880 15 prosenttia, 1921–1930 runsaat 11 prosenttia ja 1951–1960 vajaa 3 prosenttia lapsista.[24]

Sorsakoskella alkoi aterintuotanto

Leppävirralla oli Varkauden lisäksi viisi sahaa Oravikoskella, Sorsakoskella, Palokissa, Vahtovassa ja Vääräkoskella. Sorsakosken ja Palokin sahat olivat viipurilaisen Hackmanin sukuyhtiön omistuksessa. Hackman alkoi tuottaa Sorsakoskella puukkoja ja aterimia 1890-luvulla. Sorsakosken hienotaetehtaan tuotteita myytiin sekä kotimaahan että Venäjälle.

Hackman lopetti sahauksen Sorsakoskella 1898, jolloin saha paloi. Yhtiö keskittyi kehittämään hienotakeiden tuotantoa.

Vuonna 1891 Sorsakoskelle oli siirretty 1880-luvun lopussa lakkautetun Viipurin lähellä sijainneen Nurmen hienotakomon koneita ja puolivalmiita tuotteita. Nurmen tuotanto oli lopetettu Venäjä korotettua suomalaistuotteiden tullia. Nurmen tuotteet – ruokailuvälineet, sakset ja luistimet – tunnettiin laadukkaina. Hackman & Co. sai Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hopeamitalin Nurmen takomossa valmistetuista tuotteista. Yhtiö päätti silti lakkauttaa takomon.

Hackmanin tavoitteena oli alkuvaiheessa päästä eroon Nurmen takomon puolivalmiista tuotteista jalostamalla ne Sorsakoskella myyntiin kotimarkkinoille. Kysynnän lisääntyessä toiminta laajentui. Kauppansa tekivät muun muassa ”Nurmen jo vanhastaan tunnetut luistimet”, joiden valmistua alkoi uudelleen syksyllä 1892. Kenkään kiinnitettävien ”Nurmisten” valmistus jatkui Sorsakoskella 1930-luvulle.

Tehtaanjohtaja Carolus Wrede kehitteli yhtiön johdon epäilyistä huolimatta Sorsakosken tuotantoa. Venäjän-kauppa elpyi 1895, kun Sorsakosken hienotakomo solmi vuonna 1895 tuotteiden välityssopimuksen pietarilaisen agentuurin M. Bade & Co:n kanssa. Tehtaan tuotteita alettiin myydä myös Tanskassa ja Ranskassa. Tuotannon laajentuessa Sorsakoskelle palkattiin 1897 kaksi ruotsalaista hienotakojaa opettamaan uusia työtapoja.

Vienti Venäjälle veti, vaikka vaihtelut olivat jyrkkiä

Sorsakosken sahan palon jälkeen Hackman rakennutti sen paikalle tiilestä kaksikerroksisen tehdasrakennuksen, johon Gottfrid Strömbergin sähköliike asensi sähkövalot. Eskilstunalainen Muntells Mekaniska Verkstads Ab toimitti valssauslaitteen veitsien tuotantoon. Vuonna 1900 rakennusta korotettiin kerroksella. Kasvava tuotanto työllisti lisäväkeä, jota ei löytynyt Sorsakoskelta. Loppukesästä 1898 Hackman haki 40:tä työntekijää lehti-ilmoituksin – muun muassa saksiviilaajia, linkkuveitsityöläisiä ja pöytäveitsien kahvoittajia. Työntekijöitä oli 1900-luvun alussa jo yli sata.

Hienotaetuotannon käynnistäjä Carolus Wrede siirtyi Sorsakoskelta 1902 Varkauteen johtamaan ostamaansa Lehtoniemen konepajaa. Hackman & Co. valitsi Wreden seuraajaksi kapteeni Georg Favren. Hänen johdollaan tehdas siirtyi käyttämään hionnassa saksalaisen Solingenin tehtaiden menetelmää, jonka opettivat suomalaisille saksalaiset ammattimiehet.  Hackman palkkasi Saksasta viisi eri työvaiheiden taitajaa.

Vienti Venäjälle veti keskimäärin hyvin, vaikka vuosittaiset vaihtelut olivat suuria. Hackman rakennutti Sorsakoskelle lisätuotantotiloiksi vuosina 1909–1910 yksikerroksisen tehdasrakennuksen. Maailmansodan vuosina töitä toivat sotatarviketilaukset.

Suomen itsenäistyttyä tehdas suuntasi tuotantoaan kotimarkkinoille. Hackman alkoi valmistaa ruostumattomasta teräksestä veitsiä ja haarukoita.  Puolustusvoimille tehdas toimitti muun muassa tikareita ja korkorautoja. Sorsakoskella käynnistyi sotien välillä myös putki- ja säiliötuotanto, jolla oli kysyntää elintarvike-, kemian- ja puunjalostusteollisuudessa. Kotitalouksiin tehdas toimitti keittiöissä yleistyneitä pesupöytien kansia.

Ahlströmistä tuli Varkauden isäntä

Varkauden tehtaat siirtyivät A. Ahlströmin Oy:n omistukseen vuonna 1909. Paul Wahl & Co. oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, joita syvensi Venäjän ministerineuvoston 1907 tekemä päätös kieltää julkiset tilaukset suomalaisilta konepajoilta. Lisäksi 1909 osakeyhtiöksi muutetun sukuyhtiön osakkaat olivat keskenään erimielisiä. Yhtiötä havitteli omistukseensa myös W. Gutzeit & Co., mutta kamppailu päättyi Ahlströmin voittoon. Varkaus kiinnosti yhtiöitä sijaintinsa ja olemassa olevan teollisuutensa ansiosta.

Walter Ahlström (1875–1931) paneutui teollisen tuotannon kehittämiseen Varkaudessa. Hänestä oli tullut yhtiön johtaja 1896 isänsä kuoleman jälkeen. Varkaudessa Ahlström ryhtyi toteuttamaan unelmaansa teollisuuskaupungista. Häntä auttoi menestykseen Varkauden rakennusvuosien poikkeuksellinen ajankohta. Venäjän markkinat vetivät maailmansodan vuosina ja samaan aikaan inflaatio söi velkoja.[25] Itsenäisyyden alkuvuosina metsäteollisuuden osuus Suomen viennistä korostui. Ahlströmin Varkauteen ja Karhulaan tekemät investoinnit osoittautuivat erittäin kannattaviksi.

Uusi omistaja ryhtyi kehittämään voimallisesti Varkauden puunjalostusta. Tuotannon kasvattamiseksi tarvittiin lisäenergiaa, jota tuottamaan valmistui 1913 sahausjätteitä voimanlähteenään käyttänyt höyryvoimala. Vesivoiman käyttöä tehostettiin ja sitä hyödynsi Varkauteen 1916 valmistunut Suomen suurin puuhiomo, joka tuotti paperinvalmistuksessa käytettävää mekaanista puumassa eli hioketta.

Tehdasrakennukset suunnittelivat arkkiveljekset Ivar ja Walter Thomé, joiden piirtämät rakennukset antoivat Varkauden keskustan tehdasalueelle perusilmeen.[26] Varkaudesta tuli Ahlströmin investointien seurauksena lyhyessä ajassa yksi Suomen nykyaikaisimmista teollisuuskeskuksista.[27]

Sotatoimitukset ja inflaatio auttoivat maailmansodan yli

Puunjalostuksen korkeasuhdanne katkesi ensimmäiseen maailmaansotaan. Ahlströmillä oli varastoissaan runsaasti sahatavaraa, jonka hinta oli noussut koko ajan. Heinä-elokuun vaihteen jälkeen 1914 vientimarkkinat tyrehtyivät, ja yhtiön tilanne näytti vaikealta. Ahlströmin pelastivat ensivaiheessa sotatarviketilaukset Venäjältä. Sodan pitkittyessä avuksi tuli inflaatio, joka söi nopeasti velkapääomaa.

Puunjalostuskokonaisuuteen liittyivät selluloosatehdas sekä uusi saha 1919. Puuhiomo ja selluloosatehdas mahdollistivat läpimitaltaan pienemmän raakapuun hyödyntämisen. Selluloosatehtaan käyttöönottoa lykkäsivät sekä ensimmäinen maailmansota että sisällissota. Tehtaalle tilatuista koneista osa päätyi merenpohjaan saksalaisten upottamana.

Maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 kauppayhteydet länteen avautuivat. Varkaudessa oli valmiina myyntiin sahatavaraa ja sisällissodan aikana palaneen sahan tilalle rakennettu uusi laitos pystyi tuottamaan sahatavaraa ennennäkemättömän nopeasti. Sahatavaran hinta nousi nopeasti maailmansodan jälkeen.

Ahlström-yhtiö suunnitteli Varkauden tehtaiden ostosta lähtien myös paperitehtaan perustamista. Elintason nousu Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa lisäsi sanomalehtipaperin kysyntää 1900-luvun alussa, kun lehtien levikit kasvoivat eri maissa nopeasti. Paperintuotanto alkoi Varkaudessa 1920-luvun alussa. Toinen paperikone otettiin käyttöön 1926, jolloin alkoi myös vanerinvalmistus. Ahlström tuotti Varkaudessa 1920-luvun lopussa 48 000 tonnia paperia.[28]

Työväki haastoi patruunavallan

Varkaudessa elettiin 1800-luvulla ruukinpatruunan komennossa. Ensimmäiset oireet muutoksesta nähtiin 1894, kun ruukinpatruuna Augustinus Henrikssonin ilmoitti palkkojen alentamisesta. Yhteensä 34 työmiestä ryhtyi lakkoon, mutta he joutuivat palaamaan töihin entisillä ehdoilla. Lakon ajankohta laskusuhdanteessa oli epäsuotuisa.[29]

Vuonna 1898 työväki lakkoili Henrikssonin siirrettyä palkanmaksun joulun aluspäivistä pyhien yli. Patruuna oli saanut tietää Kuopiosta tilatusta viinaerästä, jonka päätymisen myyntiin hän halusi estää. Henrikssonin menettelyn vuoksi 400 työntekijää ryhtyi lakkoon. Lakon aikana osa työntekijöistä palasi töihin vedoten siihen, että tehtaanhoitaja saattoi olla oikeassa pyrkiessään rajoittamaan joulujuopottelua. Yhtä lukuun ottamatta kaikki työläiset lopetti lakon sen jälkeen, kun Henriksson veti maahan viivan, jonka toiselle puolelle jääneet hän ilmoitti irtisanovansa.

Henriksson edusti perinteistä patruunavaltaa. Hän vastusti muun muassa työväenyhdistyksen perustamista. Varkauteen perustettiinkin työväenyhdistys vasta Henrikssonin kuoltua vuonna 1902. Tehtaan työväkeä liittyi Varkauden vuonna 1898 perustettuun nuorisoseuraan, jonka ensimmäisistä aktiiveista tuli sittemmin työväenliikkeen toimijoita.[30]

Varkaus kiinnosti nousevan työväenliikkeen johtohahmoja ja paikkakunnalla vierailivat vuosisadan vaihteen kahden puolen muun muassa Eetu Salin, Matti Paasivuori ja Taavi Tainio.[31] Työväenyhdistys perustettiin 1903, mutta se joutui lopettamaan toimintansa tehtaanjohdon vastustuksen vuoksi. Yhtiö ilmoitti, etteivät työntekijät saaneet kuulua yhdistykseen ja irtisanoi 153 työntekijää sekä hääti muutamia perheitä omistamistaan asunnoista. Pääosa työväestä erosi painostuksen seurauksena yhdistyksestä.

Leppävirran ensimmäinen sosialistinen työväenyhdistys aloitti toimintansa Sorsakoskella 1902. Yhdistys liittyi heti Suomen työväenpuolueeseen. Sorsakoskella tehtaanjohto hyväksyi työväenyhdistyksen perustamisen ja antoi sen käyttöön yhtiön rakennuttaman juhlasalin. Leppävirran kirkonkylän työväenyhdistys aloitti toimintansa kesällä 1905.[32]

Leppävirtalaiset yhtyivät suurlakon vaatimuksiin

Leppävirtalaiset yhtyivät maanlaajuiseen suurlakkoon marraskuun alussa 1905. Sorsakoskella 2. marraskuuta järjestetyn kansalaiskokouksen osanottajat vaativat Helsingistä saadun pohjatekstin mukaisesti venäläistämistoimien lopettamista, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttamista valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa ja rajoittamatonta yhdistymis-, sanan- ja panovapautta. Lakolla oli Hackmanin paikallisjohdon tuki.

Leppävirralla 3.11. työväenyhdistyksen aloitteesta perustettu lakkokomitea hyväksyi sorsakoskelaisten ponnet ja päätti, että kaupat, leipomot ja säästöpankki ovat suljettuna marraskuun 6. päivän iltaan saakka. Kaikki työ oli keskeytyksissä ja virastot kiinni lauantai-iltaan 4.11. saakka. Nuorisoseuran talolle 4. marraskuuta pidettyyn lakkokokoukseen marssi useita satoja henkilöitä Sorsakosken ja Leppävirran työväenyhdistysten kulkueissa. Lakko loppui ja työt käynnistyivät työpaikoilla normaalisti 6. marraskuuta.[33]

Suurlakon aikana perustettiin punakaartit Sorsakoskelle ja Lehtoniemeen. Leppävirran työväenyhdistys valmisteli ”Punasen kaartin” perustamista marraskuun lopulta 1905 lähtien. Kaarti varautui toimintaan mahdollisen uuden, valtiopäiväuudistusta vauhdittavan, suurlakon aikana.[34]

Leppävirralle perustettiin vuosina 1906–1916 yhteensä 15 työväenyhdistystä, joista osa jäi lyhytikäisiksi. Leppävirralla toimineiden työväenyhdistysten jäsenmäärä kääntyi 1910-luvulla nousuun ja niihin kuului vuonna 1916 lähes 600 henkilöä.[35] Myös ammattiyhdistysliikkeen toiminta alkoi Leppävirralla Venäjän vallan loppuvuosina. Metallityöväen ammattiosastot aloitti toimintansa Sorsakoskella ja Varkaudessa 1907.[36]

Ehdoton patruunavalta murtui myös Varkaudessa vähitellen, vaikka vielä vuonna 1906 tehtaanjohto kykeni torjumaan työntekijöiden lakolla ajamat vaatimukset kovilla vastatoimillaan. Lakot vahvistivat kuitenkin tehtaalaisten työläisidentiteettiä.

Työväenyhdistys aloitti toimintansa Varkaudessa suurlakon jälkeen. Yhdistykseen liittyi nopeasti 658 jäsentä. Jäsenmäärä laski kuitenkin alkuinnostuksen laannuttua ja yhdistyksessä oli 1913 enää 149 jäsentä. Lehtoniemessä oli toiminut oma työväenyhdistys vuodesta 1904 alkaen. Työväentalo valmistui Lehtoniemeen 1905 ja Varkauteen 1911. Varkaudessa yhdistys sai aluksi käyttää tehtaan lukusalia, jos tilaisuuksiin ei osallistunut ulkopuolisia puhujia.[37]

Pohjois-Savon punaisimpia paikkakuntia

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa Leppävirralla oli 7 555 äänioikeutettua, joista kävi äänestämässä 5085 (67,2 %). Äänestysvilkkaus jäi hiukan alhaisemmaksi kuin koko maassa (70,7 %), mutta se ylitti kuitenkin selvästi Kuopion läänin tason (62,6 %). Vain 49 ääntä hylättiin. Vaalit voitti ylivoimaisesti SDP, joka keräsi 72,0 prosenttia Leppävirralla annetuista äänistä. Puolue sai eniten ääniä kaikilla äänestysalueilla. Erityisen vahva SDP:n kannatus oli Varkaudessa ja sen naapurikylillä. Varkaudessa SDP keräsi 82,5 prosenttia äänistä. Loppuosa jakautui tehdastaajamassa lähes tasan vanha- ja nuorsuomalaisten kesken.

