Suomalaisten elintaso koheni itsenäisyyden kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä

Suomi vaurastui maailmansotien välillä, vaikka maailmanlaajuinen talouslama katkaisi elinolojen parantumisen 1930-luvun alussa.

Suomen modernisoituminen jatkui itsenäisyyden alkuvuosina. Maan bruttokansantuote nousi 1922–1928 keskimäärin kuusi prosenttia vuodessa. Palkat kohosivat monella alalla 1920-luvun aikana ennen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneelle reaalitasolle. Yksityinen kulutus kasvoi noin 1,5-kertaiseksi 1920-luvulla. Lähtötason alhaisuutta kuvaa se, että käytettävissä olleiden tulojen lisääntyminen lisäsi ravinnon osuutta kokonaiskulutuksesta.

Suomi oli maaseutumaa, joka modernisoitui. Väestö oli liikkeessä, ja elinkeinot muuttuivat. Kaupungit edustivat muutosta, mutta toisaalta maaseutua ihannointiin ja kaupungit näyttäytyivät rappiollisina asuinpaikkoina.[1]

Elintasoerot olivat edelleen suuret sekä yhteiskuntaluokkien että maan eri osien välillä. Etenkin maan syrjäisimpien osien köyhimpien asuin- ja elinolot olivat heikot. Myös työläiskaupunginosissa asuttiin ahtaasti.

Työväestön tuloista pääosa kului ruokaan ja asumiseen. Keskiluokan kulutusmahdollisuudet olivat laajemmat. Matkailu kotimaassakin oli vielä keski- ja yläluokkaista huvia, johon työväestöllä ei ollut varaa. Työväki harrasti retkeilyä asuinympäristössään.[2]

Pula-aika kohteli suomalaisia eri tavoin

Elintason nousu katkesi 1929 alkaneeseen maailmanlaajuiseen talouslamaan. Suomessa lamasta on puhuttu pulavuosina, jotka olivat syvimmillään 1930–1933. Kansantuote laski vuoden 1928 luvuista vuoteen 1931 mennessä kuusi prosenttia, minkä jälkeen talous alkoi uudelleen kasvaa. Vuosina 1932–1938 Suomen bruttokansantuote nousi keskimäärin 6,6 prosenttia.

BKT putosi Suomessa puolet vähemmän kuin Euroopassa keskimäärin. Vielä suurempi romahdus koettiin Yhdysvalloissa, jossa BKT laski kolmanneksen.[3]

Suomalaiset kokivat pula-ajan hyvin eri tavoin. Valtion ja kuntien viranhaltijoiden palkat säilyivät ennallaan, minkä ansiosta heidän elintasonsa jopa nousi, kun hinnat laskivat. Virkamiehiä ei myöskään irtisanottu. Kauppiaat ja yrittäjät kykenivät pääosin jatkamaan toimintaansa, vaikka konkursseja tapahtui.

Noin 30 000 teollisuustyöläistä jäi kokonaan työttömäksi pulavuosina. Työnsä säilyttäneillä noin 130 000 työntekijällä tuntipalkat laskivat, mutta ansiotasoa heikensivät vielä enemmän vähentyneet työtunnit.

Rakennus- ja sekatyöläisten sekä teollisuudessa avustavaa töitä tehneiden ansiotaso saattoi laskea 40–50 prosenttia. Työväestön ansiot laskivat enemmän kuin hinnat. Pääosa suomalaisista söi pulavuosina vähemmän ja halvempaa ruokaa, mutta sai riittävästi yksinkertaista ravintoa. Kaikkein köyhimmät kärsivät kuitenkin aliravitsemuksesta.[4]

Hätäaputöitä ja pakkohuutokauppoja

Virallisesti työttömänä oli pulavuosina enimmillään. 100 000 suomalaista, mutta luku oli todellisuudessa suurempi. Valtio ja kunnat järjestivät varatöitä, joihin otettiin ensisijassa perheellisiä miehiä. Pulavuosina rakennettiin varatöinä muuan maussa katuja, satamia, teitä ja urheilukenttiä.

Helsingissä kaupunki rakennutti muun muassa Herttoniemeen öljysataman. Valtion työmaiden merkitys oli suurin maaseudulle, jonka pienet kunnat eivät kyenneet töitä järjestämään. Eri puolilla maata toteutettiin viljelyskelpoisten maiden kuivatus- ja ojitushankkeita.[5]

Maaseudulla ahdinkoon joutuivat erityisesti lainarahalla investointejaan rahoittaneet talolliset. Maataloustuotteiden ja metsätulojen tyrehtyminen johtivat pakkohuutokauppoihin. Vuosina 1929–1936 pakkohuutokaupoissa myytiin 16 628 maatilaa, joista 27 prosenttia sijaitsi Viipurin ja 22 prosentti Oulun läänissä.  Kolmanneksi eniten pakkohuutokauppoja oli Kuopion läänissä, johon kuului tuolloin myös Pohjois-Karjala. Uudenmaan läänissä sijaitsi vain kolme prosenttia pulavuosien seurauksena pakkomyyntiin joutuneista tiloista.[6]

Pientilalliset saattoivat saada niukan perustoimeentulon omilta tiloiltaan, mutta heidän tulojaan kavensi metsätöiden vähentyminen. Ahtaammalle joutuivat palkkojen laskiessa maaseudun sekatyöläiset.

Kaupungit saivat väkeä maalta

Muuttoliike kulki itsenäisyyden alkuvuosina maaseudulta kaupunkeihin. Kaupunkien väestönlisäys perustui pääosin muuttovoittoon. Vuosina 1870–1940 maaseudulla syntyi lähes 1,9 miljoonaa ihmistä, kaupungeissa syntyneiden määrä oli vain 150 000.

Muuttajat olivat nuorta väkeä. Enemmistö maaseudun nuorista hakeutui jo itsenäisyyden alkuvuosina pois kotiseudultaan. Lisäksi pysyvä muutto kotipaikkakunnalta kaupunkeihin yleistyi. Maaseutu palveli työvoimareservinä, josta kaupungit saivat tarvittaessa työväestöä.

Muuttajat olivat yleensä perheettömiä ja vähävaraisia nuoria. Suurin osa heistä päätyi tehdas- tai rakennustöihin.  Naiset siirtyivät maataloudesta palkkatyöhön muun muassa teollisuuteen, palvelustöihin, hoiva-alalle ja toimihenkilöammatteihin.[7]

Koko Suomen väestön ikärakenne alkoi muuttua, kun perhekoko pienentyi 1920-luvulla nopeasti ja elinikä nousi.  Lisääntynyt koulutus ja liikkuvuus muuttivat ihmisten maailmankuvaa. Aikataulujen ja rahatalouden merkitys korostuivat kaupunkilaisten arjessa. Niistä tuli itsenäisyyden alkuvuosina yhä kiinteämpi osa myös maalaisten elämää.

Asunnot olivat pieniä

Suomalaiset asuivat itsenäisyyden alkuvuosina ahtaasti. Työläisperheillä oli käytössään yleensä huone ja keittiö. Pienillä tehdaspaikkakunnilla asuinolot olivat usein hiukan väljemmät. Virkamiesperheillä oli tavallisimmin kolmen huoneen ja keittiön asunto.

Omakotiasuminen yleistyi yhtiöiden tuella teollisuuspaikkakunnilla 1920–1930-luvuilla. Etenkin metsäteollisuus tuki omakotirakentamista. Yhtiöiden tavoitteena oli kiinnittää paremman asumisen avulla työntekijät tehdasyhteisöön. Työnantajat tukivat rakentamista vuokraamalla edullisia tontteja, lainoittamalla rakentamista, tarjoamalla suunnitteluapua ja rahoittamalla tarvikeostoja. Työväestölle oman talon valmistuminen oli merkki sosiaalisesta arvonnoususta.

Sähköstä tuli maailmansotien välillä osa kaupunkitalouksien arkea. Liki kaikissa helsinkiläiskodeissa oli sähkö 1920-luvulla. Tampereella katuvalojen määrä lisääntyi 1918–1940 436:sta lähes 2600:an. Kaupungissa oli käytössä 1939 yli 200 000 sähkölamppua. Sähkövalosta oli tullut arkea lähes kaikissa tamperelaiskodeissa.

Vesijohto ja viemäröinti alkoivat yleistyä kaupungeissa kerrostalorakentamisen myötä 1800-luvun lopulla. Vesijohto oli kolmanneksella työläisperheistä ja kahdella kolmanneksella virkamiestalouksista. Keskuslämmityksestä tuli osa uudisrakentamista itsenäisyyden alkuvuosina.[8]

Maaseudulla sähköistys eteni hitaammin etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Ennen talvisotaa miltei puolet maaseututalouksista oli ilman sähköä.

Oppivelvollisuus toteutui talvisotaan mennessä

Suomalaisten suuren osan arkeen vaikutti oppivelvollisuus, joka tuli voimaan asteittain vuodesta 1921. Alakansakoulujen perustamisen jälkeen myös maaseudun lasten koulutie alkoi seitsemänvuotiaana. Lähes kaikki suomalaiset olivat sekä luku- että kirjoitustaitoisia 1930-luvun lopussa.

Oppivelvollisuuden toteuttaminen muutti perheiden elämänrytmiä. Pääosalle lapsista oli tehtävä eväät, sillä kaikki koulut kattavaa kouluruokailua ei ollut. Kunnat järjestivät ruokailun vähävaraisimmille oppilaille. Ilmainen kouluruokailu toteutui vuodesta 1943 alkaen, kun laki velvoitti kunnat järjestämään kouluruokailun vuoteen 1948 mennessä.

Kansakouluopetus heijasteli nuoren tasavallan ihanteita. Vuonna 1925 valmistunut valtakunnallinen maalaiskansakoulujen opetussuunnitelma oli lajissaan ensimmäinen. Sen lähtökohtina olivat Suomen itsenäisyys, luterilaisuus ja maaseudun perinteisiin tukeutuva koti.

Kansakoulujen päätavoitteena oli vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä. Ihanteena oli kasvattaa lapsista ahkeria ja yhteiskunnalle hyödyllisiä kansalaisia. Yhtä lailla poikien ja tyttöjen kuului saada yleissivistys. Tytöistä oli kuitenkin määrä kasvattaa naisia, joiden erityisvastuulla oli kasvatus ja opetus.

Etenkin maalaisliittolaisessa sivistysnäkemyksessä korostuivat kädentaidot ja ruumiillinen työ. Kansalaiskasvatus oli osa Suomen modernisointia. Tekemisen kautta oppimista ja kansantalouden tarpeita korostamalla voitiin myös välittää kansallista yhtenäisyyttä korostaneita ideologisesti arkoja viestejä.

Koululaiset hoitivat kasvitarhoja kaikkialla maassa. Ajatuksena oli konkreettisesti opettaa kasvattaa lapsia isänmaallisessa hengessä ruumiilliseen työhön ja maaseudun tervehenkiseen elämään. Opetusta täydensivät Mannerheimin Lastensuojeluliiton, Koulukeittoyhdistyksen, 4H-kerhojen, marttojen ja lottien pitävät maatalouskerhot.[9]

Asevelvollisuus yhtenäisti miesten kokemuksia

Miespuolisia suomalaisia koski vuonna 1919 säädetty laki yleisestän asevelvollisuudesta. Nuoret miehet astuivat palvelukseen ikäluokka kerrallaan. He viettivät noin vuoden kasarmielämää usein kaukana kotiseudultaan. Suurelle osalle ikäluokasta asevelvollisuuden suorittaminen merkitsi ensimmäistä irtautumista kotiseudusta. Kasarmielämä ja palveluspaikkakunta tulivat tutuksi, sillä varusmiehillä oli vähän lomia.

Likikään kaikki suomalaiset nuoret miehet eivät olleet astumaan palvelukseen ainakaan heti kutsuntoja seuraavana vuonna. Kutsunnoissa hylättiin 1930-luvulla terveydellisistä syistä lähes viidesosa ikäluokasta. Luku oli korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa.

Reserviupseeri- ja reserviupseerikoulun käyneet varusmiehet kasvattivat 1920–1930-luvuilla merkittävästi johtajakoulutuksen saaneiden miesten määrää. Talvisodan aikana Suomen armeijan riveissä palveli lähes 14 000 reservin upseeria.[10] Reservin aliupseerien määrä oli moninkertainen, ja huomattava osa miehistöön kuuluneista varusmiehistä oli saanut erikoiskoulutuksen.

Asepalvelukselle ei ollut vaihtoehtoja vuonna 1919 säädetyssä asevelvollisuuslaissa. Vuodesta 1922 oli mahdollista palvella aseettomana. Kokonaan palveluksesta poliittisista tai uskonnollisista syistä kieltäytyneet joutuivat vankilaan. Puolustusvoimien ulkopuolella suoritettavan siviilipalveluksen mahdollistanut laki tuli voimaan vuonna 1969.

Populaarikulttuurin läpimurto

Populaarikulttuurista tuli osa suomalaisten elämää itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Ajanvietekirjallisuuden suosio oli kasvanut suureksi jo Venäjän vallan loppuvuosina. Paperi halpeni ja painotekniikka kehittyi 1800-luvulla, mikä helpotti kirjallisen populaarikulttuurin julkaisemista.

Pilalehdet ja vihkoina julkaistu ajanvietekirjallisuus löysivät runsaasti ostajia etenkin 1800-kuvun lopulta lähtien. Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi ”Helppohintainen Kirjastoa” 1893–1914, ja WSOY alkoi julkaista 1902 sarjaa 30 pennin kirjoja – hiivaleipä maksoi saman verran. Vuonna 1910 perustettu Rautatiekirjakauppa tarjosi uuden markkinointikanavan kirjoille ja lehdille.

Elokuvien ja äänilevyjen aikakausi alkoi Suomessa 1900-luvun alussa. Gramofonilevyjen hinta oli 1920-luvulla tuontitullien vuoksi niin korkea, että savikiekkoja salakuljetettiin Virosta. Vuoden 1929 alussa tulli laski 100 markasta 25 markkaan kilolta. Suomessa myyntiin vuodessa yli miljoona levyä, mihin vaikutti osaltaan gramofonien suuri määrä. Suomalainen iskelmä syntyi 1920–1930-lukujen vaihteessa. ”Iskusävelmiä” esittivät muun muassa oopperalaulajina tunnetuksi tulleet Ture Ara ja Georg Malmstén.

Äänielokuvan läpimurto tapahtui nopeasti 1930-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen äänielokuva oli Sano se suomeksi, jossa esiintyivät muun muassa Ture Ara ja Georg Malmstén. Kotimaisen elokuvan asema vahvistui 1930-luvulla. Samalla lisääntyi modernia kaupunkilaisuutta heijastelevien elokuvien osuus. 1930-luvun lopussa elokuvia valmistui vuosittain yli 20. Ennen varsinaista elokuvaa esitetyt uutiskatsaukset olivat myös suosittuja. Elokuvakäyntien määrä oli 1939 1,3 miljoonaa.[11]

Videolinkkejä:

Koti ja sisustus 1920- ja 1930-luvulla, Ylen Elävä arkisto.

Ture Ara laulaa Tapio Ilomäen säestyksellä ”Tule, tule kultani” ensimmäisessä suomalaisessa äänielokuvassa.

Audiolinkki:

Millaista oli elämä Suomen rajaseuduilla ennen sotia? Yleisradion äänitysauto kiersi 1930-luvulla kävi muun muassa Petsamossa, Ruijassa, Tornionjokilaaksossa, Kuolajärvellä, Kuusamoss, Valamossa, Viipurissa, Viron Inkerissä ja Suomenlahden saarilla.

Linkkejä:

Jarmo Peltola. 2008. Lama, pula ja työttömyys. 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II.  Tampere: Tampere University Press. 

Matti Hannikainen, Lapiointia pienellä palkalla: hätäapua 1930-luvulla. Hiidenkivi 5/2009. 

Visa Heinonen, Nälkämaasta moderniksi kulutusyhteiskunnaksi, Tieteessä tapahtuu 6/2006. 

Helsingin sähkölaitoksen merkkivuosia. 

Jouni Keskinen, Tampereen sähkönsaannin turvaaminen 1920–30-luvulla. 

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. 

Suomalaisen populaarimusiikin historia POMUS-tietokannassa. 

Lähteitä:

[1] Pertti Haapala, Kun kaikki alkoi liikkua. 2007. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty, s. 61–62.

[2] Visa Heinonen. 2007. Kotitalous mikroskoopin alla. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 184.

[3] Riitta Hjerppe. 1987. Suomen talous 1860–1985. Kasvu ja rakennemuutos. Helsinki: Suomen Pankki, s. 45–46. http://www.suomenpankki.fi/pdf/43549.pdf.

[4] Jarmo Peltola. 2008, Lama, pula ja työttömyys. 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II.  Tampere: Tampere University Press. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67823/978-951-44-7267-1.pdf?sequence=1 s. 48–59, 81–88.

[5] Peltola 2008, 121–122. Matti Hannikainen, Lapiointia pienellä palkalla: hätäapua 1930-luvulla. Hiidenkivi 5/2009. http://www.hiidenkivi-lehti.fi/Digipaper/PrintNews.aspx?id=227.

[6] Juha Maijala. 2005. Maaseutuyhteisön kriisi. 1930-luvun pula ja pakkohuutokaupat paikallisena ilmiönä Kalajokilaaksossa. Jyväskylä Studies in Humanities 46. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/13432/9513922723.pdf?sequence=1.

[7] Haapala 2007, s. 50–55, 59–63.

[8] Heinonen 2007, s. 183. Jouni Keskinen, Sähkö tulee koteihin, http://www15.uta.fi/koskivoimaa/arki/1918-40/kotisahko.htm.

[9] Saara Tuomaala, Mustetta ja multaa eli kansakoulun ihanteet ja arki. Teoksessa Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 247–248.

[10] Jyrki Vesikansa, Kunniaa talvisodan vänrikeille, https://www.uusisuomi.fi/artikkelit/kunniaa-talvisodan-vanrikeille.

[11] Tuomo Olkkonen, Suomalaisen populaarikulttuurin nuoruusvuodet. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 199 ja 211–217.

Suomalaisuus hallitsi Snellmanin syntymän satavuotisjuhlia 12.5.1906

J. V. Snellmanin 100-vuotisjuhlinnasta toukokuussa 1906 tuli suomalaisuusliikkeen voimannäyte. Suomenmielisyyden näkyvin ilmaus oli lähes 25 000 henkilön Snellmanin päivänä antama ilmoitus ottaa käyttöön suomalaistettu sukunimi.

Snellman oli vuonna 1906 koko Suomen riidattomin suurmies. Häntä juhlivat sekä vanha- että nuorsuomalaiset, ruotsinkieliset ja työväenliike. Vanhasuomalaisilla oli kuitenkin juhlinnassa näkyvin rooli. Uusi Suometar julkaisi 12.5.1906 juhlanumeron, joka esitteli Snellmanin elämäntyötä ja ajattelua vanhasuomalaisittain tulkittuna. Pääkirjoitus nosti jo ennestään arvostetun Snellmanin entistä korkeammalle jalustalle tekemällä hänestä kansakunnan isän:

Mitä olisi Suomen kansa ilman Juhana Vilhelm Snellmanin elämäntyötä? Jumala taivaassa sen yksin tietää. Mutta niin paljon kuin ihmissilmä voi nähdä, ihmismieli kuvitella, tätä kansaa ei olisi kansakuntana olemassa. Sillä Snellmanin elämäntyötä Suomen kansa kiittää kaikesta, mitä sillä on sitä, joka yksin voi kansan kansakuntana ylläpitää: kansallisesta tajunnastansa ja kansallisesta sivistyksestään.”

Uusi Suometar yhdisti Snellmanin perinnön erityisen voimakkaasti kielikysymykseen. Ernst Nevanlinna todisteli artikkelissaan Kuinka Snellman käsitti maamme kieliasian?”, että Snellmanin päämääränä oli yksikielinen kansakunta ja valtio. Vähemmistön ”kansanheimon” tai ”-heimojen” kohtalona oli vähitellen sulautua osaksi lukumääräisesti suurempaa kansaa. Monikieliset valtiot olivat vain historiallinen välivaihe – tai tuomittuja jäämään heikoiksi.

Nevanlinnan mukaan ”siitä käsityksestä, joka Snellmanilla oli kielestä ja sen merkityksestä, seurasi myöskin, ettei hänelle voinut olla puhettakaan siitä, että samassa kansakunnassa voisi olla olemassa useampia kuin yksi kansalliskieli”. Hän perusteli lukuisin lainauksin Snellmanin päämääränä olleen ”suomalainen Suomi, jonka yliopisto, korkeampi hallinto ja lainkäyttö perustuivat suomen kieleen”. Ruotsia olisi käytetty vain kansanopetuksessa ja paikallishallinnossa ruotsinkielisillä alueilla.[1]

Suomalainen sivistys liittyy länsimaiseen runkoon

Nuorsuomalainen Helsingin Sanomat korosti 12.5.1906 Snellmanin pitäneen tärkeänä maan enemmistön puhuman kielen aseman vahvistamista vapaaehtoisuuden kautta. Snellmanin perinnön tärkeimpänä osana lehti piti hänen toimintaansa suomalaisen sivistyksen lujittamiseksi. Helsingin Sanomat tulkitsi Snellmanin toimineen tässä kaukonäköisesti ja venäläistämispaineen aavistaen. Vaikka hän oli korostanut kansallisen sivistyksen merkitystä, niin se tarvitsi kehittyäkseen yhteyksiä läntisiin sivistysmaihin:

”Tällä ei Snellman sitä tarkoittanut, että kansamme sulkeutuisi jonkun kiinalaisen muurin taa ja torjuisi luotaan ulkoapäin tulevia sivistysvaikutuksia: hänen oma käsityksensä yhteiskunnasta perustui länsimaisiin, germaanisiin aatteisiin: perusajatuksena siinä kun on yksilön vapaus, jota ainoastaan perheen, kansalaiskunnon ja valtio siveellisesti velvoittava valta rajoittaa. Itsenäinen oli tosin suomalainen sivistys oleva, mutta samalla oli se kuitenkin haarana istutettava länsimaisen sivistyksen yhteiseen runkoon.”

Helsingin Sanomien mukaan Snellmanin perintöä oli osattava tarkastella myös kriittisesti. Häntä ei ollut tarvetta julistaa ”katolilaiseen tapaan (…) erehtymättömäksi”. Lehti vihjasi vanhasuomalaisten pyrkivän omimaan Snellmanin poliittisten tavoitteidensa edistäjäksi: ”Älköön hänen nimeänsä käytettäkö eripuraisuuksien ja puoluehengen lietsomiseksi kansalaisten kesken, vaan tulkoon se siksi tunnussanaksi, jonka ympärille yksimielisenä Suomen kansa kokoontuu yhteiseen isänmaalliseen työhön, työhön edistyksen eteen.”[2]

Työväenliike hyväksyi Snellman-juhlinnan

Myös työväenliike suhtautui suopeasti Snellmanin juhlintaan 1906, vaikka hän ei ollutkaan Työmies-lehden ”Mikon” mukaan sen ”oman ajatussuunnan lapsi”. Snellman ”uhrasi kuitenkin voimansa kansallisen herätyksen hyväksi” sekä toivoi ja työskenteli kansansa paremman huomisen puolesta. Hän oli lisäksi muistuttanut, ”että tässä maassa on kansan pohjakerros, joka paljon, paljon kaipaa”. Siten myös työväestö saattoi hyväksyä hänen satavuotismuistonsa juhlinnan:

”Siksipä tämän kansan proletariaatti toivoo, että ne onnellisemmat luokat, jotka täysin siemauksin juhlatunnelmaa nauttivat, juhlisivat itselleen työintoa jokapäiväisessä elämässä toteuttaa kansansa korotusta. Kalpeat ovat ne juhlat, jotta eivät arkielämään voi jälkiä piirtää.

Liehukoon liput. Soikoon sävelet. Mutta soikoot ne siksi, että ne sydämistä lähtevät ja kerran teoiksi muuttuvat.

Työn ritari oli Snellman, työllä hänen muistoansa kunnioitettakoon!”

Todistukseksi Snellmanin ymmärtämyksestä työväenliikettä kohtaan Työmies otti esille hänen kirjoituksensa vuodelta 1846 Englannin silloisesta työväenliikkeestä chartismista. Lehden tulkinnan mukaan Snellman näki jo tuolloin työväenliikkeen olevan laajempi kansainvälinen ilmiö, eikä pelkästään paikallinen englantilainen pikkuilmiö.

Työmies selosti myös Snellmanin juhlapäivän ohjelmaa. Lehti päätti uutisensa ironisesti: ”Illemmalla porvarispuolueet juhlivat eri paikoissa ja alkavat yleiset juomingit.”[3]

Ruotsinkieliset juhlivat myös Snellmania

Snellmania eivät juhlineet yksin suomenkieliset, vaan myös ruotsinkieliset osoittivat kunnioitustaan hänelle.  Hufvudstadsbladet arvioi hänen jättäneen yhteiskuntaan ”monilukuisempia ja syvempiä jälkiä kuin kukaan tämän maan poika”. Snellman oli kaikilla toimialueillaan suunnannut kehitystä ja toteuttanut uudistuksia. Hän uskoi Suomen kansan tulevaisuuteen ja ”valon voittoon” myös synkimpinä aikoina.