Nuorsuomalaisten ääniosuus oli 1907 koko Leppävirralla 13,7, maalaisliiton 7,6 ja vanhasuomalaisten 5,7 prosenttia Leppävirta oli Kuopion läänin läntisen vaalipiirin vasemmistolaisin kunta, jossa saadut äänet muodostivat kuudenneksen SDP:n kokonaistuloksesta vaalipiirissä. Mikkelin läänin puolella Joroisissa sosiaalidemokraatit saivat 1907 Leppävirralla 72,7 prosenttia ja Joroisissa sosiaalidemokraatit saivat 72,3 prosenttia äänistä. Sosiaalidemokraattien vahva kannatus heijastui myös Leppävirran ja Joroisten lähikuntiin.

Ensimmäisiä eduskuntavaaleja edelsi kiivas kampanja, jonka aikana vaalitilaisuudet saattoivat kestää 4–5 tuntia. Vanhasuomalaisten kiertävä puhuja Oksman kävi lähes kaikilla Leppävirran kylillä. Puolueen kampanja huipentui Kurjalan koululla 10.3.1907 pidettyyn vaalikokoukseen, johon osallistui täysi sali yleisöä. Sosiaalidemokraattien tilaisuudet keräsivät paljon yleisöä. Vaalien alla järjestettiin myös puolueiden edustajien yhteisväittelyitä, joissa kunkin puolueen edustajat yrittivät todistella oman ohjelmansa ylivertaisuutta. Nämä tilaisuudet saattoivat kestää jopa kymmenen tuntia.

SDP:n kannatus säilyi Leppävirralla vahvana Venäjän vallan loppuvuosien ajan. Lokakuun 1917 vaaleissa sosiaalidemokraatit keräsivät Leppävirralla 68,3 prosenttia ja Joroisissa 72,4 prosenttia äänistä. Varkaudessa puolue sai 85,1 prosenttia äänistä. SDP lujitti asemiaan Leppävirralla ja Joroisissa myös vuoden 1917 vaaleissa, joissa puolue kärsi vaalitappion. Lisäksi jyrkkiä vaatimuksia esittäneiden kannatus kasvoi vaaleissa.[38]

Leppävirralla toimivat Nuorsuomalainen yhdistys ja vanhasuomalaisten perustama Suomalainen seura. Maalaisliitto aloitti paikallistoimintansa Leppävirralle jo ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Kuntaan perustettiin myös maalaisliiton kunnallistoimikunta kesällä 1916. Maalaisliiton asema oli Leppävirralla ennen Suomen itsenäistymistä vahvempi kuin pääosassa Pohjois-Savoa.[39]

Vastakkainasettelu kiristyy maailmansodan aikana

Varkauden pienehkö ruukkiyhdyskunta laajeni 1910-luvulla teollisuustaajamaksi. Kasvu jatkui myös ensimmäisen maailmansodan vuosina. Järjestyshäiriöistä tuli tavallisia etenkin Joroisten puolella Taulumäellä, jonne yhtiön valta ei ulottunut. Taulumäellä sijainneista huonokuntoisista asunnoista perityt kalliit vuokrat ja elintarvikepula aiheuttivat kasvavaa tyytymättömyyttä. Sota-aikana lakkoilu oli kiellettyä, mikä ei poistanut työpaikoilla vallinneita jännitteitä.[40]

Maaliskuun 1917  vallankumous herätti yleistä innostusta Varkaudessa. Puhe-, paino ja kokoontumisvapauden rajoitukset poistuivat, ja patoutunut tyytymättömyys pääsi purkautumaan. Samaan aikaan elintarviketilanne paheni ja asuntokurjuus jatkui. Jännitteitä lisäsivät taistelukaasujen tuotantoon perustettua kruununtehdasta rakentamaan ja käynnistämään tuodut 50–60 venäläistä sotilasta ja työntekijää. Vuosina 1916–1917 rakennetun tehtaan tuotanto käynnistyi kesäkuun alussa 1917.[41]

Ahlströmin ja työntekijöiden välit kiristyivät vuoden 1917 alkupuolella. Ahlströmin sekä Lehtoniemen konepajan ja kruununtehtaan työntekijät lakkoilivat keväällä vauhdittaakseen kahdeksantuntiseen työpäivään siirtymistä. Toukokuun alussa sekä Ahlström että kruununtehdas ottivat käyttöön kahdeksan tunnin työpäivän. Myös yhtiön maatyöläisten työaika lyheni – toukokuussa sovittiin, että kesällä työpäivä on yhdeksän tuntia ja talvella seitsemän tuntia.[42]

Ahlström toteutti keväällä ja kesällä 1917 laajoja irtisanomisia. Yhtiö alkoi myös seuloa työhön otettavia ja pyrki karsimaan hakijoista jyrkimmät sosialistit. Samaan aikaan usko työväen joukkovoimaan vahvistui. Työväenyhdistyksen jäsenmäärä nousi 60 prosentilla (456 à 758). Työntekijät tavoittelivat heinäkuussa palkankorotusta lakkoilemalla. Lakko ei tuottanut tuloksia.[43] Myös kruununtehtaan suomalainen työväki lakkoili elo-syyskuussa 1917. Tehtaanjohto ilmoitti, ettei palkkoja voida korottaa ilman Venäjä työministeriön lupaa. Toiminta jatkui osittain venäläisten työntekijöiden voimin. Suomalaiset pääsivät takaisin töihin tuloksettomaksi jääneen lakon jälkeen takaisin töihin yhtä lakonlietsontaan syylliseksi katsottua lukuun ottamatta.[44]

Kunnallisen itsehallinnon puute ja kuuluminen kahteen kuntaan vaikeuttivat tilannetta Varkaudessa.[45] Elintarvikeasioita hoitivat Leppävirran ja Joroisten kunnat, vaikka Varkauteen oli esitetty perustettavaksi oma elintarvikelautakunta. Senaatin päätöksen mukaisesti kunnassa sai toimia kuitenkin vain yksi lautakunta. Savon Työmiehen mukaan tilanne oli lokakuussa 1917 niin paha, etteivät työläisperheiden äidit pystyneet enää ruokkimaan nälkäisiä lapsia. Lehti syytti tilanteen kärjistymisestä viljavarastojaan piilottelevia kauppiaita ja viljelijöitä sekä viljatrokareita.[46]

Varkaudessa toimi kesästä 1917 alkaen työväen eduskunta, johon edustajansa valitsivat ammattiosastoittain ainakin tehdas- ja sekatyöväki, rautatieläiset, saha ja lautatarha, puuhiomo, rata- ja metallityöläiset, puutyöntekijät, muurarit, kuljetustyöntekijät, maalarit sekä räätälit ja kauppa-apulaiset. Työväen eduskunta pyrki asettumaan yhdyskunnan paikalliseksi päätöksentekijäksi ja pohti muun muassa keinoja säilyttää järjestys.[47]

Valta Varkaudessa ja Leppävirralla punakaartille marraskuussa

Varkaus oli vahvasti vasemmistolaisena teollisuusyhteisönä työväenliikkeelle tärkeä paikkakunta. Sotatarviketilausten loputtua huomattava osa Varkauteen muuttaneesta työväestöstä jäi työttömäksi, mikä teki heistä suotuisan kohteen vallankumoukselliselle agitaatiolle.[48] Kruununtehtaan työntekijäin ammattiosasto oli kesästä 1917 alkaen yhteydessä Helsingin työmies- ja sotamiesneuvostoon. Yhteys muodostui osastoon kuuluneiden venäläisten työntekijöiden kautta.[49]

Varkaudessa tai Leppävirralla ei kuitenkaan toiminut punakaartia ennen kuin Suomen Ammattijärjestön valtuuskunta julkaisi 20.10.1917 kehotuksen perustaa työväen järjestyskaarteja. Leppävirralla muodostettiin syyskuussa 1917 turvallisuuskunta, jossa porvarillisten puolueiden kannattajat ja vasemmistolaiset toimivat aluksi yhdessä. Varkauden työväenjärjestöjen eduskunta asetti 27. lokakuuta kolmemiehisen järjestyskaartitoimikunnan, jota johti osuuskaupanhoitaja Kaarlo Lähteenmäki.

Kokous päätti lähettää kelloseppä Aleksander Merikarin Helsinkiin työmies- ja sotamiesneuvostojen kokoukseen. Merikari toi Helsingistä jonkin verran aseita, minkä jälkeen Varkaudessa toimi käytännössä punakaarti.  Jonkin verran aseita punakaarti sai kruununtehtaalle komennetuilta venäläissotilailta. Lähteenmäen johtamalle kaartitoimikunnalle siirtyi huomattava osa työväenyhdistyksen käyttämästä vallasta.[50] Samalla kaartista tuli työväenliikkeen johtava voima, mikä jyrkensi mielipiteitä voimakkaasti.[51]

Myös Leppävirralle perustettiin punakaarti marraskuun alussa 1917. Pohjois-Savossa vain Kuopion kaarti oli aloittanut toimintansa ennen SAJ:n julistusta. Osaltaan kaartien perustamista jarrutti se, että Savon Työmiehen päätoimittaja Taavi Tainio ja SDP:n kansanedustajana 1913–1917 toiminut leppävirtalainen agitaattori Otto Piisinen vastustivat punakaartien perustamista. Tilanne muuttui julistuksen ja suurlakon seurauksena. Myös pettymys lokakuun 1917 eduskuntavaalien tulokseen voimisti jyrkkiä mielipiteitä. Marraskuun loppupuolella lähes kaikissa Kuopion läänin kunnissa toimi punakaarti.[52]

 

Varkaudessa toimi syksyllä 1917 myös syyskuussa järjestäytynyt suojeluskunta, joka koostui tehtaan virkailijoista. Sen jäsenet tiedostivat työväenliikkeen kannattajien ylivoiman ja hakivat neuvottelukosketusta työväenjärjestöjen johdon kanssa. Ne eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Suurlakon aikana punakaartilaiset suorittivat kotietsintöjä, jonka aikana he takavarikoivat suojeluskuntalaisten vähäiset aseet. Suojeluskunnan toiminta keskeytyi suurlakkoon, kuten myös Leppävirralle syyskuussa perustetun turvallisuuskunnan, jonka hallitukseen oli kuulunut kuusi porvaria ja kolme sosialistia.[53]

Valtaa siirtyy suurlakon aikana punakaarteille

Varkauden punakaartin toimintaa ryhtyi marraskuun alussa johtamaan SAJ:n Kuopion piirisihteeri Matti Autio, joka kannatti jyrkästi vallankumouksellista toimintaa. Lokakuussa Kuopion sosiaalidemokraattisen nuorison juhlissa puhunut Autio vakuutti luokkien välisessä taistelussa niin valtiollisen kuin taloudellisen vallan päätyvän työväestölle. Hän ennusti puheensa lopuksi tilanteen johtavan taistelukentille.[54]

Suurlakon aikana Aution johtama punakaarti otti 14. marraskuuta haltuunsa puhelinkeskuksen ja rautatieaseman. Punakaartilaiset vangitsivat lisäksi poliisikonstaapeli Emil Anttilan. Valta oli siirtynyt työväenjärjestöille ja erityisesti punakaartille. Kaartilaiset eivät kuitenkaan olleet täysin johtajiensa tai paikallisen lakkojohdon komennossa. Punakaartilaiset pidättivät omavaltaisesti muun muassa viisi tehtaan toimihenkilöä. Suurlakkoa valtakunnallisesti johtanut Työväen vallankumouksellinen keskuskomitea antoi määräyksen lakon lopettamisesta 19.11.1917.

Lakon päättäminen osoittautui Varkaudessa ja monilla muilla paikkakunnilla vaikeaksi. Lakkokomitealla ei ollut Varkaudessakaan kunnon otetta punakaartilaisista. Lakon loppuvaiheissa 20. marraskuuta punakaartilaisosasto ampui lakon konstaapeli Anttilaa, joka pelastautui tekeytymällä kuolleeksi. Anttila oli tunnettu kovista toimistaan järjestyshäiriöiden aiheuttajia kohtaan.

Komitea halusi kuitenkin lopettaa lakon ja Ahlström Oy:llä oli sama tavoite. Tulehtunutta tilannetta kävi 21. marraskuuta sovittelemassa Kuopion läänin maaherra Albert von Hellens, joka oli nimitetty virkaansa maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Hänen johdollaan valmistui sopimus lakon lopettamisesta. Visaisimmaksi osoittautui kysymys punakaartilaisten takavarikoimien aseiden palauttamisesta. Kaartilaiset kuitenkin lupasivat palauttaa aseet. Lehtoniemellä lakko kuitenkin jatkui ja päättyi vasta, kun sikäläiset kaartilaiset suostuivat palauttamaan puolet viemistään aseista.[55]

Suurlakko vahvisti vallankumouksellista mielialaa Varkaudessa. Vallankumouksellisuus tarkoitti monille nimenomaan paikallisen vallan ottamista ja jäsentymätöntä pyrkimystä muuttaa elinoloja nopeasti.[56] Pohjois-Savon punakaartit saivat lisää aseita, kun Suomen ja Venäjän välillä liikkunut bolsevikki Jukka Rahja toi Pietarista Kuopioon marras-joulukuun vaihteessa 500 sotilaskivääriä ja patruunoita. Kivääreistä noin sata päätyi Varkauden punakaartille.[57] Varkauden kaarti lähetti miehiä päällikkökursseille Helsinkiin.

Irrallinen kappale punaista Suomea

Varkauden tilannetta kiristi entisestään se, että kruununtehtaan toimintamahdollisuudet heikkenivät bolsevikkivallankumouksen jälkeen. Osa työntekijöistä sanottiin irti tammikuussa 1918.[58] Kapinan alettu Varkaudesta kehittyi Leppävirran vallankumoustoiminnan keskus, josta käsin johdettiin kaikkia kunnan punakaarteja. Leppävirran kirkonkylän kaarti alistettiin Varkauden punakaartin esikunnalle ja muut paikkakunnan kaartit puolestaan kirkonkylän kaartille. Tammikuun lopulla alkaneessa sisällissodassa punaisten toiminta keskittyi Leppävirralla erityisesti Varkauteen, kirkonkylään, Paukarlahteen, Kotalahteen ja Sorsakoskelle. Lisäksi punakaartilaiset liikkuivat koko kunnan alueelle etsimässä aseita ja suorittamassa elintarvikkeiden pakko-ottoja.[59]

Valkoisen Suomen alueelle jääneiden punakaartien toimintaedellytykset olivat huonot sosiaalidemokraattien vahvasta kannatuksesta huolimatta. Kaartien aseistus oli heikko, eikä niillä ollut yhteyksiä Kansanvaltuuskuntaan tai muutakaan keskitettyä johtoa. Pääosan punaisten aseista olivat saaneet Etelä-Suomen punakaartit. Ali Aaltonen arvioi tammikuun lopussa valkoisten puolelle jääneiden punakaartien kykenevän aktiiviseen toimintaan vain, jos ne yhdistäisivät voimansa ja asettuisivat puolustukseen johonkin sopivaan paikkaan.[60]

Varkauden punakaartissa kolme 120 miehen komppaniaa, jotka jakautuivat 10–12 miehen plutoonoiksi. Yksi komppanioista vastasi taistelutoiminnasta, toinen vartioinnista ja kolmas työpalvelusta. Lisäksi Varkaudessa toimivat punakaartit Lehtoniemellä, Luttilassa, Ruokojärvellä ja Pitkälänniemellä. Miehistön ytimen muodosti tehtaiden työväki, josta etenkin tilapäistöitä tehneet olivat alttiita kapinaan. Mukana oli kuitenkin myös Lehtoniemen, Sorsakosken ja Varkauden tehtaiden ammattimiehiä.

Aseistuksena Varkauden ja Leppävirran kaarteilla oli runsaat sata kivääriä sekä metsästys- ja käsiaseita. Metallimiehet valmistivat lisäksi Lehtoniemen konepajalla tykin, joka kuitenkin rikkoutui heti. Punaisten miesmäärä oli aseistukseen nähden moninkertainen ja sitä kasvattivat Varkauteen hakeutuneet Savonlinnan, Suonenjoen ja Kuopion punaiset. Varkauden punakaartin esikunta pohti 11. helmikuuta myös Leppävirran ja Sorsakosken kaartien siirtämistä Varkauteen, mutta tämä ei toteutunut.[61]

Varkauden punaiset eivät pystyneet suuriin sotatoimiin

Varkauden ja Leppävirran kaarteilla oli periaatteessa mahdollisuus vaikuttaa sisällissodan alussa yleistilanteeseen, jos ne olisivat kyenneet valtamaan Huutokosken ja Pieksämäen asemat. Huutokosken valtaus olisi katkaissut valkoisten rautatieyhteyden Pohjanmaan ja Karjalan välillä. Vielä tehokkaampi toimi olisi ollut Pieksämäen haltuunotto, joka olisi estänyt liikenteen Savon ja Pohjanmaan välillä.

Punaisilla ei ollut kuitenkaan voimia näin mittaviin sotatoimiin. Heti kapinan alettua tehty yritys päästä junalla Huutokoskelta Pieksämäelle epäonnistui. Runsaat kymmenen kilometriä Varkaudesta etelään sijaitseva Huutokosken asema päätyi valkoisten haltuun jo 1. helmikuuta.[62] Mahdollisesti Varkauden punaiset yrittivät päästä Pieksämäen kautta rautateitse Kuopioon, jonne oli päätynyt Varkautta suurempi osa Jukka Rahjan hankkimista kivääreistä. Kuopioon kokoontuneet kaupungin ja lähiseudun punakaartilaiset epäröivät ryhtymistä taisteluun, ja luopuivat aseistaan lyhyen kahakoinnin jälkeen.

Joroisissa Savonlinnan suojeluskuntalaisista koostunut osasto riisui punakaartilaiset aseista heti kapinan alettua. Osasto palasi Savonlinnaan ja heikosti aseistautuneen Joroisten suojeluskunnan miesten pääosa lähti kirkonkylästä, koska he olettivat punaisten saavan apua Varkauden punaisilta. Varkaudesta tullut ”kuolemanpataljoona” ottikin haltuunsa suojeluskuntalaisten vartioiman puhelinkeskuksen ja tuhosi sen. Osasto vetäytyi Varkauteen, minkä jälkeen punakaartilaiset eivät yrittäneet enää sotatoimia Joroisissa. Savonlinnan suojeluskunta otti kirkonkylän hallintaansa 4. helmikuuta.[63]

Punaisten viimeinen hyökkäys Varkauden ulkopuolelle suuntautui Kangaslammille. Aleksander Pietikäisen johtama kuolemanpataljoona yritti 6. helmikuuta vallata Joutsenlahden hoviin perustetun valkoisten tukikohdan.  Retkikunnalla oli mukanaan lähes kaikki Varkauden punakaartin kiväärit. Pietikäisen johtamat punaiset ahdistivat kivääritulellaan valkoisia kiivaasti, kunnes Varkaudesta tulleen lähetin sanoma pakotti heidät paluumatkalle.

Joroisista lähestynyt 150-miehinen valkoisten osasto oli säikäyttänyt Kuvansin sillan vartijat pakoon ja tie Lehtoniemelle sekä Varkauteen oli auki. Valkoisten tulitueksi tuotu tykki ei toiminut kunnolla, minkä vuoksi he etenivät hitaasti. Suojelukuntalaiset ampuivat neljä kertaa tykillä kohti työväentaloa. Laukaustenvaihdossa kuoli kolme valkoista ja yksi punainen. Pietikäisen johtamat punaiset ehtivät takaisin Varkauteen torjumaan hyökkäystä, joka tyrehtyi illansuussa.

”Porvarit kuolevat, kun ensimmäinen kuula putoo Warkaudessa”

Varkauden kaarti esiintyi sisällissodan alussa hyvin uhmakkaasti. Kaarti julisti 1. helmikuuta ottaneensa panttivangiksi johtavia porvareita, jotka uhattiin ampua ”siinä silmänräpäyksessä kun ensimmäinen kuula putoo Warkaudessa tai 10 kilometrin päässä sen lähistöllä”. Uhkausta ei toteutettu kirjaimellisesti, mutta ennen punaisen Varkauden kukistumista punaiset surmasivat neljä panttivangeista. Kaartilaiset syyllistyivät myös useisiin muihin väkivallantekoihin. Punaiset surmasivat valtakautensa aikana Varkaudessa ja lähiympäristössä 17 henkilöä ja haavoittivat kahta. Elintarvikkeita takavarikoineet partiot tappoivat seitsemän henkilöä ja polttivat kolme taloa.

Varkaus ja Leppävirta jäivät täysin saarroksiin Kuopion punakaartilaisten antauduttua 8. helmikuuta ja Heinäveden suojeluskunnan suljettua itään johtavat tiet. Valkoiset lähestyivät Varkautta etelästä jo 15. helmikuuta. Tämä yritys päättyi Kuvansin sillan räjäyttämiseen. Valkoisten Pieksämäen ja Huutokosken asemille kootut joukot etenivät Varkauden tuntumaan ja saartoivat paikkakunnan 19. ja 20. päivän välisenä yönä. Noin tuhat miestä aloitti hyökkäyksen Varkauteen 20. helmikuuta kuuden konekiväärin ja kahden tykin tukemana. Lehtoniemen kaarti puolustautui aluksi, mutta antautui aamulla 21. helmikuuta.

Valkoiset pääsivät vastarinnan loputtua Lehtoniemessä etenemään Joutenlahden rannalle rautatieaseman lähelle ilman vastarintaa. Saartorenkaan kiristyessä punaiset vetäytyivät Ahlströmin tehdasalueelle Päiviönsaarelle, jossa heidän hallussaan oli 21. helmikuuta illalla enää kansankeittiö ja Ahlströmin tehdasrakennukset. Punaisten viimeiseksi suojapaikaksi jäi massatehdas, jonne ahtautui illalla noin 700 punaista. Puolustustaistelua vaikeutti kiväärinpatruunoiden loppuminen. Punaiset käyttivät viime vaiheessa poraruudista ja hirvikuulista valmistettuja itseladattuja patruunoita. Epätoivoiseen tilanteeseen joutuneet punakaartilaiset antautuivat kello 22.

Varkauden valtaukseen osallistuivat muun muassa vuoden 1912 keihäänheiton olympiavoittaja, jääkäri Julius Saaristo ja yhteiskoululainen Urho Kekkonen Kajaanista. Kekkonen kuului Elja Rihtniemen johtamiin Kajaanin sisseihin, jotka olivat asemissa Taipaleen kanavalla.

Varkaus jätti syvän jäljen sisällissodan historiaan

Sotatoimena Varkauden valtaus oli pieni, vaikka taisteluihin tottumattomat valkoiset ja punaiset suurentelivat kertomuksissaan tapahtumia. Valkoisten valtauksen aikana tuleen sytyttämä saha lisäsi öisen taistelun dramaattisuutta. Taisteluissa kaatui valkoisia 12 ja noin 20 punaista. Varkauden valloituksen vertauskuvallinen arvo oli valkoisille merkittävä. Vielä suurempi merkitys oli punaisten valtakauden tapahtumista ja valkoisten valloituksen jälkeisistä rankaisutoimista kerrotuilla tarinoilla. Ne vaikuttivat sekä koko sisällissodan luonteeseen että sodasta tehtyihin tulkintoihin.

Sisällissodan aikana vallinneisiin mielialoihin vaikuttivat valtausta seuranneet rankaisutoimet, joissa kuoli Marko Tikan laskelmien mukaan yhteensä 270 punaista. Heistä noin 80 ammuttiin heti Varkauden valtauksen jälkeen, 98 sai kenttäoikeudelta kuolemantuomion ja 80 kuoli vankileireillä. Lisäksi 11 kuulusteltua kuoli tai katosi vuoden 1918 aikana. Tiedot valkoisten ankarista toimista antoivat aineksia punaisten propagandaan. Valkoisen Suomen lehdet julkaisivat puolestaan Varkauden punakaartin kovasanaisen uhkauksen ampua panttivangit.

Tehtaan toiminta käynnistyi uudelleen välittömästi Varkauden valloituksen jälkeen. Valkoisten Savon rintaman ylipäällikkö antoi 7. maaliskuuta määräyksen sotatila-asetuksen soveltamisesta Varkauteen, mikä teki kaikista työvelvollisia. Rikkomuksiin syyllistyneitä uhkasivat ankarat rangaistukset. Järjestystä piti yllä Savonlinnan suojeluskuntalaisista muodostettu komppania.[64]

Urho Kekkonen kuuli muistelmiensa mukaan Varkaudessa Huruslahden teloituksista ja kävi katsomassa ruumiita. Kekkosen mukaansa teloitettuja oli järven jäällä vieri vieressä yhteensä ”sadan tienoilla”.[65]

Leppävirran punaiset ottivat kirkon ruokavarastokseen

Työväentalolle ja nuorisoseurantalolle majoittunut Leppävirralla punakaarti perusti kapinan alettua vartiointipaikkoja teiden varsille ja asetti vartion kirkontorniin. Kaarti otti 30. tammikuuta haltuunsa puhelinkeskuksen ja julisti seuraavana päivänä klo 21–6 voimassaolleen ulkonaliikkumiskiellon. Muutamia päiviä se alkoi vaatia päivällä liikkuvilta kirjallisen luvan ja myös koulut sulkivat ovensa. Varkautelaisten innoittamana kaarti otti neljä panttivankia, jotka uhattiin surmata, jos valkoiset yrittävät kukistaa punaiset.

Kaartilaiset miinoittivat siltoja Konnuksen kanavatyömaalta saadulla räjähdysaineella.

Ruokahuoltonsa kaarti järjesti toimittamalla takavarikointeja etenkin niillä tiloilla, joilla oli elintarvikelautakunnan tietojen mukaan ylimääräistä viljaa. Jyväsäkit varastoitiin Leppävirran kivikirkkoon ja sakastin kirjahyllyt täytettiin leivillä. Kirkon eteisessä nyljettiin pitäjältä tuotujen eläinten ruhot. Jumalanpalveluksia ei pidetty kolmena sunnuntaina ja kinkerien järjestäminen keskeytettiin. Kirkko oli punaisten valtakauden jälkeen hyvin siivottomassa kunnossa. Se siunattiin uudelleen käyttöön elokuussa 1918 kirkkoherra Pekka Karhun virkaanasettajaisten yhteydessä. Kirkon häpäiseminen herätti laajaa suuttumusta.

Takavarikot muuttuivat usein ryöstöiksi, kun voimansa tunnossa olleet kaartilaiset kostivat talollisille todellisia tai kuviteltuja vääryyksiä. Pakko-otot koskivat myös kauppoja. Lisäksi punakaarti vei rahaa Säästöpankista 47 000 markkaa ja Konnuksen kanavalta 30 000 markkaa. Pankin varat saatiin punaisen vallan päätyttyä takaisin. Leppävirralla kunta kärsi 21 600 markan vahingot. Yksityisten taloudelliset menetykset olivat 578 000 markkaa. Varkaudessa Ahlströmin tehtaiden vahinkojen suuruus oli 1,3 miljoonaa markkaa.

Leppävirran alueella aiheutuivat Olavi Hovin mukaan kapinasta 1,9 miljoonan markan suoranaiset (670 000 euron) taloudelliset menetykset. Leppävirran varakkain liikemies Pekka Kansanen maksoi työntekijöilleen palkkaa myös kapina-aikana ja antoi punakaartilaisten täydentää varastojaan liikkeestään, eikä häneen kohdistettu kovia toimia punaisten valtakaudella.

Kaartilaiset ahdistelivat etenkin niitä talollisperheitä, joiden jäseniä oli siirtynyt valkoisten hallinnassa olleelle alueelle. Punaiset surmasivat yhdeksän leppävirtalaista kapinan alkuvaiheissa. Heidän joukossaan oli väkipakolla punakaartin esikuntaan otettu ja siitä eronnut torppari Juho Torvinen, joka ei hyväksynyt kaartin menettelytapoja.

Punainen Leppävirta antautui taisteluitta

Leppävirran punakaarti varustautui taisteluun kirkonkylästä kaivattamalla juoksuhautoja tienvarsiin ja varastoimalla vettä kirkkoon. Leppävirran punaiset antautuivat kuitenkin taisteluitta. Suonenjoen suojeluskunta riisui aseista ensimmäisenä Kotalahden punakaartin 20. helmikuuta. Leppävirran punakaartin hyökkäysosasto komennettiin avuksi Varkauteen, minkä jälkeen kirkonkylässä oli vähän taisteluhaluisia miehiä.

Kuopion suojeluskuntaan kuulunut osasto otti haltuunsa Paukarlahden ja Sorsakosken punakaarti jätti hyvin rakennetut asemansa ennen kuin valkoisten lentävä osasto ehti kylälle. Kirkonkylän punakaartilaiset pyrkivät viime vaiheessa pakoon, mutta huomattava osa heistä jäi pitäjän keskustaajaman saartaneiden valkoisen vangiksi. Karkuun päässeet yrittivät piileskellä syrjäisissä torpissa ja muissa kätköpaikoissa odottaen tilanteen kehittymistä.

Valkoiset aloittivat punakaartilaisten pidätykset ja kehottivat piileksiviä punaisia ilmoittautumaan esikunnassa. Vangitut punaiset koottiin työväentalolle. Heidän kohtaloitaan alkoi käsitellä ratsumestari C. E. Malmin asettama 13-jäseninen tutkijalautakunta, jota johti vt. nimismies Matti Koponen.

Käytännössä kenttäoikeutena toimineeseen lautakuntaan kuului myös sosiaalidemokraattisesta puolueesta syksyllä 1917 eronnut entinen kansanedustaja Otto Piisinen. Kapinaviikkoina punaiset etsiskelivät Piisistä ja veivät hänen vuokraamastaan Kaipolanmäen sotilasvirkatalosta elintarvikkeita, jotka hankittu Piisisen aloittamien metsätyömaiden työväelle.[66] Piisinen julkaisi yhdessä Viktor Blomqvist kustantaman propagandakirjasen Miten käy Suomen työväenliikkeen, jonka tilasi kuopiolainen tehtailija Isak Räsänen. Kirjasta levitettiin punaisten hallitsemalle alueelle.

Lautakunta langetti ensimmäisenä istuntopäivänään 25. helmikuuta 17 kuolemantuomiota, jotka pantiin toimeen välittömästi. Teloitettujen joukossa oli punakaartin esikunnan jäseniä ja hyökkäysosastoa johtanut Kusti Lukkarinen. Lisäksi helmikuun lopulla eri puolilla Leppävirtaa ammuttiin ilman tutkintaa noin kymmenen punakaartilaista. Varkaudessa teloitettujen joukossa oli 45 leppävirtalaista. Punaisen hallinnon toimet, kuten Leppävirran kirkon häpäisy ja murhat, vaikuttivat tuomioihin erityisesti helmikuun lopussa.

Tutkijalautakunta käsitteli kapinaan osallistuneiden edesottamuksia yli kuukauden. Lautakunnan eteen joutuneista yli 500 punaisesta pääosa vapautettiin. Kuolemantuomioiden määrä väheni, eikä niitä pantu pääosin toimeen enää maaliskuun alun jälkeen sotilaspiirin päällikön kiellettyä paikalliset teloitukset. Tutkijalautakunnan vangittavaksi määräämät punaiset kuljetettiin Kuopion vankileirille maaliskuun lopussa 1918. Heidän tuomioistaan päätti valtiorikosoikeus. Vankileireille passitetuista yhteensä 76 menehtyi. Leppävirtalaisia kuoli sisällissodan aikana ja siihen liittyneiden rankaisutoimien seurauksena yhteensä 164. Kuolleiden osuus kunnan väkiluvusta oli 1,1 prosenttia.[67]

Linkkejä:

Sata kuvaa Varkaudesta 1917–2017.