Hufvudstadsbladet luonnehti Snellmanin eläneen herättäjän ja uudistajan elämää, jota leimasi jatkuva taistelu pikkusieluisuutta ja ennakkoluuloja vastaan. Lehden mukaan katkeruus, jota osa Snellmanin seuraajista lietsoi ruotsinkielisiä kohtaan, ei estänyt ruotsia puhuvia kansalaisia tunnustamasta hänen suuruuttaan. Siihen eivät pystyneet myöskään suureksi juhlapäiväksi järjestetyt ”nationalistiset orgiat” eivät. Hufvudstadsbladet viittasi selvästi etenkin nimien suomalaistamiseen.[4]

Nimien suomalaistaminen näkyvä osa juhlintaa

Kotikielen seura ryhtyi keväällä 1906 valmistelemaan sukunimien suomalaistamista osana Snellmanin juhlavuotta. Kirjailija Johannes Linnankoski alusti aiheesta yliopiston suuressa juhlasalissa 14. maaliskuuta pidetyssä kokouksessa, jossa nimenmuutto sai laajan tuen. Samalla 800 hengen kokousyleisö hyväksyi periaatteessa Suomalaisuuden Liiton perustamisen.

Nimien suomalaistamisen käytännön työtä ryhtyi johtamaan Kotikielen seuran, Suomalaisen Nuijan ja Ylioppilaiden Keskusteluseuran muodostama Nimien suomalaistuttamiskomitea, jonka toimisto sijaitsi Helsingissä Vanhalla ylioppilastalolla. Nuija koostui vanhasuomalaisista ja Keskusteluseura nuorsuomalaisista ylioppilaista.

Nimenmuuttoa helpottamaan komitea kokosi ohjevihkosen. Tarjolla oli myös uuden nimen etsimistä helpottaneita sukunimiluetteloita, joista löytyi vaihtoehtoisia nimiä vanhojen vierasperäisten tilalle. Opastuksen katsottiin olevan tarpeen myös suomen kielen puhtauden vaalimiseksi.

Snellmanin satavuotispäivänä 12.5.1906 ilmestyivät Virallisessa lehdessä 24 800 kansalaisen suomennetut nimet. Myös maakuntalehtien ilmoitukset kertoivat nimensä suomalaistaneista. Kaikkiaan 32 469 henkeä otti vuoteen 1907 mennessä käyttöön uuden sukunimen. Käytännössä nimensä muuttaneita oli enemmän, sillä osassa tapauksessa muutoksesta ilmoitti vain isä. Uuden sukunimen käyttöönottaneita oli siten jopa 100 000.[5]

Nimenmuutto oli ennen kaikkea sivistyneistön liike, vaikka uuden sukunimen omaksuneista monet olivatkin tavallisia kansanihmisiä. Rahvaan nimien suomalaistuminen oli alkanut 1880-luvulla ja sen seurauksena 100 000 henkeä sai suomalaisen sukunimen. Tuolla aikakaudella sai sukunimensä suuri osa Suomen Virtasista, Niemisistä, Mäkisistä, Lahtisista, Laineista, Virroista, Peltoloista ja Mäkitaloista.[6]

Suomalaisuuden liitto perustetaan

Kirjailija Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen) esitti Valvoja-lehden 25-vuotisjuhlanumerossa vuoden 1905 lopussa, että Suomeen olisi perustettava liitto vaalimaan suomen kieltä ja suomalaista kirjallisuutta sekä herättämään kansallishenkeä. Uuden järjestön oli myös kyettävä ylittämään puoluerajat.

Suomalaisuuden liitto perustettiin Mäntymäellä 12.5.1906 pidetyssä juhlassa. Liiton ensimmäiseen hallitukseen kuului edustajia kaikista silloisesta kolmesta suomenkielisestä puolueesta – Suomalaisesta puolueesta, Nuorsuomalaisesta puolueesta ja Suomen Sosialidemokraattisesta puolueesta. Hallituksen jäseniä olivat muun muassa Juhani Aho, Yrjö Sirola, J.K. Paasikivi, Eero Erkko ja Otto Wille Kuusinen. Liiton toiminta lamaantui kuitenkin jo vuoteen 1908 mennessä ja elpyi vasta 1914 alkaen.[7]

Snellmanin juhlintaan liittyi myös pyrkimys vahvistaa suomen kielen asemaa yhteiskunnassa. Ruotsin kielen asema oli edelleen vahva virkamiehistössä ja liike-elämässä. Muun muassa kirjailija Maila Talvio arvosteli näkyvästi ja kuuluvasti sitä, ettei kaikissa kaupoissa saanut palvelua suomeksi.[8]

Kielipolitiikka vaikutti ensimmäisiin eduskuntavaaleihin

Vanhasuomalaisten edustama myöntyväisyyslinja oli kärsinyt tappion suurlakossa. Puolue jäi lakon jälkeen muodostetun senaatin ulkopuolelle. Jyrkästä suomalaisuuspolitiikasta tuli sen keinoista kohentaa asemiaan politiikassa.

Suomalainen puolue ryhtyi valmistautumaan vuoden 1907 eduskuntavaaleihin radikaaleilla kieli- ja sosiaaliohjelmilla. Ruotsinkielisten kanssa tehnyttä nuorsuomalaiset olivat vanhasuomalaisten mukaan lipeämisestä Snellmanin linjalta, jonka tavoitteena oli sivistyneistön suomalaistaminen. Vanhasuomalaiset hyväksyivät lokakuussa 1906 radikaalin kieliohjelman, jonka tavoitteena oli tehdä suomesta valtion ainoa kansalliskieli. Ruotsinkielisillä olisi kuitenkin ollut oikeus saada toimituskirjat ruotsiksi.

Nuorsuomalaiset olivat valmiit antamaan ruotsille toisen kansalliskielen aseman. Puolue ilmoitti tukevansa suomen kielen kohottamista vallitsevaksi sivistyskieleksi, mikä ei kuitenkaan saanut johtaa ruotsin kielen sortamiseen. Nuorsuomalaisten tavoitteena oli saada suomen kielelle virallinen pääkielen asema. Lisäksi paikallisesti kunnissa oli käytettävä väestön pääosan kieltä, mutta huomattavaa kielivähemmistöä oli kuitenkin palveltava sen omalla kielellä.

Jyrkkä ja selkeä kielipoliittinen ohjelma tuki osaltaan Suomalaisen puolueen vaalimenestystä 1907 ja siitä tuli eduskunnan suurin porvariryhmä 59 edustajallaan. Yksikamariseen eduskuntaan siirtyminen merkitsi kokonaisuudessaan poliittisen elämän muuttumista suomenkieliseksi. Eduskunta sai käsiteltäväkseen vanha- ja nuorsuomalaisten sekä Ruotsalaisen kansanpuolueen kielilakiehdotukset vuonna 1907. Kaikki aloitteet pysähtyivät lakivaliokuntaan ja raukesivat eduskunnan hajottamisen yhteydessä. Vanha- ja nuorsuomalaiset uudistivat aloitteensa 1908, 1909 ja 1910 valtiopäivillä, mutta eduskunnan toistuvat hajottamiset estivät lakialoitteiden etenemisen. Kielikysymyksen jäi ratkaistavaksi itsenäisyyden ajan alkuvaiheissa.[9]

[1] Ernst Nevanlinna, Uusi Suometar 12.5.1906. Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita,

[2] Helsingin Sanomat 12.5.1906.

[3] Työmies 12.5.1906.

[4] Huvfudstasbladet 12.5.1906.

[5] Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita, s. 930.

[6] Sirkka Paikkala, Snellmanin 100-vuotispäivä ja sukunimien suomalaistaminen. http://www.kotus.fi/nyt/kolumnit/kielipakina_(2006_2009)/snellmanin_100-vuotispaiva_ja_sukunimien_suomalaistaminen.

[7] Osmo Jussila. 1989. Suomalaisuusliike Venäjän paineessa 1890–1917. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Herää Suomi. Kuopio: Kustannuskiila, s. 156–157.

[8] Savolainen 2006, s. 931.

[9] Jussila 1989, s. 148–155.

Kirjallisuutta:

Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita.

Linkkejä:

Sirkka Paikkala, Kun isoisän isä sukunimen otti, Hiidenkivi 4 / 2005.

J. V. Snellmanin kootut teokset suomennettuna 1–24 pdf-muodossa. Teossarjan päätoimittajana toimi VTT Raimo Savolainen. Käännöshanke oli osa valmistautumista J. V. Snellmanin 200-vuotisjuhlavuoteen 2006. Snellmanin kootut teokset ilmestyivät ruotsiksi nimellä J. V. Snellman Samlade Arbeten I–XII. 

J. V. Snellmanin 200-vuotisjuhlasivusto.

Laura Kolbe, Eurooppalainen vai suomalainen Snellman? Suurmies ja hänen muistonsa vaalijat. Kolbe Snellmanin 200-vuotisjuhlavuonna 2006 kirjoittama artikkeli käsittelee hänen merkkivuosilleen ja syntymäpäivälleen eri aikoina annettuja tulkintoja.

Tomas Sjöblom, Suurnimenmuutto Snellmanin päivänä 1906.

Pilalehti Tuulispää omisti lähes koko numeronsa 11.5.1906 Snellman satavuotisjuhlille.

Audiolinkkejä:

Luentaotteita J. V. Snellmanin kootuista teoksista Ylen Elävässä arkistossa.

 

Nuorisoseurat edistävät itsekasvatusta kristillis-isänmaallisessa hengessä

Maaseutuun nojannut nuorisoseuraliike levittäytyi Etelä-Pohjanmaalta koko Suomeen 1800-luvun lopussa.

Nuorisoseuraliike sai alkunsa Etelä-Pohjanmaalla 1880-luvun alussa. Luonteeltaan se oli maaseudun itseoppineiden nuorten miesten ja naisten kansansivistysliike. Ensimmäisen nuorisoseuran perusti Kauhavalle Matti Sippola (1848–1908) .[i] Kauhavalla juhannuksena 1881 toimintansa aloittanut ”nuorisoyhtiö” koostui Jaakko Nummisen mukaan ”kansannuorisosta”, joista pääosa oli 16–22-vuotiaita naimattomia naisia ja miehiä. Kauhavan nuorisoyhtiön toiminta päättyi kahden vuoden jälkeen, mutta Vaasan Lehdessä julkaistut kirjoitukset seurasta tekivät järjestötoimintaa tunnetuksi Etelä-Pohjanmaalla.[ii]

Maakunnallinen Etelä-Pohjanmaan nuorisoseura järjestäytyi 1882 Ilmajoella. Nuorisoseura piti kesäjuhlan 1883 Kauhavalla, jolloin ilmestyi ensimmäinen seuran julkaisema kirjallinen albumi Alku, joka koostui isänmaallisista ja kansanvalistuksellisista kirjoituksista.

Senaatti vahvisti 18.6.1885 järjestön säännöt, joiden mukaan seuran tarkoituksena oli ”herättää ja vireillä pitää kansassa ja erittäin sen nuorisossa kristillisyyden ja isänmaan rakkauden elähyttämää valistuksen harrastusta”.

Kristillisen arvopohjan sisällyttämisestä sääntöihin käytiin jonkin verran keskustelua. Nuorisoseurojen sääntöihin pysyvästi jääneen määritelmän ajoi yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostunut Laihialta lähtöisin ollut teologian ylioppilas Matti Tarkkanen (1862–1938).[iii] Tarkoituspykälä heijasteli maaseudun arvoja, mutta muotoilu auttoi myös torjumaan toimintaa kohtaan esitettyjä epäilyksiä.

Aatteellisesti Etelä-Pohjanmaan nuorisoseura oli lähellä Kansanvalistusseuraa, jonka jäseneksi liittyminen oli esillä toiminnan alkuvaiheissa. Nuorisoseura päätti pysyä itsenäisenä toimijana, jolloin se saattoi kehittää toimintaansa omista lähtökohdistaan.

Nuorisoseuroista suurin kansanliike

Nuorisoseuraliike laajentui ensin Etelä-Pohjanmaalla. Maakunnassa toimi 1890-luvun lopussa 114 nuorisoseuraa, jotka olivat maakunnallisen keskusseuran osastoja. Maakunnallinen nuorisoseura alkoi toimia Etelä-Karjalassa 1890 ja Pohjois-Karjalassa 1891. Keskusseurojen määrä lisääntyi kahdeksaan 1890-luvun kuluessa. Keskusseurojen rekisteröinti keskeytyi ensimmäisellä sortokaudella 1899–1905. Paikallisten seurojen määrä lisääntyi 1890-luvulla nopeasti ja noususuunta jatkui ripeänä 1900-luvun alussa.[iv]

Nuorisoseurojen valtakunnallinen yhdysside Suomen Nuorten Liitto aloitti toimintansa vuonna 1897, jolloin Suomessa toimi 125 nuorisoseuraa.  Vuonna 1905 nuorisoseuroja oli 526. Suhteellisesti eniten nuorisoseuralaisia oli Viipurin läänissä, jonka alueella toimi 12 000 jäsentä 189 seurassa. Vähiten nuorisoseuroja oli Lapissa ja Kainuussa. Koko liikkeen jäsenmäärä oli lähes 40 000, joista valtaosa asui maaseudulla. Jäsenistä miehiä oli 60 ja naisia 40 prosenttia.[v] Nuorisoseuroja perustivat ennen vuotta 1905 erityisesti kansakoulunopettajat, talollisperheisiin kuuluvat, virkamiehet, ylioppilaat ja kauppiaat. Maaseudun eliitin asema oli liikkeen alkuvaiheessa merkittävä.

Nuorisoseuraliikkeen laajentumista tuki kansanopetuksen laajentuminen. Liikettä lähellä olivat vuodesta 1889 perustetut kansanopistot, joissa suuri osa liikkeen aktiiveista suoritti lyhyitä jatko-opintoja. [vi] Nuorisoseura-aatetta tukivat useat Helsingin yliopiston osakunnat, joista erityisesti Hämäläinen, Pohjalainen, Uusmaalainen ja Viipurilainen osakunta tekivät nuorisoseura-aatetta tunnetuksi kanta-alueillaan. Ylioppilas K. R. Kares perusti nuorisoseuran Nakkilaan 1891. Maisteri J. K Paasikivi osallistui Lahden nuorisoseuran toimintaan sen alkuvaiheissa 1895.[vii]

Herätysliikkeiden vahvimmilla kannatusalueilla nuorisoseuratoiminta kohtasi vahvaa vastustusta. Etenkin heränneet ja lestadiolaiset suhtautuivat nuorisoseuratoimintaan kielteisesti. Evankelinen liike sen sijaan hyväksyi nuorisoseurat.[viii]

Alkio kiteyttää nuorisoseurojen ohjelman

Nuorisoseuraliikkeen johtohahmoksi nousi 1890-luvulla laihialainen kauppias, lehtimies ja kirjailija Santeri Alkio (1862–1930, vuoteen 1898 Aleksander Filander). Hän toimi nuorisoseurojen äänenkannattajan Pyrkijän ensimmäisenä päätoimittajana 1890–1919. Lehteä kustansi Etelä-Pohjanmaan nuorisoseura. Vuonna 1905 lehti siirtyi puoliksi Alkion omistukseen. Pyrkijällä oli tuolloin yli 4 500 tilaajaa [ix]

Alkio kiteytti nuorisoseurojen laajentumisvaiheessa liikkeen aatteellisen pohjan. Maaseudun kielteisten ilmiöiden, kuten juopottelun ja yöjuoksujen, tilalle oli tarjottava kuorolaulua, hyviä kirjoja ja seuranäytelmiä.[x]  Nuorisoseurojen aatepohjaksi muodostuivat edistysusko, itsekasvatus yhteistoiminnan kautta, käytännönläheinen koulutuksen arvostus, pyrkimys aktiiviseen kansalaisuuteen, raittius ja siveellisyys. Alkio halusi vahvistaa maahenkeä ja kehittää nuorison valmiuksia ymmärtää talouselämän perusteita. Alkio itse toimi nuoriseuraliikkeen lisäksi raittiusliikkeessä ja johti muun muassa Laihian raittiusseuraa 1890–1893. Poliittiselta kannaltaan hän oli nuorisoseurojen laajentumisvaiheessa nuorsuomalainen.[xi]

Nuorisoseuratyön rungon muodostivat kuukausikokoukset, joissa kokousasioiden käsittelyn jälkeen luettiin ääneen käsinkirjoitettu seuralehti. Ohjelmassa oli myös usein alustus, jonka pohjalta keskusteltiin, sekä musiikki- ja lausuntaesityksiä. Toiminnan laajentuessa ja vakiintuessa nuorisoseurat alkoivat rakentaa toimitaloja. Vuonna 1905 Suomessa oli 105 nuorisoseurantaloa.

Nuorisoseurojen toiminta vaikutti aktiivijäsenten lisäksi koko yhteisöön. Seurat perustivat lainakirjastoja, jotka lisäsivät lukemisharrastusta. Kolmella neljästä nuorisoseurasta oli vuonna 1905 oma kirjasto, joissa oli keskimäärin 113 kirjaa. Seurat ylläpitivät lukutupia, joissa saattoi lukea sanoma- ja aikakauslehtiä. Yhteisöä koskettivat myös nuorisoseurojen arpajaiset ja juhlat. Maaseudun paikallisen voimistelu- ja urheilutoiminnan käynnistäjinä nuorisoseuroilla oli merkittävä rooli 1890–1900-luvuilla. Urheilu toi kuorolaulun ohella paljon uusia jäseniä nuorisoseuroihin.[xii]

[i] Numminen Jaakko. 2011. Yhteisön voima 1. Synty ja kasvu. Nuorisoseuraliikkeen historia 1881–1905. Helsinki: Edita, s. 84 ja 89.

[ii] Numminen 2011, s. 96.

[iii] Numminen 2011, s. 116–118 ja 134.

[iv] Numminen 2011, s. 116–118 ja 215–230.

[v] Numminen 2011, s. 161–170, 200–203 ja 272.

[vi] Numminen 2011, s. 200–202.

[vii] Numminen 2011, s. 205–206.

[viii] Haavio Ari. 1965.

[ix] Numminen 2011, s. 120, 132–133.

[x] Numminen2011, s. 140.

[xi] Numminen 2011, s. 140–156.

[xii] Numminen 2011, s. 271–272, 286, 294, 299. Kokkonen Jouko 2015. Suomalainen liikuntakulttuuri. Juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.

 

 

Suomalaisuusliike itsenäisyyden pohjustajana

Suomalaisuusliikkeellä tarkoitetaan poliittista toimintaa, jonka tavoitteena oli suomalaisen kansakunnan ja valtion muodostaminen. Suomalaisuusliike on myös ajallisesti pidempi ja sisällöltään laveampi ilmiö: se on suomen kielen kehittymisen ja sen käytön yleistymistä sivistyskielenä, kansan sosiaalisen nousun historiaa sekä suomalaisuutta kirjallisuudessa, järjestöissä, talouselämässä ja taiteessa.

Uskonpuhdistus 1500-luvulla loi perustan suomen kirjakielelle

Suomi esiintyy yhtenäisenä kokonaisuutena kirkollisissa yhteyksissä ainakin 1200-luvulta lähtien. Kun Ruotsin valtakunta laajeni yhtä jalkaa vakiintumisensa kanssa alueille, joita kutsuttiin ensin monikollisella nimellä Itämaat, Österlanden, latinaksi Partes Orientales. Pian tuo monikko lyheni kuitenkin yksikköön, muotoon Itämaa, Österland, ja sitten koko alue sai 1400-luvulla nimen Finland, Suomi.

Alue oli vuosisatoja yksi Turun hiippakunta ja 1620-luvulta lähtien yksi hovioikeuspiiri. Ajoittain Suomella oli ollut oma kenraalikuvernöörikin. Valtakunnan virkakieli oli ruotsi ja maata hallittiin pääkaupunki Tukholmasta. Suomalaisuutena voidaan tuolloin pitää kansallis-patrioottisen tietoisuuden eri asteita ja suomalaiseen kieliryhmään liittyvää asennetta.

Uskonpuhdistus eli reformaatio käynnisti suomen kieleen perustuvan kulttuurin ja tietoisuuden kehityksen. Jokaisen tuli saada kuulla Jumalan sanaa omalla äidinkielellään. Raamatun suomentaja Mikael Agricola loi suomen kirjakielen perustan 1500-luvulla.

Toisaalta valtio vei kieliolojen kehitystä eri suuntaan yhtenäistämällä eli ruotsalaistamalla valtakuntaa. Hallinto sekä oikeus-, sota- ja koululaitos vahvistivat ruotsalaisuutta 1600-luvulla. Ruotsin kielen oppiminen oli sosiaalisen nousun ja virkoihin pääsyn välttämätön ehto. Suomalaisuutta vahvistava historiaromantiikka ja isänmaanylistys alkoivat yleistyä 1700-luvulla. Laajan suomenkielisen uskonnollisen kirjallisuuden rinnalle ilmestyi suomenkielinen lakikirja 1759.

”Suomen historian isäksi” mainittu Turun Akatemian kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) edisti monin tavoin Suomen kansanperinteen, menneisyyden ja maantieteen tutkimista ja tunnetuksi tekemistä.

Valtiolliset tunnusmerkit, kieliolojen muutos ja kansallisuusaate 1800-luvun alussa

Kun Ruotsin itäiset läänit liitettiin Venäjän valtakuntaan 1809, Venäjä muodosti niistä kokonaisuuden, joka sai valtion tunnusmerkkejä: oman hallituksen, oman keskushallinnon ja oman valtiontalouden. Alueen kielisuhteet muuttuivat, kun vähemmistökielestä tuli enemmistön kieli. Ruotsi-Suomen väestöstä oli suomea puhunut 22 prosenttia, mutta autonomisessa Suomessa vuoden 1812 jälkeen suomen puhujia oli noin 87 prosenttia.

Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan aatteellisen perustan tiivisti G. M. Armfelt:

”Rauhamme ja menestyksemme riippuu siitä, että me rehellisesti ja täydellä sydämellämme muutumme suomalaisiksi, sillä nyt on meidän yhtä vähän lupa valtiollisissa asioissa hutiloida ruotsalaisille aatteilla kuin olisi kunniallista ja mielipiteittemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että me olemme suomalaisia.”

Keisarilojaalisuuteen nojaavan asenteen kilpailijaksi Suomeenkin levisi yleismaailmallinen kansallisuusaate. Jokaisella kansalla on ominaislaatunsa, joka on kytketty sen kieleen, historiaan, kansallisrunouteen ja jota pitää elävänä erityinen kansallishenki. Vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on vuosikymmenten varrella muuttunut kansakunnan rakentajasta tieteelliseksi muistiorganisaatioksi, joka on kartuttanut suomalaista itseymmärrystä, edistänyt suomalaisen kirjallisuuden tunnettuutta Suomessa ja maailmalla.

Kulttuurista suomalaisuutta ilmensivät Elias Lönnrotin muinaisrunoista kokoama Homeros-vaikutteinen Kalevala (1835, 1849) sekä J. L. Runebergin Maamme-laulu (Vårt land, 1846) ja antiikin sankari-ihanteita suomalaisiin soveltava runoelma Vänrikki Stoolin tarinat (Fänrik Ståls sägner 1848). Suomi oli saanut kansalliseepoksensa ja kansallislaulunsa.

Poliittinen suomalaisuusliike 1800-luvun jälkipuoliskolla

Filosofi, lehtimies ja poliitikko J. V. Snellman ryhtyi 1800-luvun puolivälissä vaikuttamaan vaikuttamisen valtiollisiin oloihin. Tavoitteeksi hän asetti omakielisen kansallisen sivistyksen ja ruotsinkielisen sivistyneistön suomalaistamisen vaatien yksikielistä suomalaista Suomea. Vuodesta 1844 Snellman julkaisi ruotsinkielistä Saima, sekä suomenkielistä Maamiehen Ystävä -viikkolehteä. Viranomaisten lakkauttaman Saima-lehden tilalle hän perusti lehden Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Snellman vaikutti siihen, että keisari Aleksanteri II antoi 1. elokuuta 1863 kielireskriptin eli -asetuksen, jossa suomen kielen virallistamisen määräajaksi säädettiin 20 vuotta.

Sensuurin rajoissa toiminut ruotsin- ja suomenkielinen lehdistö monipuolistui ja yhteiskunnallinen keskustelu laajeni. Ruotsiksi kirjoittanut lehtimies, historiantutkija ja kirjailija Zachris Topelius vahvisti suomalaista kansallistunnetta historiallisella romaanillaan Välskärin kertomuksia (Fältskärns berättelser, 1853–1867) ja alakoulujen lukemistolla Maamme kirjalla (Boken om vårt land, 1875).

Historiantutkija Georg Zachris Forsman (1884 aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) loi 1860-luvulla fennomanian eli suomikiihkon kielitaistelussa jyrkkiä kantoja esittäväksi, mutta muuten konservatiiviseksi kristillis-isänmaalliseksi poliittiseksi puolueeksi. Se sai vastaansa liberaalimman ja skandinaavisia rotuopillisiakin aatteita omaavan svekomanian eli ruotsalaisen puolueen.

Valtiopäivätoiminnan käynnistyminen laajensi suomalaisen puolueen tavoitteita kielipolitiikasta suomen kieltä puhuvan kansan oikeuksien ja mahdollisuuksien parantamiseen. Kielikysymys säilyi kuitenkin yhtenä keskeisenä poliittisen kamppailun kohteena aina toiseen maailmansotaan saakka.

Linkkejä:

Snellman 200 vuotta sivusto

Kirjallisuutta:

Päiviö Tommila (toim.): Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia. Kustannuskiila Oy 1989.

Raimo Savolainen: Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Edita. 2006.

Y. S. Yrjö-Koskisen elämä I–III. Gunnar Suolahti ja Rafael Koskimies. Historian Ystäväin Liitto, WSOY, Otava 1974.

 

 

Miten vanha on Suomi?

Yhtä yksiselitteistä vastausta Suomen iästä on mahdoton antaa. Ikä vaihtelee, jos tarkastelun pohjaksi otetaan asutus, geologia, kieli, maantiede, politiikka, talous tai uskonto. Eri tekijät ovat myös vaikuttaneet toisiinsa. Suomi on syntynyt kerroksittain.