Otto Piisinen–Viktor Blomqvist. 1918. Miten käy Suomen työväenliikkeen?

Marko Tikka. 2004. Vallankumoukselliset tuomiolla. Varkauden kenttäoikeus ja sen tuomiot. 

Lähteitä:

[1] Soikkanen Hannu. 1963. Varkauden historia. Varkaus: Varkauden kaupunki, s. 62–63.

[2] Itkonen Hannu. 2004. Varkautelaisten vuosisata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 944. Helsinki: SKS, s. 23.

[3] Hovi 1995, s. 272–282.

[4] Soikkanen 1963,  s. 74–95.

[5] Itkonen 2004, s. 24–25.

[6] Soikkanen 1963, s. 439.

[7] Itkonen 2004, s. 34. Soikkanen 210– 211.

[8] Soikkanen 1963, s. 221.

[9] Soikkanen 1963, s. 217.

[10] Hovi 1995, s. 162.

[11] Itkonen 2004, s. 26. Soikkanen 1963, s. 134, 205–209. Hovi 1995, s. 152–153 ja 162.

[12] Itkonen 2004, s. 59–65.

[13] Soikkanen 1963, s. 128–130.

[14] Soikkanen 1963, s. 474–475.

[15] Soikkanen 1963, s. 453.

[16] Soikkanen 1963, s. 459–460.

[17] Itkonen 2004, s. 27.

[18] Itkonen 2004, s. 82–83.

[19] Hovi 1995, s. 283–299.

[20] Hovi 1995, s. 31.

[21] Hovi 1995, s. 766–767.

[22] Hovi 1995, s. 38-

[23] Hovi Olavi. 1995. Leppävirran historia II. Kunnan ja kuntalaisten vaiheita kunnallishallinnon uudistamisesta 1990-luvulle. Leppävirta: Leppävirran kunta, s. 19.

[24] Hovi 1995, s. 27–28.

[25] Itkonen 2004, s. 80–81.

[26] Soikkanen 1963, 155–156.

[27] Itkonen 2004, s. 161.

[28] Itkonen 2004, s. 65–76. Soikkanen 1963, s. 152–161.

[29] Soikkanen 1963, s. 596.

[30] Itkonen 2004, s. 102.

[31] Itkonen 2004, s. 51.

[32] Hovi 1995, s. 252–253.

[33] Hovi 1995, s. 250.

[34] Hovi 1995, s. 250–251.

[35] Hovi 1995, s. 258–259.

[36] Hovi 1995, s. 253.

[37] Itkonen 2004, s. 30 ja 48–51.

[38] Hovi 1995, s. 266, Itkonen 2004, s. 119, Soikkanen 1963, s. 619.

[39] Hovi 1995, s. 261–264.

[40] Soikkanen 1963, s. 617.

[41] Itkonen 2004, s. 115.

[42] Itkonen 2004, s. 118.

[43] Itkonen 2004, s. 119.

[44] Soikkanen 1963, s. 618.

[45] Itkonen 2004, s. 58.

[46] Itkonen 2004, s. 118.

[47] Itkonen 2004, s. 119–120.

[48] Itkonen 2004, s. 115.

[49] Soikkanen 1963, s. 622–623.

[50] Soikkanen 1963, s. 624.

[51] Itkonen 2004, s. 119–120. Soikkanen 1963, s. 624.

[52] Salkola Marja-Leena. 1985. Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1917–1918, osa 2. Punaisen Suomen historia. Helsinki: Opetusministeri ja Valtion painatuskeskus, s. 19–20 ja 116–117.

[53] Soikkanen 1963, s. 626–627.

[54] Itkonen 2004, s. 119.

[55] Itkonen 2004, s. 119.

[56] Lappalainen 1981, s. 16.

[57] Soikkanen 1963, s. 631.

[58] Soikkanen 1963, s. 629.

[59] Hovi 2005, s. 341 ja 344.

[60] Lappalainen 1981, s. 68 ja 104–105.

[61] Soikkanen 1963, s. 637.

[62] Lappalainen 1981, s. 113.

[63] Hoffren Hanna. 2011. Seurakunta ja sota. Etelä-Savon Joroisten seurakunnan toiminta sisällissodan aikana vuonna 1918 ja sen jälkiselvittelyissä. Suomen historia pro gradu, Jyväskylän yliopisto, s. 29–31.

[64] Tikka Marko. 2004. Vallankumoukselliset tuomiolla. Varkauden kenttäoikeus ja sen tuomiot. https://helda.helsinki.fi/handle/10224/4762

[65] Urho Kekkonen. 1981. Vuosisatani, verkkoversio. Varkauden valloitus. Sodan hirvittävät kasvot Huruslahdella. Mäntyharjun rintamalla. Päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Sotakirjeenvaihtajana. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8432/TMP.objres.1483.html?sequence=1&isAllowed=y

[66] Hulikaanien mellastus Leppävirralla, Savotar 10.2.1918.

[67] Hovi 1995, s. 339–354.

Asutuslait täydensivät torpparivapautusta – ja olivat osa maaseutuun nojannutta politiikkaa

Maannälkä ja itsenäistymisvaiheissa kärsitty todellinen nälkä määrittivät pitkälti yhteiskuntapolitiikkaa 1920–1930-luvuilla. Pientilallisten määrä kasvoi torpparivapautuksen lisäksi asutustoiminnan ja tilojen jakamisen seurauksena. Suomen maatalous muuttui yhä pientilavaltaisemmaksi.

Maaseutuväestön osuus Suomen väestöstä oli itsenäisyyden alussa noin 85 prosenttia. Vaikka maalaisten osuus pieneni vähitellen, niin heitä oli 1940 vielä noin 73 prosenttia suomalaisista. Maaseudulla oli torpparivapautuksen toteuduttuakin paljon väestöä, joka halusi saada oman tilan. Tilanne oli yhteiskunnallisesti haastava, sillä teollisuus ei pystynyt tarjoamaan maaseudun tilattomille riittävästi työpaikkoja. Asutustoiminnasta tuli yksi itsenäistyneen Suomen tärkeimmistä yhteiskuntapolitiikan välineistä.

Pientilavaltaisen maatalouden kehittämistä vauhdittivat osaltaan ensimmäisen maailmansodan aikana ilmenneet elintarvikehuollon ongelmat ja pyrkimys parantaa ruuantuotannon omavaraisuutta. Pelto-ala kasvoikin asutustoiminnan ja muiden uudisraivausta tukeneiden toimien seurauksena.

Maailmansotien välinen asutustoiminta pyrki kohentamaan maaseudun elinoloja ja tasoittamaan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Pientilojen tarjoaman niukan toimeentulon takia tässä onnistuttiin vain osittain. Kaikille ei pystytty tarjoamaan riittävää toimeentuloa, mikä herätti katkeruutta.

Asutuslait antoivat tilattomille mahdollisuuden saada maata muutoinkin kuin kynsiensä alle

Lex Kallio oli vuonna 1922 voimaan tullut asutuslaki, joka takasi maaseudun tilattomille mahdollisuuden hankkia maata. Valtio maksoi maanomistajille lunastushinnan obligaatioina, joiden hinnan maata saanut pientilallinen kuoletti maksamalla lainan valtiolle. Lain nojalla oli mahdollista pakkolunastaa maata, mutta tähän turvauduttiin harvoin. Lex Kallion kumosi vuoden 1938 alussa voimaan tullut asutuslaki (332/1936).

Lex Kallio antoi vuoden 1918 torpparilain perusteella maansa lunastaneille maanvuokraajille mahdollisuuden hankkia lisämaata pientilojensa elinkelpoisuuden parantamiseksi. Myös kokonaan maattomilla oli mahdollisuus saada edullisin ehdoin maata viljeltäväkseen. Lex Kallio takasi maansaantioikeuden täysi-ikäisille ja kansalaisluottamusta nauttivalle henkilölle, joka ei ollut aiemmin omistanut tai hallinnut maata. Lisäksi henkilöllä piti osata viljellä maata ja omistaa tarvittavat maataloustyökalut. Uudistilalle oli rakennettava kolmessa vuodessa asunto.

Laki kärjisti Maalaisliiton suhteita erityisesti Kansalliseen Kokoomukseen. Puolue suhtautui kriittisesti maalaisliittolaiseen Kyösti Kallioon, joka oli asutustoiminnan näkyvin puolestapuhuja. Asutustarkoituksiin ei ollut saatavissa riittävästi valtion maita, joiden sijainti oli usein pientilojen perustamista ajatellen huono. Yksityistä maata oli myynnissä niukalti, joten lex Kallioon sisällytettiin torpparilain (135/1918) tavoin sisällyttää mahdollisuus maanhankintaa pakkoluovutuksin. Pakkolunastuspykälän takia laki käsiteltiin perustuslain säätämisjärjestyksessä. Lakia kannattivat poliittisen keskustan lisäksi sosialidemokraatit. Oikeisto äänesti lain lepäämään yli vaalien.

Tilakoon ylärajana oli Etelä- ja Keski-Suomessa 20 hehtaaria peltomaata ja 20 hehtaaria metsämaata. Lapissa metsän osuus saattoi olla enintään 75 hehtaaria. Pakkolunastus saattoi kohdistua Etelä- ja Keski-Suomessa yli 200 hehtaarin tiloihin ja Oulun läänissä yli 400 hehtaarin tiloihin. Pakkoa käytettiin lopulta harvoin. Lex Kallion voimassaoloaikana pakkolunastettiin vain runsaat 2 000 hehtaaria maata. Maa vaihtoi omistajaa vapaaehtoisilla kaupoilla ja pulavuosina myös vararikkohuutokaupoissa.

Lex Pulkkinen siirsi metsäyhtiöiden laittomasti hankkiman maan asutustoimintaan

Vuonna 1925 hyväksytyn Lex Pulkkisen perusteella teollisuusyritykset joutuivat palauttamaan vuoden 1915 jälkeen hankkimansa peltomaan maatalous- ja asutustarkoituksiin. Yhtiöitä oli kielletty hankkimasta peltoja 1915, mutta ne olivat tehneet silti tilakauppoja. Maata ostivat etenkin puujalostusyritykset.[i]

Puutavarayhtiöiden laittomasti hankkimien tilojen siirtäminen valtion omistukseen ja edelleen asutuskäyttöön oli esillä jo Lex Kalliota laadittaessa. Oikeisto äänesti hallituksen yli vaalien. Vaalien jälkeen Lex Pulkkinen vietiin eduskunnassa läpi tavallisena lakina RKP:n ja Kokoomuksen vastustuksesta huolimatta. Presidentti K. J. Ståhlberg ei suostunut vahvistamaan väärässä säätämisjärjestyksessä hyväksyttyä lakia.

Toukokuussa 1924 hallitus antoi eduskunnalle uuden lakiesityksen, joka noudatti sisällöltään eduskunnan syksyllä 1922 ilmaisemaa tahtoa. Lakiesitykseen oli tuolloin sisällytetty luovutettavaksi laittomasti hankitun maan lisäksi myös asutustoiminnassa tarvittava peltomaa ja viljelyskelpoiset tilukset sekä metsämaa. Presidentti vahvisti Lex Pulkkisen toukokuussa 1925.

Valtion maanhankintaan vaikutti myös 10.5.1932 säädetty pakkohuutokauppalaki. Se oikeutti asutusviranomaiset lunastamaan pakkohuutokaupalla myydyt tilat ja osoittamaan ne asutus- ja viljelykäyttöön.[ii] Uusi asutuslaki säädettiin vuonna 1936. Laki yhdisti ensi kerran sekä yksityismaiden että julkisen vallan omistamien maiden käytön asutustoimintaan. Vuoden 1938 alussa voimaan tulleen lain merkitys jäi vähäiseksi toisen maailmansodan syttymisen vuoksi. Sotien välisen ajan asutustoiminnalla perustettiin erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen lähes 15 000 viljelystilaa, mutta yli kaksinkertainen määrä uusia tiloja muodostui muuta tietä, lähinnä tilanjaoissa.

Pienviljelys oli myös ideologinen kysymys

Pienviljelyksen uskottiin yleisesti olevan tuottavampaa kuin suurtuotanto. Tilansa hoitoon paneutuvan itsenäisen pienviljelijän oletettiin voittavan työinnossa, -tehossa ja työn laadussa palkkatyöväen. Väitteiden tueksi esitettiin 1910-luvulta alkaen kirjanpitotilojen lukuja, joiden perusteella pientilan hehtaarituotto oli jopa 70–80 prosenttia suurempi kuin isoilla tiloilla.

Maaseudun pienviljelyksen etujen korostaminen nivoutui romanttiseen käsitykseen suomalaisuudesta. Ahkera ja sitkeä itsensä ja perheensä elättävä peltomies oli yksi aikakauden ihanteista. Perheviljelmästä tulikin maaseutupolitiikan keskeinen tavoite. Suurtuotannon markkinoinnissa ja tarvikeostoissa saavuttamista kiistattomista eduista pienviljelijä saattoi päästä nauttimaan osuustoiminnan avulla.

Pienviljelyä paremmuutta korosta ajattelu sai laajaa kannatusta Suomessa. yhteiskunnassa. Ruotsissa ja Tanskassa tehdyt pienviljelyn edut kyseenalaistaneet tutkimukset kiistettiin Suomessa. Erityisesti Hannes Gebhard puolusti pienviljelmiä. Pienviljelyä kritisoineiden suomenruotsalaisten suurtilallisten väitteet oli puolestaan helppo sivuuttaa kartanonomistajien toimina suomalaista talonpoikaa ja pienviljelijää vastaan.

Pienviljelmillä torjuttiin bolsevismin leviämistä

Pienviljelmiä suosivat 1920-luvulla myös sisäiseen ja ulkoiseen turvalliseen liittyneet näkökohdat. Bolsevismia oli tämän käsityksen mukaan mahdollista torjua tehokkaasti kasvattamalla maataomistavan talonpoikaisväestön määrää. Maatyöläisten radikalisoituminen oli estettävä jakamalla maata. Samalla metsäteollisuus sai talvikaudella työvoimaa pientilallisista, jotka tarttuivat mielellään lisäansiomahdollisuuksiin. Etenkin Itä- ja Pohjois-Suomen pienviljelijät olivat riippuvaisia metsä- ja uittotöiden tuomista tuloista.[iii]

Tilakoko pieneni merkittävästi itsenäisyyden alkuvuosina. 1920-luvun alussa peräti 76 prosentilla tiloista oli alle 10 hehtaaria peltoa. Pientilojen osuus säilyi korkeana koko maailmansotien välisen ajan. Yli 25 hehtaaria peltoa oli vain kuudella prosentilla tiloista. Itsenäistyneiden torppien hoidon tehostuminen, asutustoiminta ja myös suurempien tilojen kehittäminen kasvattivat Suomen peltoalaa 30 prosentilla runsaasta kahdesta miljoonasta hehtaarista yli 2,6 miljoonaan hehtaariin vuosina 1920–1939. Lukuun sisältyvät talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetun Karjalan pellot.

Torppareiden itsenäistyttyä kiihtyi poliittinen kamppailu pienviljelijöistä äänestäjinä. Sosiaalidemokraattista puoluetta lähellä ollut Maanvuokraajien liitto muutti nimensä 1921 Pienviljelijäin Liitoksi. Järjestön jäsenmäärä jäi kuitenkin suhteellisen pieneksi. Pienviljelijäin Liitto keskittyi 1920-luvun lopulta lähtien entistä enemmän neuvontatyöhön, mutta sillä oli vasemmistolainen leima. Liittoon kuului 1920-luvun lopussa 373 osastoa, joissa oli runsaat 11 000 jäsentä.

Aatemaailmaltaan yleisporvarillinen Pienviljelijäin Keskusliitto aloitti toimintansa 1922. Sen perustamista ajoi etenkin Hannes Gebhard, joka johti sen toimintaa alkuvaiheessa tiukasti. Liittoon oli 1920-luvun lopussa 699 osastoa ja runsaat 28 000 jäsentä.