Suomen ja suomalaisuuden käsittämiseen ovat vaikuttaneet oleellisesti luonnonolot ja maantiede. Geologisesti Suomessa liikutaan maailman vanhimpaan ja paksuimpaan kuuluvan kallioperän päällä.  Vanhimmalla kallioperällä on ikää jopa 4 600 miljoonaa vuotta. Yli puolet kallioperästä on kovaa graniittia. Ei ihme, että Suomessa puhutaan menemisestä läpi harmaan kiven.

Maastonmuotoihin ja maaperään on vaikuttanut viimeisin jääkausi, jonka aikana ovat muotoutuneet muun muassa Salpausselkä ja muut harjumuodostelmat. Jäämassat ovat kuljettaneet mukanaan myös suuria siirtolohkareita ja pienempiä kiviä. Kallioisuus ja kivisyys ovat muokanneet suomalaista mielenmaisemaa. Yksi Suomen kansallismaisemista on Kolin kallioinen laki Pieliselle avautuvine näkymineen.

Suomen alueella on asunut varmuudella ihmisiä jääkauden loppuvaiheessa 11 000 vuotta sitten. lähtien. Mahdollisesti Suomen alueella on ollut asutusta jo ennen jääkautta 100 000 vuotta sitten.

Mitä on suomalaisuus?

Kysymys Suomen ja suomalaisuuden iästä liittyy Suomen alueella asuneiden ihmisten tapaan hahmottaa elinympäristönsä. Suomalaisuus käsitteenä oli 1800-luvulle asti merkityksetön suurimmalle osalle Suomen alueella asuvista.

Suomalaisuudesta tuli osa ihmisten identiteettiä osana Suomen modernisaatiota. Suomesta rakentui kansakunta, jonka muodostaneet yksilöt pitivät merkityksellisenä tietoisuutta suomalaisuudestaan.

Suomalaisuuteen ja suomalaiseen identiteettiin liittyy kysymys kielestä. Suomessa on puhuttu suomea ja ruotsia. Etenkin ruotsinkieliset ovat kokeneet, että heillä on vähintään kaksi tai kolme identiteettiä – suomenruotsalaisuus, suomalaisuus ja maakunnallisuus. Sama identiteettien rinnakkaisuus tai pirstoutuneisuus koskee myös saamelaisia ja romaneja.

Suomenkielisillä samansuuntainen identiteetin kerrostuneisuuteen liittyy maakunnallisuus, joka alkoi vahvistua Venäjän vallan loppuvuosina. Ihmisillä voi olla tämän lisäksi monta rinnakkaista identiteettiä: ammatillinen, kielellinen, asuinpaikkaan liittyvä tai suvun jäsenyys. 2000-luvulla suomalaisuuden määrittelyyn on vaikuttanut yksilöpohjaisen identiteetin vahvistuminen: ihminen itse määrittelee suhteensa esimerkiksi suomalaisuuteen. Uuden ulottuvuuden tilanteeseen on tuonut lisääntynyt maahanmuutto.

Alussa oli kirkko

Katolinen kirkko oli ensimmäinen instituutio, joka ulotti hallintonsa Suomen alueelle. Suomeen perustetut seurakunnat toimivat aluksi Upsalan arkkihiippakunnan alaisuudessa. Vuodesta 1278 alkaen Suomen alueella toimi Turun hiippakunta.

Katolisen kirkon messuista osa toimitettiin keskiajan lopulla kansankielellä. Vuonna 1441 Söderköpingin provinssisynodi päätti, että valtakunnan kirkoissa on pyhäpäivinä luettava kansankielellä Isä meidän (Pater noster), enkelin tervehdys (Ave Maria) sekä uskon- ja synnintunnustus.

Piispa Maunu Särkilahti uudisti määräyksen 1492 hiippakunnassaan. Lisäksi papeilla oli oltava kristinopinkappaleet kirjoitettuina kansankielellä, jotta niiden sanamuoto jäisi paremmin mieleen. Turun tuomiokirkossa pidettiin 1400-luvulla myös kansankielisiä saarnoja, on oletettava suomalaista saarnakirjallisuuttakin sepitetyn jo keskiajalla.[1]

Uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla evankelis-luterilainen kirkko edisti toiminnallaan kansankielen käyttöä. Suomenkielisillä alueilla jumalanpalvelukset pidettiin suomeksi ja ruotsinkielisillä ruotsiksi.

Suomen kirjakielen liki viisi vuosisataa

Suomen ja itämerensuomalaisten kielen pohjana ollut kantasuomi oli olemassa 2 500–3 000 vuotta sitten. Sen pohjalta kehittyi Suomen eri osissa sittemmin puhuttua suomi.

Suomen kirjakielen kehitys alkoi 1540-luvulla Mikael Agricolan luomalta pohjalta. Agricola käänsi suomeksi muun muassa Uuden Testamentin. Koko Raamatun käännös valmistui 1642. Suomeksi ilmestyi 1700-luvulle saakka vain uskonnollisia kirjoja.

Yksi suomalaisen kansakunnan rakennustyön oleellisista osista oli suomen kielen kehittäminen ilmaisuvoimaltaan ja sanastoltaan sivistyskielten veroiseksi. Suomeen luotiin 1800-luvun toisella puoliskolla suomenkielinen kirjallisuus, sanomalehdistö ja teatteri.

Yhtenä 1800-luvun johtoajatuksena oli suomenkielisen sanaston luominen kattavasti kaikille elämänalueille arkielämästä tieteeseen. Intoa lisäsivät ruotsinkielisten esittämät epäilyt suomen kielen ilmaisuvoimasta, mikä vauhditti täysin omaan kieliperinteeseen perustuvan sanaston luomista.

Suomi valtiona on vanhempi kuin Suomi tasavaltana

Poliittisena ja valtiollisena yksikkönä Suomi oli olemassa jo ennen julistautumistaan itsenäiseksi tasavallaksi 6.12.1917. Professori Matti Klinge pohti Suomen ikää Turun Sanomissa 9.4.2016 muun muassa seuraavasti

”On selvää, että ’Suomi’, mitä sanalla tarkoitettaneenkin, on joka tapauksessa paljon vanhempi kuin vain satavuotias. ’Itsenäisyyskin’ on paljon enemmän kuin se valtiollinen suvereniteetti, joka nyt on pääasiana esillä. Suomalaiset olivat vanhan Ruotsin valtakunnan alamaisina vuoteen 1809 saakka itsenäisen valtion täysivaltaisia jäseniä.

Suomen puoli kuului valtakunnan ydinalueeseen toisin kuin voittomaat Viro, Liivinmaa, Skåne ja Pommeri, ja suomalaiset osallistuivat muiden ruotsalaisten tavoin valtioelämään – usein hyvinkin korkeissa asemissa – ja sotaväkeen, sielläkin usein hyvin tärkeissä johtotehtävissä, ja lisäksi kulttuurielämään ja talouteen.”

Suomi-niminen yhtenäinen hallintoalue muodostettiin, kun Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen alueen Venäjälle Haminan rauhassa 1809. Aleksanteri I:n Venäjän vallan alkuvuosina tekemien päätösten seurauksena Suomella oli enemmän oikeuksia ja laajempi itsehallinto kuin lähes kaikkialla muualla Venäjällä. Myös Aleksanteri I:n seuraajien aikana Suomen ja Venäjän suhteisiin vaikuttivat keisarin käsitykset Suomen ja Venäjän toivottavasta tilasta.

Itsehallinnon turvin suomalaiset kehittivät suuriruhtinaanmaata etenkin 1800-luvun jälkipuoliskolla omista lähtökohdistaan. Venäjän imperiumin vahvistamiseen pyrkineet voimat panivat merkille Suomen pyrkimykset etääntyä Venäjästä. Osana Venäjän yhtenäistämispolitiikkaa Suomi joutui keisarikunnan etujen kannalta perusteltujen toimien kohteeksi, jotka suomalaisesta näkökulmasta merkitsivät suuriruhtinaanmaan venäläistämistä.

Oliko Ruotsi-Suomea olemassa?

Suomen valtiollisia juuria pyrittiin kansakunnan rakennustyön aikana ulottamaan myös Ruotsin vallan aikaan korostamalla Suomen asemaa kuningaskunnassa. Kansallisessa historiankirjoituksessa 1920-luvulla omaksuttu käsite ”Ruotsi-Suomi” loi vaikutelman valtioliitosta, joka muistutti Tanska-Norjaa, Ruotsi-Norjaa tai jopa Itävalta-Unkaria.

Suomi koostui kuitenkin Ruotsin vallan aikana emämaahan kuuluneista maakunnista, jotka eivät muodostaneet yhtenäistä kokonaisuutta. Tietoisuus ruotsalaisuudesta eroavasta suomalaisuudesta vahvistui kuitenkin 1700-luvun kuluessa. Suomessa asuneet oppineet kiinnostuivat suomen kielestä ja kansanperinteestä.

Suomen voi toisaalta katsoa kuuluneen Ruotsin valtakunnan ydinalueisiin. ”Itämaa” sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin kuninkaanvaaliin jo vuonna 1362.

[1] Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. 1. Prologi. Ennen kirjasuomea. www.helsinki.fi/vvks/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/1_prologi/index.html*

Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa

Maaliskuussa 1917 koettu ilo olojen vapautumisesta muuttui Huittisissa kamppailuksi vallasta, joka johti Suomessa ensimmäisen kerran väkivaltaiseen poliittiseen yhteenottoon sitten Viaporin kapinan.

Venäjän maaliskuun vallankumouksesta riemuitsivat 1917 Huittisissa kaikki kansalaispiirit samalla tavoin kuin vuoden 1905 suurlakon aikana. Sinivalkoiset ja punaiset liput liehuivat. VPK:n talolle kokoontuneet kuntalaiset tervehtivät ilolla Suomen valtiolliset oikeudet palauttanutta Venäjän väliaikaisen hallituksen manifestia. Keikyän kansakoululla revittiin Venäjän lipusta punainen osa, josta tehtiin punaisia vallankumousruusukkeita.

Kansalaisvapauksia rajoittaneet sotatilamääräykset kumoutuivat maaliskuun vallankumouksen seurauksena Suomessa. Sotatilan aikana vallitsi tiukka sensuuri ja lakot olivat olleet kiellettyjä. Vallankumouksen ensihuuman haihduttua etenkin kysymys järjestysvallasta muodostui vaikeaksi. Kansalaiskokouksen maaliskuussa valitsema järjestystoimikunta koostui porvareista ja sosiaalidemokraateista, joilla oli toimikunnassa enemmistö. Toimikunta vaati Venäjän valtaa palvelleen nimismies Mathias Caloniuksen erottamista, mihin myös kunnanvaltuusto yhtyi. Nimismies katsoi muutaman viikon kuluttua parhaaksi lähteä paikkakunnalta. Samalla järjestyksenpito siirtyi valtiovallan alaiselta poliisilta paikallisille asukkaille.

Huittisten elintarvikelautakunnassa työväenliikkeen edustajien määrä nousi yli puoleen keväällä 1917. Lautakunnan tehtävä oli vaikea. Se pyrki aluksi toimimaan sovinnollisesti talollisten kanssa. Lautakunta korosti viljantuottajille yhteistyön tarpeellisuutta. Viljan takavarikot alkoivat kesäkuussa uuden elintarvikelain nojalla. Ne sujuivat ilman suuria ristiriitoja.[i]

Työväenliikkeen vetovoima kasvaa

Työväenjärjestöjen toiminta sai uutta voimaa Oskari Tokoin johtaman senaatin muodostamisesta huhtikuussa 1917. Huittisissakin työväenyhdistysten jäsenmäärä nousi suurlakon nostattaman innostuksen tasolle. Yhdistysten vaikutuspiirissä oli lisäksi suuri joukko muita huittislaisia. Työväenjärjestöihin liittyi vuoden 1917 aikana runsaasti väkeä, jolla ei ollut aikaisempaa kokemusta järjestötoiminnasta. Johtajina toimivat aluksi pääosin ennen maaliskuun vallankumousta toiminnassa mukana olleet miehet. Heidän rinnalleen alkoi kuitenkin tulla uusia henkilöitä, joiden siteet paikkakunnan muuhun kunnalliselämään ja yhdistystoimintaan olivat heikommat kuin pitkään työväenjärjestöissä toimineilla.

Yksi työväestön voimannäytteistä oli vappumarssi, jolle osallistui Huittisissa 800 henkeä ja juhlapaikalle oli yleisöä 1 200. Keikyässä marssijoita oli 520. Vappuna oli siten liikkeellä viidennes pitäjän väestöstä. Uudet jäsenet olivat leimallisesti työväestöä. Torpparien into liittyä työväenjärjestöihin oli huomattavasti vähäisempi. Osa vanhemmista vuokraviljelijöistä etääntyi vaaliuurnillakin Alapuron tulkinnan mukaan työväenliikkeestä – he odottivat ennen kaikkea Tokoin senaatin ohjelmaan kuuluneen torpparivapautuksen toteutumista.[ii]

Työväestön toimintaa suuntasi myös maaliskuun vallankumouksen jälkeen kasvanut itsetietoisuus ja halu päästä päättämään kunnallisista asioista. Eduskunta oli hyväksynyt siirtymisen kunnalliseen demokratiaan 1908, mutta se ei ollut toteutunut. Kesällä 1917 eduskunta sai päätökseen kunnallislakien käsittelyn. Lait jäivät kuitenkin vahvistamatta, kun eduskunta hajotettiin valtalain kaaduttua. Työväenliike ei päässyt täydellä voimallaan mukaan kunnalliseen päätöksentekoon, mikä herätti tyytymättömyyttä ja kiristi ilmapiiriä.

Pula kiristää ilmapiiriä vuoden aikana 1917

Elintarvikkeiden puute, keinottelu ja työttömyys vaikeuttivat yhä enemmän elämää vuoden 1917 aikana. Huittislaisista 31 prosentilla oli leipäkortit joulukuun 1917 alussa. Säännöstely oli kuntien vastuulla, ja Huittisissa sitä johtivat talolliset, jotka olivat myös tuottajia. Tämä lisäsi epäluuloa säännöstelyn oikeudenmukaisuutta kohtaan. Työväenliikkeen yhdeksi tavoitteeksi muodostui pääseminen vahvemmin mukaan toteuttamaan säännöstelyä.

Työväenjärjestöjen Lauttakylän torilla ja Keikyässä järjestämät joukkokokoukset vaati 29. heinäkuuta 1917 elintarvikelautakunnan hajottamista ja korvaamista uudella, pääosin työväen edustajista kootulla. Kunnanvaltuusto ei tähän suostunut. Työväestön ja talollisten kunnallinen yhteistoiminta jatkui kuitenkin erimielisyyksistä huolimatta. Kunnanvaltuustoon valittiin lisää sosiaalidemokraatteja.

Keikyässä eteni vuoden 1917 aikana kunnallishallinnon perustaminen. Uuden kunnan oli määrä irrottautua Huittisista vuoden 1918 alussa. Keikyän tulevan kunnallislautakunnan jäseniksi valittiin kolme sosiaalidemokraattia ja kolme porvaria. Kunnallisista luottamustehtävissä toimineiden talollisten toimintaa leimasikin halu tehdä yhteistyötä työväenliikkeen kanssa sisällissotaan saakka.[iii]

Maatyöväki järjestäytyy ammatillisesti toukokuussa 1917

Työväestölle tärkeimpiä olivat 1917 elintarvike-, palkka- ja työaikakysymykset, jotka kietoutuivat toisiinsa. Se ryhtyi ajamaan vaatimuksiaan työnantajia painostamalla. Samalla ammatillinen järjestäytyminen laajeni Suomessa vuonna 1917 merkittävästi ja ulottui myös maaseudulle. Huittisissa alkoi toimia kaksi maa- ja sekatyöväen ammattiosastoa ja Keikyässä toimineet teollisuustyöntekijöiden osastot saivat lisää jäseniä.

Kahdeksan tunnin työpäivä yleistyi teollisuudessa jo keväällä 1917 lakkojen vauhdittamana. Myös maataloustyöväestö alkoi ajaa lakoilla kahdeksan tunnin työaikaa. Huittisissa maatyöväen asialle ryhtynyt Keikyän tehdas- ja sekatyöväen ammattiosasto liittyi lakkorintamaan ja sai vaatimuksensa läpi. Pääosassa Huittista osapuolet etsivät neuvotteluratkaisua. Sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö ja Huittisten maamiesseura kutsuivat toukokuun puolivälissä koolle kansalaiskokouksen käsittelemän työehtoja. Puhetta johti eduskunnan elintarvikevaliokuntaa johtanut SDP:n kansanedustaja Oskari Leivo, joka oli lähtöisin paikkakunnalta. Leivo suositti ulkomaisten kokemusten pohjalta sekä maataloustyönantajille että -työntekijöille järjestäytymistä.

Lauttakylässä alkoi toimia toukokuussa maatyöväen ammattiosasto ja myös maataloustuottajat perustivat paikallisosaston kesäkuussa. Sopua työajasta ei kuitenkaan löytynyt. Maataloustuottajille olisi sopinut kahdeksan tunnin työaika vuotuisena keskiarvona. Kesällä työaika olisi ollut pidempi ja talvella lyhempi. Tätä linjaa kannatti myös Oskari Leivo ja sosiaalidemokraattinen puolue laajemminkin. Ratkaisu ei kelvannut maaseudun työväestölle. Uusi maatalouslakkojen aalto alkoi heinäkuun alussa. Huittisten maatyöväki ja maanvuokraajat päättivät liittyä siihen 12. heinäkuuta.[iv]

Heinäkuun 1917 Maatalouslakko johtaa kahakkaan meijerillä

Maatalouslakon toisena päivä tapahtui Huittisten osuusmeijerillä välikohtaus, joka herätti valtakunnallista huomiota. Meijerin johtokunta oli valmis myöntymään lakkolaisten vaatimaan tuotannon keskeyttämiseen. Osa osakkaista halusi kuitenkin jatkaa voin kirnuamista. Uusi vt. nimismies Leopold Öller lupasi yhdessä eläinlääkäri John Engdahlin kanssa huolehtia, että työrauha meijerillä säilyy. Erityisen aktiivisesti toimi Engdahl, joka järjesti lakon alettua meijerin turvaksi kymmenkunta miestä.

Ensimmäisenä lakkopäivänä meijerille kerääntyi lakkolaisia, jotka kuitenkin lähtivät sanaharkan ja nahistelun jälkeen pois, mutta uhkasivat palata seuraavana aamuna suuremmalla joukolla. Öller ja Engdahl saivat tehtäväkseen kerätä lisävoimia. He kehottivat isäntiä tulemaan varhain aamulla aseistettuina meijerille. Toisena lakkoaamuna pidetyssä kokouksessa osuusmeijerin johtokunnan puheenjohtaja vaati meijeriä suljettavaksi, jotta väkivaltaisuuksilta vältyttäisiin. Johtokunnan jäsenten enemmistö kannatti eräiden muiden läsnäolijoiden kanssa tiukkaa linjaa. He päättivät estää lakkolaisten pääsyn meijerille. Seurasi yhteenotto, jossa aseena olivat aluksi kivet, halot ja polkupyörän ketjut. Kahakka päättyi kahdeksaan laukaukseen, jotka meijeriä puolustaneet miehet ilmeisesti ampuivat. Lakkolaisista puolentusinaa haavoittui, isännistä yksi sai vammoja.

Lakkolaiset pakenivat mukanaan heidän käsiinsä joutunut nimismies, joka pantiin arestiin omaan virkahuoneeseensa. Myöhemmin päivällä lakkolaiset pidättivät kahdeksan muuta meijeriä puolustanutta miestä ja veivät heidät seuratalo Karhulaan. Turun ja Porin läänin vt. kuvernööri Mikko Collan vaati kahakasta tiedon saatuaan nimismiehen vapauttamista, mikä tapahtuikin. Venäjän armeijassa maaliskuuhun 1917 komppanianpäällikkönä palvellut Collan määräsi Loimaan vt. kruununvoudin ja Tyrvään nimismiehen kuulustelemaan kahakan osapuolia. Lakkokomitean vaatimuksesta sen edustaja oli paikalla kuulusteluissa. Kuulustelujen jälkeen pidätettyjä säilytettiin yön ajan lakkolaisten vartioimina. Kuvernööri Collan saapui paikalle 14. heinäkuuta, samoin senaatin edustajakseen nimeämä kansanedustaja Oskari Leivo. Jatkokuulustelujen jälkeen kuvernööri, kruununvouti ja nimismies katsoivat, että pidätetyt on vapautettava, mihin lakkolaiset taipuivat.

Valtiovallan rooli oli kahakan selvittelyssä epäselvä. Lakkolaiset pidättivät vielä viranomaisten tultua paikalle lisää vastustajiaan ja saivat nimetä edustajansa mukaan kuulusteluihin. Porvareihin lukeutunut maaherra ja senaatin edustajana toiminut sosialisti edesauttoivat sovinnon syntyä, mutta varsinaisiin toimenpiteisiin tai kahakkaan osallisten vastuun selvittelyyn heidän osallistumisensa ei johtanut. Valtiolla ei ollut kesällä 1917 kunnollisia keinoja järjestyksen ylläpitoon. Kahakkaa ei käsitelty koskaan oikeudessa. Talvikäräjien oli määrä alkaa 5.4.1918, mutta tuolloin Huittinen oli punaisten hallinnassa. Vallan vaihduttua asiaan ei enää palattu.[v]

Oliko meijerikahakka sisällissodan ensimmäinen näytös?

Itse maatalouslakko päättyi lyhyeen. Huittisten maataloustuottajat tarjosivat sovintoa heti yhteenoton jälkeen ja lakkolaiset olivat valmiita neuvottelemaan. Maaherra Collan ja kansanedustaja Leivo olivat paikalla 14. heinäkuuta käydyissä neuvotteluissa. Niiden tuloksena kahdeksan tunnin työpäivä tuli voimaan maataloustöissä Huittisissa sekä talvella että kesällä. Risto Alapuron mukaan kahakka ja sen jälkeen löytynyt nopea sopu kertoivat siitä, miten valtiollisen järjestysvallan lamaantuminen voi johtaa väkivaltaisuuksiin, vaikka ristiriidat eivät ole jyrkkiä ja sovittamattomia.

Meijerikahakka oli Suomessa Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen ensimmäinen tapahtuma, jossa käytettiin ampuma-aseita yhteiskunnallisessa välienselvittelyssä. Kahakan vertauskuvallinen merkitys kasvoi heti suureksi. Työväenliikkeen tulkinnan mukaan se osoitti porvariston voivan tarttua aseisiin etujensa puolustamiseksi. Sisällissodan jälkeen hävinneen punaisen Suomen näkemyksiä heijastelleessa luokkasotakirjallisuudessa Huittisten kahakka kuvattiin sodan ensimmäisenä näytöksenä. Kahakka ei kuitenkaan ollut Risto Alapuron mukaan väistämätön:[vi]

”Kun Huittisten meijerivälikohtaus on myöhemmin nähty kansalaissodan lähtölaukauksena, on ajateltu pitkäjänteistä porvarillista työväen nujertamissuunnitelmaa, joka kärjistyi 1918. Itse asiassa kahakka oli kansalaissodan alkusoitto aivan toisessa mielessä. Kuten kansalaissota laajemminkin, Huittisten välikohtaus suppeammin oli tulosta hallituksen repressiokyvyttömyyteen liittyvistä, monin tavoin satunnaisista seikoista. Se ei ollut väistämätön niin kuin ei kansalaissotakaan. Se ei perustunut pitkällisiin suunnitelmiin tai syviin ristiriitoihin.”

Työväenliikkeeseen kuuluneet saattoivat ”Oolannin sodan” sävelellä lauletun viisun sanoin. Siinä mainittu konstaapeli Johan Fredrik Malm oli 17 vuotta aiemmin toiminut työväenyhdistyksen sihteerinä.[vii]

”Huittisissa verilöylyn aloitti
herrat tohtorit, liikemiehet, kulassit,
sumffa raa, sumffa raa, sumffa rallalalei,
hurraa huh hei

Sehän oli herroilla meininki,
että lakkolaisten muijat saada leskiksi,
sumffa raa jne.

Herrat ne meijerillä ampuili,
että meijerin seinät ne kaikuili
sumffa raa jne.

Konstaapeli Malmikin konstin ties,
hän puolikkaalla tiilellä heitti kuin mies,
sumffa raa jne.”

Risto Alapuro näkee Huittisten meijerikahakassa tiivistyneen pienoiskoossa koko sotaan johtaneen prosessin. Porvaripuoli halusi palauttaa järjestyksen ja osittain myös sen perustana olleen yhteiskunnallisen tilanteen. Työväenliike koki puolustavansa jo saavuttamiaan uusia etuja ja valta-asemia.[viii]

Työväki pakottaa keväällä 1917 Äetsän tehtaan poliisin eroamaan

Vastakkainasettelu oli kiristynyt keväällä 1917 myös Äetsän tehtaalla, jonka toimintaan vaikutti sota-ajan korkeasuhdanteen loppuminen. Tehtaalaiset ryhtyivät lakkoon heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen ja vaativat palkankorotuksia. Huhtikuussa tehtaan omistanut Viljanen suostui kahdeksan tunnin työpäivään. Sen sijaan hän ei suostunut hyväksymään valtakunnallisesti neuvoteltua työehtosopimusta – kyse oli myös periaatteesta. Viljanen ei halunnut kelpuuttaa työntekijöiden järjestöä sopimuskumppaniksi.

Tehtaan työväki aloitti toukokuun puolivälissä uuden lakon. Samalla lakkolaiset pakottivat paikallisena poliisina toimineen K. Aallon eromaan. He takavarikoivat tehtaanjohdon omaksi poliisiksi leimautuneen Aallon aseet ja toimittivat ne Helsinkiin ”työ- ja sotilasneuvostolle”.