[i] Pekka V. Virtanen, Maareformit itsenäisessä Suomessa, Maankäyttö 3 / 2003 ja Asutustoiminta itsenäisessä Suomessa, Maankäyttö 1  / 2006.

[ii] Karjalainen Tapio. 2000. Puutavarayhtiöiden maanhankinta ja -omistus Pohjois-Suomessa

vuosina 1885–1939. Oulu: Oulun yliopisto, s. 218–219.

[iii] Niemelä Jari. 2010. Keitä olivat pienviljelijät? Teoksessa Laari 2010. Vuosikirja. Maatalousmuseo Sarka. Suomen Maatalousmuseo.

Torpparien ja tilattomien tyytymättömyys ei sytyttänyt sisällissotaa

Vuokraviljelijöiden ja maaseudun tilattoman väestön heikentynyt asema aiheutti jännitteitä suomalaiseen yhteiskuntaan Venäjän vallan loppuvuosina.  Suomessa vuokraviljelmiä oli 1910-luvulla 60 prosenttia kaikista viljelmistä. Ruotsissa niiden osuus oli vain 15 prosenttia. Torpparikysymystä ja tilattoman väestön heikkoa on pidetty yhtenä sisällissodan pääsyynä, mitä se ei kuitenkaan ollut. Suuri osa torppareista ja maaseutuköyhälistöstä äänesti sosiaalidemokraatteja, mutta vallankumousta heistä kannatti huomattavasti harvempi.

Voimakkaan väestönkasvun seurauksena maaseudun sekä vuokraviljelmillä asuvan että tilattoman väestön määrä kasvoi 1800-luvulla. Elintasoero maanomistajien ja maaseututyöväen välillä kasvoi. Kaupungistuminen ja teollistuminen alkoivat Suomessa myöhään, eikä uusia työpaikkoja riittänyt kuin osalle maaseutuväestöstä. Yhdysvaltoihin suuntautunut siirtolaisuus purki osan paineesta. Vajaatyöllistettyjen osuus väestöstä lisääntyi silti.

Poliittiset päättäjät pyrkivät ratkaisemaan torpparikysymyksen 1900-luvun alussa korjaamalla vuokralakien epäkohtia. Tämä toimintamalli ei osoittautunut riittävän tehokkaaksi, joten maaliskuussa 1909 annetulla maanvuokra-asetuksella vuokrasuhteet jäädytettiin seitsemäksi vuodeksi yksityisten omistamilla mailla. Harkinta-ajan aikana oli tarkoitus ratkaista torpparikysymys kattavasti. Tavoite ei toteutunut, minkä vuoksi vuoden 1916 lähestyessä kymmenien tuhansien vuokraviljelijöiden tulevaisuus oli epävarmalla pohjalla.[i]

Torpista pääosa sijaitsi talonpoikien mailla

Torpparilaitos kehittyi Suomessa 1700-luvun puolivälistä alkaen. Talonpojat saivat vuonna 1743 oikeuden perustaa torppia mailleen ilman lisäveroa. Vuonna 1912 talonpoikaismaalla sijaitsi 82 prosenttia maan 56 636 torpasta. Säätyläisten omistamien kartanoiden mailla torpista oli 6,8 prosenttia ja yhtiöiden mailla 8,6 prosenttia. Kartanonomistajille torpat olivat tarpeen ensi sijassa työvoiman saannin turvaamiseksi.  Maassa oli 1912 yhteensä 151 926 vuokratilaa, joista mäkitupia 95 290, torppia 55 112 ja lampuotitiloja 1 524.[ii] Suomen peltoalasta oli vuokrattuna noin viidennes.[iii]

Talonpoikaismaalle torppia perustettiin myös siksi, että laki esti tilojen jakamisen 1800-luvun puoliväliin asti. Torppien perustaminen oli valtion näkökulmasta sekä Ruotsin vallan lopulla että Venäjän vallan alkuvuosikymmeninä kolmesta syystä hyödyllistä. Peltopinta-ala kasvoi, mikä lisäsi viljantuotantoa. Torpparius mahdollisti avioliiton solmimisen nuorena, mikä tuki valtion tavoitteena ollutta väkiluvun kasvua. Samalla yhä suurempi osa maasta tuli asutetuksi paikallaan pysyvällä väestöllä.

Torppien määrä kymmenkertaistui vuosina 1760–1860 (6 208 à 61 864). Samaan aikaan itsenäisten tilojen määrä kasvoi lähes 2,5-kertaiseksi (34 462 à 81 553). Suomen väkiluku liki nelinkertaistui ajanjakson aikana. Torpparilaitoksen laajentuminen pysähtyi 1860-luvulla, kun maaseutu alkoi siirtyä rahatalouteen. Metsän arvo nousi, eikä maanomistajan enää kannattanut vuokrata osaa tilasta. Pienellä maatilkulla sijainneiden mäkitupien määrä alkoi samalla kasvaa nopeasti.[iv]

Torpparijärjestelmän epäkohdat korostuivat 1800-luvun puolivälistä lähtien. Luontaistalouden oloissa kehittynyt torpparilaitos soveltui huonosti rahatalouteen.  Metsän arvon noustessa maanomistajat syyttivät torppareita metsänhaaskauksesta. Myös heikon työtehon arvostelu lisääntyi. Vuonna 1912 torpparit tekivät yli kaksi miljoonaa taksvärkkipäivää. Työteho oli arviolta kaksi kolmannesta normaalina pidetystä tasosta, mistä koitui menetyksiä sekä vuokranantajille että yhteiskunnalle.

Torpparit elivät epävarmuudessa, joka kasvatti sosialistien kannatusta

Torpparien näkökulmasta vuokrasuhteen suurin epäkohta oli siihen liittyvä epävarmuus. Maanomistaja saattoi häätää vuokramiehen tilaltaan ja liittää hänen raivaamansa pellot omaan tilaansa ilman, että torppari hyötyi mitenkään oman elämäntyönsä tuloksista. Vaikka vuoden ja kolmen kuukauden irtisanomisaika oli varsin pitkä, niin torpparit elivät jatkuvassa epävarmuuden tilassa ja riippuvuussuhteessa vuokranantajaansa. Lisäksi torppien ja mäkitupien vuokrasopimuksista lähes puolet oli suullisia vuonna 1912.[v]

Maa- ja metsätalousmaan arvonnousu heikensi osaltaan torpparien asemaa. Torpparikysymys kuului ensimmäisiä eduskuntavaaleja edeltäneen vaalitaistelun keskeisimpiin teemoihin. Siitä tuli myös yksi Venäjän vallan loppukauden vaikeimmista poliittisista ongelmista.  Sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan kannattajikseen valtaosan maaseudun vuokraviljelijöistä ja työväestöstä yleisen äänioikeuden tultua voimaan. Viljo Rasilan mukaan ”yhä kasvava maan kysyntä kiristi vuokraehtoja ja samalla yhä kasvava satunnaisen työn varassa elävä maaton väestö oli altista parhaillaan läpimurtoaan tekevälle marxilaiselle sosialismille”. Ensimmäisten eduskuntavaalien alla tammikuussa 1907 suoritetut Laukon kartanon torpparien häädöt kasvattivat osaltaan sosiaalidemokraattien kannatusta.[vi]

Keisari Nikolai II vahvisti maaliskuussa 1909 maanvuokra-asetuksen, jonka tarkoituksena oli varmistaa vuokraajalle pitkä nautintaoikeus. Asetus määräsi uusien sopimusten osalta vuokra-ajaksi vähintään 50 ja enintään 100 vuotta. Vuokramaksu tapahtui lähtökohtaisesti rahasuorituksena, joka oli mahdollista vaihtaa päivätöihin paikkakunnan palkkatason pohjalta. Erimielisyyksien käsittelyä varten kuntiin perustettiin vuokralautakunnat, joiden toimivaltaan kuuluivat myös ennen asetuksen voimaantuloa solmittuja sopimuksia koskevat kiistat.

Yhtä aikaa maanvuokra-asetuksen kansa tuli voimaan asetus, joka pidensi vanhojen sopimusten voimassaoloa siten, että ne päättyivät porrastetusti aikaisintaan maaliskuussa 1916 ja viimeistään 1922. Asetus koski myös suullisia ja vuosittain tarkistettavia juoksevia sopimuksia. Häätö oli mahdollista, jos vuokraaja päästi tilan rappioitumaan tai käytti sitä vuokrasopimuksen vastaisesti. Asetus koski 85 125 maanvuokrasopimusta.[vii]

Tilanteen jäädyttänyt asetus oli tarpeen, koska maanvuokra-asetuksen ei uskottu ratkaisevan torpparikysymystä. Maanomistajien mielestä vähintään 50 vuoden vuokra-aika oli kohtuuton. Rahavuokraan siirtyminen puolestaan saattoi heikentää työvoimansaantia. Vuokralaisten asemaa jäädytys ei ratkaissut, vaan epävarmuus lisääntyi vuokra-ajan päättymisen lähestyessä. Suomessa oli siten tuhansia torppari- ja mäkitupalaisperheitä, joiden tilanne oli auki vuoden 1916 keväällä, mikä osaltaan lisäsi epävarmuutta yhteiskunnassa.[viii]

Torpparilaitoksen suurimmat epäkohdat – taksvärkki ja isännän ylivalta

Torpparijärjestelmän luonne vaihteli eri puolilla Suomea. Torpparilaitos ei ollut samanlainen kaikkialla Suomessa ja samallakin seudulla esiintyi suuria vaihteluita. Maanvuokraajan ja vuokralaisen suhde saattoi olla täysin ongelmaton, vaikka aikalaisten ja myöhempien polvien käsitys torpparilaitoksesta on täysin kielteinen.  Rasila tiivistää torpparisopimusten kirjavan luonteen seuraavasti:[ix]

”Vuokra-ajat vaihtelivat suullisesti sovituista juoksevista sopimusajoista kirjallisesti tehtyihin perinnöllisiin. Vuokran määrät ja suoritustavat vaihtelivat milloin tahansa annettavan käskyn mukaan suoritettavasta päivätyövuokrasta täsmällisesti määriteltyyn vuotuiseen rahavuokraan.”

Päivätyö oli ongelma sekä omistajalle että vuokraajalle. Omistajan näkökulmasta sen haittana olivat työn tehottomuus ja heikko laatu. Karjatalouden vahvistuminen vähensi taksvärkkipäivien merkitystä. Vielä enemmän päivätöiden arvoa laski maatalouden koneistuminen. Vuokraaja ei puolestaan voinut käyttää päätilalla käyttämäänsä aikaa torpan kehittämiseen. Suurin epäkohta oli kuitenkin hallintaoikeuden epävarmuus, minkä heikensi vuokraajan halua hoitaa tilaansa pitkäjänteisesti.

Torppa oli yhtä aikaa koti, työpaikka ja tulonlähde. Torppari menetti joutuessaan häädetyksi kaikki kolme. Siksi hän katsoi usein parhaaksi alistua vuokraehtojen kiristyksiin, vaikka ne tuntuivat epäoikeudenmukaisilta. Torpan menestys heikensi sosiaalista asemaa, sillä entinen vuokraviljelijä vajosi osaksi tilatonta väestöä. Harvinaisempi siirtyminen pientilalliseksi merkitsi kohoamista maanomistajaksi.[x]

Torpparikysymyksen suhde sopimus- ja omistusoikeuteen

Torpparikysymyksen ratkaiseminen vaati puuttumista joko sopimusoikeuteen tai maanomistusoikeuteen. Tiukimpien konservatiivien mielestä kumpaankaan ei saanut puuttua edes yhteiskunnallisten ongelmien lieventämiseksi. Tämän näkemyksen mukaan kysymyksen ratkaisisi vapaan kilpailu. Radikaali vasemmisto piti ainoana ratkaisuna kaiken yksityisomistuksen lopettamista ja maan ottamista valtion omistukseen ja antamista vuokraviljelijöiden tai osuuskuntien hoitoon. Jyrkkien tulkintojen väliin sijoitti maltillinen uudistuslinja, jonka mukaan yksityinen omistusoikeus oli oleellinen osa yhteiskuntaa, mutta yhteiskunnalla oli kuitenkin pakottavista syistä oikeus säännellä oikeuksia ja vapauksia.

Poliittisista puolueista Ruotsalainen kansanpuolue ja Nuorsuomalainen puolue kannattivat omistusoikeuden suojaa ja pitivät sopimusvapauden säilyttämistä tärkeänä. Maalaisliitto tuki vuokraviljelmien muuttamista itsenäisiksi tiloiksi. Vanhasuomalainen puolue piti mahdollisena puuttua sopimusvapauteen tiukasti. Puolueen parista löytyi myös vuokratilojen itsenäistämisen ymmärtäjiä. Sosiaalidemokraatit olivat periaatteessa yksityisomaisuuden sosialisoinnin kannalla.[xi]

Torpparikysymyksen nopea ratkaiseminen vaati toimia nimenomaan maaseudulla. Torpparit ja tilaton väestö olivat tottuneet maataloustöihin. Suurten väestömäärien muutto muualle oli käytännössä mahdotonta. Kasvava teollisuus ei kyennyt tarjoamaan työtä likikään kaikille. Suomen viennistä suurin osa oli sahatavaraa, vaikka paperintuotanto oli kasvussa. Runsaasti pääomia vaatineen käyttövoiman puute rajoitti teollisuuden laajentumista. Toisaalta metsäteollisuus tarvitsi puunhankinnassaan maaseudun työvoimaa.[xii]

Sosiaalidemokraateille torpparikysymys oli aatteellisesti visainen

Sosiaalidemokraattien johdolla Tampereella 1906 pidetty torpparikokous ehdotti, että Suomeen on säädettävä viljelyspakko, joka velvoittaisi valtion, kunnat, seurakunnat, yhtiöt ja yksityiset maanomistajat luovuttamaan ”halullisten viljeltäväksi maat, jollei omistaja sitä itse viljele”. Sosiaalidemokraatit tekivät viljelyspakkoa koskevan anomusehdotuksen ensimmäisillä yksikamarisilla valtiopäivillä 1907. Torpparit olisivat saaneet maahan perinnöllisen hallintaoikeuden. Eduskunnan maatalousvaliokunta laati asiasta vuoden 1910 valtiopäivillä mietinnön, joka porvarillisen enemmistön kannan mukaisesti asettui vastustamaan viljelyspakkoa. Eduskunnassa anomusehdotus kaatui äänin 103–82. Sosiaalidemokraatit luopuivat esityksestä 1911.[xiii]

Torpparikysymys oli sosiaalidemokraateille teoreettisesti vaikea. Yksityisomistuksen poistaminen oli yksi puolueen suurista periaatteellisista tavoitteista. Monet torpparit kuitenkin toivoivat pääsevänsä itsenäisiksi pienviljelijöiksi. Tilannetta eivät helpottaneet teoreetikkojen ristiriitaiset kannat. Suomen sosiaalidemokraattien ohjelmatyöhön keskeisesti vaikuttanut saksalainen teoreetikko Karl Kautsky kirjoitti 1906 suomennetussa teoksessaan Sosialismi ja maatalous, että kapitalismista sosialismiin oli mahdollista siirtyä ilman talonpoikaismaan pakkolunastusta.

Tilansa omistavat pienviljelijät olivat Kautskyn mukaan valmiita luopumaan maastaan, kun valtion johtaman suurtuotannon edut selviävät heille. Toisaalta pienviljelmien määrän kasvu haittasi ja hidasti tiedostavan työväenluokan muodostumista. Sosiaalidemokraatit tavoittelivat kuitenkin maan saamista yhteiskunnan omistukseen, vaikka tavoitteeseen pääseminen ei ollut lainkaan yksinkertaista. [xiv]

Lupaus maasta toi vasemmistolle torpparien ääniä

Pienviljelijät olivat myös tuottajia, joiden edut joutuvat ristiriitaan suurimman kuluttajaryhmän muodostavan työväestön kanssa. Sosiaalidemokraattien johtaviin maatalouspoliitikkoihin kuulunut Oskari Tokoi totesi vuoden 1911 torpparikokouksessa, että torppari on yhtä aikaa tuottaja omalla viljelmällään ja maanomistajan työntekijä. Tokoin mielestä ristiriita oli ratkaista säätämällä laki torpparivapautuksesta. Samalla kannalla oli torpparikysymyksen teoriaan perehtynyt Edvard Gylling.

Kokous hyväksyi ponnet, joiden mukaan torppariväestö oli vapautettava ”siitä erikoisesta riiston- ja mielivaltaisuudesta. jossa he vuokramiehinä ovat”. Keinona oli torppien lunastus kohtuullisin ehdoin valtion rahoituksen turvin. Lunastushintaa määriteltäessä oli otettava huomioon torpparin tilallaan tekemä työ.

Sosiaalidemokraatit perustelivat linjanmuutosta sillä, että torpparilaitoksen kadotessa häviäisi vanhentunut osa taloudesta. Itsenäistämisohjelma lisäsi puolueen kannatusta. Vuoden 1911 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit saivat ennen ohjelman julkistamista eduskuntaan 86 paikkaa. Kaksi vuotta myöhemmin puolueen paikkaluku nousi neljällä.[xv]

Sosiaalidemokraattien tulkinnan mukaan torppien lunastaminen turvasi pienviljelijän oikeudet niin hyvin kuin se oli kapitalisessa yhteiskunnassa mahdollista. Puolue jätti 1912 eduskunnan käsittelyyn anomusehdotuksen torppien ja muiden vuokratilojen itsenäistämisestä. [xvi]

Nikolai II esiintyi torpparien pelastajana

Torpparien asema oli edelleen ratkaisematta vuonna 1914 ja epävarmuus lisääntyi vuokraviljelijöiden keskuudessa. Epätietoisuus kasvoi, kun eduskunta jätti vuoden 1914 valtiopäivillä lepäämään senaatin asettaman maanvuokrakomitean mietinnön pohjalta laaditun lakiehdotuksen vuokrasopimusten jäädyttämisen jatkamisesta.[xvii]

Tämän jälkeen maanvuokrakomitea valmisteli mietinnön, joka olisi mahdollistanut noin 40 000 torpparin itsenäistymisen. Kesäkuussa 1914 valmistuneen ehdotuksen mukaan lunastamismahdollisuus ei olisi koskenut mäkitupia eikä yli 25 hehtaarin tiloja. Mietinnön oli määrä tulla eduskuntakäsittelyyn vuoden 1915 valtiopäivillä, joita keisari ei kuitenkaan kutsunut koolle. Komitean sihteerinä toiminut Kyösti Haataja toi esityksen omana aloitteenaan eduskuntaan syksyllä 1917. Mietintöön pohjautunut hallituksen esitys valmistui tammikuussa 1918, jolloin poliittinen tilanne oli täysin toisenlainen.[xviii]

Tsaari antoi lokakuussa 1915 asetuksen joka jäädytti vuokraviljelmien tilanteen siihen saakka kun vuokrasuhteet saadaan lopullisesti järjestettyä. Nikolai II esiintyi manifestissa pelastajana, kun Suomen eduskunta ei ollut kyennyt asiaa ratkaisemaan. Asetuksen mukaan Suomen senaatin oli ryhdyttävä toimiin vuokraviljelijöiden aseman lopulliseksi järjestämiseksi.[xix]

”Monien tuhansien työtä tekevään maalaisväestöön kuuluvien perheiden kohtaloa ei kuitenkaan voida jättää näin epävarmalle kannalle, vaan on se jo turvattava, jotta itsekukin tietäisi, että hänen kyntämänsä ja kylvämänsä pelto jää hänelle, ja olisi levollinen tiedossa, ettei häntä perheineen keskellä talvea häädetä asunnostaan eikä jätetä kattoa ja suojaa vaille.”

Keisarin propagandistinen manifesti yllätti suomalaiset poliitikot, maanomistajat ja vuokraviljelijät. Nikolai II sivuutti julistuksellaan Suomen lainsäädännön ja eduskunnan puuttumalla omistusoikeuden suojaan. Edes venäläiset eivät tätä kiistäneet. Torpparikysymyksen ratkaisun hitaus oli kuitenkin antanut keisarille mahdollisuuden antaa manifesti, mikä oli arvovaltatappio eduskunnalle. Senaatin maanvuokra-asiain esittelijä Kyösti Haataja ei antanut ohjetta, oliko keisarin manifestia noudatettava. Maanomistajat pidättäytyivät kuitenkin häädöistä, ellei niihin ollut laillisia perusteita, sillä vuoden 1916 sotatilan oloissa ne olisivat saattaneet johtaa levottomuuksiin, jotka olisivat antaneet venäläisille aiheen kiristää otettaan Suomesta. Laittomanakin manifesti johti tilanteen säilyttämiseen ennallaan.[xx]

Torpparivapautuksen kannatus kasvaa

Yhteiskuntarauha vaati maailmansodan oloissa tilanteen jäädyttämistä. Ruotsinkieliset suurmaanomistajat katsoivat vielä 1915, ettei maanomistusoikeutta saanut rajoittaa säännöksillä. Tämän näkemyksen kannatus kuitenkin supistui. Ruotsinkielisessä Kansanpuolueessa vahvistui näkemys, jonka mukaan itsenäisten pienviljelijöiden määrän kasvu vakauttaisi yhteiskuntaa. RKP, suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue omaksuivat kannan, jonka mukaan vuokraviljelmät oli valtion tuella muutettava pitkän siirtymäajan kuluessa itsenäisiksi tiloiksi. Vuokratilojen hallintaoikeus oli turvattava siirtymävaiheessa.

Lunastusoikeus ei olisi kuitenkaan koskenut kaikkia tiloja, vaan muun muassa peltopinta-alaltaan alle kahden hehtaarin ja yli 15 hehtaarin olisivat jääneet sen ulkopuolelle. Rajaus koski erityisesti mäkitupalaisia. Puolueet laativat tältä pohjalta yhteisen vaaliohjelman vuoden 1916 eduskuntavaaleihin. Uno Brander tiivisti torpparikysymyksen nuorsuomalaisten puoluekokouksessa huhtikuussa 1916 seuraavasti: [xxi]

”Se on yhteiskunnallis-taloudellinen ja samalla maataloudellis-oikeudellinen kysymys, johon kytkeytyvät elintarviketuotantoa ja yhteiskuntasopua koskevat sekä monet muut koko kansan kokonaisuuden kannalta katsottavat tekijät. Jo se seikka, että torppari epävarman asemansa vuoksi viljelee heikosti tilaansa, vaatii huomiota. Koko yhteiskunnan edun kannalta olisikin suotavinta, että vuokrajärjestelmä maataloudessa saataisiin niin pian kuin mahdollista loppumaan ja että sen sijalle tulisi itsenäinen maanviljelys kauttaaltaan. Mutta on suuri ero sillä, mikä on suotavinta ja mikä on mahdollista.”

Torpparikysymys oli yksi vuoden 1916 eduskuntavaalien keskeisistä teemoista. Sosiaalidemokraattinen puolue kannatti kaikkien vuokratilojen itsenäistämistä ja korosti, että porvarien linjaus merkitsisi 120 000 torppariperheen joutumista häädetyksi. Lunastushinnalle oli annettava 50 vuoden maksuaika viiden prosentin korolla. Hinnasta oli vähennettävä torpparin ja hänen edeltäjiensä torpan arvoa nostaneet työt. Jos torpasta oli maksettu yhtäjaksoisesti verot, niin lunastushintaa ei puolueen 1916 vaaliohjelman mukaan kuulunut maksaa lainkaan.[xxii] Maalaisliiton päämääränä oli vuokratilojen muuttaminen itsenäisiksi pientiloiksi. Välivaiheessa oli turvattava torpparien asema vuokratilallisina.[xxiii]

Sosiaalidemokraatit saivat 1916 eduskuntavaaleissa 47,1 prosenttia äänistä ja 103 kansanedustajaa. Vaalivoittoon vaikutti porvarilisten puolueiden kannattajien alhainen äänestysaktiivisuus. Sosiaalidemokraattien kannatus vahvistui 1916 ja myös 1917 vaaleissa kaupungeissa. Sosiaalidemokraattien kannatus oli erityisen vahva kunnissa, joissa torppariväestön, teollisuustyöntekijöiden ja tilattoman väestön osuus asukkaista oli suurin. Vuoden 1916 vaaleihin maanvuokraajat osallistuivat suhteessa aktiivisemmin kuin seuraavissa vaaleissa, mikä osaltaan johti sosiaalidemokraattien vaalivoittoon.[xxiv]

Sosiaalidemokraattien kannatus kasvoi erityisesti kaupungeissa, joiden väestönkasvu oli 1910-luvulla nopeaa. Otto Ville Kuusinen myönsi ennen vaaleja ajatelleensa, että olisi parempi, jos puolue ei saavuttaisi eduskuntaenemmistöä. Niukan enemmistön turvin oli Kuusisen mukaan vaikea ajaa uudistuspolitiikkaa. Edvard Valpas-Hänninen näki pahentuvan elintarvikepulan tekevän puolueen lupausten lunastamisesta mahdotonta. Valtiopäivien koollekutsuminen ei kuitenkaan näyttänyt todennäköiseltä sotatilanteen vuoksi.[xxv]

Tokoin senaatissa torppariasia ei edennyt

Maaliskuussa 1917 sosiaalidemokraatit joutuivat ottamaan vastuuta maan johtamisesta. Torpparikysymyksen ratkaisu oli periaatteellisesti mahdollista, sillä porvarilliset puolueet olivat valmiita hyväksymään lunastusmenettelyn ja sosiaalidemokraatit tunnustamaan yksityisen omistusoikeuden. Maaliskuun vallankumous muutti tilannetta ratkaisevasti avaamalla uudet toimintamahdollisuudet, jotka johtivat vasemmiston vaatimusten jyrkentymiseen.[xxvi]

Sosiaalidemokraatti Oskari Tokoin johtama, 26.3.1917 nimitetyn senaatin ohjelmaan sisältyi maanvuokrakysymyksen ratkaiseminen vuokratilojen arvonnousun huomioivan lunastusoikeuden pohjalta. Senaatti ei ryhtynyt asiaa toteuttamaan, mutta periaatteessa torpparivapautus toteutui tältä pohjalta 1918. Eduskunta päätti 18.5.1917 jatkaa vuokraviljelmien sopimusten jäädytystä. Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti lain 23.9.1917 – eduskunta päätyi pyytämään vahvistusta, koska kysymystä korkeimman vallan haltijasta ei ollut vielä ratkaistu. Vasta tällöin kumoutui Nikolai II:n asiasta antama manifesti.[xxvii]

Syksyn 1917 vaalitaistelussa torpparikysymys oli taka-alalla. Sosiaalidemokraatit toistivat vaatimuksensa torpparivapautuksesta. Maalaisliitto korosti tarvetta lisätä itsenäisten pientilojen määrää. Vanha- ja nuorsuomalaiset puolueet olivat osittaisen torpparivapautuksen ja vuokraehtojen kehittämisen kannalla.[xxviii]

Torpparivapautus sisältyi yhtenä kohtana sosiaalidemokraattien 1. marraskuuta 1917 julkaisemaan Me vaadimme -julistukseen. Edvard Gylling selitti 7.11.1917 Työmies-lehdessä julistuksen tarkoittavan sitä, että ”torpparit ja mäkitupalaiset oli heti julistettava isännistään täysin riippumattomiksi ja että kaikki veronmaksu isännille oli heti lakkautettava”. Tämän toteuttaminen edellytti torppariväestön taistelua köyhälistön riveissä, sillä vain vallankumous saattoi turvata torppareille todellisen vapautuksen.[xxix]

Itsenäisyyssenaatti oli valmis antamaan torppareille itsenäisyyden

P. E. Svinhufvudin 26.11.1917 nimitetty senaatti ryhtyi valmistelemaan torppien itsenäistämistä. Sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä alkoi laatia omaa lakiesitystään torpparivapautuksesta, joka olisi toteutettu ottamalla torpat valtion haltuun, minkä jälkeen torpparit olisivat tehneet valtion kanssa uuden sopimuksen. Itsenäistämisestä ja vapautuksesta puhuminen piirsi esiin lähestymistapojen erot. Senaatin tavoitteena oli edetä lunastusmenettelyn kautta, sosiaalidemokraatit halusivat painaa maanomistajille maksettavat korvaukset mahdollisimman alas ja välttää maanomistajien määrän kasvun. Aloitetta ei kuitenkaan otettu käsittelyyn eduskunnassa, koska perustuslain luontoisesta asiasta ei voitu tehdä eduskuntaesitystä.[xxx]

Svinhufvudin senaatissa maanvuokra-asiat olivat maataloustoimituskunnan apulaispäällikön E. Y. Pehkosen vastuulla. Maalaisliittolaisen Pehkonen johdolla valmisteltu lakiehdotus lähti siitä, että kaikki yli hehtaarin kokoiset vuokratilat, joilla oli puoli hehtaaria peltoa, oli itsenäistettävä valtion välityksellä. Lunastushinta olisi määräytynyt vuosien 1910–1914 hintatason pohjalta ja vuokraaja olisi ollut oikeutettu korkeintaan 50 prosentin korvaukseen tilansa arvon noususta. Etenkin Pohjanmaalla yleiset perintötorpat oli määrä luovuttaa haltijoilleen ilman korvausta.

Pehkonen esitteli lakiehdotuksen eduskunnalle 22.1.1918. Lähetekeskustelu käytiin 25.1.1918, jolloin eduskunta oli viimeisen kerran koolla ennen sisällissotaa. Keskustelu oli ajankohtaan nähden hyvin asiallista. Puheenvuoroissa keskityttiin lunastushintaan ja siihen, ettei esitys koskenut mäkitupia, joissa oli alle puoli hehtaaria peltoa.  Eduskunta lähetti esityksen maatalousvaliokunta. joka ehti sisällyttää mäkituvat kokonaisuudessaan lakiesitykseen.

Punainen hallitus kiirehti vapauttamaan torpparit

Kansanvaltuuskunta antoi ensimmäisenä säädöksenään torpparilain. Sen laatimisella oli kiire, jotta vallankumoushallitus saisi tuekseen teollisuustyöväestöä runsaslukuisemmat maanvuokraajat. Kansanvaltuuskunta hyväksyi 31.1.191 ”lain torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi”.

Heti voimaan tullut säädös julisti vuokraajat maanomistajista riippumattomiksi ja antoi heille oikeuden hallita ja viljellä asumiaan alueita. Vapautuksen tarkempi toimeenpano jäi säädettäväksi myöhemmin. Laissa ei otettu mitään kantaa pientilojen omistusoikeuteen. Lain kumoaminen oli mahdollista vain kansanäänestyksellä. Kansanvaltuuskunta pyrki levittämään tietoa torpparivapautuksesta myös valkoisten hallintaan jääneeseen osaan Suomea.[xxxi]

Kansanvaltuuskunnan torpparilaissa oli kyse Me vaadimme -ohjelman muokkaamisesta lainsäädännöksi. Kapinahallituksen tavoitteena oli saada mahdollisimman monet maanvuokraajat aktiivisiksi kannattajikseen. Tässä suhteessa Suomen tilanne muistutti Venäjää, jossa bolsevikkihallinto tarvitsi tuekseen maaseutuväestöä ja talonpoikia, joiden asema muistutti torpparien tilannetta.[xxxii] Kansanvaltuuskunta ei onnistunut kuitenkaan saamaan torppareita ja tilatonta väestöä tuekseen toivomallaan tavalla.