Huittisten kunnan nimeämät kunnalliset järjestysmiehet suhtautuivat Aallon erottamiseen eri tavoin. Sosiaalidemokraatit hyväksyivät lakkolaisten menettelyn. Porvarillisten järjestysmiesten mielestä Aalto olisi voinut jatkaa tehtävässään. Tapahtunut osoitti, miten heikolla pohjalla paikalliseen päätöksentekoon perustuva järjestysvalta oli. Tilanne oli Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen samanlainen koko Suomessa.[ix]

”Lainkunnioitus ja työrauha turvattava” – suojeluskunta alkaa muotoutua elokuussa

Kahakan tulkinnat vaikuttivat ilmapiiriin Huittisissa ja koko Suomessa. Porvarillisen näkemyksen mukaan Huittisten kahakkaan olivat syypäitä laittomuuden tielle lähteneet sosialistit. Meijeriä puolustaneet ja kahakan jälkeen nöyryytetyksi joutuneet kokivat kurittomuuden ja anarkian päässeen valloilleen. Päättäväiset vastatoimet olivat heidän mielestään tarpeen ”lainkunnioituksen ja työrauhan turvaamiseksi”. Satakunnan maanviljelijäin yhdistys päätti elokuun alussa 1917 perustaa Satakunnan Järjestyskunnan. John Engdahl osallistui sen perustamiskokoukseen Porissa.

Elokuun lopussa 1917 Huittisiin perustettiin Vartija-yhdistys ”suojelemaan jäsentensä henkeä ja omaisuutta ryöstöä, murtovarkautta ja muuta väkivaltaa vastaan”. Yhdistys palkkasi kuusi entistä poliisia järjestyksenpitäjiksi Lauttakylässä ja sen lähiympäristössä. Lokakuussa E. N. Setälän johtama senaatti teki heistä nimismiehen alaisia poliisikonstaapeleita, jotka saivat palkkansa Vartija-yhdistykseltä. Työväenliikkeen toimijat tulkitsivat poliisin ajavan ensisijassa porvarien etua. Vartija-yhdistys itsessään muuttui suojeluskunnaksi elo-syyskuun vaihteessa. Marraskuun suurlakon aikanakin Lauttakylä pysyi suojeluskunnan valvonnassa.

Eläinlääkäri John Engdahl (1874–1919) oli porvarien järjestäytymisen keskushahmo. Hän harjoitti myös laajaa liiketoimintaa piirieläinlääkärin virkansa ohella. Aseistautumista johtivat paikkakunnan virkamies- ja liikemieseliittiin kuuluneet. Talollisten osuus suojeluskuntalaisista oli tässä vaiheessa heidän lukumääräänsä nähden pieni. Osa talollisista ei halunnut lähteä mukaan suojeluskunnan toimintaan, mistä heitä arvosteltiin vapaussotamuisteluksissa. Talolliset kokivat Alapuron tulkinnan mukaan mahdollisen kahtiajaon seuraukset heille haitallisiksi.[x]

Punakaartit järjestäytyvät lokakuussa

Huittisten punakaartit järjestäytyivät Suomen Ammattijärjestön 20. lokakuuta antaman julistuksen jälkeen. Keikyällä järjestökaarti aloitti toimintansa työväenjärjestöjen toimikunnan perustamana marraskuun alussa. Lauttakylässä sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö päätti perustaa kaartin 11. marraskuuta. Työväenjärjestöjen perustamien ”järjestökaartien” piti periaatteessa olla niiden valvonnassa. Jäsenten oli kuuluttava työyhdistykseen tai ammattiosastoon. Aseistettuina ne merkitsivät kuitenkin poikkeamista perinteisestä järjestäytymisestä.

Lauttakylässä kaartia johtivat pääosin 1917 työväenliikkeeseen kiinteämmin mukaan tulleet miehet, jotka olivat osallistuneet myös meijerikahakkaan. ”Ylipäällikkönä” toimi aluksi monttööri-räätäli Alvar Tammineva (s. 1869), joka oli palvellut Suomen sotaväessä. Kaarti aloitti harjoitukset VPK:n talolla. Suurlakon aikana Lauttakylässä ei sattunut yhteenottoja, vaikka paikkakunnalla toimivat sekä punakaarti että suojeluskunta.

Keikyässä kaartia johtivat pitempään työväenjärjestöissä toimineet miehet. Ilmapiiri oli kireämpi kuin Lauttakylässä. Suurlakkoa ennen työläiset joutuivat käsirysyyn tehtaan palkkaamien poliisien kanssa. Lakon aikana punakaartilaiset etsivät tehtaalta aseita yhdessä Kokemäeltä tulleiden venäläissotilaiden kanssa sekä Kiikan punakaartilaisten kanssa. Etsintä sujui rauhallisesti, mutta merkitsi kuitenkin ennen kokematonta tunkeutumista tehtaaseen. Suojeluskuntalaiset panivat merkille myös venäläissotilaiden kutsumisen punakaartien avuksi.[xi]

Yhteisö jakautuu kahtia syksyn 1917 aikana

Punakaartien järjestäydyttyä John Engdahl ryhtyi tehostetusti hankkimaan aseita suojeluskunnalle, joka sai tammikuun alussa käyttöönsä käsipommeja ja myöhemmin myös konekiväärin. Punakaarti ei onnistunut saamaan kunnollisia aseita yrityksistään huolimatta. Punakaartien jäsenmäärä ´joka tapauksessa kasvoi ja vuoden 1918 alussa Lauttakylässä siihen kuului noin 200 miestä.

Yhdistystoiminta jakautui Huittisissa kahtia syksyllä 1917. Työväenliike otti yksin johtoonsa VPK:n ja osuuskaupat, joissa oli tehty siihen asti yhteistyötä. Huittisten osuuskauppa liittyi lokakuussa sosiaalidemokraattien perustamaan Kulutusosuuskuntien Keskusliittoon ja erosi marraskuussa Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnasta. Jälkimmäinen päätös sai porvarilliset jäsenet jättämään osuuskaupan. Työläisjäsenten vuoden 1917 aikana tapahtunut liittyminen muutti osuuskaupan voimasuhteita. Marras-joulukuussa VPK siirtyi yksinomaan sosiaalidemokraattien johtoon. Sen talosta tuli työväenjärjestöjen tukikohta. VPK:n johtoon nousi Kusti Lindqvist, jonka asemaa työväenliikkeen vaikutusvaltaisimpana johtajana valinta korosti.

Kaartien perustaminen oli sidoksissa työväenliikkeen vaikutusvallan heikkenemiseen syksyllä 1917 valtakunnallisella tasolla. Paikallisesti työnväenyhdistyksillä oli lukuisissa kunnissa luja ote. Asemien menettäminen valtakunnanpolitiikassa sai tarttumaan entistä tiukemmin paikalliseen valtaan, jota työväenliike ei kuitenkaan päässyt käyttämään haluamassaan laajuudessa. Tämä kärjisti vastakkainasettelua vasemmiston ja porvarien välillä.[xii]

Kireästä ilmapiiristä huolimatta aseellista yhteenottoa ei pidetty vuoden 1918 Huittisissa väistämättömänä. Lauttakylä-lehden päätoimittaja Heikki Rantala näki vuoden alkaneen ”varsin valoisilla toiveilla”, kun vuosisatainen unelma vapaudesta oli toteutumassa. Talolliset olivat valmiita työttömyyttä lievittäviin toimiin. Yhdistys- ja iltamaelämä jatkui, ja Keikyällä työväenyhdistys vuokrasi entiseen tapaan taloaan porvarillisille yhdistyksille myös vuoden 1918 puolella.

Ensimmäiset aseelliset yhteenotot eri osapuolten välillä tapahtuivat Huittisissa 22. ja 23. tammikuuta. Tapahtumat saivat alkunsa. kun Keikyän punakaartilaiset pidättivät yhdessä muutaman venäläissotilaan kanssa entisen venäläissotilaan sekä paikallisen talollisen, jonka palveluksessa sotilas oli ollut. Yöllä Huittisista saapunut suojeluskuntalaisten ryhmä vapautti pidätetyt ja piti parikymmentä miestä työväentalolla aamupäivään asti vartioituna.

Tilanne laukesi ilman verenvuodatusta. Vielä tämän jälkeenkin Huittisissa valmistauduttiin kunnallisvaaleihin, jotka oli määrä pitää maaliskuussa. Vaaleja varten nimettiin vaalilautakunnat heti suojeluskuntalaisten ja punakaartilaisten yhteenoton jälkeen.[xiii]

Vallankumous tavoittaa Huittisen helmikuun alussa 1918

Työväen vallankumous saapui Risto Alapuron mukaan Huittisiin 4. helmikuuta. Sisällissodan alussa Lauttakylä oli suojeluskunnan hallussa. Valta vaihtui, kun sekä Porista että Punkalaitumen suunnasta tuli taajamaan punakaartilaisia, joka ajoi suojeluskuntalaiset pakoon. Taisteluita ei käyty, mutta VPK:n talolle majoittuneet porilaiset punakaartilaiset surmasivat kauppias Frans Malmbergin ja konstaapeli Matti Jutin. Punkalaitumelta tullut osasto tappoi tilallisen pojan Kustaa Keskitalon. Punakaartilaiset ampuivat vahingossa myös yhden oman miehen. Äetsään tuli helmikuun alussa Tampereelta kaartilaisia, jotka veivät tehtaalta kankaat.

Huittisten kunnanvaltuusto oli kokoontunut lähes normaalisti 2. helmikuuta, jolloin kokoukseen osallistuivat myös työväenliikkeen edustajat yhtä lukuun ottamatta. Valtuusto yritti pitää kokouksen myös 11. helmikuuta porvarillisen puheenjohtajansa Verner Väinölän johdolla, mutta se ei ollut päätösvaltainen. Samoin kävi maaliskuussa. Paikallishallinnon otti hoitoonsa sosiaalidemokraattien nimeämä seitsenjäseninen kunnallinen valtuuskunta, jota johti Kusti Lindqvist. Valtuuskunta jopa pyysi kunnallislautakunnan esimiehenä toiminutta rusthollari F.O. Juuselaa jatkamaan tehtävässään kunnallisvaaleihin asti.

Punainen hallinto pyrki välttämään jyrkkää vastakkainasettelua talollisten kanssa. Elintarvikevarastojen tarkastukset johtivat kuitenkin ristiriitoihin talollisten kanssa. Kiistoja käsitteli vallankumousoikeus, jonka nimitti muodollisesti sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö, mutta käytännössä jäsenet valitsi punakaarti. Oikeutta johti Kusti Lindqvist ja syyttäjänä toimi Adalbert Sevón. Pääosa syytteistä koski elintarvikkeiden piilottamista ja suojeluskuntayhteyksiä. Osa syytetyistä lähetettiin tuomittavaksi Tampereella tai Helsinkiin. Mylläri Reinhold Erkkilä tuomittiin viljan kätkemisestä ja valkokaartiin kuulumisesta puolentoista vuoden vankeuteen. Erkkilä passitettiin Turun lääninvankilaan ja hänen myllynsä takavarikoitiin.[xiv]

Punakaarti määrää komennon huhtikuun puoliväliin

Todellista valtaa Huittisissa käytti noin 500 miehestä koostunut punakaarti, jonka hallinnon muodostivat esikunta, muonituskomitea ja elintarviketarkastajat. Kaartissa oli viis komppaniaa, joista yksi oli muodostettu Keikyässä. Miehistä vain osa oleskeli paikkakunnalla, toiset osallistuivat taisteluihin ja palasivat sen jälkeen jonkin ajan kuluttua Huittisiin. Likikään kaikki eivät kuitenkaan käyneet lainkaan rintamalla. Huittislaisia punakaartilaisia kaatui taisteluissa 28. Valkoisten vastaava luku oli yhdeksän.

Kaartia komensi Kusti Lindqvist ja sen rahastonhoitajana toimi kauppakoulun käynyt Heikki Mikkola. Samat miehet johtivat vallankumousoikeutta ja kunnallista valtuuskuntaa. Osa vanhoista aktiiveista jättäytyi kokonaan tai osittain syrjään kumoushallinnosta.

Punakaartin esikunta otti käyttöönsä John Engdahlin talon, jota suojeluskunta oli käyttänyt tukikohtanaan ennen kuin oli joutunut pakenemaan. Kkaartin aseistus oli vaatimaton. Sillä oli käytössään jonkin verran uusia venäläisiä ja vanhoja japanilaisia sotilaskiväärejä sekä kaksi Maxim-konekivääriä. Kaartilaisten ydinjoukko koostui työväenjärjestöjen jäsenistä. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet siihen liittyä ja miehiä ilmeisesti pakotettiin mukaan huhtikuussa. Osa liittyi kaartiin saadakseen jonkinlaisen toimeentulon. Kaarti maksoi palkkaa sekä jakoi ruokaa ja vaatteita.[xv]

Punaisten valtakauden arkea

Kaarti valvoi huittislaisten liikkumista ottamalla käyttöön kulkuluvat, joita tienristeyksiin ja silloille sijoitetut vartiomiehet tarkastivat. Erityistarkkailussa olivat suojeluskunnan kannattajiksi tiedetyt, joiden luona kaartilaiset suorittivat kotietsintöjä ja aseiden takavarikkoja. Neljä taloa kaarti julisti menetetyksi suojeluskuntayhteyksien vuoksi valtiolle. Noin 30 talollista joutui antamaan kunniansanan, ettei toimisi enää työväestöä vastaan. Talollisille oli erityisen vastenmielistä osallistua punakaartin muonitukseen ja huoltoon. Väkivallan uhka oli läsnä. Punakaartilaiset surmasivat vallanvaiheen jälkeen vielä kaksi huittislaista.

Valkoisten puolelle hakeutui punaisen hallinnon aikana noin 70 huittilaista. Pääosa suojeluskunnan toimintaan osallistuneista piileskeli pitäjän syrjäkulmilla tai odotteli tilanteen kehittymistä kotonaan. Jumalanpalvelukset toimitettiin ja kaupat olivat auki. Huittisten ja Keikyän meijerit toimivat. Myös Äetsän tehtaan toiminta jatkui työntekijöiden voimin.

Risto Alapuro arvioi, että kumous ei ehtinyt muuttaa perinpohjaisesti Huittisten yhteiskunnallisia suhteita. Punakaartin vallanotto oli luonteeltaan sota-ajan väliaikaistoimi. Suurta vallankumousintoa ei esiintynyt, vaan valta siirtyi punaisille yllättäen. He yrittivät käyttää valtaa osin kunnallisen demokratian rakenteiden pohjalta.

Toteutuneessa muodossaan kumous asettuikin Alapuron tulkinnan mukaan modernin yhteiskunnan muotoutumisen jatkumoon, vaikka vallanotto tapahtui väkivaltaisesti. Huittisissa ei ollut niin syvää tyytymättömyyttä, että se itsessään olisi johtanut vallankumoukseen. Valtaosa työväenjärjestöissä toimineista yhtyi kuitenkin vallankumoukseen, joka muutti peruuttamattomasti yhteisön ilmapiiriä ja loi uuden asetelman. [xvi]

Valkoiset rankaisevat kapinallisia ankarasti keväällä 1918

Punaisten valtakausi päättyi huhtikuun puolivälin jälkeen. Pako Porin rintamalta alkoi 11. huhtikuuta. Ensin Huittisten kautta kulki naisia, lapsia ja vanhuksia. Pakenevat punakaartilaiset ehtivät paikkakunnalle 16. ja 17. huhtikuuta. He aiheuttivat sekasortoa ja pakokauhua pakko-otoillaan. Osa asukkaista pakeni metsiin ja syrjäkulmille. Punaiset lähtivät 18. huhtikuuta. Sitä ennen he tuhosivat Lauttakylään kokoamiaan elintarvikkeita ja muita varastoja, sytyttivät tulipaloja sekä upottivat höyryveneen ja lautan. Äetsän tehtaan varastot vietiin ja sen koneita rikottiin. Osa paikallisista punaisista jäi odottamaan, mitä valkoisten tultua tapahtuu. Heidän joukossaan oli punaisten johtaja Kusti Lindqvist.

Valkoiset ottivat Lauttakylän valvontaansa 20. huhtikuuta. Rankaisutoimet alkoivat lähes välittömästi. Ensimmäisten teloitettujen joukossa oli kaksi elintarviketarkastajana toiminutta punakaartilaista. Punakaartin päällikkönä toiminut Kusti Lindqvist joutui ammutuksi toukokuun puolivälissä. Heikki Mikkola sai syyskuussa 1918 kuolemantuomion valtiorikosoikeudessa ja ammuttiin Lahdessa. Hänen vaimonsa Amanda oli ammuttu jo toukokuun alussa pakomatkallaan Hauholla. Useita muita Huittisten punaisten johtajia jäi kiinni pakomatkalla ja teloitettiin.

Risto Alapuron mukaan huittislaisia ja keikyäläisiä työväenliikkeen kannattajia teloitettiin sisällissodan jälkeen yhteensä 48. Huittisissa tuomioista päätti Satakunnan rintamaoikeus, joka kokoontui punakaartien päämajanaan pitämällä VPK:n talolla. Keikyässä tutkijalautakunta piti kokouksensa Äetsän tehtaalla.

Huittisiin tuotiin useita satoja punaisia myös lähipitäjistä. Vankeja ja heidän perheenjäseniään oli jopa 700–800. Alapuro arvioi, että Huittisissa olisi teloitettu yhteensä 120–150 punaista. Teloitusryhmät koostuivat sekä huittislaisista että vieraspaikkakuntalaisista. Viimeiset kolme teloitusta tapahtuivat 23. toukokuuta. Vankileireillä kuoli noin 150 henkilöä. Alapuron mukaan huittislaisia ja keikyäläisiä punaisia uhreja oli yhteensä 230.[xvii]

Sotasurmat 1914–1922 -tietokannan mukaan itsenäistymisvaiheissa kuoli väkivaltaisesti tai vankileirillä yhteensä 200 henkilöä.[xviii] Sodasta johtuneet kuolemat vaikuttivat osaltaan siihen, että kuolleiden lukumäärä ylitti vuonna 1918 syntyneiden määrän Huittisissa 152:lla ja Keikyällä 43:llä henkilöllä.[xix] Kuolleisuutta kasvatti osaltaan espanjantauti.

Vallankumouksen vastavoimat ottavat lujan otteen

Huittisissa tapahtui huhtikuussa 1918 Alapuron tulkinnan mukaan vastavallankumous. Lauttakylä-lehti kirjoitti ensimmäisessä sodan jälkeen ilmestyneessä numerossaan kotien ja isänmaan vapautuneen ”pimeyden voimien tuhoavasta vallasta”, jota olivat käyttäneet ”oman paikkakunnan punaryssät”. Kapina näyttäytyi valkoisten tulkitsemana käsittämättömänä toimintana, jossa osa kansasta oli ikään kuin noussut kapinaan itseään vastaan. Tapahtuneen saattoi selittää vain tulkitsemalla kapinallisten irtautumisella Suomen kansasta. He eivät olleet enää suomalaisia, vaan venäläisiltä vallankumoustartunnan saaneita kapinallisia, jotka pyrkivät perustamaan myös Huittisiin hirmuvaltaan perustuneen bolsevikkihallinnon. Tämä oikeutti kovat rankaisutoimet.

Sisällissodan jälkeen osa valkoisista halusi kitkeä yhteiskunnasta kaiken vasemmistolaisuuden juuriaan myöten. Huittisiin perustettiin vuoden 1918 lopussa orpokoti punaorvoille, joista oli määrä kasvattaa isänmaallisia kansalaisia. Kirkkoherra G. W. Stenroosin mielestä punaorpoja ei ollut hyvä jättää äitiensä hoitoon. Heidän oli saatava kasvatusta, joka ei ”lietsonut vihan ja raakuuden tulta”, vaan juurrutti ”rakkautta Jumalaan, isänmaahan ja kansalaisiin”. Naisyhdistyksen puheenjohtaja Ida Vemmelpuu näki, että orpokoti auttoi yhteiskuntaa välttymään ”myrkyttävältä ja alasrepivältä ainekselta” ja kasvattamaan lapsesta terveen kansansa jäsenen.

Suojeluskunta aloitti toimintansa Huittisissa heti sisällissodan jälkeen. Se käytti laajaa valtaa – kuulusteli punaisia, vartioi vangittuja ja tarkkaili paikkakunnan ilmapiiriä. Suojeluskunta sai sodan jälkeen varauksettoman porvarillisen kannatuksen. Esikunta koostui talollisista, jotka olivat suhtautuneet suojeluskuntaan varauksellisesti ennen sisällissotaa. Kunta ryhtyi tukemaan suojeluskunnan toimintaa. Elokuussa suojeluskuntatoiminta muuttui asetuksen nojalla viralliseksi toiminnaksi. Huittisissakin järjestö ulotti toimintansa koko pitäjään ja alkoi järjestää aseellisia harjoituksia. Aseet kerättiin pois muilta kuin suojeluskuntalaisilta ja erityisluvan saaneilta.

Suojeluskunta vaikutti ratkaisevasti siihen, että sosiaalidemokraatit eivät saaneet osallistua tammikuussa 1919 kunnallisvaaleihin. Sen sijaan Keikyässä sosiaalidemokraatit olivat mukana vaaleissa. Huittisten Suojeluskunta hyväksyi pari viikkoa ennen kunnallisvaaleja kokouksessaan julistuksen, joka koski myös maaliskuun 1919 eduskuntavaaleja. Sen mukaan jokainen suojeluskuntatoiminnan ulkopuolelle jättäytyvä ”merkitään punakaartilaisina luetteloihin, koska he toimettomuudellaan avustavat väkivaltaisia pimeitä voimia”. Suojeluskunta paikallisesti oli yhtä aikaa vapaaehtoinen kansalaisjärjestö ja valtiovallan toimielin, jossa yhdistyivät uudella tavalla sotilaallisuus ja kansainvaltaiset periaatteet. Sen yhteydet porvarillisesta itsekasvatuksesta aiemmin huolehtineeseen nuorisoseuraan muodostuivat läheisiksi.[xx]

Maltilliset mielipiteet saavat lisää tilaa 1919 alkaen

Vuoden 1919 aikana suojeluskunta muuttui maltillisemmaksi yleisporvarilliseksi järjestöksi, jonka esikuntaan kuuluivat edustajat paikkakunnan tärkeimmistä porvarillisista järjestöistä. Syksyllä 1919 järjestössä oli 202 toimivaa ja 50 kannattavaa jäsentä. Lisäksi Huittisissa alkoi toimi Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Aktiiviset suojeluskuntalaiset olivat ottaneet johtoonsa VPK:n ja Huittisten osuuskaupan jo vuonna 1918. VPK puhdistettiin sisällissodan jälkeen lähes kokonaan työväenliikkeen aktiiveista. Muutamat jäivät mukaan ”tehtailijoina”.

Suojeluskunnasta tuli Huittisten maailmansotien välisen ajan keskeisin kansalaisjärjestö. Vuonna 1932 siihen kuului 470 jäsentä. Jäsenistö koostui talollisväestöstä sekä sivistyneistöstä ja liike-elämän johtotehtävissä toimineista. Työmiehiä, pientilallisia ja muita oli vain noin kymmenes suojeluskuntalaisista. Samantapainen oli myös Keikyän suojeluskunnan koostumus. Paikallisesti suojeluskunta muodosti kiistattoman voimatekijän, jonka rinnalla työväenliike jäi toisen luokan toimijaksi. Suojeluskunta harjoitti poliittista valvontaa ja antoi lausuntoja asevelvollisten sekä työnhakijoiden luotettavuudesta. Etsivä keskuspoliisi pyysi usein suojeluskunnalta apua poliittisessa valvonnassa.

Suojeluskunnan hyväksymä isänmaallisuus oli aluksi ahdasrajaista. Isänmaan oli pidettävä rivinsä tiiviinä sisäisten ja ulkoisten uhkien varalta. 1920-luvulla Länsi-Suomen kansanopiston johtaja J. E. Tuompo arvosteli epäsuorasti tiukkaa linjaa. Hän piti tärkeänä kansan sivistystason nostamista. Tuompon mukaansa kansansivistyksen vähäisyys oli osasyynä punakaarteihin liittymiseen. Osavastuu sivistyksen vaillinaisuudesta kuului Tuompon mukaan lukeneistolle ja kansalliselle eliitille, joka ei ollut myöskään pyrkinyt esimerkiksi ratkaisemaan torpparikysymystä. Kanta oli sovittelevampi kuin tiukan oikeistolainen. Tuompo edustikin maalaisliittolaista näkemystä, joka samalla arvosteli epäsuorasti eliittiä. Talonpojat näyttäytyivät kansaa lähempänä olevana voimana.

Suojeluskuntalaisuudesta tuli nuoren tasavallan selkäranka. Sen käytännönläheinen toiminta ohjelma näyttäytyi maailmansotaa ja itsenäistymistä edeltäneen aikakauden ihanteellisuuden vastakohtana. Suomen tulevaisuus vaati sisäistä lujuutta, sotilaallisuutta ja urheilullisuutta. Ilmapiirin muutos vaikutti myös nuorisoseuraan, joka korosti toiminnassaan nuorison kasvattamista ”siveellisesti voimakkaaksi, ihmisinä ja kansalaisina kunnollisiksi, oikein ajatteleviksi, syvästi tunteviksi ja tarmokkaasti toimiviksi”. Urheilun merkitys kansalaiskasvatuksessa korostui. Suojeluskunnassa toimintansa aloittaneet urheilunharrastajat perustivat 1923 urheiluseura Lauttakylän Lujan. Urheiluseuran ja suojeluskunnan läheistä suhdetta kuvaa se, että rakensivat yhdessä VPK:n kanssa urheilukentän Lauttakylään.[xxi]

Huittisten ilmapiiriä kuvaa 1920–1930-luvuilla yleisporvarillisuus. Paikkakunnalla toimineet eri puolueiden paikallisosastot aktivoituivat vaalien alla. Edistyspuolueen ja kokoomuksen paikallisosastojen toiminta alkoi 1919. Seuraavana vuonna perustettiin maalaisliiton osasto. Myös viljelijöiden tuotannollinen yhteistyö tiivistyi. Huittisten maataloustuottajien puheenjohtajasta Kalle Kirrasta tuli maalaisliiton kansanedustaja 1922.[xxii]

Kamppailu vasemmistolaisuuden suunnasta 1920-luvun alussa

Työväenliikkeen sisällissodan seurauksena alkanut toimintakielto päättyi maailmansodan voittaneiden ympärysvaltojen vaatimuksesta 1919. Työväenyhdistykset pääsivät aloittamaan toimintansa osin toukokuussa 1919 ja osin syksyllä. Joulukuussa 1919 sosiaalidemokraatit pääsivät myös Huittisissa osallistumaan kunnallisvaaleihin.

Alkuinnostus oli suuri. Vappujuhliin 1920 osallistui 300 henkeä. Työväenyhdistysten toiminta lamaantui kuitenkin 1920-luvun kuluessa. Toiminta jatkui Keikyässä, mutta hiipui Huittisissa. Sisällissodan herättämä katkeruus ei muodostanut paikkakunnalla kestävää pohjaa toiminnalle. Osaltaan lamaantumiseen vaikutti porvarillisen leirin vahvuus.

Työväenliikkeeseen vaikutti myös jako sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin. Osa työväenyhdistyksistä liittyi Suomen sosialistiseen työväenpuolueeseen tai oli ainakin lähellä sitä. Työväenliikkeen vasen laita sai jalansijaa erityisesti Huittisten eteläosassa. Puolueeseen liittyi kaksi työväenyhdistystä ja Loimarannan erosi SDP:stä. Kaksi sosialistiseen työväenpuolueeseen liittynyttä yhdistystä lakkautettiin jo 1924 ja 1926. Sosiaalidemokraateista irtautunut Loimarannan työväenyhdistys jatkoi toimintaansa 1930-luvun alkuun saakka, jolloin se lakkautettiin kommunistilakien nojalla. Yhdistys yritti turhaan välttää lopettamisen liittymällä uudelleen sosiaalidemokraatteihin. Työväentalo suljettiin 1931 ja myytiin joitakin vuosia myöhemmin pakkohuutokaupalla.

Kommunisteja kannattaneiden yhdistysten jäsenistö koostui pääosin maatyöväestöstä. Vuoden 1924 eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi pääsi työväen ja pienviljelijöiden listoilta kauppakoulun käynyt Svante Vuorio. Yhdistystä johti 1920-luvun alussa Kalle Virta, jotka toiminut 1917 maatalouslakon aikana lakkokomitean puheenjohtajana ja johdattanut lakkolaisjoukon meijerille väkivaltaisin seurauksin. Yhdistyksen aktiiveihin kuulunut Evert Molander oli haavoittunut kahakassa. Virta toimi myös maatyöväen ammattiosaston puheenjohtajana. Loimarannan yhdistykseen kuului lisäksi entisiä punakaartilaisia.[xxiii]

Työväenyhdistys kituu Lauttakylässä

Lauttakylän työväenyhdistyksen toiminta käynnistyi kituliaasti sisällissodan jälkeen. Yhdistyksen johtohenkilöt olivat toimineet keskeisissä tehtävissä kapinan aikana. Suuri osa heistä menetti rankaisutoimissa henkensä. Henkiin jääneet yhdistyksen toimijat saivat vankeustuomion ja menettivät kansalaisluottamuksensa. Yhdistyksen toiminta ei yltänyt vilkkaimmillaankaan likikään samalle tasolle kuin ennen sisällissotaa ja keskeytyi kokonaan 1920-luvulla. Elvytysyritys vuosikymmenen lopulla jäi tuloksettomaksi.

Lauttakylän työväenyhdistys virkosi vasta 1937 punamultayhteistyön alettua. Yhdistys otti hoitoonsa muun muassa punaisten haudan, jonne pystytettiin välirauhan aikana muistomerkki. Jatkosodan jälkeen kommunistit saivat oikeuden toimia julkisesti. Kommunistien ja vasemmistososialistien perustama Suomen kansandemokraattinen liitto nousi 1945 Huittisten suurimmaksi puolueeksi. Puolueeseen liittynyt Lauttakylän työväenyhdistys otti jäsenikseen ne suojeluskuntaan kuuluneet, jotka esittivät julkisen anteeksipyynnön. Yhdisti järjesti myös punaisten muistojuhlan.[xxiv]

Keikyän työväenyhdistyksen toiminta jatkui sisällissodan jälkeen. Suuntariita repi yhdistystä, joka pysyi kuitenkin sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Äetsän tehdas siirtyi porilaisen Rosenlew & Co:n omistukseen heti sodan jälkeen. Tehtaan toiminta loppui 1930. Vasemmistososialistit yrittivät tuloksetta vallata työväenyhdistyksen ja kutomotehtaan ammattiosaston 1921. Nuoriso-osaston he saivat hallintaansa, mikä johti 1923 yhdistyksen lakkauttamiseen kommunistisena. Sosiaalidemokraattien hallussa säilynyt työväenyhdistys vakiinnutti asemansa ja kykeni jatkamaan toimintaansa myös lapualaisvuosina. Sosiaalidemokraatit saivat enemmistön Keikyän kunnanvaltuustoon jo 1920 ja sen puheenjohtajana toimi SDP:n Vilho Pohja lähes koko 1920-luvun. Keikyässä toimi myös työväen urheiluseura Yritys. Keikyälle muodostuikin selväpiirteinen työväenkulttuurin yhteisö, jonka jäsenet harrastivat näyttelemistä ja urheilua yhdessä ja kävivät ostoksilla Osuusliike Kansan sivumyymälässä.

Sosiaalidemokraattien toiminnassa korostui Huittisissa vaalikannatuksen varmistaminen. Kunnallinen demokratia siirsi osaltaan toimintaa työväenyhdistyksistä kunnallisiin toimielimiin. Vasemmistolaiset toimivat kunnallispolitiikassa. Vuonna 1919 sosiaalidemokraatit saivat 8 valtuustopaikkaa 17:sta ja 1922 vasemmisto saavutti enemmistön valtuustopaikoista. Tämän jälkeen sosiaalidemokraateilla oli vahva vähemmistöryhmä. Työväenliikkeelle tärkeä oli myös 1919 perustettu Työväen osuusliike Kansa, jossa oli vuoden lopussa jo 350 jäsentä.[xxv]

Torpparivapautus synnyttää lähes 600 pientilaa

Keväästä 1919 alkaen toteutunut torpparivapautus ja 1920-luvulla säädetyt asutuslait vähensivät omalta osaltaan työväenliikkeen kannatusta. Maanvuokraajista tuli pientilallisia, joista osa siirtyi äänestämään maalaisliittoa ja toimimaan porvarillisissa pienviljelijäyhdistyksissä. Torpparivapautus toteutui Huittisissa nopeasti. Vuonna 1919 alkoi toimia kolme vuokralautakuntaa aikaisemman yhden asemasta. Lautakunnat käsittelivät vuoden 1921 loppuun mennessä lähes kaikkien lunastukseen oikeutetun 160 torpan ja 420 mäkituvan tilanteen. Keikyässä kevääseen 1922 mennessä itsenäisiksi oli muuttunut yksi lampuotitila, 34 torppaa ja 157 mäkitupaa. Auki oli enää 20 mäkituvan kohtalo. Lunastusmenettely sujui pääosin kitkatta. Sillä oli maanomistajien tuki, sillä itsenäisten tilojen katsottiin tasoittavan ristiriitoja ja kohottavan maahenkeä. Lunastusta vastustivat muutamat suurviljelijät:[xxvi]

”Suomessa talonpojat toteuttivat vuokratilojen itsenäistämisen voittajan asemasta ja korjasivat siitä myös voiton hedelmiä. Työväenliikkeestä ei ollut todellista uhkaa. Sen pääosalla ei kovista kokemuksista huolimatta ollut muuta neuvoa kuin sopeutua tilanteeseen ja käyttää sen mahdollisuuksia hyväkseen. Näin tehdessään se sitä paitsi vain jatkoi sotaa edeltävää linjaansa.”

Huittisissa oli jo ennen sisällissotaa meneillään pientilojen muodostaminen vapaaehtoisin kaupoin. [xxvii]

Suuri osa uusista tilallisista irtautui sosiaalidemokraattisesta liikkeestä tai heidän siteensä siihen ainakin löystyi. Pientilalliset järjestäytyivät ennen kaikkea gebhardilaiseen pienviljelijäliikkeeseen, joka oli puoluepoliittisesti sitoutumaton. Huittisiin ja Keikyään perustettiin 14 pienviljelijäyhdistystä, joista vain yksi oli sidoksissa sosiaalidemokraatteja lähelle olleeseen Pienviljelijäinliittoon. Pienviljelijäin keskusliittoon liittyneiden yhdistysten johtajina toimi useita aiemmin työväenliikkeessä toimineita henkilöitä. Samaan aikaan pienviljelijöiden luotontarvetta maaseudulla palvellut osuuskassatoiminta sai uutta voimaa ja useimmat pienviljelijät liittyivät myös osuusmeijeriin. Uudet itsenäiset tilat kiinnittyivät maataloustuotteiden markkinoihin. Pientilallisten siteet talollisiin vahvistuivat vähitellen 1920–1930-luvulla.

Maalaisliitosta tuli monien pienviljelijöiden puolue. Ennen Suomen itsenäistymistä maalaisliitolla ei ollut käytännössä lainkaan kannatusta. Puolue kannatus kasvoi Huittisissa vuosina 1919–1929 lähes kolminkertaiseksi (12 % à 34 %). Sosiaalidemokraatit ääniosuus laski (53 % à 34 %), mihin vaikutti kommunistien saama kannatus. Vuonna 1929 kommunistit keräsivät 14 prosenttia äänistä. Kokoomus menetti 1920-luvulla pääosan kannatuksestaan (21 % à 8 %), samoin edistyspuolue (14 % à 5 %). Lisäksi pienviljelijöiden puolue sai 1929 äänistä viisi prosenttia.

Risto Alapuron tulkinnan mukaan maalaisliiton vahvistuminen tuki sovittelulinjaa porvarillisella puolella. Osa vanhasuomalaisista isännistä muuttui maalaisliittolaisiksi. Tämän näkemyksen mukaan ”isänmaa oli omaa työtään tekevien talonpoikien liitto”. Näkemys auttoi talollisia ja uusia tilallisia löytämään toisensa. Maltilliset porvarit hyväksyivät työväen mukanaolon edustuksellisessa. Osa pienviljelijöitä tuki sosiaalidemokraatteja ja vahvisti puolueen edustukselliseen demokratiaan sitoutuneen siiven voimistumista.[xxviii]

Lapuan liike vuoden 1918 jälkinäytöksenä

Vuoden 1929 lopulla syntynyt Lapuan liike oli Risto Alapuron mukaan vuoden 1918 vastavallankumouksen jälkinäytös, jossa yritettiin palata valkoisen Suomen yksimielisyyteen: ”Se oli voittajien kamppailua vuoden 1918 perinnöstä ja itsenäisen Suomen luonteesta.”[xxix] Osa valkoisen Suomen kannattajista koki isänmaan olevan vaarassa, kun kommunistit ja vasemmisto ylipäätään saivat jatkaa toimintaansa. Kommunistit saivat Huittisissa 1929 yhtä paljon ääniä kuin kokoomus ja edistyspuolue yhteensä. Kommunismin ja vasemmistolaisuuden lisäksi isänmaata uhkasivat itsekkyys ja ryhmäetujen ajaminen.

Noin 20 huittislaista osallistui Porissa 8. joulukuuta 1929 pidettyyn kansalaiskokoukseen, joka yhtyi Lapualla esitettyihin vaatimuksiin kommunismin täydelliseksi nujertamiseksi Suomessa. Lauttakylä-lehti vaati eduskunnan puhdistamista kommunisteista. Tällä kannalla olivat 1930 kaikki porvarilliset puolueet niin Huittisissa kuin koko Suomessa. Syksyn 1930 vaaleissa maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyksen vaaliliitto sai 58 prosenttia äänistä. SDP:n osuus jäi 36 prosenttiin. Lisäksi pienviljelijöiden puolue sai kuusi prosenttia äänistä. Suomen Lukon paikallisosasto painosti kolme kommunistivaltuutettuja eroamaan. Kyydityksiä ei Huittisissa tapahtunut.

Lapualaismielisten johtohenkilöinä toimivat Huittisissa kappalainen Lauri Jokela ja Lauttakylän kansakoulun johtajaopettaja Paavo Arvola. Vuosien 1917–1918 kaaos oli murskannut monien pappien ja opettajien maailmankuvan. Mukana oli myös punaisten 1918 pahoinpitelemä ja vankilaan passittama mylläri Reinhold Erkkilä. Lapualaisten johtohenkilöistä lisäksi pankinjohtaja Verner Väinölä oli joutunut vallankumousoikeuden eteen, mutta välttynyt tuomiolta. Osa lapualaisista oli osallistunut aktiivisesti punaisten rankaisemiseen 1918. Suurimman ryhmän oikeistoradikaaliseen liikehdintään osallistuneista muodostivat talolliset ja heidän poikansa.

Useat keskeiset lapualaismieliset olivat käyneet Länsi-Suomen kansanopiston. Kaikkein tärkein yhdistävä tekijä oli innokas suojeluskuntatoiminta. Osa porvarillisesta eliitistä jättäytyi Lapuan liikkeen ulkopuolelle. Kommunistilakien säätämisen jälkeen laillisuuden merkitys korostui ja äärioikeisto erkaantui pyrkimyksineen porvarileiristä. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa Lapuan liikkeen toimintaa jatkamaan perustettu Isänmaallinen kansanliike (IKL) nousi toiseksi suurimmaksi porvaripuolueeksi Huittisissa. Porvarillisen paikallispolitiikan päälinjan määritteli 1930-luvun alun jälkeen Huittisissa kuitenkin maalaisliitto.[xxx]

[i] Alapuro Risto. 1994. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933. Helsinki: Hanki ja jää, s. 157–160.

[ii] Alapuro 1994, s. 161–162.

[iii] Alapuro 1994, s. 176–179.

[iv] Alapuro 1994, s. 163–164.

[v] Alapuro 1994, s. 166–170.

[vi] Alapuro 1994, s. 166–171.

[vii] Alapuro 1994, s. 181–182.

[viii] Alapuro 1994, s. 303.

[ix] Alapuro 1994, s. 160–165.

[x] Alapuro 1994, s. 171–175.

[xi] Alapuro 1994, s. 182–185.

[xii] Alapuro 1994, s. 176–179.

[xiii] Alapuro 1994, s. 186–189.

[xiv] Alapuro 1994, s. 190–194.

[xv] Alapuro 1994, s.194–196.

[xvi] Alapuro 1994, s. 199–201.

[xvii] Alapuro 1994, s. 201–210.

[xviii] Suomen sotasurmat 1914–1922, http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main (8.2.2016).

[xix] Alapuro 1994, s. 210.

[xx] Alapuro 1994, s. 213–217.

[xxi] Alapuro 1994, s. 225–235.

[xxii] Alapuro 1994, s. 229–232.

[xxiii] Alapuro 1994, s. 246–255.

[xxiv] Alapuro 1994, s. 313–314.

[xxv] Alapuro 1994, s. 316–317.

[xxvi] Alapuro 1994, s. 275–276.

[xxvii] Alapuro 1994, s. 33–34.

[xxviii] Alapuro 1994, s.240–242 ja 260–270.

[xxix] Alapuro 1994, s. 281.

[xxx] Alapuro 1994, s. 281–296.

Suomi on muuttunut vuosisadassa maatalousmaasta jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi

Suomen satavuotisen itsenäisyyden ajan suurimmat muutokset ovat olleet kaupungistuminen, väestörakenteen muutos, koulutustason nousu, elintason parantuminen ja tuottavuuden huikea kasvu.

Suomen väkiluku oli maan itsenäistyessä ylittänyt kolme miljoonaa. Syntyvyys laski jyrkästi 1920-luvulla ja näytti siltä, ettei maan asukasmäärä ylittäisi neljää miljoonaa. Sotien jälkeen syntyneet 100 000 lapsen ikäluokat nostivat kuitenkin väkiluvun yli neljän miljoonan jo 1950, vaikka sodissa oli kuollut yli 90 000 suomalaista – pääasiassa nuoria miehiä.

Syntyneiden ikäluokat kutistuivat nopeasti erityisesti 1960-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1973 Suomessa syntyi elävänä alle 57 000 lasta. Tämän jälkeen syntyvyys nousi ja oli yli 60 000 lapsen tasolla vuoteen 1997 saakka. Vuosina 1998–2014 syntyvyys on vaihdellut 55 500 ja 61 000 lapsen välillä. Vähiten vauvoja syntyi vuonna 2002 – luku on toistaiseksi Suomen itsenäisyyden ajan pienin.

Syntyvyys on laskenut 2010-luvulla. Syntyneiden lasten lukumäärä on samalla tasolla kuin 1840-luvulla, jolloin Suomessa oli runsaat kaksi miljoonaa asukasta.[i] Syntyvyys on jäänyt Suomessa vuodesta 1969 lähtien alle väestön luontaisen uusiutumistason, joka on 2,1 lasta naista kohden.[ii]

Väkiluku kasvaa edelleen eliniän pidentymisen ansiosta

Suomen väkiluku on kasvanut eliniän pidentymisen sekä 1990-luvulta lähtien myös maahanmuuton ansiosta huolimatta syntyvyyden pienentymisestä. Suomalaisten määrä ylitti viisi miljoonaa 1990-luvun alussa, vaikka monet suomalaiset olivat muuttaneet 1960–1970-luvuilla pysyvästi Ruotsiin.

Vuonna 2015 suomalaisia on lähes 5,5 miljoonaa. Maan väkiluku 1,7 kertaa suurempi kuin maan itsenäistyessä. Väestöltään samansuuruisia maita ovat Tanska, Norja, Slovakia, Singapore ja Eritrea. Maailman väestöstä on suomalaisia 0,075 prosenttia.

Suomalaisten elinajanodote on noussut itsenäisyyden aikana tasaisesti. 1910-luvun lopulla syntyneellä suomalaisella miehellä oli tilastollista elinaikaa jäljellä 43 vuotta ja naisella 49 vuotta. Elinajanodote on kohonnut miehillä 76 vuoteen ja naisilla 83 vuoteen.  Vuonna 2014 miesten keski-ikä oli 40,7 ja naisten 43,4 vuotta. Satavuotiaita oli 741 – heistä oli 100 miehiä ja 641 naisia.

Erityisen paljon on alentunut alle yksivuotiaiden kuolevuus. Suomen itsenäistyessä joka kymmenes lapsi kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana. 2000- ja 2010-luvuilla imeväisikäisistä kuolee alle puoli prosenttia ennen ensimmäistä syntypäiväänsä..

Yli 65-vuotiaita on viidennes väestöstä. Alle 25-vuotiaita on lukumääräisesti suunnilleen saman verran kuin vuonna 1917, mutta heidän osuutensa väestöstä on laskenut 50 prosentista 28 prosenttiin.

Suomessa puhutaan useampia kieliä ja tunnustetaan lukuisia uskontoja

Suomenkielisten osuus kasvoi itsenäisyyden aikana pitkään suhteessa ruotsinkielisiin. Suomea äidinkielenään puhuvien osuus maan väestöstä lisääntyi 1980-luvulle saakka ja oli enimmillään lähes 94 prosenttia. Ruotsinkielisten lukumäärä säilyi suunnilleen samana.

Suomen 311 kunnasta 32 on kaksikielisiä. Näistä 18 kunnan väestön enemmistö on suomenkielisiä, ja 14 kunnassa asukkaiden enemmistön kieli on ruotsi. Viimeinen manner-Suomen ruotsinkielisistä kunnista, Närpiö, muuttui kaksikieliseksi vuoden 2016 alussa. Ahvenanmaan kaikki 16 kuntaa ovat itsehallintolain nojalla ruotsinkielisiä.

Saamelaisten, romanien ja viittomakielisten kielelliset ja kulttuuriset oikeudet on mainittu perustuslaissa. Saamen kielen käyttöä koskeva kielilaki on pääsääntöisesti voimassa Enontekiön, Inarin, Sodankylän ja Utsjoen kunnissa.[iii]

Sekä suomea että ruotsia puhuvien määrä on laskenut 1990-luvun alusta lähtien. Maahanmuuttajien määrän kasvun myötä muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien määrä on noussut lähes viiteen prosenttiin 2010-luvulla. Etenkin suomenkielisten osuus on samalla pienentynyt.

Suomalaisista 89,7 prosenttia puhui vuonna 2012 äidinkielenään suomea ja 5,4 prosenttia ruotsia. Varsinkin suurimmissa kaupungeissa asuu runsaasti väestöä, jonka juuret ulottuvat eri puolille maailmaa. Venäjänkielisten osuus väestöstä on 1,2 prosenttia – jonkin verran korkeampi kuin Suomen kuuluessa Venäjän keisarinkuntaan.[iv]

Luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2014 lopussa 73,8 prosenttia suomalaisista. Ortodoksisen kirkon jäseniä on prosentti väestöstä ja eri uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluu 1,5 prosenttia suomalaisista. Runsas viidennes suomalaisista ei ole minkään uskonnollisen yhdyskunnan jäsen.

Luterilaisuuden asema säilyi järkkymättömänä Suomen itsenäisyyden ensimmäiset 75 vuotta. Kirkosta eroaminen lisääntyi 1990-luvun lamavuosina ja on kasvanut vuodesta 2000 alkaen. Helsingissä on jo alueita, joiden asukkaista alle puolet on kirkon jäseniä.

Maalaisuus on vaihtunut kaupunkilaisuudeksi

Kaupungistuminen on edennyt nopeasti 1950-luvulta lähtien. Suomalaisista yli 80 prosenttia asui maalla maan itsenäistyessä. 2010-luvulla kaupunkimaisessa ympäristössä elää 83 prosenttia suomalaisista. Maalaisten osuus pieneni jo ennen toista maailmansotaa tasaisesti, mutta maaltamuutto kiihtyi 1950-luvulla. Samaan aikaan maaseutukuntien asutus alkoi keskittyä taajamiin.

Helsingissä asuu 2015 enemmän ihmisiä kuin kaikissa Suomen kaupungeissa yhteensä 1917, jolloin kaupungeissa oli 528 000 asukasta.  Pääkaupungin väkiluku on 628 000 henkeä. Helsingin asukasmäärä on kasvanut yli kolminkertaiseksi sadassa vuodessa. Myös Espoossa, Tampereella, Vantaalla ja Oulussa on enemmän asukkaita kuin Helsingissä vuonna 1917. Turku on 185 000 asukkaallaan suunnilleen yhtä iso kuin Helsinki sata vuotta sitten.

Asukaslukuihin ovat kaupungistumisen ohella vaikuttaneet alueliitokset. Helsinki, Tampere, Oulu ja Turku ovat laajentuneet merkittävästi Suomen itsenäisyyden aikana. Helsingin pitkään maaseutumaiset naapurikunnat Espoo ja Vantaa ovat kasvaneet suomalaisiksi suurkaupungeiksi 1960-luvulta lähtien. Suomen suurin maalaiskunta on vuonna 2015 Nurmijärvi, jonka asukasluku on 41 912.

Koulutustaso on noussut nopeasti viime vuosikymmeninä

Suomalaisten koulutustaso alkoi kohota Suomen itsenäistyttyä. Kaikki lapset kävivät vähintään kansakoulun. Oppikoulujen määrä kasvoi samaan aikaan merkittävästi. Sotien jälkeen keski- ja oppikouluja perustettiin runsaasti, mikä kasvatti oppikoululaisten määrän 40 prosenttiin ikäluokasta vuoteen 1960 mennessä. Ammatillisen koulutuksen kehittäminen sai myös vauhtia. Yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen 1950-luvun lopulta lähtien eri puolille maata avasi akateemisen opintien yhä useammille.

Koulutusjärjestelmän jako perusopetukseen keskittyneeseen kansakouluun ja akateemiset jatko-opinnot mahdollistaneeseen oppikouluun katosi 1970-luvulla peruskoulu-uudistuksen myötä. Yhdeksänvuotisen peruskoulun tarkoituksena on ollut tarjota samat lähtökohdat ja oppimäärä koko ikäluokalle. Merkittävä muutos oli kieltenopetuksen laajentuminen koskemaan koko ikäluokkaa. Suurin osa suomalaislapsista on lukenut ensimmäisenä vieraana kielenä englantia. Lisäksi kaikki ovat opiskelleet toisen kotimaisen kielen alkeet.

Suomalaisten koulutustaso on kohonnut erityisesti viimeisimmän 40 vuoden aikana. Vuonna 1970 kolmella neljästä suomalaisesta ei ollut perusasteen jälkeistä tutkintoa. Erityisen vähän opintojaan jatkaneita oli 55–64-vuotiaiden ikäryhmässä – Venäjän vallan loppuvuosina syntyneillä oli harvoin mahdollisuuksia jatko-opintoihin.

Vuonna 1990 peruskoulutuksen jälkeen oli jatkanut opintojaan puolet ja 2010 kaksi kolmannesta suomalaisista. Kaikkein eniten on kasvanut korkean asteen (opistot, ammattikorkeakoulut ja yliopistot) tutkinnon suorittaneiden suomalaisten määrä, joka nousi vuosina 1970–2010 yli nelinkertaiseksi. Yliopistolliset opinnot läpäisseiden määrä on samana aikana seitsenkertaistunut ja tutkijakoulutuksen saaneita on yhdeksän kertaa enemmän.

Kansantuotteen ja tuottavuuden kasvu on tuonut lisää jaettavaa

Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista kaksi on samoja kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa – Saksa ja Venäjä. Pitkään merkittävimpiin vienti- ja tuontimaihin kuuluneen Englannin osuus on sen sijaan kutistunut suhteellisen pieneksi. Ruotsi on noussut Saksan ja Venäjän rinnalle kolmen tärkeimmän kauppakumppanin joukkoon. Kiinan osuus ulkomaankaupassa on kasvanut 1990-luvulta lähtien.

Suomen viisi suurinta tuontimaata olivat 2014 Venäjä (15,0 %), Saksa (13,4 %), Ruotsi (11,4 %), Kiina (6,5 %) ja Alankomaat (6,3 %). Viennissä viisi tärkeintä maata olivat Saksa (12,0 %), Ruotsi (11,1 %), Venäjä (8,3 %), Yhdysvallat (6,8 %) ja Alankomaat (6,5 %).[v]

Venäjän kauppa on sekä hyödyttänyt Suomea että aiheuttanut epätasapainoa talouteen 1800-luvun lopulta lähtien. Keisarillinen Venäjä pyrki suojaamaan omaa teollisuustuotantoaan tulleilla, jotka koskivat myös Suomea. Itsenäistymisen alla koettu viennin korkeasuhdanne vaihtui nopeasti Venäjän markkinoiden täydelliseen katoamiseen.

Neuvostoliitosta tuli tärkeä kauppakumppani toisen maailmansodan jälkeen. Kun sosialistinen suurvalta romahti 1990-luvun alussa, niin Suomessa sortuivat monet idänkauppaa käyneet yritykset. Vuodesta 2014 alkaen epävarmuutta on aiheuttanut Venäjän Ukrainan-politiikka.  Venäjän on vastannut Euroopan Unionin asettamiin talouspakotteisiin rajoittamalla tuontia EU-maista, mikä on pienentänyt vientiä Suomesta Venäjälle. Ruplan heikentyminen on vähentänyt myös venäläisten matkailua Suomessa.

Liikenne on siirtynyt maanteille – autojen määrä on kasvanut yli 1500-kertaiseksi

Liikenne on siirtynyt suurelta osin rautateiltä ja sisävesiltä maanteille. Suomessa on vuonna 2015 yli kolme miljoonaa autoa. Vuonna 1920 koko maassa oli 1 800 autoa ja 800 moottoripyörää. Autojen merkitys kasvoi aluksi tavarakuljetuksissa ja joukkoliikenteessä.

Henkilöautojen lukumäärä kääntyi nopeaan kasvuun, kun niiden tuonti vapautui 1960-luvun alussa. Vuonna 1976 Suomessa oli miljoona henkilöautoa. Kahden miljoonan henkilöauton raja ylittyi 1998 ja kolmen miljoonan 2012. Vuonna 2015 Suomessa on 3,2 miljoonaa henkilöautoa.[vi]

Myös joukkoliikenne kulkee pääasiassa kumipyörillä. Vuonna 2014 tehtiin 350 miljoonaa bussimatkaa, 68,8 miljoonaa junamatkaa, 22,3 miljoonaa laivamatkaa ja 19,7 miljoonaa lentomatkaa.[vii] Laivoilla ei ole ollut sisävesillä merkitystä henkilöliikenteessä sotavuosien jälkeen. Meriliikenteessä matkustajamäärät ovat kasvaneet vapaa-ajan matkailun yleistymisen myötä 1960-luvulta lähtien.

Tieliikenneonnettomuudet lisääntyivät sotien jälkeen liikennemäärien kasvun ja heikon turvallisuuskulttuurin takia. Vuosina 1965–1973 onnettomuuksissa kuoli vuosittain yli tuhat suomalaista. Onnettomuudet alkoivat vähentyä turvavyön käyttöpakon, nopeusrajoitusten, teiden kunnon parantumisen ja kevyen liikenteen väylien rakentamisen ansiosta. Vuoden 2002 jälkeen liikenteessä on menehtynyt vuosittain alle 400 suomalaista.

Harvinainen harppaus köyhästä rikkaaksi

Suomi on yksi suhteellisen harvoista köyhistä maista, jotka onnistuivat saavuttamaan johtavien maiden tulotason 1900-luvulla. Sata vuotta sitten Suomi oli melko köyhä maatalousmaa, jonka asukasta kohti laskettu bruttokansantuote oli puolet tuon ajan varakkaimpien maiden, Iso-Britannian ja USA:n tasosta. Suomen kansantuote ylitti niukasti maailman keskitason.

Suomi on muuttunut vuosisadassa ensin teollistuneeksi ja sen jälkeen jälkiteolliseksi informaatioyhteiskunnaksi, jossa palvelut työllistävät suurimman osan ihmisistä. Elintason nousu selittyy tuottavuuden kasvulla. Vuonna 2004 Suomen bruttokansantuote oli henkeä kohti laskettuna 22 kertaa suurempi kuin 1860. Työtuntien määrä asukasta kohden laskettuna on säilynyt kuitenkin lähes samana.[viii]

Yksityinen kulutus kasvoi vuosina 1917–2007 yksitoistakertaiseksi. Suomen itsenäistyessä tavallisen kansalaisen tuloista liki 90 prosenttia kului välttämättömiin hankintoihin. Kulutus kasvoi yhtäjaksoisesti 1950-luvun alusta 1980-luvun loppuun. Lamavuosina 1990-luvun alussa kulutus leikkautui voimakkaasti. Vuosina 1998–2006 kulutus nousi neljänneksellä, minkä jälkeen kasvu on ollut hidasta.[ix]

Suomen bruttokansantuote laski 8,2 prosenttia vuonna 2009. Pudotus oli yhtä suuri kuin nälkävuonna 1867, vaikka vaikutukset eivät olleet yhtä dramaattisia. Suomessa tilannetta vaikeuttivat useiden Euroopan Unionin jäsenmaiden talousvaikeudet, jotka ovat heijastuneet koko yhteisöön. Myös EU:n Venäjälle asettamien talouspakotteiden vaikutus oli merkittävä Suomen kansantaloudelle. Suomen talous on elpynyt vuosien 2016 ja 2017 aikana laman ja pitkän nollakasvun vuosien jälkeen.

[i] Elävänä syntyneet sukupuolen ja äidin avioisuuden mukaan, http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html. Syntyneiden määrä väheni yhä, http://www.stat.fi/til/synt/2014/synt_2014_2015-04-14_tie_001_fi.html (18.9.2015).

[ii] Hedelmällisyys, www.findikaattori.fi/fi/16

[iii]  Saamen kielilaki 1086 / 2003, www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2003/20031086

[iv] Väestö, http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html (20.9.2015)

[v] Suomi lukuina, www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_sul_201500_2015_13686_net.pdf

[vi] www.stat.fi/tup/suomi90/lokakuu.html (19.9.2015). Automäärän kehitys 1940 – 2014, www.autoalantiedotuskeskus.fi/tilastot/suomen_autokanta/autokannan_kehitys/automaaran_kehitys (19.9.2014)

[vii] Suomi lukuina, www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_sul_201500_2015_13686_net.pdf

[viii] Jukka Jalava, Elintaso on tullut tuottavuudesta, http://tilastokeskus.fi/tup/tietotrendit/tt_01_05_jalava.html

[ix] Suomalaisten kulutus yksitoistakertaistunut sadassa vuodessa, http://tilastokeskus.fi/tup/suomi90/heinakuu.html

Linkkejä:

Arto Kokkinen, Miten Suomi nousi köyhyydestä?

Suomen väkiluku – Väestörekisterikeskuksen tietokanta väkiluvun kehityksestä

Tilastokeskuksen Suomi 90 -artikkelit kertovat monipuolisesti elinolojen ja talouden muutoksista itsenäisyyden aikana

Kansakunta itsenäistyy – näkökulmia Suomen valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlan viettoon

Suomi erottuu naapurimaista historiansa kautta. Suomella on oma ainutlaatuinen menneisyytensä, joka poikkeaa täysin Ruotsin, Viron, Venäjän ja Norjan vaiheista. Maantiede, ilmasto, tavat ja monet kulttuuritekijät ovat yhteisiä tai samankaltaisia monissa maissa. Kansalla ei ole identiteettiä, jos se ei tunne historiaansa. Suomen valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotispäivän lähestyessä on syytä jäsentää monisyisen historiallisen tapahtumasarjan eri puolia ja vaiheita.

Suomen itsenäisyyspäivää vietetään 6. joulukuuta sen johdosta, että itsenäisyysjulistus hyväksyttiin eduskunnassa tuona päivänä vuonna 1917. Tosiasiassa eduskunta julistautui itsenäiseksi jo 15. marraskuuta, mitä edelsi kahdeksan kuukauden kiihkeä ja ristiriitainen valmistautuminen.

Kansakunnan itsenäistymisen tarkastelua ei voida rajoittaa vuoteen 1917. Vapaussota venäläisten karkottamiseksi, sisällissota kapinan kukistamiseksi ja kunnallisvaalit paikallistason demokratiana vasta sinetöivät itsenäisyyden vuonna 1918. Korkeimman vallan käyttö ratkaistiin ensin luomalla valtionhoitajan instituutio vuonna 1918 ja sitten presidentti hallitusmuodossa vuonna 1919. Puolustusvoimat ja ulkoministeriö perustettiin vuonna 1918. Itsenäisen Suomen rajat vahvistettiin rauhansopimuksessa vuonna 1920.

Romahtavat imperiumit ja sosialistikumoukset

Suomen itsenäistyminen on sijoitettava kansainvälisiin yhteyksiin. Vuosien 1917‒1920 tapahtumista näkyvimpiä olivat imperiumien romahtaminen, ensimmäisen maailmansodan päättyminen, sosialistiset vallankumoukset, kapinat ja sisällissodat. Suomen kanssa samoihin aikoihin itsenäistyi monia muita valtioita. Kansainvälinen vertailu on välttämätöntä. Erityistä huomiota tulee kiinnittää entiseen emämaahan Venäjään ja sen viholliseen, Suomen sisällissotaan osallistuneeseen Saksaan.

Mittakaavaltaan jättimäisin tapahtumasarja oli Euroopan vanhojen monikansallisten imperiumien hajoaminen. Se liittyi osin maailmansotaan, jonka syttymisen syyt kesällä 1914 ovat sitä suurempi arvoitus, mitä enemmän niihin perehtyy. Suomen kannalta Venäjän joutuminen sotaan merkitsi aluksi Suomen muuttumista sotaleiriksi. Sotatila, linnoitustyöt ja suora sotilaskomento kavensivat kansallisen itsemääräämisoikeuden rajoja.

Tohtori Mari Vareksen käsikirjoituksessa Suomen itsenäistymisen kansainvälinen vertailu kuvataan eri maiden irtautumista emämaistaan, vapaus- ja sisällissotia, valtiojärjestyksen laatimista ja suurvaltojen osuutta.[i] Ensimmäinen ja usein unohdettu entinen suurvalta, joka hajosi, oli Ruotsi, josta Norja itsenäistyi vuonna 1905. Ruotsi yritti vielä kaapata sisällissodan kaaoksessa olleelta Suomelta Ahvenanmaan keväällä 1918. Kolme suurta imperiumia hajosi maailmansotaan: Venäjä, Itävalta-Unkari ja Ottomaanien valtakunta. Lisäksi sodan hävinneestä Saksasta, mutta myös sen voittaneesta Isosta-Britanniasta irtosi osia. Euroopan kartta mullistui: syntyi pikkuvaltioiden Eurooppa, josta vallankumouksen heikentämä Neuvosto-Venäjä ja rauhanehtojen rampauttama Saksa olivat sivussa.

Suomen kanssa samoihin aikoihin itsenäistyneitä valtioita 1917‒1922

Transkaukasian liittotasavalta (Azerbaidžan, Georgia ja Armenia)               28.2.1917

Puola (Venäjä, Saksa) (perustuslaki hyväksyttiin 1921) 30.3.1917

Kaukasuksen vuoristoalueiden asukkaiden Unioni (Dagestan, Ossetia, Kabardia, Abhasia) (Venäjä)                                             Toukok. 1917

Suomi (Venäjä)                6.12.1917

Ukraina (Venäjä)             22.1.1918

Liettua (Venäjä)               16.2.1918

Viro (Venäjä)                    24.2.1918

Georgia (Venäjä)             toukokuu 1918

Tšekkoslovakia (Itävalta-Unkari) 24.10.1918

Latvia (Venäjä)                 18.11.1918

Jugoslavia (v:een 1929 Serbien, Kroaattien ja Sloveenien kuningaskunta) (Itävalta-Unkari)                                  1.12.1918

Valko-Venäjä (Venäjä)   1919

Unkari (Itävalta-Unkari) 1919

Memel (Saksa)                 1919

Danzig (Saksa)                1919

Tannu-Tuva                     (Venäjä)       1921

Irlanti (Iso-Britannia) (1916) 1921, 1937

Turkki (Ottomaanien valtakunta) 1922

Vuonna 2017 Suomi voisi isännöidä kahta kansainvälistä konferenssia. Ensimmäinen käsittelisi historiallisesti pienten valtioiden syntyä ja pohtisi poliittisesti kansallisvaltioiden roolia tulevaisuuden Euroopassa. Aihe sopisi hyvin ETYK-Suomen isännöitäväksi Helsingissä.

Toinen olisi tieteellisen konferenssi Venäjän vallankumouksesta. Euroopan sosialistiset puolueet ja ennen kaikkea Venäjän sosialistinen vallankumous vuonna 1917 ovat välitön tausta itsenäistymiselle ja Suomen sisällissodalle. Aihe sopisi Tampereelle, Venäjän kumouksellisten Leninin ja Stalinin ensimmäiselle kohtaamispaikalle.

Valtionmuodostus: kansallistunne ja hallinto

Suomen valtiollisen itsenäistymisen satavuotisjuhlien kokoavaksi teemaksi sopii Kansakunta itsenäistyy.  Valtio syntyi omasta tahdosta eikä kansainvälisenä jakojäännöksenä. Suomalaisten tahdonmuodostuksella on pitkä historia. Se ulottuu Ruotsin vallan aikaan, jolloin luterilainen usko ja sen luoma suomen kirjakieli ja kansanopetus sekä valtiolliset järjestelyt kuten suomenkielinen lainkäyttö tukivat itsehallinnon ituja.

Nation Building on tänä päivänä ajankohtainen prosessi eri puolilla maailmaa ja valtioita itsenäistyy edelleen, mihin presidentti Martti Ahtisaari osallistuu välitystyöllään. Valtionmuodostuksen osatekijöitä ovat yhtäältä aineettomat aatteet kuten kansallisen identiteetin muotoutuminen, kansallistunne ja itsenäisyystahto ja toisaalta konkreettiset instituutiot kuten oikeusjärjestys, hallintoelimet ja politiikka.

Muutama vuosi sitten vietetyn 200-vuotisjuhlan eli Merkkivuoden 1809 teemana oli Kansakuntaa rakentamaan. Usean vuoden aikana toteutetuissa tapahtumissa tarkasteltiin tuon ajan suurpolitiikkaa, Suomen sotaa ja Venäjälle siirtyneiden Ruotsin itäisten maakuntien muotoutumista autonomiseksi Suomen suuriruhtinaskunnaksi.

Valtionmuodostuksen kannalta tärkeä oli tuolloin aloittanut hallituskonselji, josta tuli Keisarillisen Suomen senaatti. Jatkuvuus korostui, kun itsenäistymisen jälkeen toiminta jatkui ennallaan ja nimilaput vain vaihdettiin: talousosastosta tuli valtioneuvosto, oikeusosastosta tuli korkein oikeus, senaatin talousosaston varapuheenjohtajasta tuli pääministeri ja senaattoreista ministereitä, prokuraattorista tuli oikeuskansleri ja toimituskunnista tuli ministeriöitä. 200-vuotisjuhliaan viettivät oikeuskansleri, korkein hallinto-oikeus, korkein oikeus sekä valtiovarain-, opetus-, sisäasiain- ja puolustusministeriöt.

Itsenäistymisen edellytyksenä on kansakunnan, kansalaismielen rakentuminen. Sen kuvaaminen ja merkityksen arviointi ei ole yksiselitteistä. Oliko Suomen valtion synty hallinnollisten järjestelyjen vai kansallisuusaatteen tulos? Olisiko Suomi ollenkaan itsenäistynyt, jos se olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen? Entä milloin Suomi olisi itsenäistynyt, jos ei vuonna 1917? Ehkä se olisi tapahtunut vasta Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991, jos sittenkään?

Hallinnollisille rakenteille antoi sisällön kasvava kansallistunne: Lönnrotin Kalevala, Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Snellmanin sivistysvaltio-oppi. Yleiseurooppalainen kansallisuusaate sai 1800-luvun Suomessa tuekseen juridisia strategioita. Osmo Jussila on kuvannut niiden taustaa:

”Suomen erikoisasema riippui vain keisarien yksipuolisista vakuutuksista, jotka voitiin milloin tahansa peruuttaa, mutta juuri siksi olikin rakennettava julkisuuteen oppia Suomen valtiollisista oloista ja valtiosta sekä kaikin tavoin lisättävä suomalaisten oikeustietoisuutta, joka suuresti vaikeuttaisi tuota yksipuolista irtisanomista, saattaisipa peräti estää Venäjään sulauttamisen.”[ii]

Vuonna 1863 käynnistynyt säännöllinen valtiopäivätoiminta vahvisti autonomiaa ja loi edellytykset järjestäytyneelle poliittiselle toiminnalle eli puolueille. Kansan yhteiskunnallisessa mobilisoitumisessa tärkeitä olivat suuret kansanliikkeet suomalaisuus, herännäisyys, raittiusliike, kansansivistysaate, osuustoimintaliike ja työväenliike. Juridiset strategiat valtion- ja demokratian rakennuksen välineinä ovat vuoden 1899 Helmikuun manifestista alkaneen oikeustaistelun keskeinen sisältö.[iii] Politiikan ja legalismin strategiat valtion synnyttämisessä ja rakentamisessa ovat itsenäisyyden taustan kiinnostavaa problematiikkaa.[iv]

Itsenäisyystahto: jääkärit ja vapaussota

Venäläistämisen paineessa autonomian palauttaminen oli useimpien suomalaisten päällimmäisin tavoite. Suomen poliittinen kenttä yhdistyi itsehallinnon puolustuksessa ja syntyi yksikamarinen eduskunta 1906. Mutta Venäjän valtakunnan yhtenäistämispaine jatkui pienen hengähdystauon jälkeen ja kavensi jälleen Suomen itsehallintoa. Yhä useamman katseet kääntyivät itsenäistymiseen. Itsenäisyystahdon syntymiselle löytyy monta ajankohtaa ja näkökulmaa.

J. K. Paasikivi kertoo sortovuosien muistelmissaan keskustelusta silloisen eduskuntatalon Heimolan puhemiehen huoneessa talvella 1911. Puhemiehenä oli P. E. Svinhufvud, joka oli hoitanut tehtävää uuden eduskunnan alusta asti:

”Yhtäkkiä Svinhufvud sanoi: ’Tämä elämä ei mene. Me tuhoudumme, ellemme pääse Venäjästä eroon.’

Minä: ’Miten luulet meidän pääsevän Venäjästä eroon?’

Svinhufvud: ’Sitä en tiedä, mutta yhdellä tai toisella tavalla sen täytyy tapahtua.’

Siitä syntyi pitempi keskustelu. [Jonas] Castrén kannatti Svinhufvudia.

Svinhufvud korosti: ’Venäläiset tekevät meistä täydellisen lopun, jos jäämme Venäjän yhteyteen. Ne kuristavat meidät.’

Olimme yhtä mieltä, että jos mahdollisuus itsenäisyyteen ilmaantuisi, sitä oli yritettävä käyttää.”[v]

Maailmansodan syttyminen kesällä 1914 uhkasi lopettaa Suomen autonomian ja tehdä Suomesta Venäjän maakunnan. Avointa vastarintaa osoittanut Lappeen tuomiokunnan tuomari ja kansanedustaja Svinhufvud karkotettiin Siperiaan syksyllä 1914. Samaan aikaan Suomesta luotiin yhteys Venäjän vihollismaahan Saksaan, joka antoi aseellisen koulutuksen lähes 1 900 miehelle. Hanke tuli tunnetuksi jääkäriliikkeenä. Sen enempää Svinhufvudilla kuin valtiopetokseen syyllistyneillä jääkäreilläkään ei olisi ollut tulevaisuutta Suomessa ellei Venäjän keisarikunta olisi romahtanut.

Valtiollisen itsenäistymisen kannalta ratkaiseva kynnys oli maaliskuu 1917, jolloin keisari luopui vallasta ja Suomen autonomian rajoitukset peruutettiin. Heinäkuussa 1917 eduskunta sääti valtalain, joka siirsi eduskunnalle Venäjän keisarille kuuluneen vallan, jota nyt käytti Venäjän väliaikainen hallitus. Se ei kuitenkaan vahvistanut valtalakia, vaan määräsi uudet eduskuntavaalit. Kolmas ja tärkein kynnys oli 15. marraskuuta 1917, jolloin Suomen eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi eli sanoi irti kaikki siteet Venäjään. Eduskunta nimitti uuden Svinhufvudin johtaman senaatin, joka ryhtyi johtamaan maata ja hankkimaan itsenäisyydelle ulkovaltojen tunnustusta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alku: valtionpäämies, ulkoasiainhoito, puolustusvoimat

Itsenäisen valtion ensimmäinen tehtävä on järjestää ulko- ja puolustuspolitiikkansa hoito. Ulkoministeriö, presidentti-instituutio ja puolustusvoimat tulevat viettämään 100-vuotisjuhliaan vuonna 2018. Ulkopolitiikan johtosuhteet olivat aluksi epäselvät Venäjän keisarin ja Venäjän väliaikaisen hallituksen jäljiltä.

Suomessa ei itsenäiseksi julistautumisen aikaan vuonna 1917 ollut lainkaan omaa sotaväkeä, vaan enimmillään noin 100 000 venäläistä sotilasta. Niiden rooli ja merkitys eri paikkakunnilla ansaitsee lähemmän tarkastelun. Vuoden mittaan sotaväsymys ja vallankumouskiihotus rapauttivat venäläisen sotaväen kurin ja ilmapiiri liukui kohti anarkiaa. Järjestysvallan tyhjiötä pyrkivät täyttämään vapaaehtoiset aseelliset joukot, vasemmistolaiset punakaartit ja porvarilliset suojeluskunnat.

Suomessa oli itsenäistymisen jälkeen vuoden 1918 alussa vielä noin 75 000 venäläistä sotilasta. Maan hallitus valtuutti Suomeen palanneen kenraali Mannerheimin johtamaan suojeluskunnista muodostettuja joukkoja venäläisten karkottamiseksi. Karjalasta ja Pohjanmaalta alkaneeseen vapaussotaan, josta kapinan seurauksena tuli myös sisällissota, osallistui hallituksen puolella myös Saksan Suomeen lähettämä Itämeren divisioona ja ruotsalaisia upseereita ja vapaaehtoisia. Venäläistä sotaväkeä osallistui sotaan kapinallisten puolella.

Suomen puolustusvoimilla on pitkät sotilasperinteet Ruotsin ja Venäjän vallan ajalta. Itsenäisen Suomen puolustusvoimien perustamispäivänä voidaan pitää 25. tammikuuta 1918, jolloin suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi. Helmikuussa Saksasta kotiutuneet jääkärit ja asevelvollisuus vahvistivat joukkoja, jotka koulutettiin samalla, kun ne kävivät vapaus- ja sisällissotaa.

Valtionpäämiehen tehtäviä, joista tärkein oli ulkopolitiikan johtaminen, hoitivat syksyllä 1917 ensin eduskunta ja sitten pääministeri, sitten toukokuusta 1918 lähtien uusi toimija valtionhoitaja ja lopulta kesästä 1919 lähtien presidentti. Ulkoasiainhallintoa hoidettiin ensin ministeriöittäin hajautetusti, kunnes toukokuussa 1918 ensimmäiseksi ulkoministeriksi nimitettiin pankinjohtaja Otto Stenroth, joka organisoi ulkoasiainhallinnon.[vi] Edellisvuonna käyttöön otettu Leijonalippu vaihdettiin Siniristilippuun toukokuussa 1918.

Sosialismi: työväenliikkeen voitto ja katastrofi

Puolet Suomen kansaa kannatti työväenliikettä vuonna 1917. Edellisen vuosisadan lopulla kansainvälisen sosialismin aatteen innoittamana järjestäytynyt työväenliike sai 80 kansanedustajaa ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907. Parlamentaarinen menestys huipentui vuoden 1916 eduskuntavaaleissa, kun Suomen Sosialidemokraattinen puolue sai yksinkertaisen enemmistön 103 kansanedustajalla ‒ ensimmäisen ja ainoan kerran, kun yksi puolue on tähän yltänyt.

Mutta parlamentaarinen elämä oli halvaantunut. Eduskunta ei kokoontunut ennen kuin keisarin tilalle tullut Venäjän väliaikainen hallitus kumosi Suomen itsehallintoa rajoittaneet lait ja nimitti sosialidemokraatti Oskari Tokoin johtaman monipuoluehallituksen maaliskuussa 1917. Tokoista tuli maailman ensimmäinen sosialistinen pääministeri.

Valtalain kaatumisen jälkeen Tokoin hallitus hajosi ja uusissa vaaleissa lokakuun alussa SDP menetti enemmistönsä. Työväenliikkeen suuri tavoite kahdeksan tunnin työpäivä hyväksyttiin kuitenkin eduskunnassa marraskuussa 1917. Kansanvallan laajentamisen kannalta tärkein tapahtuma oli se, että eduskunta vahvisti samaan aikaan myös uudet kunnallislait. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille yli 20-vuotiaille tuli kunnallisvaaleihin.

Kunnallisen demokratian perustamisesta tulee kuluneeksi 100 vuotta vuonna 2017, mikä tulee olla juhlavuoden yhtenä painopisteenä. Tarkastelun kohteena voisivat olla esimerkiksi itsenäisyyden aikana perustetut ja lakkautetut kunnat ja niihin liittyvä historia sekä laajemmin kunnallisen itsehallinnon kehitys ja merkitys tänä päivänä.

Työväenliikkeen sisällä radikalisoituminen johti SDP:n tosiasialliseen hajoamiseen ja väkivaltaista kumousta ajaneen siiven vahvistumiseen. Venäjän vallankumousliikkeen innostamana ja tukemana Suomeen muodostetut punakaartit saivat puolueessa vallan ja tekivät aseellinen vallankaappauksen, kapinan, jota voi kutsua myös sosialistiseksi vallankumoukseksi. Punakaartit valtasivat Helsingin ja Etelä-Suomen tammikuussa 1918 ja eduskunnan entiset puhemiehet Kullervo Manner ja Oskari Tokoi ryhtyivät eduskunnan syrjäyttäneen kumouksen johtoon.[vii]

Svinhufvudin johtama hallitus ei kuitenkaan antautunut, vaan kukisti kapinan aseellisesti traagisessa sisällissodassa, johon myös venäläiset osallistuivat punaisten puolella. Sisällissodassa ja sen katastrofaalissa jälkiseurauksissa menehtyi yli 35 000 suomalaista. Vuosina 2017‒2018 on syytä syvällisesti pohtia kansainvälisten ja kotimaisten vallankumousliikkeiden vaiheita ja kapinaan johtanutta kehitystä sekä sitä kansallista murhenäytelmää, jota kapina ja sisällissota merkitsivät.

Itsenäistymisen perustajaisät

Yksilöiden tekemät valinnat ja ratkaisut ohjaavat historian tapahtumia, vaikka taustalla vaikuttavatkin yleisemmät aatteet ja rakenteet. Perustajaisät voi jakaa raskaaseen ja keskiraskaaseen sarjaan. Ensin mainittuun kuuluvat itsenäisyyssenaatin pääministeri ja ensimmäinen oma valtionpäämies P. E. Svinhufvud, vapaussodan ja kapinan kukistaneen sisällissodan ylipäällikkö ja toinen oma valtionpäämies kenraali G. Mannerheim sekä itsenäistymisvaiheen keskeinen vaikuttaja ja ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg.

Seuraavaan sarjaan kuuluvat nousevan maalaisliiton suurvaikuttaja ja senaattori Santeri Alkio ja hänen puoluetoverinsa, senaattori, myöhempi pääministeri ja presidentti Kyösti Kallio sekä vuoden 1918 pääministeri J. K. Paasikivi. SDP:n vaikuttajista nousevat kansanvallan tiellä pysyneistä merkittävimpinä SDP:n ja osuustoimintaliikkeen vaikuttaja Väinö Tanner, joka käytännössä perusti SDP:n uudelleen kapinan raunioille, ja vuoden 1918 tynkäeduskunnan ainoa SDP:n edustaja Matti Paasivuori. Varsinaisina itsenäisyysmiehinä ei sen sijaan voi pitää aseelliseen kapinaan ryhtyneitä eduskunnan entisiä puhemiehiä Kullervo Manneria ja Oskari Tokoita. Heillä on kuitenkin sijansa itsenäistymisvaiheen kokonaishistoriassa. Itsenäisyysjulistuksen sanamuodon kirjoitti E. N. Setälä, joka oli toiminut hetken aikaa pääministerinä syksyllä 1917.

Arvot, arki ja uhrit

Valtiollisen itsenäistymisen tärkeimmät arvot ovat vapaus, kansanvalta ja oikeusvaltio. Valtion tärkein ominaisuus on suvereenisuus, mikä ilmaistiin itsenäisyysjulistuksessa: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”

Kansanvallan toteutuminen ensin eduskunnassa ja jo vuoden 1918 lopulta lähtien kunnanvaltuustoissa oli merkittävin tekijä, joka yhdisti sisällissodan repimän kansakunnan. Sodan eri osapuolet ratkoivat yhdessä kuntien käytännön ongelmia ja kasvoivat kiinni kansanvaltaisiin menettelytapoihin. Riippumattomaan oikeuslaitokseen perustuva oikeusjärjestys oli yksilönvapauden perusta.

Historiaa tutkitaan ja kuvataan suurten valtiollisten ja aatteellisten tapahtumien lisäksi arjen tasolla, talouden ja elinolojen kehityksenä. Suomen taloudessa ja ulkomaankaupassa ei ole toista suurempaa murrosta kuin vuosi 1917, kun Venäjän tilaukset ja markkinat romahtivat. Raaka talouspula tuntui jokaisen suomalaisen elämässä. Arjen historia yksilöiden tasolla on myös tärkeä.

Vuosien 1917‒1918 historiaa on viime vuosina paljon kirjoitettu sisällissodan hävinneen puolen eli uhrien näkökulmasta. Väinö Linna kuvaa kuitenkin romaanissaan Täällä Pohjantähden alla, miten torpparin poika Akseli Koskela tarttui aseeseen ja lähti veljiensä kanssa hyökkäyssotaan. Mutta kapina päättyi hyökkäyksen pysähtymiseen, sitten organisoimattomaan perääntymiseen ja lopulta vankileireille syvään kurjuuteen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen. Katkeruuden aiheita riitti. Murhenäytelmän kaikkien uhrien muistoa tulee kunnioittaa, mutta ne eivät ole koko totuus vuoden 1918 tapahtumista.

On tärkeää, että kapinaan johtanut kehitys ja sen seuraukset käsitellään vuonna 2018 monipuolisesti ‒ uhreja unohtamatta, mutta myös syitä analysoiden. Rakenteellinen selitys eli torppari- eli maakysymys ja elintarvikepula ovat yksi lähtökohta ja tausta. Mutta myös poliittinen analyysi eli luokkataistelun oppi proletariaatin diktatuurista ja kiihotus ovat välttämätön kuvauksen juonen perusta.

Päällimmäisenä vuosien 1914‒1920 historiassa on suomalaisen kansakunnan itsenäistyminen suvereeniksi eurooppalaiseksi valtioksi. Suomen itsenäisyys ja kansanvalta sekä valtio- ja oikeusjärjestys ovat säilyneet läpi monissa muissa maissa diktatuureihin johtaneen talouspulan, miehityksiin johtaneen toisen maailmansodan sekä Eurooppaa jakaneen ideologisen kylmän sodan. Suomen historia on suurimpia eurooppalaisia menestystarinoita, joka ansaitsee kaikkien suomalaisten tunteman Suuren Kertomuksen.

Martti Häikiön artikkeli on julkaistu teoksessa Kleion pauloissa. Jussi Nuorteva 60 vuotta 22.7.2014. SKS 2014.

[i] Mari Vares, Suomen itsenäistymisen kansainvälinen vertailu. Käsikirjoitus. Esityön tähän teki Jari Hanski. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö.

[ii] Osmo Jussila, Suomen historian suuret myytit, WSOY, Helsinki 2007, 93.

[iii] Esim. Elisabeth Stubb, Rätt som argument. Leo Mechelin och finska frågan 188–1912. Finska vetenskaps-societeten, Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 186, Helsingfors 2012.

[iv] Outi Korhonen, P. E. Svinhufvud juristina. Tutkimuksen esikartoitus 2007. Käsikirjoitus. P. E. Svinhufvudin Muistosäätiö.

[v] Paasikiven muistelmia sortovuosilta, II, WSOY, Helsinki 1986 (1957), 199–200.

[vi] Martti Häikiö, Suomen ensimmäinen ulkoministeri Otto Stenroth. Teoksessa Suomen liikkumavara. Suurlähettiläs Arto Mansalan ystäväkirja. Toimittaneet Pertti Torstila, Martti Häikiö ja Jussi Pekkarinen. SKS, Helsinki 2011.

[vii] Oskari Tokoin kootut teokset julkaistiin internetissä 2013. Kronologiassa 28.1.1918 kerrotaan: ”Sisällissota alkoi. Valkoiset alkoivat hallussaan olevilla alueilla vangita työväenliikkeen jäseniä ja muita kansalaisia.” Ei mainita, että tuona päivänä kapinalliset valtasivat  Helsingin ja Etelä-Suomen ja panivat viralta eduskunnan ja senaatin.  http://www.kootutteokset.fi/fi/kronologia/sis%C3%A4llissota-%E2%80%93-kansanvaltuuskunnan-%E2%80%9Delintarvikeministeri%E2%80%9D 1.2.2014.

Poliittisen lehdistön kultakausi alkoi vuoden 1905 suurlakosta

Suomen lehdistö politisoitui suurlakon ja itsenäistymisen välisenä aikana. Puolueiden organisoiduttua eduskuntauudistuksen myötä korostui lehdistön merkitys poliittisen vaikuttamisen välineenä. Työväenlehdistö laajeni koko maan kattavaksi ja maalaisliiton lehdistö kehittyi rinnan puolueen kanssa. Maan suurimpia lehtiä olivat Suomen itsenäistyessä sosiaalidemokraattien Työmies, nuosuomalaisten Helsingin Sanomat, sitoutumaton ruotsinkielinen Hufvudstadsbladet ja vanhasuomalaisten Uusi Suometar.

Helsinki oli 1910-luvulla Suomen tärkein lehdistökeskus. Kaikista vuosina 1906–1917 julkaistuista suomalaisista lehtinimikkeistä (292) 23,5 prosenttia ilmestyi Helsingissä. Viipurissa vastaava määrä oli 5,5 ja Turussa prosenttia.[i] Poliittisesti sitoutuneista lehdistä laajalevikkisimmät – sosiaalidemokraattien Työmies, nuorsuomalaisten Helsingin Sanomat ja vanhasuomalaisten Uusi Suometar – olivat helsinkiläisiä. Ruotsinkielisen väestönosan virallisesti sitoutumaton äänenkannattaja oli Hufvudstadsbladet.

Vuosina 1906–1917 vuosittain ilmestyneistä lehdistä yli 70 prosenttia oli selvästi puoluepoliittisesti sitoutuneita.[ii] Suomessa oli 1917 yhteensä 114 sanomalehteä, jotka jakaantuivat poliittisesti seuraavasti:[iii] SDP 16, Maalaisliitto 5, Suomalainen puolue 24, Nuorsuomalainen puolue 26 ja RKP 11. Lisäksi kristillinen työväenliikkeellä oli yksi lehti. Kokonaan sitoutumattomiksi ilmoittautui 31 lehteä. Suurinta osaa niistä voi luonnehtia yleisporvarillisiksi.

Erityisesti suomenkielinen lehdistö kasvoi

Sekä suomen- että ruotsinkielisten lehtien lukumäärä kasvoi 1800-luvun lopulla, mutta suomenkielisten sanomalehtien kasvu oli nopeampaa ja jatkui myös 1900-luvulla. Vuonna 1870 ruotsinkielisiä sanomalehtiä oli Suomessa yhdeksän. Kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli 14, 1890 jo 24 ja 1898 ennätysmäiset 30. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen ruotsinkielisten lehtien lukumäärä vakiintui noin 25:een.

Suomenkielisiä sanomalehtiä oli 1880 yhteensä 20. Vuosikymmenessä määrä lähes kaksinkertaistui 36:een. Kasvu jatkui nopeana ja 1900-luvun suomeksi ilmestyi 56 sanomalehteä. Vuonna 1905 suomenkielisiä lehtiä oli jo 61.[iv] Lehtien kokonaismäärään eivät vaikuttaneet merkittävästi edes 1900-luvun venäläistämistoimet. Lakkautettuja lehtiä korvaamaan perustettiin yleensä nopeasti uusi.

Vuonna 1900 kutakin ruotsinkielistä sanomalehteä kohden oli 12 500 omakielistä asukasta. Suomenkielisten lehtien vastaava luku oli 42 000. Suhdeluku tasaantui 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vuonna 1912 jokaista ruotsinkielisiä lehteä kohden oli 14 500 ruotsia äidinkielenään puhunutta. Yhtä suomenkielistä lehteä kohden oli 27 300 kielellisesti maan valtaväestöön kuulunutta.[v]

Bobrikovin sensuuri ahdisti lehdistöä ankarasti

Yksi helmikuun manifestista vuonna 1899 alkaneen venäläistämisen ja Suomen autonomian kaventamisen keinoista ja seurauksista oli lehdistösensuurin kiristyminen.[vi] Vuoden 1867 painoasetukseen sisältyneen ennakkosensuuripykälän rinnalle tuli jo 1891 asetus, joka siirsi lehtien julkaisupäätökset ja lakkauttamisoikeuden kenraalikuvernöörille.

Vuonna 1899 kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov ryhtyi toteuttamaan lehdistönvapautta rajoittaneita toimia tiukasti. Kenraalikuvernööri saattoi vuodesta 1899 antaa varoituksia lehdille ja seuraavana vuonna hän sai oikeuden vaatia toimittajan erottamista. Suomalainen sensuurihallinnon rinnalla toimi vuoteen 1904 asti venäläisenemmistöisen sensuurikomitean, jonka korvasi Venäjän-Japanin sodan aikana sotasensuuri.[vii]

Bobrikov määräsi runsaasti sensuuriasetusten sallimia painoesteitä ja jakoi lisäksi varoituksia. 1890-luvun puolivälissä painoesteitä oli annettu vuodessa 134. Vuonna 1899 määrä oli 400 ja seuraavana vuonna 1900 yli 500. Varoituksia Bobrikov antoi 1899 yhteensä 47. Kaikkien järeimpiä toimia olivat sanomalehtien lakkauttamiset ja toimittajien erottamiset. Vuosina 1899–1905 kaikkiaan 26 sanomalehteä lakkautettiin pysyvästi ja 46 määräaikaisesti. Muun muassa Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko joutui vuonna 1900 erotetuksi kenraalikuvernöörin vaatimuksesta.[viii]

Sensuuritoimenpiteistä kärsivät pahimmin perustuslaillisella kannalla taipumattomasti pysyneet lehdet. Bobrikov tarttui herkästi Venäjää tai venäläisiä arvostelleisiin kirjoituksiin. Tarkassa seurannassa oli myös arkojen ajankohtaisaiheiden käsittely. Toimittajat oppivat kuitenkin tuomaan esiin lehtiin kohdistuneet sensuuritoimet lukijoilleen eri keinoin. Artikkeliin saatettiin painaa viivoja tai korvata sensuroituja osuuksia täysin muulla tekstillä. Herkkiä aiheita voitiin käsitellä myös vertauskuvin tai kiertoilmauksin.[ix]

Lehdistösensuuri lieventyi Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 ja etenkin Venäjältä Suomeen syksyllä 1905 levinneen suurlakon seurauksena. Suurlakon päättäneessä manifestissa Nikolai II lupasi antaa Suomelle sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden sallivaa lainsäädäntöä. Vuonna 1906 voimaan astui laki ennakkosensuurin poistamisesta. Keisarivallan jälleen vahvistettua asemaansa Suomen painolainsäädäntö siirrettiin vuonna 1912 yleisvaltakunnallisen lainsäädännön piiriin. Sensuuri oli kuitenkin lievempää kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin johtamana, eikä esimerkiksi lehtiä lakkautettu. Rajoitukset kiristyivät ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin voimassa oli sotasensuuri.[x]

Sensuuri lakkautui maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917. Sananvapaus laajeni ennen kokemattomiin mittoihin. Vuoden 1918 sisällissodan aikana sodan molemmat osapuolet rajoittivat lehdistönvapautta hallitsemallaan alueella. Vastapuolen lehtien ilmestyminen estettiin. Sekä valkoisen että punaista lehdistön uutisointia ja kommentointia leimasivat sodan aikana voimakas propaganda.[xi] Sodan seurauksena työväenlehtien ilmestyminen keskeytyi vähintään puoleksi vuodeksi.

Uusi Suometar ponnisti suomalaisuusliikkeen perinteistä

Suomalaisuusliikkeen ensimmäisenä äänenkannattaja toimi vuonna 1847 perustettu Suometar, jonka julkaiseminen päättyi 1866 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon talousvaikeuksien vuoksi.[xii] Lehden aatteellisena seuraajana jatkoi vuonna 1869 perustettu Uusi Suometar, josta tuli maan johtava fennomaani- ja oikeistolehti.[xiii] Uusi Suometar edusti vanhasuomalaisuutta, suomalaisuusliikkeen aatteellisesti vanhinta juurta. Lehti seisoi kristillissiveellisyyden ja perinteisten moraaliarvojen takana. Vanhasuomalaisia kutsuttiin lehden nimen perusteella myös suomettarelaisiksi. Toisaalta se korosti koulutuksen ja sivistyksen merkitystä. Uuden Suomettaren ja muiden vanhasuomalaisten sanomalehtien haastajaksi nousivat 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vapaamielisemmät nuorsuomalaiset lehdet.[xiv]

Uuden Suomettaren päätoimittajana toimi 1870–1906 Viktor Löfgren (vuodesta 1906 Lounasmaa) vuosina. Lehden levikki kasvoi aluksi hitaasti, mutta 1880-luvulla se nousi maan luetuimpien joukkoon. Vuosikymmenen lopussa Uuden Suomettaren levikki oli noin 6 000 kappaletta, mikä oli vain parituhatta kappaletta pienempi kuin Hufvudstadsbladetilla. Lehti oli muuttunut samalla kannattavaksi, mikä mahdollisti myös toimituksen kasvun.[xv] Uusi Suometar onnistui kasvattamaan lukijakuntaansa fennomaanien jakautumisesta ja Päivälehden perustamisesta huolimatta.

Vuosina 1906–13 Uuden Suomettaren päätoimittajana toimi Ernst Nevanlinna, joka johti samanaikaisesti Suomalaisen Puolueen valtuuskuntaa. Lehti oli vahvasti puolueen otteessa.[xvi] Uusi Suometar menetti kuitenkin 1910-luvulla asemiaan. Se putosi levikiltään pääkaupungin neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Helsingin Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Työmiehen jälkeen.[xvii]

Toisen sortokauden aikana Uusi Suometar pyrki pysyttelemään keskitiellä, kun Suomalaisen Puolueen lehdet jakautuivat yhteistyöhakuisiin ja vastarintamielisiin. Lehti kehotti 25.8.1912 pääkirjoituksessaan suomalaisia laittomuuksien paineessakin pysymään viroissaan, jotta ne eivät joutuisi venäläisille. Sisäiset riidat saivat Nevanlinnan vetäytymään Suomalaisen Puolueen valtuuskunnan puheenjohtajan sekä Uuden Suomettaren päätoimittajan tehtävistä 1913. Nevanlinna jatkoi kuitenkin toimituksen tärkeänä avustajana.[xviii]

Järnefeltien fennomaanisukuun kuuluneen päätoimittaja Akseli Rauanheimon kaudella 1913–1914 Uusi Suometar muuttui seitsenpäiväiseksi, lehti etsi uusia kirjoittajia ja urheilu sai lisää palstatilaa.[xix] Pian ensimmäisen maailmansodan sytyttyä päätoimittajana aloitti Paavo Juho Hynnisen. Hän vaikutti lehden sisältöön melko vähän. Hynninen teki Suomen itsenäistyttyä pitkän uran ulkoasianhallinnossa.[xx]

Itsenäistymisvuonna 1917 Uusi Suometar pysytteli maltillisella linjalla, minkä vuoksi suomettarelaiset itsenäisyysmiehet perustivat oman lehden, Uuden Päivän (vuodesta 1919 Iltalehti).[xxi] Uuden Suomettaren linja oli lähellä Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin omaksumaa, vaikkakin itsenäisyyshenki näkyi selvemmin nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten keskuudessa.[xxii] Päätoimittajana itsenäistymisen kynnyksellä ja sen alkutaipaleella toimi historioitsija ja koulumies A. H. Virkkunen. Hän jatkoi päätoimittajana myös 1919, kun lehti muutti nimensä perustetun Uudeksi Suomeksi.[xxiii]

Marraskuun suurlakkoa ja sen aikaisista levottomuuksista kirjoittaessaan Uusi Suomettaren tyyli kuitenkin muuttui kärkevämmäksi, mitä kuvaavat otsikot ”Sosialistien hirmuvallan päivät” tai ”Anarkia maassa täydellinen/ Punakaartin rosvojoukot mellastavat kaikkialla mielensä mukaan”. Senaatin itsenäistymisjulistuksen 5.12. saama palstatila jäi selvästi edeltävien viikkojen väkivallankuvauksia pienemmäksi. [xxiv]

Sisällissota katkaisi Uuden Suomettaren ilmestymisen, joka jatkui 13. huhtikuuta.[xxv] Sotaa seuranneessa puolueiden uudelleenjärjestäytymisessä syntynyt Kansallisen Kokoomuspuolue perusti äänenkannattajakseen Uuden Suomen, jonka ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1919. Virkkusen rinnalla uutta lehteä lähtivät luotsaamaan nuorsuomalaiset Rafael Erich ja E. N. Setälä sekä vanhasuomalainen Ernst Nevanlinna.[xxvi]

Poliittisesti sitoutumaton Hufvudstadsbladet oli vielä 1890-luvulla Suomen luetuin lehti

Hufvudstadsbladetin perusti 38-vuotias lehtimies August Schauman 1864. Sanomalehtien määrä kasvoi nopeasti Hufvudstadsbladetin perustamisaikaan. Vuonna 1863 alkanut säännöllinen valtiopäivätoiminta ja puoluesuuntausten vähittäinen muodostuminen johtivat erilaisten äänenkannattajien perustamiseen.[xxvii]

Hufvudstadsbladet toimi kuitenkin epäpoliittisena kaupallisena yrityksenä, joka tavoitteli lukijoita lähinnä Helsingistä.[xxviii] Lehti julisti ajavansa ruotsinkielisen väestönosan kielellisiä ja kulttuurisia etuja, mutta vakuutti samalla tukevansa myös suomenkielisen väestön kaikkia pyrkimyksiä isänmaan vahvistamiseksi.[xxix] Hufvudstadsbladetista tuli helsinkiläisten suosima ilmoitusväline ja 1870-luvulla jo 60 prosenttia lehden tuloista kertyi ilmoituksista.[xxx]

Vuonna 1885 Schauman myi Hufvudstadsbladetin vanhaan sanomalehti- ja kirjanpainosukuun kuuluneelle 24-vuotiaalle filosofian maisteri, lehtimies A. R. Frenckellille. Frenckellistä tuli samalla lehden toimittaja ja päätoimittaja. Frenckellin aikana Hufvudstadsbladet alkoi kilpailla valtakunnallisella tasolla ja lehden toimitus laajeni Suomen suurimmaksi. Kirjapainotekniikan uusimmista kehityssuunnista kiinnostunut Frenckell otti rotaatiopainokoneen käyttöön ensimmäisenä Suomessa.[xxxi]

Hufvudstadsbladet nousi Suomen laajalevikkisimmäksi sanomalehdeksi 1890-luvun alkuun mennessä.[xxxii] Suomenkieliset lehtien levikki ohitti ruotsinkielisten 1900-luvun alussa.[xxxiii] Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suosituimmat puoluepoliittisesti sitoutuneet suomenkieliset lehdet olivat ohittaneet levikkimäärissään Hufvudstadsbladetin, joka säilytti asemansa luetuimpana ruotsinkielisenä lehtenä. Vuonna 1915 sen levikki oli 7 000, mihin kilpailevat ruotsinkieliset lehdet eivät likikään yltäneet.[xxxiv]

Sortovuosina Hufvudstadsbladet asettui perustuslaillisuuden kannalle, mutta varoi tuomasta näkökantaansa esiin liian jyrkästi välttyäkseen lakkautukselta. Viranomaiset lakkauttivat lehden määräajaksi varovaisuuspyrkimyksistä huolimatta.[xxxv] Ennen Suomen itsenäistymistä lehti oli vakiinnuttanut asemansa ruotsalaisuuden johtavana foorumina ja sen asema oli verrannollinen Uuteen Suomettareen, Helsingin Sanomiin ja Työmieheen.[xxxvi]

Hufvudstadsbladetin julkaisijaksi perustettiin vuonna 1920 uusi yhtiö, jonka pääomistajaksi tuli paino- ja kustannusalalla menestynyt liikemies Amos Anderson. Vaikka Anderson toimi aktiivisesti ruotsalaisessa kansanpuolueessa, niin hän pyrki säilyttämään lehden linjan poliittisesti sitoutumattomana. Anderson ohjeisti toimittajia maltillisuuteen esimerkiksi käsiteltäessä lapuanliikettä tai ruotsinkielisten asemaa itsenäisessä Suomessa.[xxxvii]

Nuorsuomalaisen Päivälehden seuraaja Helsingin Sanomat nousi maan luetuimmaksi porvarilehdeksi

Suomalaisen puolueen sisältä noussut liberaali nuorsuomalainen oppositio perusti vuonna 1889 Helsinkiin oman äänenkannattajan, Päivälehden. Päivälehden perustaneet kolme nuorta opiskelutoveria Eero Erkko, Juhani Aho (J. Brofeldt) ja Arvid Järnefelt halusivat saada pääkaupunkiin nuorten suomalaisten äänenkannattajan, joka edustaisi vapaamielisiä arvoja. Lehden näytenumerot ilmestyivät 16.11.1889 ja 5.12.1889. Kuusipäiväisenä Päivälehti alkoi ilmestyä seuraavan vuoden alusta.

Kesti liki vuosikymmenen ennen kuin Päivälehti alkoi tuottaa voittoa. Lehden päästyä vankalle pohjalle sensuuri kiristyi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin johdolla. Pian Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 Päivälehti julkaisi vertauskuvallisen Juhannuksena-pääkirjoituksen, jossa kerrottiin valon vakuuttavasta voitosta pimeydestä. Viranomaiset määräsivät Päivälehden lakkautettavaksi ja lehden viimeinen numero ilmestyi 3. heinäkuuta. Jo neljä päivää myöhemmin lehden toiminta jatkui, kun Helsingin Sanomien ensimmäinen näytenumero ilmestyi. Julkaisuluvan syksyllä 1904 saanut Helsingin Sanomat aloitti säännöllisen ilmestymisen lokakuussa.

Päivälehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja Eero Erkko (1860–1927) toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä, minkä johdosta hänet karkotettiin ensimmäisen sortokauden aikana useiksi vuosiksi Yhdysvaltoihin. Suomeen palannut Erkko nousi vuonna 1908 Helsingin Sanomien päätoimittajaksi. Hän työskenteli tehtävässä lähes keskeytyksettä kuolemaansa saakka. Erkko toimi myös Nuorsuomalaisen puolueen ja sittemmin Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana 1907–1919.

Erkon valinta päätoimittajaksi antoi vasemmistonuorsuomalaisille etulyöntiaseman nuorsuomalaisten puoluehallinnossa käydyssä oikeisto- ja vasemmistosiiven välisessä kilpailussa. Puolueen oikeistosiiven äänenkannattajaksi perustettiin lyhytikäiseksi jäänyt Suomalainen Kansa (1907–1911). Oikeiston tappio vuoden 1910 puoluekokouksessa ja Suomalaisen Kansan ilmestymisen päättyminen johtivat siihen, että Helsingin Sanomat vakiinnutti asemansa nuorsuomalaisen puolueen kiistattomana pää-äänenkannattajana. Helsingin Sanomien linjaan kuuluivat sekä perustuslaillisuuden että sosiaalisten uudistusten tarpeellisuuden korostaminen.

Helsingin Sanomien levikki kasvoi nopeasti. Se oli 6 000 vuonna 1906, 14 300 vuonna 1910 ja 32 000 vuonna 1915. Ensimmäisen maailmansodan alkupuolella Helsingin Sanomat nousi Työmiehen ja Hufvudstadsbladetin ohi maan suurimmaksi lehdeksi. Lukijoita kiinnostivat erityisesti Helsingin Sanomien sotatilanteesta julkaisemat asiantuntevat kartat ja katsaukset. Elokuussa 1917 Helsingin Sanomien arkinumeron levikki oli 39 000 ja sunnuntainumeron 51 000. Sisällissodan aikana Helsingin Sanomien ilmestyminen keskeytyi yli kahdeksi kuukaudeksi. Lehden painotalossa painettiin kapinallisten omia julkaisuja.

Työmiehestä tuli vuonna 1917 Suomen ylivoimaisesti suurin lehti

Työmies-lehti perustettiin viikkolehtenä Helsingin Työväenyhdistyksen aloitteesta maaliskuussa 1895. Työmies alkoi ilmestyä kuudesti viikossa 1899 ja se nousi nopeasti luetuimmaksi työväenlehdeksi. Vuosisadan vaihteessa lehden linja muuttui radikaalimmaksi, mihin vaikutti erityisesti uusi päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen. Lehti selitti esiin nostamansa sosiaaliset epäkohdat luokkaristiriidoilla. Palstatilaa saivat myös kirjoitukset sosialismin aatesisällöstä ja sen soveltamisesta.[xxxviii]

Työmies oli yksi ensimmäisistä suomalaisista työväenlehdistä – varhaisimpana pidetään Vaasassa 1883–85 ilmestynyttä Suurpohjan Työmiestä.[xxxix] 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa perustettiin myös Länsi-Suomen Työmies (vuodesta 1906 Sosialisti, Turku), Kansan Lehti (Tampere) ja Arbetaren (Helsinki). Suurlakkoa ennen maassa ilmestyi kolme suomenkielistä ja yksi ruotsinkielinen työväenlehti. Lakon jälkeen työväenlehtien määrä lähti nopeaan nousuun. Samaan aikaan sosiaalidemokraattisen puolueen toiminta laajeni käytännössä kaikkiin suomenkielisiin kuntiin. Vuonna 1907 työväenlehtiä ilmestyi jo 22.[xl]

Työmiehestä tuli 1906 puoluekokouksen päätöksellä sosiaalidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja.[xli] Lehden päätoimittajana toimi vuosina 1900–1918 Edvard Valpas-Hänninen. Muurarina työskennellyt Valpas-Hänninen oli käynyt seitsemän luokkaa oppikoulua sekä suorittanut itsenäisiä opintoja.[xlii] Valpas-Hänninen esiintyi rohkeasti marxilaisen sosialismin ja luokkataistelun kannattajana, kun sensuuri lieventyi ensimmäisen sortokauden jälkeen. Toisen sortokauden venäläistämistoimiin Työmies suhtautui johdonmukaisen kriittisesti. Valpas-Hännisen valta lehden linjauksiin pieneni ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän alkoi omissa kirjoituksissaan vältellä poliittisia aiheita. Lehden vuonna 1917 omaksuma vallankumouksellinen linja määrittelevät muut toimittajat.[xliii]

Työmiehen levikki kasvoi tasaisesti. Vuonna 1906 lehden painosmäärä oli noin 17 000, vuonna 1910 25 000 ja vuonna 1916 40 000. Työmies oli työväenlehdistä ylivoimaisesti suurin ja sen lukijakunta kattoi valtaosan Suomen pitäjistä.[xliv] Venäjän vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen käytännössä kaikkien sanomalehtien levikki kasvoi Suomessa. Työmies-lehden ennätysmäiselle lähes 80 000 kappaleen levikille ei kuitenkaan löytynyt haastajia.[xlv]

Työmiehen ilmestyminen päättyi saksalaisten vallattua Helsingin huhtikuussa 1918. SDP:n uudeksi äänenkannattajaksi perustetun Suomen Sosialidemokraatin ensimmäinen näytenumero ilmestyi Väinö Tannerin johdolla jo toukokuussa 1918. Säännöllisesti lehti alkoi ilmestyä syksyllä 1918.[xlvi]

[i] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 20.

[ii] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 20–21, 146.

[iii] Nygård 1987, s. 21.

[iv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 65.

[v] Tommila ja Salokangas 1998, s. 107.

[vi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 72–73.

[vii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 73.

[viii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 75.

[ix] Tommila ja Salokangas 1998, s. 75–76.

[x] Tommila ja Salokangas 1998, s. 103.

[xi] Raimo Salokangas. Puoluepolitiikka ja uutisjournalismi muuttuvilla lehtimarkkinoilla. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 176–177.

[xii] Vesikansa 1997, s. 68–70.

[xiii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 45.

[xiv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 69. Vesikansa 1997, s. 75–80.

[xv] Vesikansa 1997, s. 106.

[xvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 112.

[xvii] Vesikansa 1997, s. 149–150.

[xviii] Vesikansa 1997, s. 161–165.

[xix] Vesikansa 1997, s. 166–175.

[xx] Vesikansa 1997, s. 184–188.

[xxi] Vesikansa 1997, s. 202–204.

[xxii] Vesikansa 1997, s. 206.

[xxiii] Vesikansa 1997, s. 220–221.

[xxiv] Vesikansa 1997, s. 224–229.

[xxv] Vesikansa 1997, s. 233.

[xxvi] Vesikansa 1997, s. 258–260, 262–263.

[xxvii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 53–56.

[xxviii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxix] Nygård 1987, s. 87.

[xxx] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxxi] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144–145.

[xxxii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxxiii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 65.

[xxxiv] Nygård 1987, s. 90.

[xxxv] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 145.

[xxxvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 108.

[xxxvii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 145–146.

[xxxviii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 71.

[xxxix] Tommila ja Salokangas 1998, s. 71.

[xl] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 24–25; Tommila ja Salokangas 1998, s. 71–72, 122.

[xli] Nygård 1987, s. 26, 41.

[xlii] Pentti Salmelin. Järjestölehdestä puoluelehdistöön. Suomen työväenlehdistön synty ja asema työväenliikkeen tiedotuskentässä ennen vuoden 1901 puoluekokousta. Helsinki: Tammi 1967, s. 200.

[xliii] Nygård 1987, s. 26; Atte Pohjanmaa, Sanan säilä taistelun tiellä. Puolen vuosisadan (1895–1945) taival Työmiehen – Suomen Sosialidemokraatin palstoilta nähtynä. Helsinki: Kansanvalta 1948, s. 90–91.

[xliv] Nygård 1987, s. 30–33.

[xlv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 137.

[xlvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 146–147; Nygård 1987, s. 192; Pohjanmaa 1948, s. 119–121.

Linkkejä:

Suomettaren ensimmäinen numero 12.1.1847 

Hufvudstadsbladetin ensimmäinen numero 5.12.1864

Uuden Suomettaren ensimmäinen numero 1.1.1869

Työmiehen ensimmäinen numero 14.2.1895 

Päivälehden ensimmäinen näytenumero 16.11.1889 

Helsingin Sanomien ensimmäinen näytenumero 7.7.1904 

Paavo Tikkasen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

Viktor Löfgrenin (Lounasmaa) pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli) 

Ernst Nevanlinnan pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Vesa Vares (maksullinen artikkeli) 

Akseli Rauanheimon pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

Paavo Juho Hynnisen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jukka Seppinen (maksullinen artikkeli)

Artturi Heikki Virkkusen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

August Schaumanin pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Bo Lönnqvist (maksullinen artikkeli) 

Arthur Frenckell pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Lars-Folke Landgrén (maksullinen artikkeli)

Amos Anderson pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Lars-Folke Landgrén (maksullinen artikkeli) 

Eero Erkon pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Keijo K. Kulha (maksullinen artikkeli) 

Edvard Valppaan pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Venla Sainio (maksullinen artikkeli) 

Yleisurheilu ja paini toivat Suomelle voittoja ja kansainvälistä näkyvyyttä Tukholman olympialaisissa 1912

Viidennet nykyajan olympiakisat Tukholmassa muodostuivat suomalaisittain suurmenestykseksi kahdella tavalla. Suomi nousi kisoissa urheilun suurvallaksi. 164 urheilijan joukkue sai 26 mitalia – 9 kultaa, 8 hopeaa ja 9 pronssia. Hyvä tulos perustui yleisurheiluun ja painiin. KOK:n Suomelle tarjoama mahdollisuus osallistua kisoihin antoi lisäksi mahdollisuuden korostaa suuriruhtinaanmaan erityisasemaa Venäjän imperiumissa. Suomalaissaavutusten kunniaksi nousi lipputankoon Venäjän trikolori sinivalkoisen viirin kera. Asetelma lisäsi kansainvälistä kiinnostusta Suomen tilannetta kohtaan. Urheilullisen voimansa osoittanut pieni Pohjolan kansa sai osakseen ihailua ja myötätuntoa.

Suomalaiset yleisurheilijat saavuttivat Tukholman kisoissa 13 mitalia ja painijat 7 mitalia. Parhaiten suomalaisista menestyi kolme kultaa ja yhden hopean saavuttanut kestävyysjuoksija Hannes Kolehmainen. Hänen voittonsa 5 000 metrillä ranskalaisesta Jean Bouinista oli yksi Tukholman kisojen huomatuimmista kamppailuista. Kolehmainen juoksi loppukilpailussa uuden maailmanennätyksen 14.36,6.[i]

Suomalaissaavutukset herättivät laajaa huomiota Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Vuodesta 1896 järjestetyt nykyajan olympialaiset olivat muuttuneet kituliaan alun jälkeen Tukholman kisoihin mennessä kansainväliseksi suurtapahtumaksi. Kisoihin osallistui 2400 urheilijaa 28 maasta. Tapahtumista raportoi ruotsalaislehtien lisäksi 444 ulkomaalaista toimittajaa, joita palvelivat lehdistökeskus ja hyvät lennätinyhteydet.

Eniten toimittajia tuli Isosta-Britanniasta ja Yhdysvaltojen itäosista. Suomesta oli paikalla 15 lehtimiestä ja 1 lehtinainen. Lennätinyhteyden ansiosta tulokset saatiin tuoreeltaan Suomeen, jossa lehtien toimitusten ulkopuolella odotti uutisia suuri määrä kiinnostuneita. Kisatapahtumat tallentuivat myös filminauhalle ja ensimmäiset välähdykset kisoista nähtiin Helsingissä jo niiden aikana.[ii]

Suomi – mitaleilla mitattuna elinvoimainen kansakunta

Olympiamenestyksen tuottamaa kansainvälistä näkyvyyttä lisäsi urheilun ennen ensimmäistä maailmansotaa kasvanut merkitys kansakuntien välisten voimasuhteiden mittarina. Lontoon olympialasissa 1908 päähuomion sai Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kamppailu. Tukholman kisoissa kansakuntien välinen kilpailu korostui entisestään. Ruotsi valmistautui kisoihin huolella ja sijoittui mitalitilastossa toiseksi Yhdysvaltojen jälkeen. Suomi ylsi Ison-Britannian jälkeen neljänneksi.

Valtionjohtajat ja lehdistö vertailivat Tukholman olympiamenestyksen pohjalta kansakuntien elinvoimaa. Mitalitilaston kärkimaat Yhdysvallat ja Ruotsi näyttäytyivät vahvoina kansakuntina. Sen sijaan Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Venäjä menestyivät väkilukuunsa nähden heikosti. Kaikki neljä maata lisäsivät panostusta urheiluun taatakseen menestyksen Berliinin 1916 olympialaisissa. Suomesta tilasto antoi edullisen kuvan. Kansainvälinen lehdistö tulkitsi maaseutuvaltaisen yhteiskunnan välttäneen kaupungistumisen ja teollistumisen kirot. Suomalaiset itse kokivat mitalien todistavan maansa kuuluvan sivistyneisiin länsimaihin toisin kuin vain viisi mitalia saanut Venäjä.[iii]

Suomalaiset urheiluvaikuttajat ja monet poliitikot näkivät Tukholman olympiamenestyksen yhdistäneen riitaista Suomen kansaa. Pikemminkin voitot siirsivät kiistat sivuun kisojen ajaksi. Voimistelu- ja urheiluliike oli hajaantumassa, kun ruotsinkieliset perustivat oman liiton toukokuussa 1912. Kisojen alla puhkesi myös riita Tukholman kisojen naisvoimistelunäytökseen osallistuneen Suomen joukkueen käyttämästä komentokielestä. Voimistelijoita johti ruotsiksi naisvoimistelun kehittäjä Elli Björksten, mitä Kisakenttä-lehden päätoimittajan Anni Collanin johtamien suomenkielisten oli vaikea hyväksyä. Työväenlehdet arvostelivat puolestaan urheilun nostattamaa kansallista uhoa, jonka ne näkivät palvelevan kapitalisteja.[iv]

Osanoton mahdollisti Coubertinin urheilumaantiede

Suomen olympiaosanotto perustui Kansainvälisen Olympiakomitean (KOK) 1907 viidelle ei-itsenäiselle urheilukansakunnalle myöntämään erioikeuteen. KOK:n puheenjohtajan Pierre de Coubertinin ajaman erityiskohtelun ehtoja olivat korkeatasoinen urheilukulttuuri, erillinen hallinto ja kuuluminen vain yhteen valtioon. Suomen ohella olympiakelpoisuuden saivat Australaasia (Australia ja Uusi-Seelanti), Böömi, Etelä-Afrikka ja Kanada. Puola ja Katalonia eivät sen sijaan päässet mukaan kisoihin. Olympialaisista Suomi sai uuden väylän tuoda esille erityisasemaansa Venäjän imperiumissa. Suomi osallistui omana joukkueenaan Lontoon kisoihin 1908 ja sai yhteensä viisi mitalia. Painija Verner Weckman saavutti ensimmäisenä suomalaisena olympiakultaa.

Tukholman olympialaisten alla suomalaiset että venäläiset tiedostivat kisojen kansainvälisen huomioarvon. Otettaan Suomesta kiristänyt Venäjä pyrki estämään suuriruhtinaanmaan itsenäisen osallistumisen. Ruotsi ja KOK eivät taipuneet Venäjän vaatimukseen. Myös Itävalta-Unkari asetti Böömiä koskevia ehtoja. Suomi ja Böömi pääsivät kisoihin, mutta ilman omaa lippua. Ruotsin, Venäjän ja KOK:n saavuttama kompromissi säästi suomalaiset pohtimasta, mitä lippua kisoissa olisi käytetty. Suuriruhtinaanmaalla ei nimittäin ollut virallista lippua. Suomalaismenestyksen kunniaksi nousi lipputankoon heti kilpailun jälkeen sekä Venäjän trikolori että sinivalkoinen viiri. Kuningas Kustaa V jakoi palkinnot vasta kisojen päätöspäivänä, jolloin lippuja ei käytetty.

Avajaisissa Suomen joukkue järjesti harkitun provokaation ja saapui stadionille helsinkiläisen Gymnastiksföreningen för Fruntimmer i Helsingfors -voimisteluseuran sinivalkoisen lipun taakse ryhmittyneenä. Lippu vietiin pois KOK:n suomalaisjäsen R. F. von Willebrandin kehotuksesta, koska sen käyttö rikkoi avajaismarssista tehtyä sopimusta. Suomalaiset poistuivat avajaisista pelkän nimikyltin jäljessä.[v] Joukkueen kilpailuasuissa oli tunnuksena suuriruhtinaanmaan leijonavaakuna, jonka kukin urheilija teetti itse Suomen Olympiakomitealta saatujen ohjeiden pohjalta. Komitea rahoitti olympiamatkan keräys- ja lahjoitusvaroin, sillä kenraalikuvernööri F. A. Seyn kielsi tukiarpajaiset. Päätöksen jyrkkyyttä korosti se, että senaatti oli myöntänyt avustuksen Lontoon kisamatkaan.[vi]

Suomen saama kansainvälinen huomio ärsytti keisarikunnan johtoa. Venäjä ja Itävalta-Unkari saivat kumottua Suomen ja Böömin erityisaseman olympialiikkeessä kesäkuussa 1914. Venäjä tarjosi suomalaisurheilijoille mahdollisuutta osallistua Berliinin kisoihin keisarikunnan joukkueessa, mihin he eivät olleet valmiita. Suomessa KOK:n päätös nähtiin jälleen yhtenä osoituksena venäläistämisestä. Berliinin kisat peruuntuivat maailmansodan takia, eivätkä urheilijat joutuneet pohtimaan osallistumistaan kilpailuihin venäläisinä. Vuoden 1920 olympialaisiin Antwerpenissa Suomi pääsi mukaan itsenäisenä valtiona.[vii]

Antiikin sankareiden veroisia urhoja

Pierre de Coubertinin korostama nykyajan olympiakisojen yhteys antiikkiin liitti myös suomalaiset urheilusankarit kunniakkaaseen kulttuuriseen jatkumoon. Rinnastukset antiikin sankareihin yleistyivät Suomessa 1890-luvun lopulla, kun venäläistämispaine koveni. Vertauskuvien hakeminen antiikista antoi myös mahdollisuuden käsitellä arkaluontoisia poliittisia kysymyksiä. Kreikan ja Persian sodista puhuttaessa ihmiset tiesivät, että aiheena oli Suomen asema lännen etuvartiona.

Lisäksi eliitin luomassa sankarikuvassa ihanteellinen suomalaisuus liittyi urheilun avulla myyttiseen antiikin sankaruuteen. Suomalaisuuden arvo kohosi, kun sen voitiin esittää olevan osa Euroopan vanhinta kulttuuriperinnettä tai vähintään rinnastuvan siihen. Tämä käsitys jäi vaikuttamaan myös Suomen itsenäistyttyä. Aimo Halila palasi tulkintaan vielä vuonna 1959 suomalaisen urheiluseuratoiminnan alkuvaiheita käsittelevässä tutkimuksessaan.[viii]

Suomalaisurheilijoiden saavutukset puhuttelivat myös työväenliikkeen kannattajia. Vasemmistolehdet yrittivät kuitenkin tehdä eroa ”isänmaallisiin intoilijoihin”, jotka selittivät ”jokaisen maan kansallisen kunniantunnon vaativan” osallistumista kisoihin. Työmiehen ”Filippuksen” mielestä olympiakisoihin liitetty ”kansallinen innostus” oli humpuukia ja valheellista. Kisoja oli luokkaluonteestaan huolimatta käytettävä työväenluokan tietoisuuden kehittämiseen. Työläisurheilijoiden esimerkki saattoi kannustaa nuoria toimimaan elin- ja työolojensa parantamiseksi.”Pienoisen Suomen” lähettämistä urheilijoista oli kunnostautunut erityisesti ”vaatimaton työläisnuorukainen Hannes Kolehmainen”.[ix]

Itsenäistymisen lähtölaukaus?

Tukholman voitoista suurimman vertauskuvallisen arvon sai aikalaisten silmissä 5 000 metrin tiukka loppuratkaisu. Uusi Suometar tulkitsi, että ”tuo Hannes Kolehmaisen yksi metri tekee Suomen laajemmin maailmalla tunnetuksi kuin suuret, pitkäaikaiset tutkimukset”.[x] Urheiluideologi Lauri Pihkala tulkitsi vielä 1950-luvulla olympiamenestyksen antaneen itsenäisyysliikkeelle ratkaisevan sysäyksen. Hannes Kolehmaisen 5 000 metrin voitto vauhditti Pihkalan mukaan Suomen itsenäistymistä enemmän kuin yksikään kaunokirjallinen teos.[xi]

Tukholma sopi erinomaisesti itsenäistymisen suureen kertomukseen. Maailmansotien välillä muotoutui ilmaisu Suomen juoksemisesta maailmankartalle Tukholmassa 1912. Lopulliseen muotonsa tarina kiteytyi talvisodan alla syksyllä 1939. Urheilutoimittaja Martti Jukola julisti lokakuussa Suomen Urheilulehdessä Hannes Kolehmaisen juosseen Suomen maailmankartalle. Talvisodan sytyttyä Helsingin Sanomat julkaisi Arvo ”Tiikeri” Tigerstedtin piirroksen, jossa Kolehmainen juoksee maapallon päällä.[xii]

Suomen itsenäisyyden alkuvuosina Tukholman kisamuistoista korostui avajaisten lippukiista. Poisviety seuralippu muuntui usein Suomen siniristilipuksi, jota ei kuitenkaan ollut olemassa virallisena tunnuksena 1912. Tämä tulkinta vahvistui toisen maailmansodan aikana, jolloin suomalainen sotapropaganda esitteli venäläisten eri aikoina harjoittamia sortotoimia.[xiii]

[i] Sjöblom Kenth. 2007. Teoksessa Tikander Vesa–Viita Ossi, Sadan vuoden olympiadi. Suomalaisen olympialiikkeen historia. Helsinki: WSOY ja Suomen Olympiakomitea, s. 31–38.

[ii] Hintikka Matti. 2012. Uuden Urheilujournalismin aika. Teoksessa Forsman Riitta–Tikander Vesa, Tehtävä Tukholmassa. Suomi olympiakisoissa 1912, s. 96–103. Helsinki: Suomen Urheilumuseo. Kokkonen Jouko. 2012. Penkkiurheiluinnostusta kotimaassa. Teoksessa Forsman Riitta–Tikander Vesa, Tehtävä Tukholmassa. Suomi olympiakisoissa 1912, s. 104–107. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.

[iii] Kokkonen Jouko. 2008. Kansakunta kilpasilla. Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900 – 1952. Bibliotheca Historica 119. Helsinki: SKS s. 70–71.

[iv] Kokkonen 2008, s. 72–73 ja 79.

[v] Kokkonen 2008, s. 66–69.

[vi] Sjöblom 2007, s.30–34.

[vii] Kokkonen 2008, s. 70–75. Molzberger Ansgar. 2010. Die Olympischen Spiele 1912 in Stockholm –„Vaterländische Spiele“ als Durchbruch für die Olympische Bewegung, Dissertation, Köln, s. 264–265.

[viii] Halila 1959, s. 17.

[ix] Filippus, Olympialaisten kisojen merkityksestä ja hyödystä, Työmies 6.7.1912. Yhtä ja toista kisawiikoilta I, Työmies 17.7.1912. Yhtä ja toista kisawiikoilta III, Työmies 19.7.1912.

[x] Matti, Kirje Helsingistä, Uusi Suometar 14.7.1912.

[xi] Kokkonen 2008, s. 11 ja 240–241.

[xii] Viita Ossi. 2003. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa. Helsinki: Otava, s. 334–339. Kokkonen 2008, s. 223–224.

[xiii] Kokkonen 2008, s. 240–241.

Linkkejä:

Ylen Elävän arkiston kooste Tukholman olympiakisoja käsittelevistä radio-ohjelmista

Ari Setälän ruotsinsuomalaisten Sisu-radioon koostama kahdenosainen historiasarja Tukholman olympiakisoista 1912

Videoita ja kuvia sisältävä kooste Tukholman olympiakisoista Kansainvälisen olympiakomitean sivuilla. Videoväläyksissä esiintyvät muun muassa Hannes Kolehmainen ja kiekonheiton olympiavoittaja Armas Taipale.

OS i Stockholm 1912. Kuvat, kartat, esitteet ja lehtiartikkelit avaavat ruotsalaisen näkymän vuoden 1912 kisoihin, jotka olivat siihenastisista olympialaisista suurimmat ja parhaiten järjestetyt. Onnistunut olympiaisännyys pönkitti ruotsalaista nationalismia.

Tukholman olympiakisojen 1913 ilmestynyt virallinen raportti kertoo, miten perusteellisesti ruotsalaiset valmistautuivat kisoihin. Englanninkielinen versio on luettavissa huomattavana määrän olympiahistoriaa digitoineen LA1984 Foundation -säätiön sivustolla.