Sisällissota vahvisti valkoisella puolella näkemystä, jonka mukaan maahan oli luotava itsenäisten pienviljelijöiden ryhmä. Omaa tilaansa viljelevät olivat muun muassa eduskunnan maatalousvaliokunnan mielestä vähemmän alttiita yhteiskunnalliselle kiihotukselle kuin torpparit ja mäkitupalaiset.

”Koska torpparien itsenäistämislain säätäminen tapahtui lähes välittömästi kansalaissodan jälkeen ja koska maanvuokrakysymys oli pitkän aikaa ennen sotaa ollut kipein yhteiskunnallinen kysymyksemme, on monissa yhteyksissä katsottu kansalaissodan ja torpparikysymyksen liittyneen toisiinsa, jopa niin, että ilman torpparikysymystä ei kansalaissotaakaan olisi syttynyt. (…) Koska lopulliseksi jäävä itsenäistämislakiesitys oli jo eduskunnan käsittelyssä, tätä sotaa ei enää olisi tarvittu torpparikysymystä ratkaisemaan. Tosin jopa koulujen oppikirjoissa on annettu ymmärtää, että vasta kansalaissota lopullisesti paljasti torppariväestön katkeruuden ja siten kiirehti lainsäätäjiä hyväksymään maanvuokraajien itsenäistämisen.” [xxxiii]

Porvarien torpparilain valmistelu jatkui punaisessa Helsingissä

Sodan aikana Helsinkiin jääneet maanvuokrakomitean porvarilliset jäsenet kokoontuivat kolmesti Kyösti Haatajan aloitteesta. Haataja kehitteli myös itsenäisesti lakiehdotusta kapinan aikana. Tynkäeduskunnan maatalousvaliokunta jatkoi torppien lunastuslain käsittelyä toukokuussa 1918. Valiokunta jätti mietintönsä eduskunnalle 14. kesäkuuta. Sen sisältöön vaikuttivat etenkin Haatajan tekemät täydennykset ja hänen laatimansa lakiesityksen perustelut. Maatalousvaliokunta lisäsi lakiin myös pykälän, joka rajoitti kapinaan osallistuneiden punaisten lunastusoikeutta.

Valiokunta oli yksimielinen mietinnön sisällöstä. Eduskunta sen sijaan väitteli torpparilain tarpeellisuudesta ja etenkin lunastusmenettelyn käytännön toteutuksesta ja laajuudesta.  Osa kansanedustajista oli edelleen sitä mieltä, että torpparilaitoksen epäkohtia oli liioiteltu, eikä maiden pakkolunastusta tarvittaisi. Tällä näkemyksellä oli eniten kannatusta Ruotsalaisessa kansanpuolueessa.

Lakiin kirjattiin, että vuokratila oli lunastettava, jos maanomistaja tai vuokraaja sitä vaati ennen vuokra-ajan päättymistä. Enemmän keskustelua herätti lunastettavien tilojen koko. Maatalousvaliokunnan esityksen mukaisesti laki ulottui koskemaan kaikkia yksityisellä maalla sijainneita mäkitupia ja torppia lukuun ottamatta taajaväkisissä yhdyskunnissa sekä asemakaavoitetulla tai asukastiheydeltään vastaavilla alueilla sijainneita vuokratiloja. Näiden tilojen lunastuslaki säädettiin vasta 1936. Lampuotitilat jäivät lunastusmenettelyn ulkopuolelle, mutta ne sisällytettiin lakiin 1919. Viljelyskelpoista maata enintään kymmenen hehtaaria, poikkeustapauksessa 15 hehtaaria. Yläraja nousi seuraavilla valtiopäivillä 20 hehtaariin. Metsäala aluksi kymmenen hehtaaria ja yli viiden peltohehtaarin tiloilla enintään 15 hehtaaria. Yläraja nousi 20 hehtaariin.

Torpparilain vaikein kysymys koski lunastushintaa. Vuonna 1898 voimaan tulleen pakkolunastuslain mukaan kiinteän omaisuuden haltijan oli luovuttava siitä yleisen edun niin vaatiessa ”täydestä korvauksesta”. Eduskunnan enemmistön mielestä yleinen etu vaati pakkolunastusta, minkä jälkeen oli määriteltävä lunastushinnan taso. Hinta oli määriteltävä käypää arvoa alhaisemmaksi, koska tavoitteena oli luoda kannattavia pientiloja, joilla asui tyytyväisiä pientilallisia. Valtion oli puolestaan tuettava lunastustoimintaa edullisilla ja pitkäaikaisilla lainoilla.

Eduskunnan 1918 hyväksymä alkuperäinen torpparilaki määritteli lunastushinnaksi vähintään puolet tilan käyvästä arvosta. Hinta nousi, jos tuleva pientilallinen halusi lunastaa hakkuukelpoisen puuston. Maanomistaja sai hakkauttaa vuokratilalta puut, joiden läpimitta oli 1,2 metrin korkeudelta 20 senttiä, jos vuokraaja ei halunnut niitä lunastaa.

Kuuluuko punikin saada torppa?

Osasta valkoisen Suomen kannattajia täysimittainen torpparien itsenäistäminen näyttäytyi punaisten palkitsemisena, josta talonpoikaisarmeijan riveissä taistelleet joutuivat kärsimään taloudellisia menetyksiä. Eduskunnan maatalousvaliokunta esitti, etteivät kymmeneksi vuodeksi kansalaisluottamuksensa menettäneet punakaartilaiset saisi lunastaa vuokratilaansa. Senaattori E. Y. Pehkonen lähestyi asiaa kansallisen sovinnon näkökulmasta. Hänen mielestään yhteiskunta ei saanut toimia kostajana.

Eduskunta päätti, ettei vähintään kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen tai kuolemaan tuomitulla ollut oikeutta lunastaa tilaansa. Pykälä kumottiin vuoden 1919 valtiopäivillä, eikä se ehtinyt vaikuttaa lunastusmenettelyyn, joka käynnistyi pääosin keväällä 1919. Lunastusoikeutta ei voitu siten evätä kapinaan osallistumisen vuoksi keneltäkään.

Eduskunta hyväksyi lunastuslain 17. heinäkuuta 1918 äänin 104–2. Nuorsuomalaisten kansanedustaja K. E. Linna luonnehti maanomistajille raskasta lakia uhriksi ”vapaan Suomen yhteiskuntarakenteen saattamiseksi terveelle perustalle”. Sosiaalidemokraattien ainoa kansanedustaja Matti Paasivuori lupasi äänestää lunastuslain puolesta, vaikka hän uskoi sen vähentävän sosialistien saamaa kannatusta maaseudulla.[xxxiv]

”Minun pitäisi sosialistina äänestää tätä ehdotusta vastaan, koska nyt uskotaan, että tämä reformi vähentää sosialistien ääniä. Hän lupasi äänestää ehdotuksen puolesta, sillä ”jos sosialistien äänimäärä vähenee, vähäpä sillä, kunhan uudistuksia ja köyhälistön oloissa parannuksia saadaan aikaan”.

Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud vahvisti lain nimikirjoituksellaan 15.10.1918. Lunastuslain toimeenpanoa koskenut asetus astui voimaan toukokuun alussa 1919, minkä jälkeen lunastustoiminta saattoi alkaa käytännössä. Vuokraajat olivat kuitenkin jo voineet ilmoittaa lunastushalustaan lain voimaantulosta lähtien.

Lunastusehdot helpottuivat vuonna 1919

Torpparilakiin tehtiin muutoksia vuoden 1919 valtiopäivillä, mihin vaikutti maaliskuussa pidettyjen eduskuntavaalien tulos. Sosiaalidemokraatit saivat eduskuntaan 80 kansanedustajaa. Lunastusoikeus säilyi muutosten jälkeen myös niillä vuokraajilla, jotka olivat tahallaan tai muista syistä laiminlyöneet vuokranmaksunsa vuonna 1918. Sekä lunastettavan pelto- että metsämaan harkinnanvarainen yläraja nousi 20 hehtaariin.

Lunastushinnan pohjaksi tuli vuoden 1914 hintataso, mikä alensi vuokralaisten maksamaa hintaa oleellisesti. Muutokset astuivat voimaan 10.7.1919 ja ne ulotettiin koskemaan takautuvasti myös niitä tiloja, joiden lunastusmenettely oli jo käynnissä. Seurakuntien virkataloja lunastuslaki ulotettiin koskemaan 1921 ja valtion omistamaa maata 1922. Kalavettä nautinta-alueenaan käyttäneitä kalastajatorppia lunastusoikeus laajeni koskemaan vuonna 1924.[xxxv]

Valtio rahoitti torpparien itsenäistämisen antamalla maanomistajalle lunastushintaa vastaavan määrän obligaatioita, joiden vuotuinen korko oli viisi prosenttia. Obligaatioiden kokonaissumma oli 200 miljoonaa markkaa (79 miljoonaa euroa).[xxxvi] Torpparivapautuslain toimeenpano tapahtui pääosin 1920-luvulla. Sen perusteella luotiin 47 000 viljelystilaa ja 46 000 asuntotonttia. Lunastetut alueet käsittivät noin 900 000 hehtaaria. Lisäksi 1920-luvulla säädetyt asutuslait lex Kallio (1922) ja lex Pulkkinen kasvattivat osaltaan1920-luvun itsenäisten pientilojen määrää. Itsenäisiksi lunastettiin yhteensä 126 162 tilaa ja asuntoaluetta. Uusien pientilojen yhteispinta-ala oli 1,3 miljoonaa hehtaaria, mikä muodosti 3,9 prosenttia Suomen maapinta-alasta.[xxxvii]

[i] Rasila 1970, s. 11–12.

[ii] Rasila 1970, s. 14.

[iii] Rasila 1970, s. 45 –

[iv] Rasila 1970, s. 13–14.

[v] Rasila 1970, s. 17.

[vi] Rasila 1970, s. 19.

[vii] Rasila 1970, s. 19–22.

[viii] Rasila 1970, s. 26–27.

[ix] Rasila 1970, s. 44.

[x] Rasila 1970, s. 45.

[xi] Rasila 1970, s. 46–48.

[xii] Rasila 1970, s. 51.

[xiii] Rasila 1970,s. 72–78.

[xiv] Rasila 1970, s. 79–81.

[xv] Rasila 1970, s. 102–109.

[xvi] Rasila 1970, s. 123.

[xvii] Rasila 1970, s. 152–154.

[xviii] Rasila 1970, s. 154–158.

[xix] Rasila 1970, s. 207–215.

[xx] Rasila 1970, s. 212–220.

[xxi] Rasila 1970, s. 234–235.

[xxii] Rasila 1970, s. 221 –

[xxiii] Rasila 1970, s. 236–237.

[xxiv] Rasila 1970, s. 298.

[xxv] Rasila 1970, s.239.

[xxvi] Rasila 1970, s. 241.

[xxvii] Rasila 1970, s.246–250 ja 257.

[xxviii] Rasila 1970, s. 287–289.

[xxix] Rasila 1970, s. 259.

[xxx] Rasila 1970, s. 304 –

[xxxi] Rasila 1970, s. 322 – 327.

[xxxii] Rasila 1970, s. 324–326.

[xxxiii] Rasila 1970, s. 327.

[xxxiv] Rasila 1970, s. 351.

[xxxv] Rasila 1970, s. 343–384.

[xxxvi] Rasila 1970, s. 14.

[xxxvii] Pekka V. Virtanen, Asutustoiminta itsenäisessä Suomessa, Maankäyttö 1  / 2006.

Kirjallisuutta:

Huhtala Liisi. 1981. Kuu torpparin aurinko: torppari-aihe suomalaisessa kaunokirjallisuudessa 1809–1918: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 371. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1992.

Suodenjoki, Sami, Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS, Helsinki 2010.

Suomi pelastui keväällä 1919 nälänhädältä ottamalla syömävelkaa

Suomen huono elintarviketilanne heikkeni entisestään vuonna 1918. Suuri osa suomalaisista kärsi aliravitsemuksesta. Edes kesän 1918 sato ei tuonut suurta helpotusta. Tuontiyhteydet olivat poikki ja oma tuotanto riitti laskelmien mukaan kevättalveen 1919. Heikoimmin leivässä kiinni olivat Itä- ja Pohjois-Suomen ja maan suurimpien kaupunkien vähävaraiset. Vankileireille joutuneiden punaisten ruoka oli äärimmäisen niukkaa ja heikkolaatuista. Kainuussa jouduttiin turvautumaan laajamittaisesti pettuun leivänleivonnassa.

Pahin tilanne hellitti nopeasti keväällä 1919, kun Yhdysvalloista otetulla lainalla hankitut viljatoimitukset alkoivat. Amerikkalaisen luoton lyhennyserien säntillinen maksaminen talouslaman aikana paransi 1930-luvulla Suomi-kuvaa Yhdysvalloissa. Ensimmäisen maailmansodan kokemusten perusteella Suomessa ryhdyttiin parantamaan elintarvikeomavaraisuutta ja lisäämään varmuusvarastointia.

Ulkomaankaupan tyrehdyttyä Suomi joutui 1918 järjestämään elintarvikehuoltonsa oman riittämättömän tuotantonsa varaan. Keväällä ja kesällä säännöstelyä oli jouduttu kiristämään entisestään. Elintarvikekorteilla sai viljaa vain kymmenen prosenttia päivätarpeesta. Huono tilanne helpottui tilapäisesti sadon valmistuttua, mutta tiedossa oli, etteivät suomalaiset varastot riittäisi talven yli.

Tilanne ei helpottunut heti maailmansodan päätyttyä. Ympärysvaltojen keskusvaltoihin kohdistama kauppasaarto jatkui Saksan antauduttua marraskuussa 1918. Ranskan tahdosta maaliskuun alkuun 1919 kestänyt saarto kohdistui aluksi täydellä voimallaan myös Suomeen, jossa Saksan vaikutusvalta oli maailmansodan loppuvaiheissa ollut vahva. Suomi vapautui saarrosta asteittain ja luettiin 24. helmikuuta 1919 puolueettomaksi maaksi, jonka ulkomaankauppa vapautui.

Yhdysvallat valmisteli Eurooppaan suunnatun elintarvikeavun aloittamista saarron aikana. Toimintaa johtanut Herbert Hoover piti edulliseen lainoihin ja suoraan elintarvikeapuun perustunutta tukea välttämättömänä, jotta bolsevikkivallankumouksen leviäminen Venäjältä muihin maihin voidaan estää. Apua oli annettava siksi myös ensimmäisen maailmansodan vihollismaille. Suomella oli Hooverin ajatuksissa käyttöä myös mahdollisen Venäjälle suoritettavan hyökkäyksen tukialueena. Humanitääriset syyt kiirehtivät osaltaan avun aloittamista lukuisissa Euroopan maissa.

”Suurta osaa suomalaisista uhkaa nääntyminen nälkään”

Herbert Hoover arvioi saavuttuaan Eurooppaan marraskuussa 1918, että Suomen elintarviketilanne oli yhtä hyvä kuin Skandinavian maiden. Maa tarvitsisi jonkin verran apua, mutta selviäisi pääosin omillaan. Suomen Lontoossa olleen asiainhoitajan Rudolf Holstin antamat tiedot muuttivat kuitenkin Hooverin ja hänen alaistensa käsitystä. Joulukuussa 1918 Suomen arvioitiin olevan nälän partaalla ja suurta osaa sen asukkaista uhkasi nääntyminen kevääseen mennessä.

Hoover myönsi Ruotsille ja Tanskalle luvan joulukuussa 1918 toimittaa aluksi omista varastoistaan 11 000 tonnia viljaa, jonka Yhdysvallat lupasi maksaa myöhemmin. Myös Tanskan ja Ruotsin vientiä vapautettiin sota-ajan määräyksistä. Kun valtionhoitaja C. G. Mannerheimin palasi vuoden 1918 lopussa Lontooseen ja Pariisiin suuntautuneelta matkaltaan, niin Skandinaviasta lähteneet viljalaivat saapuivat Suomeen “Mannerheimin joululahjana”.

Viljatuonti Suomeen pääsi täyteen vauhtiin helmikuun lopussa 1919. Suomi oli sopinut ympärysvaltojen kanssa ottavansa vastaan 800 tonnia viljaa päivässä. Tuontia vaikeuttivat tarvittavien laivojen saaminen, viljan uudelleenlastaus, Itämerellä vallinnut miinavaara ja jääolot. Toimitusten vastaanottoa Suomessa hidasti viljaelevaattorien puute. Jääesteiden vuoksi viljaa voitiin laivata aluksi vain Hankoon ja Turkuun, joista se siirrettiin puutteesta kärsineisiin kuntiin jyvinä. Viljan jauhattamiseen ei ollut tilanteen kriittisyyden vuoksi aikaa. Tilanteen helpotuttua vilja jauhettiin satamien lähistöllä suurissa keskusmyllyissä, joita käytettiin myös välivarastoina.

Suomi otti sananmukaisesti syömävelkaa

Lauri Ingmanin johtama Suomen hallitus otti kevättalvella viljaostoihin kirjaimellisesti syömävelkaa. Tuonnista kaksi kolmasosaa rahoitettiin Suomen omista varoista ja loppuosaa maksettiin Yhdysvalloista saadulla lainalla. Suomen kahdeksan miljoonan dollarin lainan takaisinmaksun sovittiin 1923 pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa jatkuvan vuoteen 1984. Korko oli vuoteen 1932 asti 3 prosenttia ja tämän jälkeen 3,5 prosenttia.

Viljakaupasta huolehti joulukuussa 1918 perustettu Valtion Viljakonttori, joka vastasi kotimaisen viljan keräilystä, hoiti viljan tuontimonopolia ja säännösteli viljakauppaa. Konttori lakkautettiin 1923. Tuonti jatkui mittavana syksyyn 1919, jolloin käytössä oli oma sato. Suomeen laivattiin tammi-elokuussa 1919 lähes 172 000 000 kiloa viljaa.

Elintarviketilanne alkoi helpottua tuonnin lisääntyessä. Tuonnin osuus elintarvikelautakuntien jakamasta viljasta nousi runsaaseen kolmasosaan jo vuoden 1919 alussa. Maaliskuussa sen määrä oli kaksi kolmannesta lautakuntien käytössä olleesta viljasta, ja huhtikuusta lähtien yli 90 prosenttia.

Maaseudun omavaraistalouksia lukuun ottamatta Suomi oli keväällä ja kesällä 1919 kokonaan ulkomaisen viljantuonnin varassa. Oma vilja olisi riittänyt maaliskuun loppuun. Säännöstelyä tiukentamalla niukkuutta olisi voitu jakaa hiukan pitempään, mutta se olisi jatkanut ja pahentanut vuosien 1917–1918 koettelemuksia.

Kokonaistilannetta vaikeutti se, että lisääntyneen salakaupan ja moraalin heikentymisen vuoksi tuottajia oli yhä hankalampi saada täyttämään luovutusvelvollisuuksiaan. Ilman tuontia Suomessa olisi ollut edessä kevättä 1918 pahempi nälänhätä. Lisäksi karjaa olisi jouduttu teurastamaan runsaasti sekä ruuaksi että rehuviljavarastojen ehtymisen vuoksi, mikä olisi huonontanut entisestään maan taloudellista tilannetta.

Puutteen hellitettäessä säännöstely lieveni nopeasti

Laajamittainen viljantuonti mahdollisti säännöstelymääräysten nopean lieventämisen. Jo kevään 1919 aikana säännöstely supistui periaatteessa vain sokeria ja viljatuotteita koskevaksi. Viljaa voitiin jakaa kulutukseen todellista tarvetta vastannut määrä. Tuottajia koskenut luovutuskäytäntö muuttui vuonna 1919 viljellyn pinta-alan perusteella määritellyksi. Edellisvuosina käytössä olleista pakko-otoista luovuttiin, mikä osoitti elintarvikehuollon olevan jo vahvalla pohjalla. Samalla vähenivät luovutusvelvollisuudesta käydyt kiistat.

Elintarvikehuolto rakentui nälänhädän väistyttyä edelleen ensisijaisesti kotimaisen tuotannon varaan. Tarpeen mukaan viljavarantoja täydennettiin tuonnilla. Vilja-annoksia voitiin suurentaa elokuussa 1919, jolloin omavaraistalouksien vilja-annokset nousivat 12 kiloon jauhoja kuukaudessa. Myös leipäkorttiannokset kasvoivat 200 grammaan päivässä. Ruumiillisen työn tekijöille voitiin myöntää 140 gramman lisäleipäkortti.

Tarjonta kasvoi, kun luovutusvelvollisuutensa suoritettuaan tuottajat myivät yhä enemmän viljaa suoraan leipäkorttien haltijoille. Tarjonnan lisääntyessä hinta asettui enintään viidenneksen korkeammaksi kuin säännöstellyistä jauhoista maksettu. Vuonna 1920 kuluttajat ostivat vapailta markkinoilta vähintään kolmanneksen tarvitsemastaan leipäviljasta. Säännöstely jatkui ulkomaisen viljan ja sokerin osalta kevääseen 1921.  Kotimaisen viljan säännöstely loppui keväällä 1920.

Leipä ei kaventunut likikään tasaisesti

Säännöstelyllä ei onnistuttu täysin tasaamaan kulutusta eri väestöryhmien ja alueitten välillä, vaikka korttijakelu johti parempaan lopputulokseen kuin rajoittamaton kulutus. Maaseutu oli lähtökohtaisesti paremmassa asemassa kuin kaupungit. Viljan saatavuuden alueellisia eroja korostivat kuljetusvaikeudet.

Maan eri osien tilanne poikkesi toisistaan huomattavasti, mikä johtui ennen kaikkea pääosin kunnallisesti toteutetusta säännöstelystä, jota johtivat paikallista etua ensisijaisesti ajaneet kunnalliset elintarvikelautakunnat. Maan vauraimpien osien maatalousvaltaisissa ja omavaraisissa kunnissa säännöstelyn merkitys jäi pieneksi, eikä nälkää juuri nähty. Vuosina 1918–1919 huomattava osa suomalaisista söi kaikesta huolimatta lähes normaalivuosien tapaan.

Pohjois- ja Itä-Suomen niukan omavaraisuuden alueilla ja maan suurimmissa kaupungeissa elintarvikepula oli syvä ja pitkäaikainen. Eriasteisesta nälästä kärsineiden joukko oli suuri. Äärimmäisenä keinona syrjäseuduilla jouduttiin turvautumaan hätäruokana pettujauhoista leivottuun leipään.

Heikko keskushallinto suuntasi elintarvikeapunsa kireimpänä säännöstelyaikana 1917—1918 pääosin kaupunkeihin ja muihin keskuksiin. Syksyllä 1917 valtion jakamasta viljasta päätyi maaseudulle vajaa viidennes, vaikka yli 2/3 kuluttajista asui maaseudulla. Kaupunkien elintarvikehuolto perustui lähes kokonaan valtion viljanjakeluun, joka perustui tuontiin. Tuottajien luovuttama kotimainen vilja jäi kuntiin, joiden elintarvikelautakunnat huolehtivat paikallisten asukkaiden toimeentulosta. Valtion harjoittama säännöstely tehostui vasta 1919, kun ulkomainen tuonti avautui uudelleen.

Heikki Rantatuvan mukaan elintarvikehuollon puutteista huolimatta säännöstely tasoitti jakelun epäkohtia. Kuntakohtainen tasaaminen merkitsi suurta parannusta 1860-luvun nälkävuosiin verrattuna. Säännöstelyn vähimmäisvaatimus, väestön pitäminen hengissä, toteutui. Suomen alhaisen omavaraisuusasteen takia kuoli suoranaisesti nälkään noin 20 siviiliä.

Viljavajetta yritettiin korvata perunalla, kauralla ja petulla

Ruoan määrästä voitiin tinkiä hiukan, mutta pääosin viljan niukkuus oli koetettava korvata muilla elintarvikkeilla. 1900-luvun alussa Vera Hjeltin tutkimuksen mukaan työväen keskimääräinen energiatarve keskiraskaassa työssä oli noin 4000 kilokaloria. Leivän osuus energiatarpeesta oli noin 45, maidon ja kerman 19, perunan 10, voin ja juuston 9 ja lihan 8 ja sokerin osuus 6 prosenttia.

Valtion leipäkorteilla sai viljatuotteita kesällä 1917 noin kolmasosan normaaliajan kulutuksesta. Annokset eivät nousseet missään vaiheessa vuosien 1917–1919 tiukkaa säännöstelykautta yli puoleen normaalikulutuksesta. Maidon, voin, juuston, lihan ja sokerin säännöstelyannokset olivat myös alle puolet normaalikulutuksesta. Korttiannoksia ei edes pystytty aina jakamaan kuluttajille.

Maitoa yritettiin tarjota noin puoli litraa kuluttajaa kohti, mutta sen saanti oli useimmiten sattumanvaraista. Tampereen elintarvikelautakunta kykeni jakamaan kuluttajille säännöstelyvuosina keskimäärin 1–2 desilitran päiväannoksia. Sama epävarmuus koski voita ja lihatuotteita.

Peruna ja kala eivät käytännössä kuuluneet säännösteltyihin elintarvikkeisiin. Perunalla sekä kauralla pyrittiinkin korvaamaan vilja- ja lihatuotteiden puute. Toisen maailmansodan aikana perunan käyttö kaksin- tai kolminkertaistui normaalivuosiin verrattuna. Lisäys oli vähintään yhtä suuri myös vuosina 1917–1918.

Leipäannokset ja muiden säännösteltyjen elintarvikkeiden jakelu oli niukimmillaan keväällä ja kesällä 1918. Huhti-elokuussa 1918 leipäkortilla jaettu perusannos vastasi vain noin kymmentä prosenttia kokonaistarpeesta ja yhdessä muiden säännösteltyjen elintarvikkeitten kanssa korteilla saatu ruoka muodosti 50–60 prosenttia – 2000–2400 kilokaloria – päivittäisestä energiantarpeesta. Yleistilanne oli lähes yhtä huono kesästä 1917 kevääseen 1919. Lisäksi korttiannoksiakaan ei ollut aina saatavana.

Elintarvikkeita oli mahdollista saada suuriakin määriä salakaupasta, mutta kaikilla ei ollut varaa suorittaa hankintoja musta pörssistä. Rannikkoseuduilla kalastus helpotti merkittävästi ravintotilannetta. Korviketuotteina käytettiin muun muassa pellavansiemeniä, selluloosaa, pettua ja jäkälää. Tilanne oli kokonaisuutena huonompi kuin toisen maailmansodan aikana, jolloin kevyttä työtä tehneiden säännöstelyannokset sisälsivät noin 2900–3300 kilokaloria.

Kunnalliset keittiöt ja tilapäinen kouluruokailu auttoivat osaltaan

Useissa kaupungeissa toimi syksystä 1917 kunnallisia keittiöitä, joista sai pientä maksua vastaan ruokaa. Helsingin keskuskansankeittola aloitti toimintansa heinäkuussa 1917, Tampereen kunnankeittiöt lokakuussa, Hämeenlinnan kunnallinen ruokala lokakuussa sekä Jyväskylän ja Oulun kunnalliskeittiöt vuoden 1917 lopussa.

Elintarvikehallitus kehotti useaan otteeseen muun muassa toukokuussa 1918 ja helmikuussa 1919 perustamaan keittoloita kaupunkeihin ja kulutuskeskuksiin. Lähes kaikissa Suomen kaupungeissa ja taajamissa toimi pahimman ruokapulan aikaan keittola.

Maalaiskunnat perustivat kansankeittoloita harvemmin. Niiden merkitys oli erityisen suuri Kajaanin kihlakunnan ”pettualueella”. Kihlakunnan elintarviketoimisto jätti helmikuussa 1919 valtioneuvostolle anomuksen keittoloiden perustamiseksi Hyrynsalmelle, Suomussalmelle ja Kuhmoniemelle. Lautakunta perusteli anomustaan useilla nälkäkuolemilla sekä vanhusten ja lasten huollossa ilmenneillä vaikeuksilla.

Valtio myönsi määrärahan, ja maaliskuussa perustettiin Suomussalmelle 10, Hyrynsalmelle 3 ja Kuhmoniemelle 7 keittolaa. Ne jakoivat kesäkuun loppuun mennessä yhteensä 185 000 ruoka-annosta. Keittoloiden yhteyteen sijoitetuissa köyhäinkodeissa hoidettiin runsaat 900 vanhusta ja lasta, joiden huolto muuten olisi ollut vaikea järjestää. Kansankeittiöiden ansiosta elintarvikevarkaudet loppuivat ja kerjäläisten määrä maanteillä väheni.

Useissa kaupungeissa kunnalliset keittiöt jakoivat ruokaa myös kansakoululaisille. Koulujen yhteydessä toimineet keittolat saivat syksyyn 1918 saakka tarvitsemansa elintarvikelautakunnille oikeuden jakaa koulukeittoloille 300 grammaa herneitä ja 1,5 litraa maitoa. Osa kunnista kykeni jakamaan tätä suurempia ja monipuolisempia annoksia.[i]

Omavaraisuuden ja varmuusvarastoinnin arvostus kohosi

Kauppa- ja maatalouspolitiikan yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tuli itsenäisyyden alkuvuosina elintarvike- ja viljaomavaraisuuden vahvistaminen. Kotimaisen maataloustuotannon arvostus nousi vuosien 1917–1919 pulakokemusten takia. Lisäksi tuontivilja oli kalliimpaa kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin Venäjältä oli saatavissa edullista viljaa. Puunjalostustuotteiden hinnat eivät kohonneet samassa suhteessa, mikä heikensi vaihtotasetta.[ii]

Kotimaisen tuotannon suojaamiseksi valtioneuvosto otti käyttöön matalat viljatullit jo 1919. Tulleja korotettiin elintarvikepulan lievennyttyä 1921. Korkeimpia tulleja perittiin 1930-luvulla, jolloin leipäviljan maailmanmarkkinahinta oli alhaisimmillaan. Lisäksi tuontiviljaa jauhaneiden myllyjen oli vuodesta 1932 käytettävä osittain kotimaista raaka-ainetta.[iii]

Varmuusvarastointia kehittämään perustettiin 1927 Valtion viljavarasto. Sen ensimmäiset siilot valmistuivat 1937 Seinäjoelle. Ennen talvisotaa otettiin käyttöön varastot kolmella muulla paikkakunnalla.

[i] Rantatupa Heikki. 1979. Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914—1921. Studia historica jyväskyläensia 17. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, s. 217–240. Hjerppe Riitta–Ikonen Vappu, “The only honest thing to do” sotavelat, Suomi ja Hooverin moratorio 1931, Kansantaloudellinen vuosikirja 1 / 1995, www.fulbright.fi/sites/default/files/Liitetiedostot/fulbright-center/history/sotavelat-suomi-ja-hooverin-moratorio-1931-hjerppe-ikonen-1995.pdf

[ii] Seppo Tiihonen, Risto Ryti valtiovarainministerinä, http://www.ristoryti.fi/doc/Risto-Ryti-valtiovarainministerina776.pdf

[iii] Jalas A. 2007. Kansallinen vilja. Viljakonttorista Viljavaan. Jyväskylä: Suomen Viljava Oy, s. 31 ja 36–37,  Vihola Teppo. 2004. Pärjääkö pienviljelys? Teoksessa Peltonen Matti (toim.). Suomen maatalouden historia. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Helsinki, s. 373–377.

Linkkejä:

Jukka Tainio. 2012. Tienhaarasta vasempaan. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Tutkimus kertoo muun muassa Kansanvaltuuskunnan toimista viljan hankkimiseksi Venäjältä alkuvuodesta 1918. Sen käsittelee myös osuuskauppaliikkeen jakautumista ja punapakolaisten oloja Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa.