Kategoria: Talous

Työväenliike juhli näkyvästi kansainvälistä naistenpäivää 4. maaliskuuta 1917

Posted on by hannaahlavuo

Naistenpäivä sai 1917 työläisnaiset liikkeelle eri puolilla Suomea. Päivän teemoina olivat elinkustannukset, palkat ja lastenkasvatus.

Työväenliikkeeseen kuuluneet naiset kokoontuivat maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina 1917 ainakin 33 paikkakunnalla juhlimaan kansainvälistä naistenpäivää. Sosialidemokraattinen naisliitto julkaisi tilaisuuksia varten 16-sivuisen Työläisnaisen Päivä -lehden, joka esitteli päivän keskusteluteemat: köyhälistölasten kasvatus ja huolenpito, kallis aika ja työläisnaisten palkat ja elintaso. Sensuurin vuoksi liitto joutui luopumaan aikaisemmin valitsemistaan teemoista, kuten eduskunnan laajentamisesta ja militarismista.

Vuoden 1917 naistenpäivän juhlat onnistuivat ”odottamattoman hyvin siihen nähden, että toiminta on ollut kovin kahlehdittuna”. Rajoitukset eivät vähentäneet intoa osallistua ”naisten vapunpäivään”.

Kansainvälinen työväenliike oli viettänyt naistenpäivää ensimmäisen kerran vuonna 1911. Vuonna 1914 sitä juhlittiin 8. maaliskuuta12 maassa. Myös Suomessa kokoonnuttiin tuolloin ensimmäisen kerran kansainvälisen naistenpäivän merkeissä. Kansallisia naistenpäiviä Sosialidemokraattinen naisliitto oli järjestänyt jo aiemmin.[1] Porvarilliset naisjärjestöt eivät osallistuneet naistenpäivän viettoon.

Eduskunta saatava viipymättä koolle

Työväen naisjärjestöt järjestivät Helsingissä naistenpäivänä kokouksia Sörnäisissä Vuorelan talossa ja keskustassa Raittiusyhdistys Koiton tiloissa. Helsingin palvelijatarosasto piti oman naistenpäiväkokouksen, johon osallistui naisia ”huoneen täydeltä”.  Vuorelassa ja Koiton talossa kansanedustaja Ida Aalle-Teljo, joka korosti, että päivän viettoon osallistui naisia ympäri maailman.

Aalle-Teljon mukaan oli väärin ajatella asioiden korjautuvan sodan loputtua: ”Epäkohdat ovat olleet ennen tätä tilannetta, ja tulevat olemaan edelleen, ellemme itse pyri (niitä) muuttamaan.” Naisten oli päästävä irti mitättömyydentunteestaan, mikä osaltaan vahvistaisi työläisten joukkovoimaa.

”Puhuja painosti myöskin eduskuntatyön merkitystä työläisnaisten turvattoman olotilan parantamiseksi, varsinkin meidän maassamme, jossa naisia koskeva lainsäädäntö on vasta alullaan. Siksipä on työläisnaisten edun kannalta tärkeätä, että eduskunta viipymättä saataisiin koolle, jatkamaan ja kehittämään sitä uudistustyötä, mikä työväenedustajien ja niitten

tukena oleman järjestyneen työväen voimalla ja vaatimuksesta on vireille saatu. Ei ainoastaan köyhälistön naisten, vaan koko työväenluokan suojelemiseksi kapitalistisella sorrolta ja riistolta.”

Naiset kantavat kaksinkertaista työkuormaa

Kokouksessa keskusteltiin myös työläisnaisten palkoista ja elintasosta kansanedustaja Aura Kiiskisen Työläisnaisen päivä -julkaisuun laatiman alustuksen pohjalta. Teksti luettiin ääneen tilaisuudessa. Kiiskisen mukaan palkkaan vaikuttivat muun muassa ammatillinen järjestäytyminen ja työllisyystilanne.

”Taloustieteilijät kyllä määrittelevät, että työmiehen palkan täytyy vähintäin olla niin suuren, että hän saa välttämättömät tarpeensa tyydytettyä ja kykenee sukuansa jatkamaan.

Suuri joukko työmiehiä kumminkaan ei voi perustaa perhettä, eikä niin ollen jatkaa, sukuaan, ellei hän saa ’lisätuloja’ vaimonsa ja myöhemmin lastensa ansiosta. Entisajan työmiehen palkkaa vastaavan palkan muodostamat siis nykyaikana mies, vaimo ja lapset yhdessä.”

Naisten oli käytävä töissä, hoidettava kotitaloustyöt, laitettava ruokaa, siivottava, pestävä vaatteet ja huolehdittava lapsista, koska lastenseimiä ei ollut. Nainen oli saanut kaksinkertaisen tehtävän – perheenemännän ja palkkatyöläisen. Hänen saamansa palkka oli kuitenkin huomattavasti alhaisempi kuin miesten. Kiiskisen mukaan kyse oli kapitalistisen riistojärjestelmän keinosta polkea kaikkia palkkoja.

”Siitä on tuhoisia seurauksia koko palkkatyöväen luokalle. Nainen palkkojen polkijana ja pienillä elämän vaatimuksillaan alentaa miestenkin vaatimuksia ja huonontaa siten ennestäänkin huonoa työläisten elintasoa.

Naisten palkat ovat niin alhaiset, että ei ole ihme, jos yhä lisääntyneet naisarmeijat vajoavat prostitutsiooniin ja ennenaikaisen kuoleman uhriksi keuhko- y.m. köyhäin tauteihin. Tai voidaanko edellyttää, että 1:50, 2:- tai edes 3:- päiväpalkalla pystyy tämmöisenä aikana elämään siedettävää elämää.”

Pitkät päivät sivistysharrastusten esteenä

Suurin osa naisista joutui kuitenkin Kiiskisen mukaan tyytymään alle neljän markan päiväpalkkaan. Naiset joutuivatkin etsimään lisäansioita, mikä esti heiltä henkiset harrastukset. Pitkät työpäivät johtivat myös lannistumiseen ja kykenemättömyyteen puolustaa itseään. Tämän vuoksi naisten oli järjestäydyttävä ammatillisesti ja valtiollisesti. Tuekseen järjestäytyminen vaati kuntakohtaista agitaatiota, helppotajuisen kirjallisuuden levittämistä ja ohjelmallisten illanviettojen järjestämistä.

”Puhevuoroissa todettiin kokemusten ja näkemysten perusteella, miten peräti huono työläisnaisten asema on. Katkerana pulpahtelivat esiin vuosien kärsimysten ja raskaan raadannan kiihdyttämät tunteet. Ei ollut ihmeellistä, että sanat suuntautuivat joskus miehiäkin vastaan.

Mutta toisaalta on varmaa. että kun järjestökouluutus ja valistus pääsee tekemään jälkeä, niin avautuvat myös silmät näkemään, että yhtäläinen sorrettu kuin köyhälistönainen on köyhälistömies ja että niitten kummankin pelastus ja vapautu on siinä, että ne molemmat järjestäytyvät ja käsi kädessä ponnistavat yhteistä riistäjäänsä kapitalismia vastaan.”

Agitaatiota lisättävä

Tampereen työväentalolla puhui kansanedustaja Anni Huotari. Rouva Maija Letonmäki luki esitelmän kasvatuksesta ja yhteiskunnallisesta huolenpidosta. Pietari Salmenojan naistenpäivän ohjelmajulkaisuun kirjoittaman runon lausui rouva Sirkka Kanto.[2]

Riihimäellä kokoukseen tuli noin 50 henkeä. Puhujana oli Sandra Lehtinen Helsingistä. Hyvinkäällä pidettiin naistenpäivän kokous työväentalolla. Puheen piti kansanedustaja Aura Kiiskinen.

”Kokous lausui toivomuksen työväenjärjestöjen yhteiselle valistustoimikunnalle, että toimikunta palkkaisi kotiagitaattorin Hyvinkäälle vähintäin yhden kuukauden ajaksi. Samoin lausui kokous toivomuksen osastojen johtokunnille, että johtokunnat julistaisivat kilpailuja uusien jäsenien hankkimisesta ja että osastojen kokoukset koetettaisiin saada monipuolisemmiksi ja kasvattavammiksi kuin tähän asti, koska siten parhaiten voitaisiin kasvattaa uusia jäseniä luokkatietoiseksi.”

Päämääränä parantaa kärsivän ihmiskunnan olotila

Viipurissa naistenpäivää vietettiin Työväen teatterin tiloissa, jonne oli kokoontunut ”huoneentäysi kaupungin esikaupunkien työläisnaisia”. Tervehdyspuheen pitänyt Lyyli Latukka esitteli toimeentulon ja köyhälistölasten kasvatuksen. Hänen

”Työväenluokkaa moititaan aineellisuudesta ja ihanteellisuuden puutteesta. Ja millaista on niiden yläluokkaisten ihanteellisuus, jotka meitä siitä moittivat. Se on nähty näinä vuosina. Ihanteellisuudesta ei ole aikaa edes puhuakaan. Suurien pääomien kokoaminen keinoista välittämättä, kas siinä se kehuttu ihanteellisuus.”

Latukan mielestä työväenluokan pyrkimykset olivat ihanteellisempia, sillä tavoitteena oli ”parantaa koko kärsivän ihmiskunnan olotilaa”. Päämäärä oli saavutettavissa työväen joukkovoimalla.

Kansanedustaja Hilja Pärssinen puhui lasten kasvatuksesta. Hänen mukaansa oli tärkeää saada yhteiskunta huolehtimaan pienokaisista, ”porvarillinen lastenkasvatusohjelma ei kykene ratkaisemaan köyhälistön lasten kasvatusta”. Maahan tarvittiin siksi yhteiskunnan järjestämänä seimiä, lastentarhoja, kesäsiirtoloita ja kuntien maksamia avustuksia koululaisille.

”Erittäin äitien yhä lisääntyvä ansiotyö niitä vaatii jouduttamaan. Puhuja osoitti, miten työ yleisonnen ja jälkeläisten hyväksi on valopilkku aikakaudessa, jolloin häikäilemätön omaedun tavoittelu uhkaa tulla rikasten elinohjeeksi.”[3]

Kapitalismin vaikutukset naisiin

Kansanedustaja Hilja Pärssinen kirjoitti naistenpäivän teemoista Työmiehessä 6.3.1917. Pärssisen mukaan kapitalismin veti yhä useampia naisia mukaan työelämään oloihin, jotka eivät tarjonneet edellytyksiä ihmisarvoiseen elämään.

”Entisestään kiihtymällä vauhdilla tempaa kapitalismi omistamattoman luokan naisia palvelukseensa vetäen heidät työoloihin, jotta usein ovat mitä epäedullisimmat. Työn valinta

ei tule kysymykseen, vaan on mentävä sellaiselle alalle, mitä kulloinkin on saatavissa. Siten tuottaa jo itse toimiala tekijälleen suuria pettymyksiä.

Mutta sen lisäksi ovat työolot ja palkkasuhteet usein aivan epätyydyttämiä. Kun puuttuu kunnollisia suojeluslakeja ja naisten ammatillinenkaan järjestäytyminen ei ole kyllin voimakas, niin eipä ihme, että työnantaja menettelee naistyövoiman käytössä mielensä mukaan.”

Palkkatyön kuormituksesta seurasivat liikarasitus ja sen aiheuttama ”ennenaikainen surkastuminen”. Niukka ravinto ja alhainen elintaso huolineen tekivät arjesta ilotonta. Kasvava naisten kysyntä työmarkkinoilla saattoi yhä useammat huonoon asemaan. Sodan aikana kehitys oli nopeutunut, kun monet miehet olivat lähteneet kaukaisemmille työmaille.

”Mutta miten käykään rauhan tultua! Miestyövoima hakee parempia markkinoita väistyen kotinurkilta. Silloin kutsuu kapitalismi naiset tilalle. ja nousee kysymys, miten nämä omat valveutuneet puolustamaan työn oikeuksia pääomaa vastaan.”

”Tuumasta toimeen!”

Naisten oli tämän vuoksi järjestäydyttävä ammattiosastoihin, ja osallistuttava työväenliikkeen valistusharrastuksiin. Järjestäytymistarvetta kiirehti elintason heikkeneminen elintarvikkeiden kallistumisen vuoksi. Niukka ravinto uhkasi kansanterveyttä, ja etenkin jälkeläisten kasvua. Pahimmillaan lapset joutuivat lähtemään ennenaikaisesti työhön:

”Näitä ajan ilmiöitä vastaan on taisteltava yhteisvoimin. Järjestyneen työväen neuvokkuus on ainoa keino kurjistumista vastaan. Tämä asia on saatava työläisnaisten tietoisuuteen.

Vielä on naisten päivän ohjelmassa ollut kysymys köyhälistön lasten kasvattamisesta ja huolenpidosta. Omistaman luokan vanhemmat voivat antaa lapsilleen aineellisesti ja

opillisesti hyvän kasvatuksen, sensijaan köyhälistön täytyy tässäkin suhteessa tuntea olevansa huonossa asemassa. Lasten kasvatus tuottaa mokien muitten huolten lisäksi raskaan huolen ja aivan ylivoimaisen ponnistuksen työläisvanhemmille. Sentähden on asiassa turvauduttava yhteistoimintaan.”[4]

Linkki:

Marja-Liisa Hentilä–Maria Lähteenmäki. 1990. Kansainvälinen naistenpäivä 1910–1990. Työväen Arkiston julkaisu no. 2. 

Lähteet:

[1] Marja-Liisa Hentilä–Maria Lähteenmäki. 1990. Kansainvälinen naistenpäivä 1910–1990. Työväen Arkiston julkaisu no. 2, s. 39, 44, 51–52 ja 58–59.

[2] Työläisnaisten päivää, Kansan Lehti 5.3.1917.

[3] Työläisnaisten päivä Viipurissa, Työ 5.3.1917.

[4] H. P. Tuumasta – toimeen! Työmies 6.3.1917.

Levottomuuden merkkejä Pietarissa

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän valtakunnanduuma kokoontui uudelleen 27. helmikuuta 1917. Puhemies Mihail Rodzjanko piti isänmaallisen avajaispuheen, jossa hän korosti olevan välttämätöntä jatkaa taistelua lopulliseen voittoon saakka.

Kulissien takana Rodzjanko oli yrittänyt saada keisari Nikolai II:n muuttamaan politiikkaansa. Hän oli 23. helmikuuta sanonut hallitsijalle Venäjän hallituksen olevan väärällä tiellä. Rodzjanko oli arvioinut vallankumouksen olevan ovella kansan tyytymättömyyden vuoksi. Keisari ei halunnut paneutua epämieluisaan asiaan, vaan kiirehti nauttimaan teetä Mihail Aleksandrovitsin kanssa.

Pietarin sotilaspiirin komentaja kenraali Sergei Habalov antoi istuntokauden alla julistuksen, jossa hän varoitti lakkoilemasta tai osoittamasta mieltä. Kenraali rinnasti mielenilmaukset maanpetturuuteen. Istunnon avajaispäivä sujui Pietarissa rauhallisesti. Uusi Suometar välitti 28.2.1917 Suomen Tietotoimiston Retsh-lehden tietoihin perustuvan uutisen mielialoista Pietarissa:

”Retsh kertoo, että viime päivinä liikkuneet levottomuutta herättäneet huhut osottautuivat suuressa määrin liiotelluiksi. Duuman istuntojen avaamispäivä kului ilman minkäänlaisia vakavia tapahtumia, joista oli niin paljon puhuttu ja jotka olivat hermostuttaneet väestöä. Kuvaavaa on, että aina 10–11 asti raitiotievaunut olivat melkein tyhjinä matkustajista, erittäinkin työläisistä.

Pitkin päivää, sen mukaan kuin yleisö tuli vakuutetuksi liikkuneiden luihujen perättömyydestä, vilkastui katuliikenne vähitellen ja raitiotievaunuissa oli huomattavissa tavanmukaista tungostakin. On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”

Miljukov arvosteli hallitusta

Tyytymättömyys hallituksen toimintaan purkautui duumassa toisena istuntopäivänä. Tammikuussa 1917 ministerineuvoston johtoon uudeksi pääministeriksi nimitetty ruhtinas Nikolai Golitsyn ei ollut suostunut antamaan duumalle tiedonantoa hallituksen linjasta. Liberaalien ja maltillisten konservatiivisten puolueiden blokkia duumassa johtanut Pavel Miljukov arvioi Uuden Suomettaren 1.3.1917 julkaiseman puheen mukaan hallituksen olevan kyvytön johtamaan maata. Se ei ollut halukas toimimaan yhteistyössä lainsäädäntöelinten kanssa.

Miljukov oli arvostellut jo 14. marraskuuta 1916 pitämässään puheessa tuolloin Boris Stürmerin johtamaa hallitusta. Hän oli kritisoinut peitellyin sanakääntein myös keisarinna Aleksandraa, jonka hän vihjaili toimivan yhdessä pääministerin kanssa saksalaisten päämäärien hyväksi ja pyrkivän Venäjälle epäedullisen rauhan solmimiseen. Golitsynin johtaman hallituksen Miljukov katsoi, ettei hallitus pysty johtamaan maata sodan aikana saati viemään Venäjää voittoisaan rauhaan.

”Kun te vertaatte mitä voisi antaa kansamme yhteisen voiton saavuttamiseksi siihen, mitä hallituksemme antaa, niin sydän vuotaa verta. Kansan täydellinen voima menetetään turhassa koneistossa. Väärä on mielipide, että tästä koneistosta olisi menneisyytemme, koko meidän historiamme vastuussa. Ei, siitä on vastuussa vain hallitus (Kättentaputuksia). Mitä se vastaa kansan vaatimukseen astua sivulle ja antaa tietä. Kansa menee eteenpäin, mutta hallitus taaksepäin.  Kuka seisoo tämän hallituksen takana? Ei lainsäädäntölaitokset, ei semstvot eikä edes aatelistokaan.”

Muonittaminen ei onnistu ilman kansan tukea

Miljukov totesi kansan muonittamisesta puhuessaan, että sen ratkaiseminen vaati kansalaisten toimia. Hänen mukaansa hallitus toimi kuitenkin sekä kansan että Venäjän etujen vastaisesti. Sotamenoille oli vaikea saada kotimaista rahoitusta, kun aitoa kansallista innostusta ei ollut. Hallituksen toimet olivat vieneet pohjan kansaan turvautumiselta.

”Mutta millainen voi olla kansan apu silloin, kun hallitus käy taistelua tätä kansaa vastaan. Ulkomailla on sosialistien enemmistö isänmaallismielinen ja astunut hallitukseen. Meillä on vangittu sotateollisuuskomiteoissa olevat työväen edustajat, sillä he olivat tahtoneet järjestää työväen ja järjestää sovinto-oikeuksia, jotka olisivat selvittäneet lakkoselkkaukset. Huono on hallituksen asema, jolle hallitukselle jokainen yritys maan järjestämiseksi on todellinen vaara.”

Kerenski: maa on sekasorron vallassa

Elintarviketilanteen vaikeutuminen ei johtunut Miljukovin mielestä viljalle asetetuista rajahinnoista. Maanviljelysministeri Rittich ei hänen mukaansa ollut tehtäviensä tasalla, ja pyrki kaunistelemaan tilanneet. Viljan saatavuus oli vähentynyt alkuvuoden 1917 aikana, vaikka ministeri oli pyrkinyt todistelemaan duumalla päinvastaista. Miljukov arvioi Venäjän vilja- ja polttoainepulan olevan pitkälti itse aiheutettu.

”Vihollisemme on järjestäytymisellään osannut torjua, varastojensa todellisen riittämättömyyden, mutta me olemme osanneet muuttaa varastojemme runsauden puutteeksi järjestäytymisen täydellisen puutteen vallitessa.”

Aleksander Kerenski oli Miljukovin kanssa samaa mieltä siitä, että ”on tultu maailmantaistelun kriitilliseen ratkaisevaan vaiheeseen”. Hän muistutti, että sota kulutti ympärysvaltoja yhtä lailla kuin vihollisenkin voimavaroja. Venäjän tilanne ei ollut hyvä, mutta silti arvostelu kohdistui suurelta osin vääriin asioihin:

”Venäjän mieliala laskee, maa on sekasorron vallassa ja elää sellaista levotonta aikaa, jonka rinnalla vuosi 1613 oli vain lastensatua. Sekasorto on hävittänyt kaikki yhteiskuntaelämän perustat. Te asetatte laajoja aineellisia tunnussanoja, puhutte Konstantinopolista ja Europan kartan muuttamisesta, mutta hallitusvalta on kokonaan voimaton puolustamaan omaa valtakuntaansa.

Onko teillä tietoisuutta välttämättömyydestä alistaa personaliset etunne valtakunnan etujen alaisiksi? Ei, te arvostelette hallitusvaltaa, arvostelette ministeripenkeille saapuvia ja sieltä poistuvia miehiä, mutta unohdatte, että järjestelmä pysyy entisellään. Hallituksemme työ on kokonaan hävittänyt maan taloudellisen elämän.”

Pietarin lakoista ei kerrottu Suomessa

Pietarissa oli laajaa lakkoliikehdintää tammikuussa 1917 vuoden 1905 verisunnuntain vuosipäivänä. Lakkoilu alkoi 7. maaliskuuta Putilovin tehtaalta, laajeni muihin tuotantolaitoksiin ja muuttui yleislakoksi kaksi päivää myöhemmin. [i]Suomen lehdet eivät voineet kirjoittaa levottomuuksista, sillä ne olivat sensuurin tiukassa otteessa. Lakoista ja mielenosoituksista kantautui kuitenkin tietoja Pietarista tulleiden matkustajien mukana.

Sen sijaan Suomessa kerrottiin, että pääministeri Golitsyn pyrki saamaan Aleksander Kerenskin syytteeseen duumassa 28. helmikuuta pidetystä puheesta. Työmies kertoi 7. maaliskuuta, että pääministeri pyysi duuman puhemiestä Rodzjankoa toimittamaan puheesta lyhentämättömän pikakirjoitustallenteen. Duuman puhemiehistö ja Rodzjanko kieltäytyivät:

”Alkuperäinen pikakirjoitusaines, jonka perusteella virallinen pöytäkirja laaditaan, kuuluu duuman sisäisiin asiakirjoihin. Sitä ei voida luovuttaa muille kuin tuomioistuimille, se kun ei ole virallinen asiakirja. Muille virastoille voidaan luovuttaa vain viralliseksi hyväksytty pöytäkirjanote.”

Työmiehen otsikko kysyi vielä 13.3.1917 ”asetetaanko A. F. Kerenski syytteeseen?” Utro Rossij -lehden mukaan oikeusministeriön ensimmäisen osaston päällikkö, Tregubov oli keskustellut asiasta sisäministerin ja pääministerin luona. Pääosa ministereistä oli kuitenkin maanviljelysministeri Rittichin ilmaisemalla kannalla, jonka mukaan duuman ja hallituksen suhteita ei ollut syytä huonontaa. Uusi Suometar julkaisi 13.3.1917 saman uutisen. Lehden mukaan aloite Kerenskin asettamisesta syytteeseen oli tehty ”vaikutusvaltaisten piirien, ei kuitenkaan hallituspiirien taholta, joitten edustajia oli sattumalta saapuvilla duuman istunnossa”.

Esillä oli myös Suomen osallistuminen Venäjän sotamenoihin. Työmies kertoi 13.3., että Venäjän pääministeri Golitsyn oli lausunut avatessaan edellisviikolla Pietarissa Suomen asiain neuvottelukunnan kokouksen, että ”hallituksen mielestä on täysin oikeudenmukaista, että Suomenmaa saatetaan ottamaan osaa sotamenoihin”.  Hänen mukaansa Suomen Suuriruhtinaanmaa oli erottamaton Venäjän keisarikunnan osa. Sodan tulokset vaikuttaisivat hänen mukaan yhtäläisesti maan kaikissa osissa, joten niiden oli osallistuttava varojensa mukaisesti sotamenoihin.

”Kokouksessa päätettiin yksimielisesti, että Suomen osallisuus sotamenoihin määrätään sen asukasluvun perusteella, verrattuna keisarikunnan koko asutukseen. Maksuerä määrätään kullakin kertaa viideksi vuodeksi, samalla kun näitten maksuerien suuruus tulee riippumaan asukasluvun lisääntymisestä ja vähenemisestä.”

Mistä jauhoja Pietariin?

Uusi Suometar kertoi 10.3.1917 ministerineuvoston etsineen ratkaisua Pietarin elintarvikehuollon ongelmiin yhteistyössä kaupungin ja duuman kanssa. Pääministeri Golitsyn vakuutti, ”että hallitus ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin Pietarin turvaamiseksi elintarpeilla ja nyt erityisesti viljalla”. Maanviljelysministeri Rittichin mukaan tilanne oli parantumassa

”Jauhojen tuontia Pietariin ovat viivyttäneet Etelä-Venäjällä sattuneet lumipyryt, joiden takia Pietariin on voinut saapua vähemmin junia, kuin oli odotettu. On kyllin syytä toivoa, että lähitulevaisuudessa Pietari tulee täysin turvatuksi elintarpeilla. Pietarissa olevat ja sinne määrätyt jauhovarastot riittävät pääkaupungin väestölle eikä ole mitään aihetta pelätä, että tämä väestö leivättömäksi jäisi.”

Ministeri Rittich lisäsi vielä m. m., että hänen saamiensa tietojen mukaan maalisk.10 pnä saapuu Pietariin sata vaunukuormaa jauhoja, jotka nyt olivat Nikolainradan Ljubanin asemalla.”

Valtakunnanduuman puhemies Rodzjanko korosti, että oli tarpeen antaa Pietarin elintarvekysymys kaupungin itsehallinnon hoidettavaksi. Pääministeri Golitsyn ilmoitti hallituksen olevan valmis laatimaan tarvittavat lainmuutokset, jotka oli määrä käsitellä duumassa ja valtakunnanneuvostossa kiireellisinä. Laki oli määrä saada voimaan viikossa.

Hevoset syövät suuren osan leivästä

Pääkaupungin elintarvikevaltuutettuna toiminut W. Weiss näki tilanteen toisin. Weiss oli ilmoittanut Retsh-lehdelle, että ilman hänen tietoaan ja suostumustaan Pietarin kaupunginhallinto ei saanut aloittaa elintarvikkeiden säännöstelyä, jonka järjestäminen oli elintarvikevaltuutetun vastuulla:

”Jolleivät hankaukset kaupungin ja virkakuntain välillä ole esteenä, jatkaa ’Retsh’ edelleen, tulee leivän jako korttijärjestelmän mukaan alkamaan maalisk. lopussa (vanh. lukua). Siihen mennessä, toivoo Weiss, saapuu pääkaupunkiin niin paljon viljaa, että riittävä jako voi tapahtua, s.o. vuorokaudessa voidaan jakaa 30 vaunukuormaa jauhoja.”

Viljaa oli Weissin mukaan Pietarissa riittävästi. Päivittäin luovutettiin leivän leivontaan kaupungin elintarvevarastosta 35 000 puutaa (572 000 kg) jauhoja, joista valmistettiin noin 50 000 puutaa (818 000 kg) ruisleipää. (Pietarissa oli noin 2,5 miljoonaa asukasta.) Määrä oli elintarvikevaltuutetun mukaan riittänyt koko pääkaupungin väestölle, ellei suuri osa leivästä olisi päätynyt hevosten ruoaksi.

”Pietarissa on noin 60 tuhatta hevosta. Kun kaurat, ohrat ja heinät ovat kalliita tai niitä kokonaan puuttuu, syöttävät ajurit hevosiaan leivällä. Joka hevonen syö vuorokaudessa noin 20 naulaa leipää.

Kaupungin hallinnossa on jo nostettu kysymys siitä, että kiellettäisiin syöttämästä leivällä hevosia, mutta ajurit julistavat, että silloin he lakkaavat kuljettamasta rautatieasemilta tavaroita kaupungille. Tästä pulasta voidaan päästä ainoastaan siten, että lisätään rehujen kuletusta pääkaupunkiin.”

Keisari yritys hajottaa duuma epäonnistui

Työmies ja Uusi Suometar julkaisivat 13.3.1917 keisarin 10. maaliskuuta Tsarskoje Selossa antaman käskykirjeen, jossa hän määräsi duuman keskeyttämään istuntonsa. Kirjeen mukaan duuman oli määrä kokoontua uudelleen ”viimeistään huhtikuussa 1917 erikoisista olosuhteista riippuen”. Tiedonannon mukaan ”alkuperäiseen on H. M. Keisari korkean omakätisesti suvainnut kirjoittaa Nikolai”.

Keisari oli toistuvasti keskeyttänyt väheksymänsä duuman istuntokauden käskykirjeillään. Tällä kertaa duuma ei kuitenkaan suostunut noudattamaan keisarin käskyä, vaan ryhtyi avoimeen valtataisteluun hallitsijan kanssa. Uusi Suometar julkaisi lisälehdessään 14.3.1917 valtakunnanduuman väliaikaisen komitean tiedonannon, jonka oli 12. maaliskuuta allekirjoittanut duuman puhemies Mihail Rodzjanko:

”Valtakunnanduuman jäsenten väliaikainen komitea on sisäisen rappeutumisen raskaissa olosuhteissa, jotka ovat aiheuttaneet vanhan hallituksen toimenpiteet, katsonut olevansa pakoitettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen.

Tuntien koko edesvastuunalaisuuden tekemästään päätöksestä komitea lausuu julki vakaumuksen, että väestö ja armeija avustavat sitä vaikeassa tehtävässään – uuden hallituksen muodostamisessa, joka, vastaa väestön toiveita ja voi nauttia sen luottamusta.”

Komiteaan kuuluivat lisälehden mukaan Rodsjanko, Kerenski, Tsheidse, Shulgin, Miljukov, Karaulov, Konovalov, Dmitrjukov, Rshevski, Slidlovski, Nekrasov ja Ljvov. Uusi Suometar kertoi lisäksi, että Taurian palatsin ministeripaviljonkiin oli tuotu vangittuna entisen hallituksen ministereitä ja korkeita virkamiehiä. Heidän joukoossa olivat valtakunnanneuvoston puheenjohtaja Shtsheglovitov, entinen pääministeri Stürmer, sisäministeri Protopopov, oikeusministeri Dobrovolski, entinen oikeusministeri ja sisäministeri Makarov ja valtakunnanneuvoston varapuheenjohtaja Deutscher.

Uusi Suometar kertoi 15.3.1917, että Viaporin linnoitus oli julistettu piiritystilaan kolme päivää aikaisemmin. Seuraavana päivänä lehti julkaisi lisälehden, jossa vara-amiraali Nepeninin allekirjoittama virallinen selostus Pietarin tapahtumista ja uudesta ”kansallisesta hallituksesta”. Lehdessä ei vielä kerrottu Nikolai II:n erosta.

Linkit:

Esko Varho, Kun Suomesta tuli Suomi – helmikuu 1917: Keisari kiirehti teelle, eikä nähnyt nälkäisen kansan raivoa.

Gleb J. Albert, Labour Movements, Trade Unions and Strikes (Russian Empire). 

Christopher Read, Revolutions (Russian Empire). 

Lähde:

[i] Seppo Zetterberg, Venäjästä Neuvostoliitoksi. Teoksessa Heikki Kirkinen (toim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 319–321.

Pakkanen paukkui ja ruokapula paheni talvella 1917

Posted on by hannaahlavuo

Talvi 1916–1917 oli pitkä ja kylmä. Pakkanen oli kova etenkin tammi-helmikuun vaihteessa. Etelä-Suomessa mitattiin liki 40 asteen pakkaslukemia. Koko maassa oli runsaasti lunta. Turussa voitiin järjestää 11. maaliskuuta vaivattomasti Suomen mestaruushiihdot 60 kilometrin matkalla. Kotkassa hiihdettiin 18. maaliskuuta 50 kilometrin kilpailut.

Tammikuun keskilämpötila oli Helsingissä -8,8 ˚C, -helmikuun -11,0 ˚C ja maaliskuun -9,6 ˚C. Sodankylässä vastaavat lukemat olivat -16,9 ˚C, -19,3 ˚C ja -15,6 ˚C. Talvi oli etenkin Etelä-Suomessa 1910-luvun kylmin. Sen kovuudesta kertoo Tampereen kaupunginpuutarhurin kertomus. Lämpötila pysyi talven tultua täydellä voimallaan kolme kuukautta lähes yhtäjaksoisesti nollana alapuolella. Kesästäkin tuli poikkeuksellinen:[1]

”Mutta jos oli ihmismaailmassa yllätyksiä niin oli sitä myöskin luonnossa, koskien taas kasvien tarpeita. Luonto teki lakon. Sateet jäivät kasvun aikana pois, tullen vasta silloin kuin melkein kaikki oli korjattu. Vuosi alkoi tavattomilla pakkasilla, jotka lukuunottamatta yhtä päivä helmikuun puolivälissä, jolloin oli + 0˚, jatkoi maaliskuun 22 p:ään saakka. Silkoin alkoivat lämpöiset ilmat huhtikuun. ”

Uutiset Euroopasta kertoivat, että Saksassa ja Ranskassa oli mitattu yli kymmenen asteen pakkasia. Seine-joki jäätyi, mikä haittasi kuljetuksia Ranskassa. Venäjällä koviin pakkaslukemiin oli sinänsä totuttu, mutta kylmyys hidasti jo ennestään vaikeuksissa ollutta rautatieliikennettä. Polttoainepula vaikeutti liikennettä ja asuntojen lämmittämistä Venäjällä. Uudelleen rintamalle tammikuun alussa komennetut jääkärit kokivat Latvian alueella yli 30 asteen pakkasia.

Saksasta kantautui Suomeen tietoja elintarvikepulasta. Voimakkaimman keskusvallan talous oli ympärysvaltojen saarron vuoksi kovalla koetuksella. Siviilit kärsivät, kun Saksan johto pyrki ensisijaisesti varmistamaan sotilaiden taistelukunnon. Perunaakaan ei ollut riittävästi saatavilla, vaan saksalaiset muistelivat pitkään talvea 1916–1917 lanttutalvena.[2] Miljoonat saksalaiset joutuivat tulemaan 700–900 kilokaloria sisältäneellä ruokavaliolla. Venäläinen sensuuri hyväksyi mielihyvin Työmiehen 11.2.1917 julkaiseman uutisen, joka ei edes liioitellut tilannetta Saksassa.

”Lihasta ja sianlihasta on suuri puute Saksassa, joten varsinainen väestö saa olla ilman sitä. Liha- ja sianlihakortit ovat siellä käytännössä, vaan lihaa on saatavissa niin vähän, että sitä ei riitä läheskään kaikille. Makkaroita ei liioin ole saatavissa. Munista on myöskin suuri puute. Munakorteilla annetaan 2 munaa henkeä kohden kuukaudessa. Voita ei ole riittävästi, ainoastaan 50 gr henkeä kohti sitä annetaan. Perunoista on myöskin puute.”

Venäjän vaikeudet heijastuivat Suomeen

Venäjän oma tilanne ei ollut Saksaa kovin paljon parempi. Vaikeuksia pahensi rautateiden riittämätön vaunukapasiteetti.    Venäjän sisäiset kuljetusongelmat heijastuivat myös Suomeen sekä hidastuneina toimituksina että kasvaneena suomalaisten tuotteiden kysyntänä. Kuljetukset Suomen ja Pietarin välillä toimivat edelleen hyvin. Suomen kannalta oleellisinta oli leipäviljatoimitusten hidastuminen. Suomessa ihmisravinnoksi käytetystä viljasta yli 60 prosenttia tuotiin maailmansodan aikana keisarikunnasta. Venäjän viljatuonnin näkymät olivat heikot vuoden 1917 alussa.[3]

”Nykyisin näyttää siltä, että viljavaroja olisi maassa vielä ainakin pariksi kuukaudeksi. Enempää ei voine mennä sanomaan. Kun viljain saanti ja kuljetus Venäjältä on tyrehtynyt, käy asema uhkaavaksi, varsinkin kun ei vielä ole mitään varmuutta siitä, paranevatko tuontisuhteet pikaisesti ja tuntuvasti.”

Väestöltään lähes Suomen kokoisen Pietarin ruokahuolto oli kovilla, ja Suomesta ostettiin Venäjän pääkaupunkiin mahdollisimman paljon elintarvikkeita. Voin ja maidon vienti 2,5 miljoonan asukkaan Pietariin kasvoi vuoden 1916 aikana niin paljon, että viranomaisten oli ryhdyttävä rajoittamaan sitä. Monet kauempana Pietarista sijainneet suomalaismeijerit lisäsivät vointuotantoa, mikä vähensi maitotoimituksia lähikaupunkeihin. Kurria ei pidetty 1917 ihmisravinnoksi kelpaavana, vaan se juotettiin vasikoille. Yleensäkään vähärasvaisia tuotteita ei pidetty arvossa. Senaatti salli helmikuussa poikkeusolojen vuoksi 15-prosenttisen juuston valmistamisen.

Lihaa riitti tammi-helmikuussa 1917 Helsingissä myyntiin päivittäin noin 7 000 kiloa. Määrä jaettiin jo ennen säännöstelyn aloittamista noin 30 vähittäismyymälään sekä kymmeneen ruokalaan. Liha myytiin luineen. Vähävaraiset ostivat yksinomaan luisinta lihaa tai lihaisia luita, josta sai makua keittoon.

Rajahinnoista säännöstelyyn

Suomen senaatti ja paikalliset viranomaiset pyrkivät vuoden 1916 loppupuolelle asti estämään elinkustannusten kohtuuttoman nousun yksinomaan rajahintojen avulla. Työväenlehdet pitivät toimintaa tehottomana, ja esittivät toistuvasti elintarvikesäännöstelyn aloittamista. Säännöstelyyn siirtymistä hidasti osalta se, että kaupunkien ja kuntien päätöksentekoon saivat osallistua vain suurimmat veronmaksajat.

Kaupungit ja kunnat perustivat elintarvikelautakuntia syksystä 1916 lähtien. Helsingissä ensimmäisenä alkoi sokerin säännöstely joulukuun alussa. Seuraavaksi otettiin käyttöön voi- ja maitokortit säännöstely. Lihan säännöstelyyn siirryttiin Helsingissä 15. helmikuuta.

Niukkuus jakautui epätasaisesti maan eri osien välillä. Suuriin kaupunkeihin oli vaikea saada riittävästi elintarvikkeita. Pula tuntui ankarana myös Kainuussa, Pohjoismaan itäosissa ja Lapissa. Paras tilanne oli Etelä- ja Länsi-Suomen vauraissa maalaispitäjissä.

”Keinottelijat uhmaavat määräyksiä”

Helsingissä kokoontui helmikuun puolivälissä kaupunkikuntain elintarveneuvottelukokous. Siihen osallistuivat myös sosiaalidemokraatit Yrjö Mäkelin, Hjalmar Ahonen, Oskar Leivo, B. Blomqvist, K. J. Mattsson, Väinö Tanner ja Väinö Vuolijoki. Laatimassaan kirjelmässä he arvostelivat valtiovaltaa riittämättömistä toimista.

”Valtiomahdille varsinkin tällaisena erityisen vaikeana aikana välttämätön auktoriteetti on tullut pahoin horjutetuksi, koska melkeinpä mikä keinottelija tahansa on voinut ilman sanottamaa vaaraa asettua uhmaamaan yleisen edun turvaamistarkoituksessa annettuja määräyksiä. Keinottelu onkin huimasti lisääntynyt, hinnat ovat kohonneet, tuotanto ei palvele kansaa järjestelmällisesti ja kuljetusvaikeudet näyttämät hallituksen käytettävissä oleviin keinoihin nähden voittamattomilta.”

Kirjelmän allekirjoittajat kiirehtivät ”kautta maan ulottuvan muonituselimistön luomista”. Jokaiseen kuntaan oli perustettava eri yhteiskuntaluokkien edustajista koostuva elintarvikelautakunta, joiden työtä ohjaamaan tarvittiin ”laajoilla valtuuksilla ja riittävillä rahavaroilla varustettu keskuselin pääkaupunkiin”. Ongelmien ratkaiseminen vaati lisäksi eduskunnan saamista koolle käsittelemään elintarvikekysymystä.

Voiko muonitustoimikuntaan ottaa naisia?

Helsingin kaupungin muonitustoimikunnan täydentäminen oli esillä helmikuun puolivälissä. ”L. I.” piti perusteltuna, että toimikuntaan otetaan vähävaraisten edustajia, jotta heidän edustamansa piirit saisivat tarkkaa tietoa tilanteesta. Lisäksi heidän järjestökokemuksensa saattoi tukea toimikunnan työtä. Naisten valitsemiseen kirjoittaja suhtautui epäilevämmin. Mahdollisten naisjäsenten oli hänen mukaansa kyettävä tarkastelemaan elintarvikekysymystä laajemmasta kuin yksittäisen perheenemännän näkökulmasta.[4]

Elintarvikepulan ohella monien tavaroiden saatavuus heikkeni maailmansodan pitkittyessä, mikä johti hintojen nousuun. Tuontikankaat kallistuivat ja myös Suomessa valmistettujen kankaiden hinnat kohosivat raaka-aineiden tuonnin vaikeuduttua. Jalkinetuotantoa haittasi nahkan hinnannousu ja heikentynyt saatavuus.

Paperipula haittasi lehtiä, joiden tilaajamäärät kohosivat sotavuosina. Pulasta kärsi etenkin Työmies, jonka levikki oli erittäin nopeassa kasvussa. Lehti epäili, etteivät porvarit halunneet myydä työväen pää-äänenkannattajalle paperia. Työmiehelle paperia toimittanut Suomen Paperiyhdistys kielsi väitteet. Monet lehdet joutuivat lyhentämään kirjoituksia paperipulan vuoksi.

Työttömyyden ensimerkit

Työmies kertoi 13.2.1917 Helsingin kaupungin sosiaalilautakunnan hätäapukomitean alkaneen toimia. Työttömiä ei vielä ollut paljon, eikä kunnallisen työnvälitystoimiston mukaan ollut ”suurempaa työn puutetta toistaiseksi havaittu”. Toimisto arvioi 40–60 naisen olevan vailla työtä, minkä lisäksi toistasataa naista oli hakenut ja saanut töitä Kaupunkilähetyksen kautta.

Ansiotaso jäi hätäaputöissä yleensä selvästi alle normaalin päiväpalkan. Lisäksi ”neulomakoneiden puute ja työnhakijain taitamattomuus” haittasivat Uuden Suomettaren mukaan käsitöiden teon tarjoamista. Suurista naisvaltaisista työpaikoista Fazerin karamellitehdas oli joutunut Työmiehen mukaan irtisanomaan neljänneksen 800 työntekijästään.

”Näistä työttömiksi joutuneista lienee osa saanut paikkoja palvelijattarina, osa lienee saanut muita toimia. Työnvälitystoimistossa on näistä verrattain pieni osa ollut työnhaussa. Karamellitehtaalla voivat nykyiselle työvoimalleen antaa työtä edelleen n. kuukauden ajaksi. Sokerin saannista riippuu näiden asema vastaisuudessa.”

Miehiä haittasi vajaatyöllisyys. Vuoden 1917 alussa työttömänä oli noin 200 miestä, mutta luku pieneni tästä. Silti työtä vailla oli jonkin verran suurten perheiden isiä. Miesten keskuudessa on myös ollut osittaista työttömyyttä. Tilapäisiä ansioita tarjosi muun muassa lumenlapiointi kaduilta. Helsingissä oli käytössä kuitenkin myös lumensulatuskone. Lumikuorman sulattaminen maksoi noin 50 penniä, joten sen käyttö tuli halvemmaksi kuin lumen ajaminen pois.[5]

Työttömyyden uhkaa kasvatti se, että Helsinkiin oli muuttanut maailmansodan aikana runsaasti väkeä maalta töihin. He olivat työllistyneet linnoitustyömailla, tehtaisiin ja laivanrakennukseen. Naiset olivat saaneet töitä tehtaista ja palvelualoilta. Venäjän valtion työt ja tilaukset alkoivat vähentyä Helsingissä jo vuoden 1916 lopulla. Työttömyys ei kuitenkaan vielä kasvanut nopeasti.

Työolot olivat monilla työpaikoilla huonot. Sanomalehdissä oli päivittäin uutisia työtapaturmista. Osa niistä johtui koneiden puutteellisista tai olemattomista suojalaitteista. Hyvin yleisiä olivat tapaturmat, joissa työtekijän vaate jäi voimasiirrossa käytetyn hihnan tai ketjun väliin. Räjäytystöissä sattui paljon onnettomuuksia ja vaaratilanteita.

Keskustelu 8-tunnin työpäivästä viriää

Paineet siirtyä kahdeksan tunnin työpäivään lisääntyivät Suomessa jo ennen maaliskuun vallankumousta. Rautatieläisten Juna-lehti julkaisi aiheesta laajahkon kirjoituksen helmikuun alussa. Jo vuoden 1916 puolella työväenlehdet olivat kirjoittaneet kahdeksantuntisen työpäivän yleistymisestä Yhdysvalloissa.

Oulun Sanomat kertoi Hugo & Hjalmar Åström Oy:n kenkätehtaan työntekijöiden käsitelleen kokouksessaan Oulun työväentalolla kahdeksantuntista työpäivää. Kokouksen osanottajat asettuivat yksimielisesti kannattaman työajan lyhentämisvaatimusta. Tehtaan isännistö hylkäsi kuitenkin työntekijöiden vaatimuksen.[6]

Kahdeksan tunnin työpäivä otettiin käyttöön J. Tuupasen kenkätehtaassa Tampereella tammikuussa. Mäntän paperi- ja selluloosatehtaalla siirryttiin 17. helmikuuta kahdeksan tunnin vuoroihin perustuvaan kolmivuorotyöhön.[7] Paperiteollisuudessa aihe oli tämän jälkeen esillä eri puolilla maata.

Laajaa huomiota herätti uutinen Kristianian (Oslo) kunnan päätöksestä ottaa käyttöön kahdeksantuntinen työpäivä. Päätökseen vaikutti ratkaisevasti työväenpuolueen 4. joulukuuta 1916 kunnallisvaaleissa saavuttama vaalivoitto.

Matka joutui parhaiten rautateillä

Juna oli nopein matkustusmuoto. Matkoihin oli varattava kuitenkin runsaasti aikaa. Matka Torniosta Helsinkiin kesti runsaat 27 tuntia. Torniosta klo 7.50 aamulla lähtenyt postijuna oli Helsingissä seuraavana päivänä klo 11.00. Postijunaan liitettiin helmikuun alusta 1917 lähtien jälleen myös yksi kolmannen luokan makuuvaunu, jossa oli 36 vuodepaikkaa. Oululainen Kaiku-lehti kuvaili 1.2.1917 vaunua:

”Uudet, nyt käytäntöön tulevat 3:n luokan makuuvaunut ovat entisiä monessa suhteessa paremmat ja käytännöllisemmät. Erotuksen huomaa heti vaunuun astuessaan. Sen sijaan, että entisissä vaunuissa käytävä sijaitsi vaunun keskellä, jolloin pyrkiessä toisesta päästä vaunua toiseen täytyi kulkea kaikkien osastojen läpi, on uusissa käytävä vaunun sivulla, kuten toisen luokan makuuvaunuissakin.

Makuuosastot ovat siirrettävillä ovilla eroitetut käytävästä, joten kulkijat eivät nukkujia häiritse. Tällaisia osastoja on kussakin vaunussa 12 ja niissä jokaisessa kolme päällekkäin olevaa tilavaa makuusijaa. Kaikki makuulavitsat (päivisin istuinpenkit) (ovat -JK) ’topattuja’ ja päällystetyt tummalla vahakankaan tapaisella vaatteella. Ikkunoissa ja ovissa on verhot. Jokaisessa osastossa on oma pesulaitoksensa, joihin vesi tulee johtoa myöten vaunun suuresta säiliöstä.”

Matka Helsingistä Pietariin vei kymmenen tuntia. Pietarin ja Viipurin välinen liikenne oli erityisen vilkasta, sillä matka kesti nopeimmillaan vain 2,5 tuntia. Helsingistä pääsi Turkuun ja Tampereelle vajaassa 6 tunnissa, Nikolainkaupunkiin (Vaasa) 13 tunnissa ja Kuopioon 16 tunnissa.

Ajanvietteistä suosituin – elävät kuvat

Elävät kuvat olivat erittäin suosittu ajanviete ensimmäisen maailmansodan aikana. Tampereella ostettiin 1917 yhteensä 616 00 elokuvalippua, mikä oli 69 prosenttia huvitilaisuuksiin myytyjen lippujen kokonaismäärästä. Teatteriin myytiin 100 000, iltamiin 77 000 ja urheilukilpailuihin 54 000 lippua. Tampereella oli noin 45 000 asukasta, joista 20 000 oli yli 15-vuotiaita.[8]

Valkokankaan suurin nimi oli Charlie Chaplin, jonka elokuvia oli ohjelmistossa jatkuvasti. Venäläisiä elokuvia esitettiin usein, ja niille riitti katsojia Suomeen komennetuista sotilaista. Sotaelokuvat, kuten tammikuun lopulla 1917 teattereihin tullut Sommen taistelu toivat väläyksiä maailmansodan rintamilta.

Vakavamieliset kansalaiset paheksuivat eläviä kuvia, jotka heidän mielestään olivat ajanhukkaa ja sisällöltään arveluttavia. Uusi Suometar 5.2.1917 tervehti ilolla helmikuussa ohjelmistoon otettua Kristitty-elokuvaa:

”Tunnustuksella on sen tähden mainittava tällaisten puhdashenkisten filmien esilleottaminen tänä kaikellaisten kaksimielisten ja alasrepivien murha-, murhe-, rakkaus- ja rikosfilmien riemukulun aikana. esitys on Kristitty-filmissä vauhdikasta ja sopusuhtaista, näyttämölleasetus ja useissa kohdin silmää hurmaavaa.”

Joensuussa poliisilaitos pyysi kuvernöörin kehotuksesta opettajilta apua elävien kuvien tarkastuksessa, ”jotta nuorisoon turmelevasti vaikuttavat kuvasarjat voitaisiin poistaa ohjelmistosta”. Joensuussa esitetty elokuvaohjelmisto oli kuitenkin lähes poikkeuksetta käynyt läpi Helsingin poliisin sensuurin. Vuonna 1916 tarkastuksessa oli ollut 826 elokuvaa. Viipuri-lehden mukaan tarkastetuista filmeistä pääosa oli ”filmidraamoja ja koomillisia filmejä sekä salapoliisinnäytelmiä”, joiden osuus ohjelmistosta oli kasvussa. Sen sijaan luonto- ja sotaelokuvien osuus oli pienentynyt.

Urheilukilpailut ja iltamat kokosivat väkeä

Viikonloppuisin väen saivat liikkeelle myös urheilukilpailut. Hiihto-, mäenlasku- ja pikaluistelukilpailuja, jääpallo-otteluita ja ravikilpailuita oli paljon. Helsingin Kaisaniemenlahdella sattui tammikuun lopussa Spartan järjestämissä pikaluistelukilpailuissa yksi Suomen ensimmäisistä katsomo-onnettomuuksista, kun radan yli rakennettu kävelysilta petti.  Kuolonuhreilta vältyttiin, mutta huomattava määrä katsojia sai ruhjevammoja ja seitsemänvuotiaalta pojalta murtui jalka.

Sisäurheilumuodoista ylivoimaisesti tärkein oli paini. Maan nykyaikaisin paini- ja voimailusali sijaitsi Helsingin työväentalolla. Palloilulajeja ei vielä harrastettu Suomessa sisätiloissa lukuun ottamatta, jota voitiin pelata Viipurin tennishallissa. Koulun voimistelusaleja pääsivät käyttämään etupäässä nais- ja miesvoimistelijoiden ryhmät.

Urheilijavaihto Venäjään suuntaan jatkui vilkkaana talvella 1917. Venäjältä tulleita urheilijoita osallistui säännöllisesti paini- ja pikaluistelukilpailuihin. Pietarilaisjoukkueet pelasivat jääpalloa etenkin viipurilaisseurojen kanssa.

Tanssi-iltamia järjestettiin runsaasti muun muassa Heimolan voimistelusalissa, Uudella ylioppilastalolla, Ostrobotnialla, Työväentalolla ja Uusmaalaisten talolla (Nylands Nation). Uraansa jatkoi menestyksellä kuplettilaulaja J. Alfred Tanner. Rudolf Väinölä ja Kalle Meriö järjestivät laskiaissunnuntaina ”Humoristilaulajaiset” Helsingin työväentalon juhlasalissa.

Kansallisteatterissa kuohui

Helsingissä Kansallisteatteri esitti muun muassa Peer Gynthiä täysille katsomoille. Ohjelmistossa oli myös muun muassa Aleksander Fredron ”Naiset ja husaarit”, vuonna kirjoitettu 1826 kepeä komedia.

Kansallisteatterissa kuohui talvella 1917. Teatterinjohtajana vuodesta 1914 toimineen Jalmari Lahdensuon kausi päättyi. Hän joutui kovan arvostelun kohteeksi, ja katsoi parhaaksi erota. Lahdensuon moitittiin erityisesti luovuuden puutteesta, johtajana hän suoriutunut varsin hyvin. Maria Jotunin mukaan Lahdensuolta puuttui ”sisäistä näkemystä, laajaa lukeneisuutta, taiteilijoita sytyttävää lämpöä ja ymmärrystä”.[9] Lahdensuota seurasi johtajana Eino Kalima, jonka kausi päättyi vasta 1950.

Helsingissä vieraili usein myös pietarilaisia taiteilijoita. Venäläissotilaiden hyväksi järjestetyissä iltamissa esiintyi Marinski-teatterin soittajia ja tanssijoita. Hyväntekeväisyyden kohteena olivat erityisesti haavoittuneet.

Kalevalanpäivää vietettiin aikaisempaa komeammin 1917. Suomen Kuvalehti omisti 24.2.1917 ilmestyneen numeronsa Kalevalalle, samoin Uusi Suometar 28. helmikuuta. Eri puolilla maata järjestettiin Kalevala-juhlia. Kansallisteatterissa oli ohjelmassa säveltäjä Armas Launiksen Kullervo-oopperan ensi-ilta. Oopperan tanssikohtaukset sommitteli Maggie Gripenberg ja sen ohjasi Jalmari Lahdensuo.

Linkkejä:

Kari Koskela, Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa.

Remembering WW1: weather in the trenches.

Der ”Kohlrübenwinter” 1916/17. (Saksan lanttutalvi)

Lähteitä:

[1] Tiina Sianoja, Kaupunginpuutarhurin kuvaus vuodesta, http://www15.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1917/1917c.htm

[2] Kaija Rautavirta. 2010. Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Helsinki: Yliopistopaino, s. 83. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/20862/ruokahuo.pdf?sequence=1

[3] Työmies 15.2.1917.

[4] Uusi Suometar 15.2.1917.

[5] Työmies 13.2.1917, Uusi Suometar 15.2.1917, Suomen Kuvalehti 10.2.1917.

[6] Oulun Sanomat 13.2. ja 3.3.1917.

[7] Kansan lehti 31.1.1917 ja 19.2.1917.

[8] Anne Seppänen. 2010. populaarikulttuuri sosiaalistumisväylänä. Tampereen työväestön julkiset huvit 1860-luvulta vuoteen 1917. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 77, s. 137 ja 195. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67060/951-44-4979-7.pdf

[9] Uusi Suometar 11.2.1917 ja 15.2.1917.

Vuoksesta haluttiin voimaa Pietariin

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän ministerineuvosto herätti henkiin keisarivallan viime kuukausina ajatuksen Vuoksen vesivoiman käytöstä Pietarin tarpeisiin.

Uusi Suometar kertoi 12.1.1917 Novoje Vremjan tietojen pohjalta, että Venäjän ministerineuvosto oli hyväksynyt Vuoksen vesivoiman rakentamisesta kaksi ehdotusta, joiden tavoitteena oli Pietarin sähköntarpeen turvaaminen. ”Pikku-Imatra” ja Vallinkoski oli määrä pakkolunastaa. Aloitteentekijänä oli sotaministeri Mihail Beljajev, joka halusi vähentää kivihiilen käyttöä Pietarissa.

Ensimmäisenä oli tarkoituksena rakentaa Vallinkoski, jonka rakennustöihin ministerineuvosto oli osoittamassa 32 miljoonaa ruplaa (51,2 mmk = 61 miljoonaa euroa). Helsingin Sanomien (13.1.1917) mukaan 120 metriä pitkän, 115 metriä leveän ja putoamiskorkeudeltaan enimmillään 5,7-metrisen Vallinkosken rakentamisen oli määrä alkaa heti. Työt oli määrä saada valmiiksi vuoden 1918 puolivälissä. Aikataulu vaikutti erittäin kireältä.

”Suurenmoisten voimalaitosten rakentaminen Vallinkoskeen on kuitenkin nykyoloissa varsin suuritöinen tehtävä, jonka suorittaminen kaikesta päättäen vaati paljon pitemmän ajan. Mutta suunnitelman tultua toteutetuksi tulisi se Pietarin pitkäaikainen voimantarve, joka on edullista koskivoimalla tyydyttää, Vallinkoskesta saatavalla voimalla pääasiallisesti tyydytetyksi.”

Rakentaminen kuitenkaan ehtinyt alkaa ennen kuin olot Venäjällä muuttuivat ratkaisevasti maaliskuun vallankumouksen seurauksena.

Ajatus ei ollut uusi

Vuoksen vesivoiman käytöstä oli esitetty 1900-luvun alussa useita suunnitelmia, jotka senaatti oli hylännyt. Vuosina 1898–1900 Linnankoskeen oli rakennettu pieni voimalaitos, joka käytössä vain lyhyen aikaa. Tornator Oy vuokrasi voimalaitoksen 1915 ja kunnosti sen sähköntuotantoon. Linnankosken voimala tuotti 1920-luvulla sähköä Imatran voimalaitostyömaalle ja muutamille lähiseudun sähkönjakeluyhtiöille.

Kiinnostusta vesivoiman hyödyntämiseen oli kasvattanut sähkön kaukosiirron kehittymiseen suurjännitetekniikkaa hyväksikäyttäen lisäsi vesivoiman käyttömahdollisuuksia. Vuoksen vesivoima alkoi kiinnostaa venäläisiä sijoittajia, joiden omistamat Keksi-Eurooppaan rekisteröidyt yhtiöt ostivat koskiosuuksia. Osuuksia hankkivat muun muassa Syndicat d´étude d´enterprises industrielles et miniers Société Anonyme ja Wuoksen Aktien Gesellschaft. Venäläisomistuksen kasvusta ei pidetty Suomessa, joten omistussuhteet haluttiin häivyttää. Koskiosuuksien omistajat saivat niistä hyvän hinnan. Kauppojen seurauksena 68 prosenttia Ylä-Vuoksen koskista oli vuoteen 1914 mennessä siirtynyt ulkomaalaisomistukseen. Talolliset omistivat yhden prosentin ja Suomen valtio 31 prosenttia.

Suomen senaatti sai ennen ensimmäistä maailmansotaa käsiteltäväkseen useita Vuoksen hyödyntämistä koskeneita hakemuksia, joita se ei kuitenkaan hyväksynyt.  Mielikuvituksellisimman ajatuksen kehitteli Sigurd Wettenhof-Asp. Hänen 1912 senaatille esittelemässään Kuurmanpohjan suunnitelmassa Vuoksen vedet olisi johdettu Saimaan kanavan tasolle rakennettuun kanavaan, jossa voima olisi hyödynnetty 60 metrin putouksesta.

Suomen valtio toteutti Imatran rakentamisen

Suomen valtio ryhtyi valmistelemaan Imatrankosken ottamista sähköntuotantoon jo syksyllä 1917. Eduskunta teki päätöksen kosken rakentamisesta 1921, ja valmistavat työt Imatralla alkoivat välittömästi. Suureksi kansalliseksi ponnistukseksi koettu sai erittäin myönteisen vastaanoton.

Matkailu- ja luonnonsuojeluväki eivät vastustaneet voimakkaasti yhden Suomen tunnetuimman luonnonnähtävyyden valjastamista sähköntuotantoon. Matkailuväki myös uskoi, että koski säilyisi nähtävyytenä rakentamisesta huolimatta. Professori Theodor Homén arveli eduskunnassa, että patoluukut voitaisiin ilman haittaa ja lisäkustannuksia sulkea tunniksi ja voimalaitoksen turbiineihin virtaisi silti riittävästi vettä voimantuotantoa ajatellen.

Imatran voimalaitoksen rakentaminen oli rakennusteknisesti vaativa suoritus. Vuodet 1922 ja 1923 olivat runsassateisia, minkä vuoksi vedenpinta oli korkealla. Voimalan oli tarkoitus valmistua käyttökuntoon 1928, mutta lakot viivästyttivät asennustöitä.

Veljesten Oiva ja Kauno S. Kallion suunnitteleman voimalaitoksen ensimmäisen vaiheen kustannukset olivat 344 miljoonaa markkaa (102 miljoona euroa). Tästä summasta neljännes katettiin ulkomaisilla lainoilla ja pääosa verotuloilla. Rakentamiskustannukset ylittivät vain neljällä prosentilla alun perin suunnitellut.

Ensimmäisessä vaiheessa voimalaitokseen asennettiin kolme turbiinia. Ne valmistivat Tampella Oy:n ja ruotsalainen Swedish Ab Karlstads Mekaniska Verkstadin toimittamia. Generaattorit toimitti ruotsalainen ASEA.

Laajamittainen sähköntuotanto antoi mahdollisuuden toimittaa sähköä eri puolille Suomea. Imatrankosken vesivoimalaitos yhdistettiin sen Turkuun ja Viipuriin yhdistävän 563 kilometrin mittaisen Suomen ensimmäisen 110 kV:n suurjännitesiirtojohdolla 16. tammikuuta 1929. Runkoyhteyteen liitettiin sähköasemien kautta sähkölaitosten alueverkkoja, muun muassa Helsingin 35 kV alueverkko. Imatran tuotannon arveltiin riittävän koko Suomen tarpeisiin pitkälle tulevaisuuteen.

 

Linkkejä:

Kristiina Korjonen-Kuusipuro, Voimaa Vuoksesta. Tekniikan vaiheita 3/07. 

Kristiina Korjonen-Kuusipuro, Yhteinen Vuoksi Ihmisen ja ympäristön kulttuurinen vuorovaikutus vuoksen jokilaaksossa 1800-luvulta nykypäiviin, Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 109. 

Etelä-Karjala-instituutin toteuttama Vuoksi-projekti esittelee Vuoksen jokilaakson muuttumista. 100 vuotta sähköturvallisuutta. Turvatekniikan keskuksen (TUKES) aikajana sähköntuotannon ja -turvallisuuden kehityksestä. 

Kirjallisuutta:

Sven Hirn. 1979. Imatran tarina. Kanta-Imatra seuran julkaisu N:o 3.

 

Venäjän keisarikunta 1917

Posted on by hannaahlavuo

Vuoden 1917 alussa Venäjä oli käynyt sotaa lähes kaksi ja puoli vuotta. Tyytymättömyys ja uudistuspaineet olivat kasautuneet.

Venäjä oli vuoden 1917 alussa perustuslaillinen monarkia. Valtionpäämies Nikolai II oli joutunut hyväksymään Japania vastaan käydyssä sodassa kärsityn tappion jälkeen perustuslain säätämisen 1906. Vuodesta 1613 Venäjää hallinneeseen Romanov-sukuun kuulunut keisari oli lain tultua voimaan edelleen itsevaltias. Perustuslaki lisäsi kuitenkin Venäjän hallituksena toimineen ministerineuvoston valtaa ja teki siitä maan hallituksen.

Nikolai II joutui elokuussa 1905 taipumaan neuvoa-antavan edustuskokouksen, duuman, perustamiseen Venäjälle keisarikunnan Japanille kärsimän tappion vuoksi.[1] Yhteiskunnallisten levottomuuksien jatkuessa duuma sai Nikolai II:n olojen rauhoittamiseksi antamassa lokakuun manifestissa lisää valtuuksia. Manifestin mukaan lakeja ei ollut määrä säätää ilman duuman osallistumista niiden laadintaan.

Päätös- ja toimeenpanovalta oli perustuslain säätämisen jälkeenkin viime kädessä keisarilla, vaikka perustuslain mukaan hänen valtaoikeuksiinsa jäivät ulkopolitiikka, sotilasasiat, ministerien ja virkamiesten nimitykset. Lisäksi keisari sai antaa hätäasetuksia, jos duuma ei ollut koolla.

Duuman toimintaan tyytymätön keisari saattoi lisäksi hajottaa kansaneduslaitoksen ja määrätä toimitettavaksi uudet vaalit. Venäjällä järjestettiin keisarivallan loppuaikana neljät duuman vaalit, joissa sen kokoonpano muuttui keisarin 1907 vahvistaman vaalilain muutoksen vuoksi konservatiivisemmaksi. Venäjää ei myöskään hallittu parlamentaarisesti, sillä ministerineuvosto ei ollut vastuussa toiminnastaan duumalle, vaan sen kokoonpanon päätti keisari yksinään.

Duuman laajensi yhteiskunnallista keskustelua

Keisarivaltaan kriittisesti tai torjuvasti suhtautuneet puolueet voittivat ensimmäiset duuman vaalit keväällä 1906, vaikka vaalilaki suosi varakkaita. Tsaari hajotti ensimmäisen duuman heinäkuussa 1906 ja toisen duuman kesällä 1907. Toisessa duumassa olivat olleet edustettuna myös ensimmäisiä vaaleja boikotoineet sosialistit, joille kansanedustuslaitos tarjosi uuden propagandavälineen. Kolmannessa (1907–1912) ja neljännessä (1912–1917) duumassa vasemmiston ja liberaalien osuus paikoista laski keisarivallan vankkumattomien kannattajien toivomalla tavalla.[2]

Duuman jäsenmäärä vaihteli 387–433 edustajan välillä. Sen kautta julkiseen keskusteluun nousivat Venäjän lukuisat ongelmat, joita lehdistö käsitteli istuntoselostuksissaan erittäin laajasti. Sensuurin ote kirposi myös Venäjällä 1905, eikä sen palauttaminen onnistunut, sillä duuma jarrutti sensuurisäädösten kiristämistä. Lisäksi lehdistön kasvu teki sensorien työn ylivoimaiseksi. Kriittinen kirjoittelu Venäjän sisäisistä asioista ei vaimentunut edes maailmansodan sytyttyä isänmaallisen alkuinnostuksen mentyä ohi.

Vuonna 1914 Venäjällä ilmestyi yli tuhat aikakausjulkaisua ja 32 000 kirjaa. Laajalevikkisin lehti oli myös Suomessa aktiivisesti seurattu Russkoje Slovo. Vuonna 1916 sen  levikki oli 750 000 kappaletta. Hallituspiirien kantoja heijasteli erityisesti Novoje Vremja.[3] Suomalaiset saivat venäläisen lehtiaineiston pohjalta laadittujen katsausten välityksellä yleiskuvan duuman keskusteluista.

Duuman ylähuoneena toimi vuoden 1906 perustuslain tultua voimaan 196-jäseninen valtakunnanneuvosto, joka oli alun perin toiminut 1810–1906 keisarin tukena lainvalmistelussa neuvoa-antavana elimenä. Keisari nimitti perustuslain mukaan puolet valtakunnanneuvoston jäsenistä vuodeksi kerrallaan. Loppuosan valitsivat eri yhteiskuntapiirit yhdeksäksi vuodeksi siten, että kolmasosa jäsenistä vaihtui kolmen vuoden välein. Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä määräsi, että Suomen eduskunnan on valittava kaksi edustajaa valtakunnanneuvostoon ja neljä duumaan. Eduskunta kieltäytyi tästä tehtävästä.

Stolypin pani rautaisin ottein Venäjän kuriin

Pääministeriksi keväällä 1906 ennen duuman kokoontumista nimitetyn Pjotr Arkadjevitš Stolypinin hallitus ei halunnut tehdä yhteistyötä duuman kanssa. Yhtenä syynä oli yhteiskunnallinen liikehdintä, jonka Stolypin halusi tukahduttaa. Keisarivallan vastustajat murhasivat 1906–1907 noin 4 000 virkamiestä. Myös Viaporin kapina heinä-elokuun vaihteessa 1906 kertoi valtakunnan kuohunnasta. Kapinan oli määrä olla osa laajempaa vallankumousliikettä.

Stolypin rauhoitti Venäjän kovin ottein. Levottomilla seuduilla toimineet rangaistusretkikunnat ja kenttäoikeudet palauttivat järjestyksen kuolemantuomioin ja vangitsemisin. Teloitettavat saivat kaulaansa hirttoköyden, jota sanottiin ”Stolypinin kravatiksi”.

Vangittuja odotti matka Siperiaan ”Stolypinkaksi” kutsutulla vankivaunulla. Kovat otteet johtivat opposition toiminnan näivettymiseen. Stolypinin perustuslain 87 pykälään pohjautuneet poikkeustoimet, jotka jatkuivat koko hänen kautensa ajan, heikensivät keisarikunnan alamaisten luottamusta lakeihin.

Stolypin ymmärsi toisaalta, että myös uudistukset olivat välttämättömiä. Hän toteutti maauudistuksen, joka vapautti viljelijät kyläyhteisön vallasta. Viljelijä sai erota yhteisöstä ja ryhtyä hoitamaan itsenäisesti tilaansa. Vuoteen 1914 mennessä Venäjälle muodostettiin kaksi miljoonaa yksityistilaa, joita oli noin viidennes kaikista talonpoikaistalouksista. Pääministeri arvioi itsenäisten viljelijöiden vaurastuessaan muuttuvan valtiojärjestyksen tukipylväiksi. Toisaalta perinteisten kyläyhteisöjen tilalle olisi tarvittu paikallishallinto.

Alueellisesti teiden, koulujen ja sairaaloiden ylläpidosta Venäjän Euroopan-puoleisissa osissa huolehti 43 semtsvoa, jotka oli perustettu Aleksanteri II:n maaorjuuden päättäneen maauudistuksen yhteydessä 1864. Semtsvoja ei ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa ja rajamaakunnissa. Valtaa semtsvoissa käytti pääosin aateli. Ensimmäisen maailmansodan aikana perustettu semstvojen ja kaupunkien liittojen yhteistyöelin Zemgor koordinoi armeijan huoltoa. Sen vastuulla olivat myös haavoittuneet ja pakolaiset. Yleisvenäläisen semtsvojen liiton puheenjohtajasta Georgi Jevgenjevitš Lvovista tuli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri maaliskuussa 1917.

Venäläistäminen voimistui kaikkialla valtakunnassa

Stolypin vauhditti myös valtakunnan yhtenäistämiseen tähdänneitä toimia, minkä keisarikunnan lukuisat vähemmistökansallisuudet kokivat sortona. Suomessa Stolypinin ote koettiin toisena venäläistämiskautena, jonka aikana autonomia kaventui. Suomeen vaikutti oleellisesti se, että suuriruhtinaskunnan asiat alkoivat kulkea keisarille ministerineuvoston kautta. Suora tie ministerivaltiosihteerin kautta hallitsijan luo katkesi.

Lähes kaikki Venäjän kansalliset vähemmistöt aiheuttivat huolta keisarikunnan yhtenäisyyden varjelijoille ja tiivistäjille. Baltiansaksalaisia epäiltiin yhteyksistä keisarilliseen Saksaan. Puolalaisten tiedettiin suhtautuvan Venäjää suopeammin Itävaltaan. Juutalaisten arveltiin mahdollisen sodan syttyessä ryhtyvän yhteistyöhön Saksan ja Itävallan kanssa. Armenialaiset elättelivät toiveita Venäjän ja Turkin raja-alueille perustettavasta Suur-Armeniasta.  Gruusialaisten parissa sosialismi oli saanut vahvan jalansijan. Kaukaasian ja Keski-Aasian islaminuskoiset kansat olivat myötämielisiä Turkille.

Keski-Aasian paimentolaisilla oli kahnauksia venäläisten uudisasukkaiden kanssa.[4] Ensimmäiset kapinat puhkesivat Keski-Aasiassa vuonna 1916, kun kazakkeja, kirgiisejä ja uzbekkeja ryhdyttiin ottamaan työpataljooniin. Venäläiset tukahduttivat kapinan kovin ottein. Satojatuhansia ihmisiä pakeni kapinan seurauksena Kiinaan.[5]

Stolypinin kausi päättyi Kiovassa 1912 tapahtuneeseen murhaan. Hänen seuraajakseen nimitetty valtiovarainministeri Vladimir Nikolajevitš Kokovtsov hoiti hyvin valtiontaloutta, mutta häneltä puuttui laaja-alaisempi näkemys. Kokovtsov jatkoi pääministerinä myös valtiovarainministerin tehtävässä. Ministerineuvoston yhtenäisyys väheni ja ministerit solmivat itsenäisesti yhteyksiä hoviin ja kulissientakaisiin vaikuttajiin. Kokovtsov yritti saada hovissa vahvan vaikutusvallan saavuttaneen Grigori Rasputinin karkotetuksi kotiseudulleen Tobolskiin, mutta Nikolai II ei tähän suostunut.

Keisari erotti Kokovtsovin vuoden 1914 alussa, minkä jälkeen ministerineuvostolla ei ollut enää määrätietoista johtajaa. Erottamisen muodollisena syynä oli pääministeri kyvyttömyys valvoa lehdistöä.

Nikolai II:n uudeksi pääministeriksi nimittämä Ivan Logginovitš Goremykin (1839–1917) oli toiminut lyhyen aikaa pääministerinä vuonna 1906. Tuolloin hän oli joutunut väistymään määrätietoisemman Stolypinin tieltä. Ikääntynyt Goremykin oli epäsuosittu paitsi duuman myös ministerineuvoston jäsenten keskuudessa, mikä heikensi entisestään hallituksen toimintakykyä. Gomemykin sai toivomansa eron helmikuun alussa 1916. Tämän jälkeen Venäjällä oli runsaassa vuodessa kolme pääministeriä: Boris Vladimirovitš Stürmer (2.2.1916–10.11.1916), Aleksander Trepov (10.11.1916–9.1.1917)) ja Nikolai Dimitrijevitš Golitsyn.

Maailmansotaan yhtenä ympärysvalloista

Maailmansodassa Venäjä, Englanti ja Ranska muodostivat ympärysvaltoina tunnetun liittokunnan ytimen. Vastassaan niillä olivat keskusvallat, joiden tärkeimmät jäsenet olivat Saksa, Itävalta-Unkari ja Turkki. Ympärysvallat olivat jo sopineet voittoa seuraavista aluemuutoksista. Venäjän piti saaman Itä-Galitsia Itävalta-Unkarilta, Itä-Preussi Saksalta ja Armenia Turkilta. Lisäksi tavoitteena oli saavuttaa Konstantinopolin, Bosporin ja Dardanellien hallinta.

Venäjän ja Ranskan liittosuhde oli syntynyt jo 1890-luvulla. Ranskan sitkeä diplomaattinen toiminta yhdistyneenä vihamielisyyteen Saksaa kohtaan saivat Venäjän yhteistyöhön myös Englannin kanssa. Vanhoilliset piirit vastustivat ajatusta liittosuhteesta perivihollisena pidetyn ja parlamentaarisesti hallitun kuningaskunnan kanssa. Englanti puolestaan suostui liittoon suojellakseen etujaan Intiassa.[6]

Ranska ja Venäjä olivat Englannin tukemana 1914 periaatteessa yhdessä vahvempia kuin Saksa ja Itävalta-Unkari. Venäjän armeijan siirtäminen länsirajalle kesti kuitenkin pitkään, vaikka Keski-Venäjältä oli rakennettu ranskalaisin varoin keisarikunnan länsiosiin johtavia rautateitä. Saksa toivoikin voivansa voittaa sodan lyömällä ensin Ranskan ja sen jälkeen Venäjän. Mikään maa ei ollut varautunut pitkään sotaan, mutta Venäjän valmiudet sodan venymiseen olivat kaikkein heikoimmat.[7]

Venäjän tilannetta vaikeutti suuresti parhaiden meriyhteyksien katkeaminen. Saksa esti kuljetukset Itämeren kautta ja Turkki sulki Mustallemerelle johtavan reitin. Käytössä olivat Muurmanskin ja Vladivostokin satamat. Muurmanskiin sataman käyttöä vaikeutti se, että rata Pietarista Jäämeren rannalle valmistui vasta syksyllä 1916. Vladivostok sijaitsi puolestaan pitkän ja hankalan rautatieyhteyden päässä Tyynenmeren rannalla.[8]

Duuma tuki sotaa sen alkuvaiheessa lähes yksimielisesti. Pyhä sota germaaneja vastaan nostatti nationalistista mielialaa. Liberaalien duuman jäsenten suhtautuminen alkoi kuitenkin muuttua keväällä 1915 kriittisemmäksi Venäjän kärsimien tappioiden vuoksi. Duuman keskiryhmät muodostivat edistysmielisen blokin, joka vaati Venäjälle kansan luottamusta nauttivaa hallitusta. Enemmistö ministerineuvostosta tuki blokin vaatimuksia, mutta pääministeri Goremykin vastusti uudistuksia. Hän sai tsaarin keskeyttämään duuman istuntokauden 1915 ja erottamaan uudistuksia tukeneet ministerit.[9]

Kolmannes miehistä mobilisoitiin

Venäjän armeijaan kuului sodan alla 1,4 miljoonaa miestä. Sodan sytyttyä mobilisoitiin 3,1 miljoonaa 25–38-vuotiasta reserviläistä, nostomiestä, 400 000 ensimmäisen luokan 39–43-vuotiasta nostomiestä ja 400 000 armeijaa käymätöntä 22–24-vuotiasta nostomiestä. Vuoden 1914 loppuun mennessä palvelukseen kutsuttiin vielä 500 000 nostomiestä. Keisarillisen armeijan vahvuus oli tuolloin 5,1 miljoonaa miestä.

Venäjän armeija oli maailmansotaa käyvistä maista miesvahvuudeltaan suurin, mikä korvasi osittain aseistuksen, kaluston ja koulutuksen puutteet. Vuoteen 1917 mennessä Venäjä mobilisoi kaikkiaan 15 miljoonaa miestä. Lähes kolmannes täysi-ikäisistä miehistä joutui armeijaan Venäjän keisarikunnassa. Liikekannallepano ei kuitenkaan koskenut suomalaisia. Suuriruhtinaskunnan oma sotaväki oli lakkautettu 1901, eikä suomalaisia kutsuttu palvelukseen 1914 lukuun ottamatta upseerikoulutuksen saaneita. Lisäksi Venäjän armeijaan liittyi noin 700 suomalaista vapaaehtoista.[10]

Mieslukuisuudestaan huolimatta Venäjän armeija joutui perääntymään kauaksi sotaa edeltäneiltä rajoilta. Rintama kulki vuoden 1917 alussa Riianlahdelta Mustaanmereen. Saksa oli valloittanut Venäjään kuuluneet osat Puolasta 1915.

Romanian liittyminen sotaan elokuun lopussa 1916 johti Venäjän armeijan sotarasitusten lisääntymiseen. Itärintama piteni, kun venäläiset joutuivat tukemaan alkumenestyksensä jälkeen romahtanutta Romanian armeijaa. Saksan joukot valloittivat pääosan Romaniasta vuoden 1917 alkuun mennessä.

Keisari johti sotaa – valtakunta ajautuu kaaokseen

Nikolai II syrjäytti suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin ylipäällikön paikalta syksyllä 1915 ja ryhtyi itse johtamaan sodankäyntiä. Keisari siirtyi päämajaan Mohileviin ja poliittinen valta siirtyi yhä enemmän keisarinna Aleksandra Fjodorovnalle. Samalla kasvoi Grigori Rasputinin vaikutusvalta. Syksystä 1915 kevääseen 1917 Venäjällä ehti toimia neljän pääministerin lisäksi viisi sotaministeriä ja kolme ulkoministeriä.[11]

Venäjän ongelmien kärjistyessä arvostelu lisääntyi sekä lehdistössä että duumassa. Marraskuussa 1916 kokoontuneen duuman istunnossa edistyksellisen blokin johtaja Pavel Miljukov syytti hallitusta kyvyttömyydestä ja vaati sen eroa. Keisari ei kuitenkaan taipunut duuman luottamusta nauttivan ministeristön muodostamiseen, vaikka häntä kehottivat siihen myös Englanti ja Ranska. Lisäksi monet keisarin lähisukulaiset ja muut monarkistit vaativat, että ”pimeät voimat” oli saatava pois politiikasta. Keisari jatkoi itsepintaisesti linjallaan ja nimitti aikaisempaa taantumuksellisempia ministereitä hallitukseen.[12]

Lehdet selostivat laajasti duumassa pidettyjä puheita. Arvostelijat viittasivat hovin ja Rasputinin yhteistoimintaan puhumalla ”pimeistä voimista”. Rasputinia vaikutusvaltaa arvosteli muun muassa pienen trudovikkipuolueen edustajana duumaan valittu Aleksander Kerenski. Hyvänä puhujana tunnetun Kerenskin vaikutusvalta lisääntyi duumassa erityisesti marraskuusta 1916 alkaen.

Venäjää pitkään vaivanneet elintarvike- ja polttoainepula pahenivat tammikuussa 1917. Vuoden 1905 verisunnuntain vuosipäivänä 9. tammikuuta (23.1.) noin 140 000 työläistä oli lakossa Pietarissa. Töistä jäi pois noin 40 prosenttia kaupungin kaikista työläisistä. Duuman puhemies Mihail Rodzjanko yritti turhaan taivutella keisaria uudistamaan hallitusta liberaalien toivomaan suuntaan.

Rautatiet kovalla kuormituksella

Venäjän rautateiden kuljetuskapasiteetti oli riittämätön jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Keisarikunnan talous ja väestö olivat kasvaneet nopeasti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta rautateiden suorituskyky ei kehittynyt samassa tahdissa.

Venäjän rautateillä kulki vaikeuksista huolimatta 1916 enemmän matkustajia ja rahtia kuin viimeisenä rauhanvuonna 1913. Matkustajamäärä kasvoi koko sodan ajan ja oli 1916 lähes 348 miljoonaa, mikä oli 48 prosenttia enemmän kuin 1913. Rahtikuljetusten kokonaispaino väheni aluksi sotavuosina, mutta nousi 1916 ennätystasolle 17 230 miljardiin puutaan (282 miljoonaa tonnia). Kasvua vuoteen 1913 verrattuna oli 32 prosenttia.

Kuljetusmäärät kasvoivat, vaikka niitä vaivasi kalustopula. Venäjän tilasi maailmasodan aikana rautatiekalustoa Britanniasta, Ruotsista, Tanskasta ja Yhdysvalloista. Etusijalla olivat sodankäyntiä palvelleet kuljetukset. Venäjä joutui kuitenkin osoittamaan runsaasti kalustoa myös siviiliväestön ja hallinnon evakuointeihin valtakunnan länsiosista.

Ongelmat johtuivat kaluston vähyydestä, ratojen heikosta kunnosta ja rataverkon harvuudesta. Tilannetta pahensi polttoainepula. Rautatiekuljetusten ajautuminen kaaosmaiseen tilaan oli yksi maaliskuun vallankumouksen taustatekijöistä. Tilanne heikkeni edelleen vuoden 1917 aikana.[13]

 

Linkkejä:

Venäjän keisari Nikolai II:n vierailu Helsingissä 10.3.1915. Oskar Lindelöfin kuvaama lyhytfilmi, Elonet.

War and Revolution in Russia 1914–1921.

Russland im Ersten Weltkrieg. Armee der Bauernsöhne. 

Russie 1917. Ranskankielinen dramatisoitu vuoden 1917 tapahtumista.

The Last Years of the Autocracy.

Russian Revolution. 

Lähteitä:

[1] Luntinen Pertti. 1986a. Keisarikunta mahtavimmillaan. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 287

[2] Luntinen Pertti. 1986b. Vanhan Venäjän viimeiset vuodet. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 288–299.

[3] Luntinen 1986b, s. 301.

[4] Luntinen 1986b, s. 288–299

[5] Joshua A. Sanborn, Russian Empire. International Ensyclopedia of the First World War, http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/russian_empire

[6] Luntinen 1986b, s. 309. Samuel R. Williamson Jr, The Way to War. International Ensyclopedia of the First World War, http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/the_way_to_war

[7] Luntinen 1986b, s. 311–312

[8] Zetterberg Seppo. 1986. Venäjästä Neuvostoliitoksi. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava s. 313–314.

[9] Zetterberg 1986, s. 314–317.

[10] Harjula Mirko.2013. ”Ryssänupseerit”: ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. Helsinki: Books on Demand, s. 78. Zetterberg 1986, 316–317.

[11] Zetterberg 1986, s. 317–319.

[12] Zetterberg 1986, s. 319.

[13] Roland Cvetkovski. Railways (Russian Empire). http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/railways_russian_empire

Suursota leimasi joulunviettoa 1916

Posted on by hannaahlavuo

Jouluna 1916 Suomessa oli vielä rauhallista, mutta pula-ajan syventymisen merkit olivat näkyvissä.

Elintarvikkeiden saatavuus oli heikentynyt. Huomattava osa Suomessa tuotetusta voista ja maidosta päätyi Pietariin. Elintarvikesäännöstely oli alkanut marraskuussa 1916 sokerista. Polttopuut olivat kallistuneet ja vuokrat nousseet. Muuttovirta maalta kaupunkeihin jatkui.

Elintarviketilanteen heikentymisestä huolimatta ruokaa riitti kaikille. Keski- ja yläluokka olivat tottuneet käyttämään tuontihedelmiä juhla-aikoina. Niiden saanti oli 1916 vaikeaa. Tarjolla oli kuitenkin muun muassa Krimin omenia, päärynöitä ja rypäleitä. S. Aladinillä oli myynnissä ”hyviä Antonoffin omenia” 8 000 kiloa hintaan 1,40 markkaa kilo (3,25 euroa). Kilo omenia maksoi työmiehen neljän tunnin bruttopalkan verran.

Huhut osa elämää

Aktivististien tunnelmaan vaikutti se, että jääkäreitä ja heidän tukijoitaan oli jäänyt kiinni Jyväskylässä. Heidän joukossaan oli muun muassa Aarne Sihvo. Pietarissa Krestyn ja Špalernajan vankiloissa oli Sihvon lisäksi lukuisia jääkärivärväykseen osallistuneita. Siperiaan oli karkotettu suuri joukko suomalaisia, heidän joukossaan P. E. Svinhufvud.

Suomessa oli joulukuussa 1916 kymmeniä tuhansia venäläissotilaita. Venäläisistä tai jääkäreistä ei lehdissä voitu kuitenkaan kirjoittaa. Asiaan vihkiytyneet tiesivät, että jääkäreiksi värväytyneitä taisteli Saksan keisarillisessa armeijassa itärintamalla venäläisiä vastaan. Venäläissotilaiden suuri määrä Suomessa herätti puolestaan närkästystä. Julkista tietoa oli, että Venäjän armeijassa palveli suomalaisia upseereita ja jonkin verran myös värväytynyttä miehistöä. Lehdissä ilmestyi uutisia suomalaisten saamista venäläisistä kunniamerkeistä.

Monenlaiset huhut olivat osa elämää. Zeppeliinihyökkäyksiä pelättiin yleisesti Helsingissä ja Etelä-Suomen kaupungeissa. Katuvalot oli joko pimennetty tai sammutettu. ja ikkunoiden piti olla peitettynä. Muun muassa Helsingissä sähkönkulutus kasvoi silti, kun tehtaat kävivät täysillä kierroksilla ja asukasluku kasvoi.

Maailmansodan rintamatilanteen yleispiirteet selvisivät lehtiä lukemalla. Länsirintamaa tarkastellut uutisointi oli tarkempaa kuin itärintamaa koskenut. Verdunin ja Sommen taisteluiden perusteella saattoi päätellä, että idässä oli kaatunut ja haavoittunut massoittain miehiä. Sen sijaan Venäjän armeijan taistelukyvystä ei pystynyt päättelemään kovin paljon lehtiuutisten perusteella.

”Pitäisi olla hyvä tahto”

Nimimerkki ”I. I.” pohti sotajoulun olemusta Uuden Suomettaren pääkirjoituksessa. Joulurauha tuntui kaukaiselta sodan keskellä.

”Pitäisi olla kunnia Jumalalle ja rauha maassa. Pitäisi olla hyvä tahto ihmisten kesken, jotta tekevät kukin toiselleen sen, minkä itselleen soisivat tehtävän. Pitäisi olla – ellei toteutettuna niin ainakin häämöttämässä – rauhan valtakunta, jossa kansat takovat miekkansa vanteiksi ja keihäänsä viikatteiksi.

Mutta tosiasiallisesti on sotaa ja melskettä ja verisiä vaatteita. Tosiasiallisesti kansojen parhaimmisto viettää rauhan suurta juhlaa juoksuhaudoissa ja leiritulien ääressä. Rauhanylistyksen sijasta kaikuvat jouluyönä pommien räjähdykset. Ja rintamain takana käy voimakkaana, säälimättömänä taistelu siitä kullasta, minkä sota on pannut virtana vuotamaan. Kultainen vasikka on siellä se jumala, joka käy lukemattomain edessä, ja nyt, niin kuin muinoin Siinain juurella, palvellaan sitä lauluin ja lyyrin keskellä tuhansien kuolemaan sortuvien ja sortuneiden.”

Jouluaatto osui 1916 sunnuntaille. Uusi Suometar sisälsi siksi myös katsauksen sotatapahtumiin. Meneillään oli 125:s sotaviikko. Nimimerkki ”I. I.” palautti mieleen, että presidentti Raymond Poincaré lupasi uutenavuotena 1916, että saksalaiset on vuoden loppuun mennessä karkotettu Ranskasta. Saksalaisten hallussa oli kuitenkin jouluna 1916 suunnilleen sama alue Ranskasta kuin vuoden alussa.

”Niille, jotka ovat täksi jouluksi rauhan tuloa unelmoineet, jää vain todettavaksi, että heidän unelmansa ei toteutunut, vaan että päinvastoin tänä kolmantenakin sotajouluna rauhantaivas on peittynyt läpinäkymättömiin pilviin.”

Tervehdys aatetovereille

Työmiehen etusivun täytti yhteisilmoitus, jossa työväenliikkeen jäsenet toivottivat aatetovereilleen ”Hauskaa joulua ja toivorikasta uutta vuotta 1917”. Mukana oli paljon myös eri puolilta Venäjää lähetettyjä toivotuksia. Toisella sivulla ja kolmannen yläosassa terveisiä lähettivät amerikansuomalaiset eri puolilta Yhdysvaltoja.

Työmies ja Uusi Suometar julkaisivat jouluaattona 1916 ”Yhdistyneitten yhteiskoulujen” miljoona-arpajaisten voittonumerot. Arpajaisilla hankkivat varoja toimintaansa Forssan, Joensuun, Jämsän, Kristiinan, Loimaan, Rovaniemen, Seinäjoen, Toijalan, Tyrvään ja Viitasaaren yhteiskoulut sekä Heinolan keskikoulun jatkoluokat.

Arvonta oli suoritettu Helsingin työväenyhdistyksen talolla. Työmies tiesi kertoa, että työnjohtaja Albert Sohlman Ikaalisista oli voittanut 100 000 markkaa, emäntä Olga Salo Kiuruvedeltä 50 000 markkaa ja maanviljelijä W. Kettula Lahdesta 25 000 markkaa. Sohlmanin voittama summa vastaa 232 000  euroa. Työmiehen tuntipalkka oli 1916 keskimäärin 80 penniä.

 Joulutavoissa yhdistyivät uusi ja vanha

Joulunvietossa yhdistyivät 1900-luvun alussa vanhat perinteet ja uudet vaikutteet. Joulupäivänä käytiin kirkossa ja paluumatkaan sisältyi maaseudulla edelleen uskomuksia. Kirkosta oli lähdettävä nopeasti liikkeelle taatakseen hyvän vuodentulon. Ensimmäisenä tielle ehtineen työt joutuivat.

Joulupäivänä ei etenkään maalla kyläilty 1900-luvun alussa. Jouluaattona oli vauraimmista maalaistaloissa saattanut käydä joulupukki. Pääasiassa pukki vieraili keski- ja yläluokan perheissä. Joulupukki oli kuitenkin jo laajalti tunnettu kansakoulujen ansiosta. Koulut olivat tehneet myös joulukuusen tunnetuksi, vaikka kuusta ei vielä joka kotiin hankittukaan. Satakunta -lehti kertoi Porin kansankoulujen kuusijuhlasta 1877:

”Kansakoulut täällä viettivät viime tiistaina tavallista syys-lukukauden lopettajaiskemua siten, että lapset saivat joulukuusten ympärillä laulella ja leikkiä. Tällaiset hetket ovat epäilemättä lasten elämän herttaisimpia ilohetkiä, raskaan lukutyön perästä.

Hetken riemu ja toivottu joulu, jota muistuttaa kynttilöitty ja koristeltu joulukuusi salin keskellä, saakin lasten silmistä ilon loistamaan, jota vielä enentämät koulutodistus sekä pienet joulupukin tuomat lahjat leikkien loputtua. Tällainen hetki lukukauden lopussa saattaa lapsetkin unohtamaan koulussa mahdollisesti esiintymät, elämän vakavia puolia ilmaisevat hetket ja heittää heille iloisen mielen koulusta, jonka vaikeata työtä ovat halulliset jatkamaan taas uuden työjakson alkaessa.”

Lähteet:

Uusi Suometar 24.12.1916, Työmies 24.12.1916. Satakunta 22.12.1877.

Yle, oppiminen. Aikamatka arkeen: Joulunvietto. 

Linkit:

Keski-Suomen museo, Kuvia Lönnin perheen joulusta vuosilta 1895–1920.

Yle, oppiminen. Aikamatka arkeen: Joulunvietto. 

Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) joulupaketti. 

Suomella oli oma raha jo ennen itsenäistymistä

Posted on by hannaahlavuo

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneet kansallisvaltiot ottivat käyttöön oman rahayksikön. Suomella raha oli ollut olemassa vuodesta 1860 lähtien.

Suomessa oli käytetty maksuvälineinä Venäjän ruplia ja Ruotsin riikintaalareita (riksejä) vuoteen 1840. saakka. Tämän jälkeen ruplasta tuli ennen markan käyttöönottoa ainoa maksuväline. Suomi anoi lupaa Aleksanteri II:lta ottaa käyttöön oman rahan ja sai sen 4. huhtikuuta 1860 senaatin anomuksesta. Aloitteen teki senaattori Fabian Langenskiöld. Markan aseman vakiinnuttamisen vei loppuun hänen seuraajansa J. V. Snellman.

Markasta tuli ainoa maksuväline Suomessa vuonna 1865, kun suuriruhtinaskunta siirtyi hopeakantaan. Oman valuutan luomista helpotti oma keskuspankki, joka oli toiminut osana Suomen hallintoa vuodesta 1811. Suomen Pankin setelipaino aloitti toimintansa vuonna 1885.

Kaikkialla muualla Venäjän imperiumissa oli käytössä rupla, mikä korosti Suomen erityisasemaa imperiumissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana rupla heikkeni entisestään suhteessaan markkaan, jolloin Venäjä määräsi valuutoille kiinteän vaihtokurssin.

Markka oli Venäjän ruplaan verrattuna vahva valuutta Venäjän vallan loppuvuosina. Markka irtautui ruplasidoksestaan liittymällä hopeakantaan (1865) ja kultakantaan (1878). Tätä ennen kultakantaan olivat siirtyneet Saksa (1871), Tanska ja Ruotsi (1873) ja Norja (1875). Venäjä otti kultakannan käyttöön 1897.

Suomi joutui irtautumaan 1915 kultakannasta, joka otettiin käyttöön uudelleen 1925. Tuolloin markan arvoksi määriteltiin 13 prosenttia ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä. Kytkentä oli purettava uudelleen 1931.

Suomen markan arvo laski rajusti ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta vakaantui itsenäisyyden alkuvuosina. Toisen maailmansodan aikana inflaatio nopeutui ja sodan päätyttyä hallitus toteutti setelinleikkauksen, jossa 500, 1 000 ja 5 000 markan setelit leikattiin kahtia. Nimellisarvo puolittui ja toinen puoli muuttui valtiolle annetuksi, vuonna 1949 takaisinmaksetuksi pakkolainaksi.

Inflaation jatkui 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa. Vuoden 1963 alussa toteutetussa rahauudistuksessa sadasta vanhasta uudesta markasta tuli yksi markka. Markka oli Suomen rahayksikkö vuoteen 2002, jolloin otettiin käyttöön Euroopan unionin yhteisvaluutta euro. Vuonna 1999 kiinnitetyllä kurssilla yksi euro vastasi 5,94573 markkaa.

Kirjallisuutta:

Kuusterä Antti, Markan matkassa Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840–1997. Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/1997

Linkkejä:

Historiallisia suomalaisia seteleitä.

Lyhytfilmi 100-vuotiaasta Suomen markasta (1960).

Autio Jaakko, Valuuttakurssit Suomessa 1864-1991 Katsaus· ja tilastosarjat. Suomen Oankin keskustelutaloiteita 1/1992. 

Autio Jaakko. Lama ja raha Suomen luopuminen kultakannasta vuonna 1931. SUOMEN PANKIN KESKUSTELUALOITTEITA 30/92

Oulun numismaattisen kerhon kokoama yleisesitys Suomen setelijärjestelmän historiasta.

Helena Reponen. Voi tuhannen tuhatta riihikuivaa… Setelinleikkaus Suomessa vuodenvaihteessa 1945–1946. Pro gradu, Jyväskylän yliopisto.

 

Kotimaisia ja kansainvälisiä vaikutteita yhdistelevä populaarikulttuuri on muokannut käsityksiä suomalaisuudesta

Posted on by hannaahlavuo

Suomalainen populaarikulttuuri on suunnilleen yhtä vanha kuin Suomi itsenäisenä valtiona. Laajoille kansanryhmille yhteisen populaarikulttuurin muotoutuminen alkoi Venäjän vallan loppupuolella rinnan ihmisten liikkuvuuden lisääntymisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kanssa.

Ajanvietekirjallisuudelle kehittyi kysyntää 1800-luvun lopulta alkaen, kun lukutaito yleistyi. Kioskikirjallisuudeksi sittemmin nimitetyistä viihdelukemistoista kehittyi laajalevikkinen painotuotteiden osa-alue.

Pilalehdet elivät ennen Suomen itsenäistymistä kukoistuskauttaan. Ne julkaisivat sekä harmitonta huumoria että ajankohtaisiin kysymyksiin kantaa ottaneita poliittisia piloja. Pilalehtiä ilmestyi sekä ruotsiksi että suomeksi. Ne tarjosivat sivutuloja nimekkäille kuvittajille. Piirustuksenopettajana toiminut Alex Federley piirsi muiden töidensä ohessa sekä suomen- että ruotsinkielisiin pilalehtiin. Pekka Puupää -sarjakuvan luonut Ola Fogelberg piirsi uransa alkuvaiheessa runsaasti työväen pilalehti Kurikkaan.

Suomalaisuuden populaareja tulkintoja ovat muokanneet erityisesti elokuvat ja iskelmät. Tekninen kehitys mahdollisti elävien kuvien ja musiikin laajamittaisen levittämisen 189o-luvulta alkaen. Suomessa elettiin molempien uutuuksien osalta ajan hermolla.

Elävistä kuvista kansanhuvia

Suomen ensimmäinen elokuvaesitys järjestettiin kesäkuussa 1896 alle puoli vuotta sen jälkeen, kun Lumiéren veljekset olivat esitelleet keksintönsä Pariisissa. Elokuvista tuli yleinen kansanhuvi Venäjän vallan viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaupungeissa toimi lukuisia elokuvateattereita ja maaseudulla järjestettiin elokuvanäytäntöjä.

Elokuvissa ei ollut ääntä, joten näytäntöjä säestivät teattereissa pianistit, erilaiset yhtyeet tai jopa orkesterit. Pääosa elokuvista tuotiin Britanniasta, Yhdysvalloista sekä Pohjoismaista. Maailmansodan aikana myös venäläisten elokuvien osuus ohjelmistosta kasvoi.

Kotimainen näytelmäelokuvatuotannon aloitti vuonna 1907 komedia Salaviinanpolttajat. Ensimmäinen täyspitkä elokuva, Sylvi, sai ensi-iltansa 1913. Vuosina 1907–1916 valmistui 25 näytelmäelokuvaa, jotka ovat lähes kaikki tuhoutuneet. Säännöllisen uutisfilmien tuotannon aloitti helsinkiläisen K.E. Ståhlbergin perustama Atelier Apollo 1907.

Elokuvatuotannon keskeytti 1916 Venäjän viranomaisten määräämä kuvauskielto. Kiristyneen poliittisen tilanteen vuoksi viranomaiset kielsivät Konrad Tallrothin ohjaavan elokuva Eräs elämän murhenäytelmä esittämisen ensi-illan alla elokuussa 1916.

Kotimaisten näytelmäelokuvien käynnistyi uudelleen vuonna 1919. Suomessa valmistui 1920-luvulla yhteensä 43 fiktioelokuvaa. Elokuva-alan näkyvin hahmo oli Suomi-Filmin toimitusjohtaja Erkki Karu, joka oli myös mykkäelokuvakauden tuotteliain ja menestyksekkäin ohjaaja. Hänen ohjasi muun muassa elokuvat Laveaan Koskenlaskijan morsian ja Nummisuutarit (kumpikin 1923), isänmaallisen Meidän poikamme -sarjan (1929–33) ja komedian Kun isällä on hammassärky (1923).

Kansallinen elokuvateollisuus laajentuu

Suomalaisen elokuvan kasvuvuodet alkoivat 1930-luvulla. Samaan aikaan mykkäfilmien aikakausi vaihtui äänielokuviin. Elokuva-ala joutui 1930-luvun alussa vaikeuksiin pulavuosien puristuksessa, mutta lähti nopeaan kasvuun talousnäkymien parannuttua. Suomi-Filmi Oy sai kilpailijan Oy Suomen Filmiteollisuudesta (SF). Suomalaisen elokuvan kasvun vuodet alkoivat ja 1930-luvulla valmistui jo 98 pitkää elokuvaa.

Molempien suurten suomalaisyhtiöiden tuotantoon kuului muun muassa isänmaallisia elokuvia, jotka heijastelivat 1930-luvun yhteiskunnallista tilannetta sekä suhdetta Venäjään ja Neuvostoliittoon. Risto Orko ohjasi Suomi-Filmin tuottamat elokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939). SF toteutti elokuvan Helmikuun manifesti (1939), jonka ohjasivat T. J. Särkkä ja Yrjö Norta. Vuonna 1939 yhtiöt tuottivat Helsingin 1940 olympiaisännyyden tiimoilta elokuvat Avoveteen (Suomi-Filmi) ja Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa (SF).

Katsotuimpia elokuvia olivat 1930-luvulla Risto Orkon Siltalan pehtoori ja Valentin Vaalan Juurakon Hulda, jotka molemmat saivat arviolta miljoona katsojaa. Yleisömenestyksiä olivat myös Orkon Jääkärin morsian sekä Vaalan Vaimoke ja Niskavuoren naiset, Särkän ja Nortan Rykmentin murheenkryyni, Helmikuun manifesti, Jumalan tuomio  ja Kuin uni ja varjo sekä Wilho Ilmarin Seitsemän veljestä. Paljon katsojia sai myös Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta.

Elokuvien suosion kasvaessa tunnetuimmista näyttelijöistä tuli tähtiä. Suuri osa suomalaisista tunsi Ansa Ikosen, Regina Linnanheimon ja Tauno Palon. Kotimaisten tähtien syttymistä vauhditti siirtyminen äänielokuvaan. Suomeksi tehtyjen elokuvien ansiosta suomalainen elokuva onnistui kasvattamaan katsojakuntaansa.

Savikiekkojen läpimurto 1920-luvulla

Gramofoneja tuotiin Suomeen 1890-luvulta alkaen. Niitä kulkeutui Suomeen myös Pohjois-Amerikasta Suomeen palanneiden suomalaisten mukana.  Ensimmäisten suomalaiset levytykset valmistuivat 1900-luvun alussa. Oopperalaulaja Aino Ackté lauloi kaksi kappaletta levylle Pariisissa vuonna 1902. Varhaisilla suomalaisilla äänilevyillä esiintyi myös humoristisilla kansanlaulutulkinnoilla suosiota saavuttanut Pasi Jääskeläinen. Suomessa tehtiin levytyksiä vuodesta 1904 alkaen. Niitä säesti usein säveltäjä Oskar Merikanto. Levyjä valmistettiin muun muassa Riiassa.

Suomen ensimmäisenä laajasti tunnettuna populaarimusiikin esittäjänä voi pitää J. Alfred Tanneria, joka levytti huomattavan osan lauluistaan. Tanner esitti kuplettejaan aluksi Helsingissä elokuvanäytösten yhteydessä.

Vuosina 1915–1925 ei tuotettu yhtään kotimaista äänitettä. Suomeksi levyjä tehtiin kuitenkin Yhdysvalloissa. Jälkipolville tunnetuin amerikansuomalainen muusikko on runsaasti kupletteja levyttänyt Hiski Salomaa. Kuplettien suosio säilyi myös Suomessa 1920-luvulla. Niitä levyttivät Tannerin lisäksi muun muassa Matti Jurva, Rafu Ramstedt ja Theo Weissman. Ramstedt ja Weissman esittivät laulujaan sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kaikki levyt valmistettiin ulkomailla. Levymyynnin kasvua rajoittikin vuoteen 1928 saakka levyjen korkea tuontitulli. Vuonna 1928 tulli laski 50 prosenttilla ja levyjen menekki kasvoi nopeasti. Suomessa myytiinkin 1929 yli miljoona levyä. Tämä ennätys ylittyi vasta 1970-luvulla. Samalla Ture Arasta ja Georg Malmsténista tuli ensimmäisiä kaikkialla Suomessa tunnettuja iskelmätähtiä. Aran levyttämää Emma-valssia myytiin yli 30 000 kappaletta. Malmstenin läpimurtolevytys oli Särkynyt onni, jota ostettiin yli 17 000 levyä.

Suomea kiersi 1930-luvulla neljänä kesänä edellisellä vuosikymmenellä perustettu Dallapé-orkesteri, jonka laulusolistiksi ja kapellimestariksi oli kiinnitetty Georg Malmstén. Iskelmämusiikki sai päävaikutteensa Saksasta ja Yhdysvalloista. Suomenkieliset sanoitukset

Myös Suomen Yleisradion perustaminen 1926 tuki jonkin verran populaarikulttuurin kasvua, vaikka radion ohjelmistossa painottuikin korkeakulttuuri. Kotkalaisista Valtosen sisaruksista koostuneen Harmony Sisters -lauluyhtyeen ura alkoi esiintymisestä Yleisradiossa 1935.

Siirtyminen äänielokuviin teki osaltaan iskelmiä tunnetuksi. Useista elokuvista esitetyistä iskelmistä tuli suosikkisävelmiä.

Sotavuosina korostui viihde

Sotavuosina 1939–45 elokuvien ja levyjen tuotanto vaikeutui. Poikkeusaikana viihteellä oli kysyntää ja kaikki valmistuneet elokuvat saivat suuren yleisön. Sotavuosina tehtiinkin erityisesti viihde-elokuvia. Suuria yleisömenestyksiä olivat historialliset romanssit, kuten T. J. Särkän ohjaamat Kulkurin valssi (1941) ja Kaivopuiston kaunis Regina (1941) sekä Ossi Elstelän Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). Kulkurin valssin näki vuoteen 1945 mennessä 1,2 miljoonaa katsojaa.

Suosittuja olivat myös Risto Orkon ohjaamat sotilasfarssit Ryhmy ja Romppainen (1941) ja Jees ja just (1943). Valentin Vaala toteutti yhdessä käsikirjoittaja Kersti Bergrothin ja näyttelijä Lea Joutsenon kanssa rakkauskomedioiden sarja Morsian yllättää (1941), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944), Vuokrasulhanen (1945) ja Viikon tyttö (1946). T. J. Särkän Suomisen perhe (1941) aloitti 1940-luvun suositun perhesarjan.

Populaarikulttuurin hyväksyttävyys kasvoi sotavuosina, jolloin sillä oli merkittävä osuus rintaman tuntumassa ja sotasairaaloissa toteutetuilla viihdytyskiertueilla. Sota-ajan rintamaradiot lähettivät kevyempiä ohjelmaa ja iskelmämusiikkia. Rintamaääninä tulivat tunnetuiksi muun muassa Olavi Virta ja Tapio Rautavaara.

Yleisradio lähetti myös 166 pääosin Helsingin Messuhallissa järjestettyä Asemies-iltaa, joissa viihteellinen ohjelma oli pääroolissa. Raja korkeakulttuurin suuntaan säilyi, mutta rauhan tultua populaarikulttuurin tarjonta laajeni ja monipuolistui.

Jälleenrakennusaikana tanssittiin rillumarein hengessä

Maailmansodan päätyttyä huveilla ja viihteellä riitti kysyntää. Tanssilavojen määrä lisääntyi huomattavasti sotien jälkeen. Niiden rakentaminen vauhdittui etenkin sotavuosina voimaantulleen tanssikiellon päätyttyä kokonaan 1948. Monet järjestöt rahoittivat toimintaansa järjestämällä tansseja. Tanssipaikkoja kiersivät maan tunnetuimmat artistit ja orkesterit 200–250 esiintymisen vuositahdilla.

Elokuvateatterien ja -käyntien määrä kasvoivat. Myös maaseudulle perustettiin teattereita ja maalaiskyliin ulottuneet kiertueet täydensivät tarjontaa. Kotimaisten elokuvien asema ohjelmistossa oli vahva. Elokuvia valmistui vuosittain keskimäärin runsaat 20. Vuonna 1952 ensi-iltansa sai 29 suomalaista elokuvaa. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalon mukaan Suomessa tuotettiin 1950-luvun huippuvuosina väkilukuun suhteutettuna enemmän elokuvia koko maailmassa.

Suuri osa 1950-luvulla valmistuneista oli nopeasti tuotettuja viihde-elokuvia. Musiikkielokuvissa esiintyivät jälleenrakennusvuosina tunnetuksi tulleet iltama- ja iskelmäviihteen tekijät, kuten Reino Helismaa, Toivo Kärki, Masa Niemi, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja Olavi Virta. 1950-luvun alussa valmistui muun muassa Ville Salmisen ohjaama Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950). iltamarallien pohjalta tehtiin rillumarei-elokuvat Rovaniemen markkinoilla (1951) ja Lentävä kalakukko (1953). Tukkilaisromantiikkaan perustuivat elokuvat Me tulemme taas (1953) ja On lautalla pienoinen kahvila (1952).

Rillumarein hengessä valmistui 13-osainen Pekka ja Pätkä -elokuvien sarja. Joka vuosi teattereihin tuli myös sotilasfarsseja. Viihde-elokuvat saivat paljon katsojia. 2010-luvun näkökulmasta monet niistä ovat ajankuvana kiinnostavia. Ne eivät kuitenkaan saaneet ymmärtämystä 1950-luvun kriitikoilta. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko Eugen Terttula tyrmäsi Rovaniemen markkinoilla -elokuvan otsikolla ”Törky on törkyä”. T. J. Särkkä tulkitsi otsikon tunnustukseksi ja ripusti sen tyytyväisenä työhuoneensa seinälle.

Paremman vastaanoton saivat Edvin Laineen, Roland af Hällströmin ja Matti Kassilan elokuvat. Laineen maine kasvoi Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjan ansiosta (Niskavuoren Heta, 1952; Niskavuoren Aarne, 1954; Niskavuori taistelee, 1957). Vielä enemmän hänelle toi kunniaa Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas (1955) filmatisointi. Se oli kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, joka sai jo ensimmäisen esitysvuotensa aikana yli kaksi miljoonaa katsojaa. Laineen tulkinta jatkosodasta on vaikuttanut vahvasti suomalaisten tulkintoihin toisesta maailmansodasta.

Iskelmät kaikuivat elokuvissa – ja vähitellen radiossakin

Iskelmillä oli keskeinen asema monissa 1940–1950-lukujen elokuvissa. Populaarimusiikin tarjonta oli radiossa vielä suppeaa, mikä korosti elokuvien merkitystä iskelmien tunnetuksi tekijänä.

Kansainvälisten musiikkivirtausten vaikutus vahvistui 1950-luvulla. Samalla nuorisokulttuuri alkoi irrottautua populaarimusiikin valtavirrasta. Suomessa saavutti aluksi suosiota amerikkalainen teinipop, jota esittivät muun muassa Cliff Richards ja 1959 Suomessa vieraillut Paul Anka.  Myös twist ja rautalankamusiikki kiinnostivat. Sen sijaan rajumpi rock and roll ei löytänyt Suomessa suurta yleisöä.

Beatlesin vuonna 1963 tapahtuneen läpimurron myötä tilanne alkoi muuttua. Toisaalta Suomessa elettiin samaan aikaan tangon ensimmäistä nousukautta.

Kevyemmän ohjelmatarjonnan osuus kasvoi radiossa, kun Yleisradio perusti sävelradion 1963. Uudenlainen ohjelma koostui kevyestä musiikista, juonnoista ja lyhyistä uutisista.  Sävelradion perustamiseen vaikutti Radio Nord, joka lähetti kansainvälisiltä vesiltä pääasiassa tauottomia iskelmäkonsertteja ja mainoksia. Radio Nordin lähetykset olivat kuunneltavissa Länsi- ja Etelä-Suomessa. Nord joutui lopettamaan toimintansa yhteispohjoismaisten vastatoimien seurauksena, mutta sen toiminta pohjusti osaltaan sävelradion perustamista.

Toukokuun alussa 1963 alkaneet sävelradiolähetykset lisäsivät populaarimusiikin tarjontaa huomattavasti. Radiosta tuli television ohella keskeinen iskelmien ja popmusiikin tunnetuksi tekijä. Populaarimusiikin eri tyylilajien välillä ei tehty aluksi ero sävelradiossa. Nuorisomusiikki sai ensimmäiset omat ohjelmansa 1960-luvun lopussa.

Elokuva kitui 1960–1970-luvuilla

Suomalainen elokuva eli vaikeita aikoja 1960-luvulla. Vuosikymmen vaihteessa apua etsittiin muun muassa iskelmäkavalkadeista, kuten Suuri sävelparaati (Veikko Itkonen, 1959), ja Toivelauluja (1961). Yleisöä vetivät paremmin Matti Kassilan Komisario Palmu -elokuvat Kaasua, komisario Palmu (1961) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).

Yhteiskunnallinen murros vaikutti elokuvien aiheisiin. Sotavuosien lapset ja suuret ikäluokat alkoivat aikuistua. Osa heistä kyseenalaisti vanhempiensa maailmankuvan. Mikko Niskasen ohjaamasta nuoren nelikon telttaretkeä kuvaavasta Käpy selän alla -elokuvasta (1966) tuli suurmenestys, joka koettiin sukupolvikuvaukseksi.

Myös  Pertti ”Spede” Pasasen elokuvaura alkoi 1960-luvulla. Pasanen oli jo radiosta ja tv:stä tuttu koomikko. Hänen ensimmäinen itsenäinen tuotantonsa oli Jukka Virtasen ohjaama Pähkähullu Suomi (1967). Pasasen 1970-luvulta lähtien tuottamien Uuno Turhapuro -elokuvien nimihahmo on antanut elitismiä vieroksuville suomalaisuuden tulkinnoille.

Taloudellisesti 1960-luku oli suomalaiselle elokuvalle ja elokuvateattereille huono. Television näkyvyys laajeni kattamaan lähes koko Suomen vuosikymmenen puolivälissä, mikä vaikutti elokuvakäyntien määrään. Lähiörakentamisen seurauksena kaupunkien keskustat tyhjenivät, eikä lähiöihin rakennettujuurikaan elokuvateattereita. Suomalainen elokuvatuotanto muuttui liiketoimintana pääosin kannattamattomaksi.  Julkisesta tuesta tuli osa kotimaista elokuvatuotantoa, kun Suomen elokuvasäätiö perustettiin vuonna 1969.

Suomessa valmistui 1960-luvulla 114 pitkää elokuvaa. Niistä katsotuin oli Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla (1968), joka sai ensi-iltakierroksellaan yli miljoona. Mikko Niskasen Käpy selän alla keräsi noin 700 000 katsojaa. Suosittuja olivat myös Spede-elokuvat Noin 7 veljestä (1968), Pähkähullu Suomi (1967), Millipilleri (1966) ja Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969).

Kotimaisten elokuvien määrä väheni edelleen 1970-luvulla, jolloin tehtiin 80 pitkää kotimaista elokuvaa. Vuonna 1974 ensi-iltansa sai vain kaksi elokuvaa. Katsotuimpia elokuvia olivat Rauni Mollbergin ohjaama Maa on syntinen laulu (1973) 709 000 ja Ere Kokkosen Uuno Turhapuro (1973) 613 000. Vuonna 1970 valmistui Mikko Niskasen televisiosarja Kahdeksan surmanluotia. Tositapahtumiin perustuva elokuva esitettiin lyhennettynä myös teattereissa. Niskasen väkevä kuvaus liittyi kiinteästi maaseudun pientilavaltaisen elämänmuodon katoamiseen.

Television ja nuorisokulttuurin nousun vuodet

Television näkyvyysalue ja katsojamäärä kasvoivat 1960-luvulla nopeasti, mikä tarjosi musiikintekijöille uuden näkyvän foorumin.  Televisioesiintymiset toivat julkisuutta, joka sai yleisön lähtemään tanssipaikoille katsomaan TV-artistia. Myös televisio-ohjelmista tuli nopeasti osa populaarikulttuuria. Etenkin yhdysvaltalainen tv-viihde antoi vaikutteita suomalaiseen tv-ohjelmistoon.

Nuorisokulttuurin nousu näkyi nuorille suunnattujen lehtien sisällössä. Vuonna 1961 perustettu Suosikki muuttui Isto Lysmän 1963 alkaneella päätoimittajakaudella nuoria kosiskelevaksi julkaisuksi.  Musiikkijuttujen osuus väheni ja päälinjan muodostivat popmaailman ilmiöistä, ihmisistä, vaatteista ja tapahtumista kertovat jutut.

Ilmapiirin muutoksesta protestihenkiseksi ja vallitsevat arvot kyseenalaistavaksi kertoivat myös äänilevyjen myyntitilastot. Viinanjuontia ja seksiä käsitelleet iskelmät saavuttivat suuren suosion 1966 – ja herättivät suurta paheksuntaa vanhempien ja vakavamielisempien kansalaisten parissa. Listoille nousi muun muassa Irwin Goodman kappaleellaan Ei tippa tapa.

Käännösiskelmän kultakausi

Suosittuja olivat myös kansainvälisistä menestyskappaleista tehdyt suomenkieliset versiot. Etenkin Beatlesin tuotannosta valmistui 1960-luvulla lukuisia suomalaisia tulkintoja. Kömpelötkin suomalaisversiot löysivät kuulijakuntansa, sillä suurimman osan suomalaisten englannintaito oli vielä 1960-luvulla olematon. Lisäksi musiikkia kuunneltiin teknisesti vaatimattomilla laitteilla, joilla heikohko suomalaisversio kuulosti liki samalta kuin Beatlesin alkuperäisesitys.

Populaarimusiikin suosio kasvoi 1970-luvulla. Äänitteiden myyntimäärät nousivat 1970-luvun kuluessa liki kuusinkertaisiksi (1,4 miljoonaa à 8,0 miljoonaa). Yhtenä syynä oli Philips-konsernin kehittelemä C-kasetti. Suomessa kasettien osuus äänitemarkkinoista lähenteli 1970-luvun puolivälissä kuuttakymmentä prosenttia. C-kasetit mahdollistivat myös helpot kotiäänitykset. Vuonna 1979 tyhjiä kasetteja myytiin seitsemän miljoonaa kappaletta. Joka toisesta taloudessa oli kasettinauhuri, levysoitin löytyi joka kolmannesta kodista.

Suosittuja 1970-luvun äänitteitä olivat esimerkiksi Finnhits-kokoelmalevyt, joita ilmestyi vuosina 1975–1979 kymmenen. Kokoelmat koostuivat aikansa suurimmista hiteistä.

Suomenkielinen rock sai vahvan jalansijan 1970-luvulla. Suomi-rockin tekijät ja yleisö kuuluivat suuriin ikäluokkiin, joita perinteinen iskelmä- ja pop-tarjonta ei tyydyttänyt. Nuorisokulttuurin muutoksesta kertoi punkin tulo Suomeen 1970-luvun lopulla. Samaan aikaan myös rockabilly löysi laajan nuorisoyleisön.

Elokuvien määrä kasvoi 1980–1990-luvulla – yleisö pitkään haussa

Suomalaisten elokuvatuotantojen määrä kääntyi kasvuun 1980-luvulla, jonka aikana ensi-iltansa sai 158 elokuvaa. Katsojaluvut kuitenkin pienentyivät.

Uransa aloittivat 1980-luvulla muuan muassa veljekset Aki ja Mika Kaurismäki. He löysivät kulttiyleisön Suomessa ja saivat myös kansainvälistä huomiota. Etenkin Aki Kaurismäki saavutti mainetta elokuvillaan Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).

Katsotuimpia elokuvia olivat 1980-luvulla Ere Kokkosen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) 753 000 ja Pekka Parikan Talvisota (1989) 629 000.

1990-luvulla suomalaisen elokuvien osuus yleisömäärästä laski toistaiseksi alhaisimmalle tasolleen. Vuonna 1994 kotimaisten elokuvan katsojaosuus oli vain neljä prosenttia elokuvakäynneistä. Elokuvia valmistui 1990-luvulla kuitenkin paljon – 178.

Aki Kaurismäen asema kansainvälisesti tunnustettuna ohjaajana vahvistui. Työttömyyteen ja 1990-luvun lamaan kiinnittyvä Kauas pilvet karkaavat (1996) toi menestystä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Elokuva myytiin yli 20 maahan, ja se keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa kansainvälisesti.

Suomalainen elokuva etsi 1990-luvun lopulla aiheita kansallisesta perinteestä ja historiasta. Toiseen maailmansotaan palautuivat muun muassa Taru Mäkelän Lotat (1995) ja Pikkusisar (Bueno Pictures Oy, 1999) sekä Olli Saarelan Lunastus (1997) ja Rukajärven tie (1999). Markku Pölönen kuvasi nostalgisesti ja humoristisesti maaseutua elokuvissaan Onnen maa (1993) ja Kivenpyörittäjän kylä, joka perustuu Heikki Turusen romaaniin. Tamperelaisen Kummeli-ryhmän televisiosarjassa tunnetuksi tekemä sketsiviihde löysi laajan yleisön myös elokuvissa Kummeli Stories (1995) ja Kummeli Kultakuume (1997).

Vuosikymmenen lopulla alkoi suomalaisen elokuvan uusi nousu. Silti 1990-luvun tuotannoista vain 15 elokuvaa sai yli 100 000 katsojaa. Vuonna 1999 elokuvakäyntien määrä nousi yli seitsemään miljoonaan rajan ensi kertaa kymmeneen vuoteen. Lisäksi kotimaisten elokuvien katsojaosuus nousi peräti 25 prosenttiin. Rukajärven tie sai katsomoihin koko vuosikymmenen suurimman yleisön, 430 000 katsojaa.

Paikallisradiot muuttivat musiikkitarjontaa

Suomalainen radio- ja televisiotoiminnan monopoliaikakausi päättyi 1980-luvun puolivälissä. Ensimmäiset paikallisradiot aloittivat toimintansa 1985 ja Kolmoskanavan televisiolähetykset alkoivat seuraavana vuonna. Populaarikulttuurin aseman vahvistumisesta kertoi osaltaan se, että porilaisen suosikkiyhtyeen Dingon hajoaminen uutisoitiin YLE:n pääuutislähetyksessä. YLE lisäsi vastavetona paikallisradioille populaarimusiikin tarjontaa etenkin vuodesta 1990 lähtien, jolloin se perusti kanavauudistuksessaan Radio Suomen ja nuorille suunnatun Radio Mafian.

Paikallisradioiden toiminnassa korostui 1990-luvulla kilpailu ostovoimaisesta nuorisosta ja aikuisyleisöstä. Tämä johti musiikkitarjonnan yhdenmukaistumiseen. Valtakunnallinen mainosradio Nova aloitti toimintansa 1997. Levy-yhtiöt tarvitsivat muuttuneessa tilanteessa artisteja, jotka sopivat mahdollisimman monille kanaville.

Samaan aikaan nuoriso kehitti erilaisia rockin ja popin alakulttuureja. Etenkin raskaan rokin ja englanninkielisen musiikin nousu vauhdittui. Kansainväliseen menestykseen ovat yltäneet muun muassa Kiteeltä lähtöisin oleva, melodista heavy metal -musiikkia esittävä Nightwish-yhtye ja Ville Valon H. I. M. -yhtye. Suomen ensimmäisen ja ainoan Eurovision laulukilpailun on saavuttanut 2006 Lordi (Tomi Putaansuu) kappaleellaan Hard rock Hallelujah! Kansainvälistymisestä huolimatta suomalainen populaarimusiikki on kuitenkin edelleen leimallisesti kansallista, mistä yhtenä uusimpana ilmiönä on suomenkielisen rap-musiikin laaja tarjonta.

Äänitystekniikan halventuminen on mahdollistanut 1990-luvulta lähtien entistä useammille muusikoille hyvätasoisten äänitteiden tuottamisen. CD-levyjen myynti ohitti 1992 LP-myynnin. Kokonaisuudessaan äänitteiden myynti romahti 1990-luvulla. Luvattomasta kopioinnista Suomessa vakava ongelma, kun CD-levyjä kopioivat laitteet yleistyivät. Piraattiäänitteitä ostettiin paljon myös Viipurista ja Tallinnasta.

Suomalaisella elokuvalla vankka yleisöpohja

Suomalaisen elokuvan asema on vahvistunut 2000- ja 2010-luvuilla. Ensi-illan sai 2000-luvulla 169 pitkää kotimaista elokuvaa. Aleksi Mäkelän Pahat pojat (2003) keräsi 615 000 katsojaa. Kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisohjaajan Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (Sputnik Oy, 2002) palkittiin Cannesin elokuvafestivaaleilla. Se oli ehdolla myös parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Elokuva näki maailmalla yli kaksi miljoonaa katsojaa.

Kotimaisen elokuvan katsojaosuus nousi 2000-luvulla keskimäärin 18 prosenttiin vuodessa. Luku on kansainvälisesti korkea. Nousun yhtenä syynä oli ohjaajien ja tuottajien muuttunut suhtautuminen. He eivät enää vieroksuneet markkinointia, tuotteistamista, sponsorointia ja tuotesijoittelua. Kotimaisen elokuvan asema on säilynyt vahvana myös 2010-luvulla.

Aku Louhimiehen uusi filmatisointi Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas pohjalta on kerännyt joulukuun alkuun 2017 mennessä 714 664 katsojaa. Määrä on noin kolmannes Edvin Laineen 1955 valmistuneen elokuvan ensimmäisen vuoden aikana keräämästä yleisöstä. Louhimiehen tulkinta on katsotuin suomalaiselokuva yli 30 vuoteen. Uuno Turhapuro armeijan leivissä saavutti 750 000 katsojaa 1984.

Lähteet:

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. 

Populaarimusiikin museo. Vuosikymmenet. 

Linkit:

Henry Bacon, Miksi pienikin maa tarvitsee elokuvakulttuurin? 

Stiipeli staapeli stom pom pom. Pasi Jääskeläinen laulaa säestäjänään Oskar Merikanto. Levytysvuosi on 1906. 

Tiina Männistö-Funk. Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja – ser. c osa – tom. 380 Scripta Lingua Fennica Edita.

Kirjallisuutta

Pekka Gronow. 2013. 78 kierrosta minuutissa: Äänilevyn historia 1887–1960. Helsinki: Suomen Jazz & Pop Arkisto.

Kerkko Hakulinen & Pentti Yli-Jokipii. 2007. Tanssilavakirja: Tanssista, lavoista ja lavojen tansseista. Helsinki: AtlasArt.

Jari Muikku. 2001. Musiikkia kaikkiruokaisille. Suomalaisen populaarimusiikin äänitetuotanto 1945–1990. Helsinki: Gaudeamus.

Marja Ylönen: Pilahistoria: Suomi poliittisissa pilapiirroksissa 1800-luvulta 2000-luvulle. Helsinki: SKS.

Suomalaisten elintaso koheni itsenäisyyden kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä

Posted on by hannaahlavuo

Suomi vaurastui maailmansotien välillä, vaikka maailmanlaajuinen talouslama katkaisi elinolojen parantumisen 1930-luvun alussa.

Suomen modernisoituminen jatkui itsenäisyyden alkuvuosina. Maan bruttokansantuote nousi 1922–1928 keskimäärin kuusi prosenttia vuodessa. Palkat kohosivat monella alalla 1920-luvun aikana ennen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneelle reaalitasolle. Yksityinen kulutus kasvoi noin 1,5-kertaiseksi 1920-luvulla. Lähtötason alhaisuutta kuvaa se, että käytettävissä olleiden tulojen lisääntyminen lisäsi ravinnon osuutta kokonaiskulutuksesta.

Suomi oli maaseutumaa, joka modernisoitui. Väestö oli liikkeessä, ja elinkeinot muuttuivat. Kaupungit edustivat muutosta, mutta toisaalta maaseutua ihannointiin ja kaupungit näyttäytyivät rappiollisina asuinpaikkoina.[1]

Elintasoerot olivat edelleen suuret sekä yhteiskuntaluokkien että maan eri osien välillä. Etenkin maan syrjäisimpien osien köyhimpien asuin- ja elinolot olivat heikot. Myös työläiskaupunginosissa asuttiin ahtaasti.

Työväestön tuloista pääosa kului ruokaan ja asumiseen. Keskiluokan kulutusmahdollisuudet olivat laajemmat. Matkailu kotimaassakin oli vielä keski- ja yläluokkaista huvia, johon työväestöllä ei ollut varaa. Työväki harrasti retkeilyä asuinympäristössään.[2]

Pula-aika kohteli suomalaisia eri tavoin

Elintason nousu katkesi 1929 alkaneeseen maailmanlaajuiseen talouslamaan. Suomessa lamasta on puhuttu pulavuosina, jotka olivat syvimmillään 1930–1933. Kansantuote laski vuoden 1928 luvuista vuoteen 1931 mennessä kuusi prosenttia, minkä jälkeen talous alkoi uudelleen kasvaa. Vuosina 1932–1938 Suomen bruttokansantuote nousi keskimäärin 6,6 prosenttia.

BKT putosi Suomessa puolet vähemmän kuin Euroopassa keskimäärin. Vielä suurempi romahdus koettiin Yhdysvalloissa, jossa BKT laski kolmanneksen.[3]

Suomalaiset kokivat pula-ajan hyvin eri tavoin. Valtion ja kuntien viranhaltijoiden palkat säilyivät ennallaan, minkä ansiosta heidän elintasonsa jopa nousi, kun hinnat laskivat. Virkamiehiä ei myöskään irtisanottu. Kauppiaat ja yrittäjät kykenivät pääosin jatkamaan toimintaansa, vaikka konkursseja tapahtui.

Noin 30 000 teollisuustyöläistä jäi kokonaan työttömäksi pulavuosina. Työnsä säilyttäneillä noin 130 000 työntekijällä tuntipalkat laskivat, mutta ansiotasoa heikensivät vielä enemmän vähentyneet työtunnit.

Rakennus- ja sekatyöläisten sekä teollisuudessa avustavaa töitä tehneiden ansiotaso saattoi laskea 40–50 prosenttia. Työväestön ansiot laskivat enemmän kuin hinnat. Pääosa suomalaisista söi pulavuosina vähemmän ja halvempaa ruokaa, mutta sai riittävästi yksinkertaista ravintoa. Kaikkein köyhimmät kärsivät kuitenkin aliravitsemuksesta.[4]

Hätäaputöitä ja pakkohuutokauppoja

Virallisesti työttömänä oli pulavuosina enimmillään. 100 000 suomalaista, mutta luku oli todellisuudessa suurempi. Valtio ja kunnat järjestivät varatöitä, joihin otettiin ensisijassa perheellisiä miehiä. Pulavuosina rakennettiin varatöinä muuan maussa katuja, satamia, teitä ja urheilukenttiä.

Helsingissä kaupunki rakennutti muun muassa Herttoniemeen öljysataman. Valtion työmaiden merkitys oli suurin maaseudulle, jonka pienet kunnat eivät kyenneet töitä järjestämään. Eri puolilla maata toteutettiin viljelyskelpoisten maiden kuivatus- ja ojitushankkeita.[5]

Maaseudulla ahdinkoon joutuivat erityisesti lainarahalla investointejaan rahoittaneet talolliset. Maataloustuotteiden ja metsätulojen tyrehtyminen johtivat pakkohuutokauppoihin. Vuosina 1929–1936 pakkohuutokaupoissa myytiin 16 628 maatilaa, joista 27 prosenttia sijaitsi Viipurin ja 22 prosentti Oulun läänissä.  Kolmanneksi eniten pakkohuutokauppoja oli Kuopion läänissä, johon kuului tuolloin myös Pohjois-Karjala. Uudenmaan läänissä sijaitsi vain kolme prosenttia pulavuosien seurauksena pakkomyyntiin joutuneista tiloista.[6]

Pientilalliset saattoivat saada niukan perustoimeentulon omilta tiloiltaan, mutta heidän tulojaan kavensi metsätöiden vähentyminen. Ahtaammalle joutuivat palkkojen laskiessa maaseudun sekatyöläiset.

Kaupungit saivat väkeä maalta

Muuttoliike kulki itsenäisyyden alkuvuosina maaseudulta kaupunkeihin. Kaupunkien väestönlisäys perustui pääosin muuttovoittoon. Vuosina 1870–1940 maaseudulla syntyi lähes 1,9 miljoonaa ihmistä, kaupungeissa syntyneiden määrä oli vain 150 000.

Muuttajat olivat nuorta väkeä. Enemmistö maaseudun nuorista hakeutui jo itsenäisyyden alkuvuosina pois kotiseudultaan. Lisäksi pysyvä muutto kotipaikkakunnalta kaupunkeihin yleistyi. Maaseutu palveli työvoimareservinä, josta kaupungit saivat tarvittaessa työväestöä.

Muuttajat olivat yleensä perheettömiä ja vähävaraisia nuoria. Suurin osa heistä päätyi tehdas- tai rakennustöihin.  Naiset siirtyivät maataloudesta palkkatyöhön muun muassa teollisuuteen, palvelustöihin, hoiva-alalle ja toimihenkilöammatteihin.[7]

Koko Suomen väestön ikärakenne alkoi muuttua, kun perhekoko pienentyi 1920-luvulla nopeasti ja elinikä nousi.  Lisääntynyt koulutus ja liikkuvuus muuttivat ihmisten maailmankuvaa. Aikataulujen ja rahatalouden merkitys korostuivat kaupunkilaisten arjessa. Niistä tuli itsenäisyyden alkuvuosina yhä kiinteämpi osa myös maalaisten elämää.

Asunnot olivat pieniä

Suomalaiset asuivat itsenäisyyden alkuvuosina ahtaasti. Työläisperheillä oli käytössään yleensä huone ja keittiö. Pienillä tehdaspaikkakunnilla asuinolot olivat usein hiukan väljemmät. Virkamiesperheillä oli tavallisimmin kolmen huoneen ja keittiön asunto.

Omakotiasuminen yleistyi yhtiöiden tuella teollisuuspaikkakunnilla 1920–1930-luvuilla. Etenkin metsäteollisuus tuki omakotirakentamista. Yhtiöiden tavoitteena oli kiinnittää paremman asumisen avulla työntekijät tehdasyhteisöön. Työnantajat tukivat rakentamista vuokraamalla edullisia tontteja, lainoittamalla rakentamista, tarjoamalla suunnitteluapua ja rahoittamalla tarvikeostoja. Työväestölle oman talon valmistuminen oli merkki sosiaalisesta arvonnoususta.

Sähköstä tuli maailmansotien välillä osa kaupunkitalouksien arkea. Liki kaikissa helsinkiläiskodeissa oli sähkö 1920-luvulla. Tampereella katuvalojen määrä lisääntyi 1918–1940 436:sta lähes 2600:an. Kaupungissa oli käytössä 1939 yli 200 000 sähkölamppua. Sähkövalosta oli tullut arkea lähes kaikissa tamperelaiskodeissa.

Vesijohto ja viemäröinti alkoivat yleistyä kaupungeissa kerrostalorakentamisen myötä 1800-luvun lopulla. Vesijohto oli kolmanneksella työläisperheistä ja kahdella kolmanneksella virkamiestalouksista. Keskuslämmityksestä tuli osa uudisrakentamista itsenäisyyden alkuvuosina.[8]

Maaseudulla sähköistys eteni hitaammin etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Ennen talvisotaa miltei puolet maaseututalouksista oli ilman sähköä.

Oppivelvollisuus toteutui talvisotaan mennessä

Suomalaisten suuren osan arkeen vaikutti oppivelvollisuus, joka tuli voimaan asteittain vuodesta 1921. Alakansakoulujen perustamisen jälkeen myös maaseudun lasten koulutie alkoi seitsemänvuotiaana. Lähes kaikki suomalaiset olivat sekä luku- että kirjoitustaitoisia 1930-luvun lopussa.

Oppivelvollisuuden toteuttaminen muutti perheiden elämänrytmiä. Pääosalle lapsista oli tehtävä eväät, sillä kaikki koulut kattavaa kouluruokailua ei ollut. Kunnat järjestivät ruokailun vähävaraisimmille oppilaille. Ilmainen kouluruokailu toteutui vuodesta 1943 alkaen, kun laki velvoitti kunnat järjestämään kouluruokailun vuoteen 1948 mennessä.

Kansakouluopetus heijasteli nuoren tasavallan ihanteita. Vuonna 1925 valmistunut valtakunnallinen maalaiskansakoulujen opetussuunnitelma oli lajissaan ensimmäinen. Sen lähtökohtina olivat Suomen itsenäisyys, luterilaisuus ja maaseudun perinteisiin tukeutuva koti.

Kansakoulujen päätavoitteena oli vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä. Ihanteena oli kasvattaa lapsista ahkeria ja yhteiskunnalle hyödyllisiä kansalaisia. Yhtä lailla poikien ja tyttöjen kuului saada yleissivistys. Tytöistä oli kuitenkin määrä kasvattaa naisia, joiden erityisvastuulla oli kasvatus ja opetus.

Etenkin maalaisliittolaisessa sivistysnäkemyksessä korostuivat kädentaidot ja ruumiillinen työ. Kansalaiskasvatus oli osa Suomen modernisointia. Tekemisen kautta oppimista ja kansantalouden tarpeita korostamalla voitiin myös välittää kansallista yhtenäisyyttä korostaneita ideologisesti arkoja viestejä.

Koululaiset hoitivat kasvitarhoja kaikkialla maassa. Ajatuksena oli konkreettisesti opettaa kasvattaa lapsia isänmaallisessa hengessä ruumiilliseen työhön ja maaseudun tervehenkiseen elämään. Opetusta täydensivät Mannerheimin Lastensuojeluliiton, Koulukeittoyhdistyksen, 4H-kerhojen, marttojen ja lottien pitävät maatalouskerhot.[9]

Asevelvollisuus yhtenäisti miesten kokemuksia

Miespuolisia suomalaisia koski vuonna 1919 säädetty laki yleisestän asevelvollisuudesta. Nuoret miehet astuivat palvelukseen ikäluokka kerrallaan. He viettivät noin vuoden kasarmielämää usein kaukana kotiseudultaan. Suurelle osalle ikäluokasta asevelvollisuuden suorittaminen merkitsi ensimmäistä irtautumista kotiseudusta. Kasarmielämä ja palveluspaikkakunta tulivat tutuksi, sillä varusmiehillä oli vähän lomia.

Likikään kaikki suomalaiset nuoret miehet eivät olleet astumaan palvelukseen ainakaan heti kutsuntoja seuraavana vuonna. Kutsunnoissa hylättiin 1930-luvulla terveydellisistä syistä lähes viidesosa ikäluokasta. Luku oli korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa.

Reserviupseeri- ja reserviupseerikoulun käyneet varusmiehet kasvattivat 1920–1930-luvuilla merkittävästi johtajakoulutuksen saaneiden miesten määrää. Talvisodan aikana Suomen armeijan riveissä palveli lähes 14 000 reservin upseeria.[10] Reservin aliupseerien määrä oli moninkertainen, ja huomattava osa miehistöön kuuluneista varusmiehistä oli saanut erikoiskoulutuksen.

Asepalvelukselle ei ollut vaihtoehtoja vuonna 1919 säädetyssä asevelvollisuuslaissa. Vuodesta 1922 oli mahdollista palvella aseettomana. Kokonaan palveluksesta poliittisista tai uskonnollisista syistä kieltäytyneet joutuivat vankilaan. Puolustusvoimien ulkopuolella suoritettavan siviilipalveluksen mahdollistanut laki tuli voimaan vuonna 1969.

Populaarikulttuurin läpimurto

Populaarikulttuurista tuli osa suomalaisten elämää itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Ajanvietekirjallisuuden suosio oli kasvanut suureksi jo Venäjän vallan loppuvuosina. Paperi halpeni ja painotekniikka kehittyi 1800-luvulla, mikä helpotti kirjallisen populaarikulttuurin julkaisemista.

Pilalehdet ja vihkoina julkaistu ajanvietekirjallisuus löysivät runsaasti ostajia etenkin 1800-kuvun lopulta lähtien. Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi ”Helppohintainen Kirjastoa” 1893–1914, ja WSOY alkoi julkaista 1902 sarjaa 30 pennin kirjoja – hiivaleipä maksoi saman verran. Vuonna 1910 perustettu Rautatiekirjakauppa tarjosi uuden markkinointikanavan kirjoille ja lehdille.

Elokuvien ja äänilevyjen aikakausi alkoi Suomessa 1900-luvun alussa. Gramofonilevyjen hinta oli 1920-luvulla tuontitullien vuoksi niin korkea, että savikiekkoja salakuljetettiin Virosta. Vuoden 1929 alussa tulli laski 100 markasta 25 markkaan kilolta. Suomessa myyntiin vuodessa yli miljoona levyä, mihin vaikutti osaltaan gramofonien suuri määrä. Suomalainen iskelmä syntyi 1920–1930-lukujen vaihteessa. ”Iskusävelmiä” esittivät muun muassa oopperalaulajina tunnetuksi tulleet Ture Ara ja Georg Malmstén.

Äänielokuvan läpimurto tapahtui nopeasti 1930-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen äänielokuva oli Sano se suomeksi, jossa esiintyivät muun muassa Ture Ara ja Georg Malmstén. Kotimaisen elokuvan asema vahvistui 1930-luvulla. Samalla lisääntyi modernia kaupunkilaisuutta heijastelevien elokuvien osuus. 1930-luvun lopussa elokuvia valmistui vuosittain yli 20. Ennen varsinaista elokuvaa esitetyt uutiskatsaukset olivat myös suosittuja. Elokuvakäyntien määrä oli 1939 1,3 miljoonaa.[11]

Videolinkkejä:

Koti ja sisustus 1920- ja 1930-luvulla, Ylen Elävä arkisto.

Ture Ara laulaa Tapio Ilomäen säestyksellä ”Tule, tule kultani” ensimmäisessä suomalaisessa äänielokuvassa.

Audiolinkki:

Millaista oli elämä Suomen rajaseuduilla ennen sotia? Yleisradion äänitysauto kiersi 1930-luvulla kävi muun muassa Petsamossa, Ruijassa, Tornionjokilaaksossa, Kuolajärvellä, Kuusamoss, Valamossa, Viipurissa, Viron Inkerissä ja Suomenlahden saarilla.

Linkkejä:

Jarmo Peltola. 2008. Lama, pula ja työttömyys. 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II.  Tampere: Tampere University Press. 

Matti Hannikainen, Lapiointia pienellä palkalla: hätäapua 1930-luvulla. Hiidenkivi 5/2009. 

Visa Heinonen, Nälkämaasta moderniksi kulutusyhteiskunnaksi, Tieteessä tapahtuu 6/2006. 

Helsingin sähkölaitoksen merkkivuosia. 

Jouni Keskinen, Tampereen sähkönsaannin turvaaminen 1920–30-luvulla. 

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. 

Suomalaisen populaarimusiikin historia POMUS-tietokannassa. 

Lähteitä:

[1] Pertti Haapala, Kun kaikki alkoi liikkua. 2007. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty, s. 61–62.

[2] Visa Heinonen. 2007. Kotitalous mikroskoopin alla. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 184.

[3] Riitta Hjerppe. 1987. Suomen talous 1860–1985. Kasvu ja rakennemuutos. Helsinki: Suomen Pankki, s. 45–46. http://www.suomenpankki.fi/pdf/43549.pdf.

[4] Jarmo Peltola. 2008, Lama, pula ja työttömyys. 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II.  Tampere: Tampere University Press. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67823/978-951-44-7267-1.pdf?sequence=1 s. 48–59, 81–88.

[5] Peltola 2008, 121–122. Matti Hannikainen, Lapiointia pienellä palkalla: hätäapua 1930-luvulla. Hiidenkivi 5/2009. http://www.hiidenkivi-lehti.fi/Digipaper/PrintNews.aspx?id=227.

[6] Juha Maijala. 2005. Maaseutuyhteisön kriisi. 1930-luvun pula ja pakkohuutokaupat paikallisena ilmiönä Kalajokilaaksossa. Jyväskylä Studies in Humanities 46. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/13432/9513922723.pdf?sequence=1.

[7] Haapala 2007, s. 50–55, 59–63.

[8] Heinonen 2007, s. 183. Jouni Keskinen, Sähkö tulee koteihin, http://www15.uta.fi/koskivoimaa/arki/1918-40/kotisahko.htm.

[9] Saara Tuomaala, Mustetta ja multaa eli kansakoulun ihanteet ja arki. Teoksessa Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 247–248.

[10] Jyrki Vesikansa, Kunniaa talvisodan vänrikeille, https://www.uusisuomi.fi/artikkelit/kunniaa-talvisodan-vanrikeille.

[11] Tuomo Olkkonen, Suomalaisen populaarikulttuurin nuoruusvuodet. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 199 ja 211–217.

Hanko – saksalaisten maihinnousupaikka 1918 ja puna-armeijan tukikohta 1940–1941

Posted on by hannaahlavuo

Manner-Suomen eteläisimmän satamakaupungin Hangon strategisesti tärkeä sijainti teki siitä sekä sisällissodan että jatkosodan näyttämön.  

Hangon kaupunki perustettiin 1874. Bromarvin kappeliseurakunnasta erotetussa kaupungissa oli tuolloin vain noin 200 asukasta. Väkiluku kääntyi nousuun 1880-luvulla ja ylitti 2000 asukkaan rajan 1890-luvun alussa. Suomen itsenäistyessä Hangossa oli 6 000 asukasta.

Kaupungin perustaminen liittyi Suomen teollistumiseen ja ulkomaankaupan vilkastumiseen. Kasvava puunjalostusteollisuus toivoi saavansa mahdollisimman pitkään jäättömänä pysyvän vientisataman. Pietarilaisten liikemiesten rakennuttama rautatie Hyvinkäältä Hankoon valmistui lokakuussa 1873, jolloin otettiin käyttöön myös Hangon satama. Hanko sai ulkomaankaupan harjoittamiseen vielä tuolloin vaaditut kaupunkioikeudet 10. tammikuuta 1874.

Hangossa oli aikaisemmin sijainnut linnoitus, jonka rakentamistyöt oli aloitettu 1790-luvulla. Venäläiset sijoittivat Suomen sodan jälkeen Hankoon pienen varuskunnan. Krimin sodan alussa kevätkesällä 1854 linnoitus kykeni puolustautumaan englantilaisen laivasto-osaston hyökkäystä vastaan. Venäläiset päättivät kuitenkin hävittää linnoituksen ja räjäyttivät sen heinäkuussa 1854.

Hangon sataman ja radan oli viennin lisäksi tarkoitus palvella kauttakulkuliikennettä Pietariin. Samaan aikaan valmistui kuitenkin myös Vironmaan kuvernementtiin Paldiskin satama, josta oli suorempi rautatieyhteys Pietariin. Hangon ratayhtiö ja satama tekivät konkurssin jo 1875. Valtio joutui ostamaan rautatien ja sataman.

Joulukuussa 1877 alkoi Express-laivalla Hangosta Tukholmaan säännöllinen talviliikenne. Laiva kykeni liikennöimään reitillä kovimpinakin talvina lähes katkoksitta.

Siirtolaisliikenteen ja voiviennin keskus

Hangon sataman merkitys korostui, kun Suomen Höyrylaivaosakeyhtiö ryhtyi 1884 liikennöimään Hangosta Englannin Hulliin. Hangon kautta kulki yhtiön laivoilla valtaosa Suomesta Pohjois-Amerikkaan lähteneistä noin 400 000 siirtolaisesta. Sataman kautta jatkoi matkaansa Uudelle mantereelle myös Venäjältä kotoisin olleita siirtolaisia. Hankoon hakeutui muun muassa vainojen kohteeksi joutuneita venäjänjuutalaisia.

Laajimmillaan liikenne oli 1900-luvun alussa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vilkkain vuosi oli 1902. Kaupungissa odotti lähtöä maailmalle keskimäärin yli 300 siirtolaista, joiden majoituspaikkana palveli 363-paikkkainen ”emigranttihotelli”. Lähtijät viipyivät kaupungissa viikon tai kaksi.

Talviliikennettä helpotti 1890 hankittu Suomen ensimmäinen jäänmurtaja ”Murtaja”. Lisäksi 1880-luvun jälkipuoliskon leutoina talvina Hangon ja Itämeren satamakaupunkien välille oli kehittynyt liikennettä. Voinvienti Hangon kautta Tanskaan ja Englantiin vilkastui samoihin aikoihin.

Hangon talviliikenne oli vilkkaimmillaan 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa. Talvikuljetuksista kilpailleen Turun satama oli monina talvina useita kuukausia suljettuna. Hangon kilpailuetuna oli maan ainoa jäänmurtaja. Turun asema vahvistui, kun sen satama sai käyttöönsä jäänmurtajan.

Pääosa suomalaisesta vientivoista kulki Hangon kautta Venäjän vallan loppuvuosina. Voi tuotiin rautateitse Hankoon, jossa alkoi toimia useita yksityisiä voinvientiin erikoistuneita yrityksiä. Hankoon tuotiin myös kermaa, joka kirnuttiin voiksi. Osuusmeijerien perustama voivientiosuuskunta Valio sai haltuunsa pääosan voinviennistä 1910-luvulla. Voikuljetukset Tanskaan ja Englantiin jatkuivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ne loppuivat kokonaan 1930-luvun alussa.

Maailmansota käynnistää linnoitustyöt

Maailmansodan sytyttyä Hanko julistettiin sotatoimialueeksi. Kaupungissa oleskelleet venäläiset kylpylävieraat pakenivat kaupungista junilla, autoilla ja jopa hevoskyydillä. Sotaväki ryhtyi tekemään Hangon satamaa käyttökelvottomaksi saksalaisten maihinnousun pelossa. Hangon edustalla sijaitsevien Russarön ja Örön linnoitustöiden suunnittelu vauhdittui.

Venäjän meriministeriö antoi syyskuussa 1914 luvan ostaa Yhdysvalloista 14 Betlehem Steel Co:n valmistamaa 9,2 tuuman (234 mm) rannikkotykkiä, joista kuusi varattiin Hangon puolustukseen. Russärön linnoittaminen alkoi vuoden 1914 lopussa. Saaren tykkiasemien rakentaminen alkoi alkukeväällä 1915 ja koeammunnat voitiin aloittaa jo kesällä. Samanaikaisesti rakennettiin Naissaaren ja Suurupin linnakkeet Suomenlahden eteläpuolelle. Rakennustyöt jatkuivat syyskesälle 1917, jolloin ne keskeytyivät lähes kokonaan.

Sodan syttymisen aiheuttaman alkupaniikin rauhoituttua Hangon satama jäi venäläisten sotalaivojen käyttöön ja lähistön vesialueet miinoitettiin. Tavaraliikenteen loputtua ahtaus- ja huolintaliikkeet siirsivät toimintansa mahdollisuuksien mukaan muualle. Boströmin huolintaliike löysi uuden ansiolähteen Tornion ja Haaparannan välisestä siirtoliikenteestä.

Linnoitustöitä tehtiin Russarön ja Örön lisäksi osalla Lappohjan sotasataman edustan saarilla. Hästö-Busön, Mellanlandetin ja Jussarön saarille valmistuivat linnakkeet. Hankolainen kivenlouhintaan erikoistunut Granit Oy osallistui linnoitustöihin. Paikallinen työvoima ei riittänyt, joten väkeä tuli muualtakin.

Linnakkeiden miehistön lisäksi Hankoniemellä oli useita tuhansia kasakoita. Lappohjassa oli ankkurissa Venäjän Itämeren laivaston aluksia.

Kumousvuodet 1917–1918 Hangossa

Mieliala oli Hangossa vuonna 1917 altis vallankumoukselle. Kaupungissa oli runsaasti teollisuustyöläisiä, linnoittajia ja venäläistä sotaväkeä. Vappuna 1917 kaupungissa marssi noin 2 000 henkeä. Juhlassa kuultiin puheita suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi.

Elintarviketilanne heikkeni ja linnoitustyöt vähenivät. Mielialoja kiristi epävarmaksi muuttunut palkanmaksu. Työväenliike arvosteli elintarvikelautakuntaa ja vaati poliisijohtoa vaihdettavaksi. Osa elintarvikelautakunnan jäsenistä erosi ja heidän tilalleen nimitettiin työväestön edustajia. Venäläinen sotaväki tuki työväenliikkeen vaatimuksia.  Lisäksi venäläissotilaiden määrä Hangossa lisääntyi kesän 1917 aikana.

Työväenliikkeen johtoon nousivat Hangossa syksyn 1917 aikana radikaalin toiminnan kannattajat. Vapaapalokunta perusti puolestaan heinäkuussa 1917suojeluskunnan, johon liittyi porvaripuolueiden kannattajia. Suojeluskunta oli kuitenkin lukumääräisesti ja aseistukseltaan alakynnessä syksyllä 1917 järjestäytyneeseen punakaartiin verrattuna. Hangossa työväen miliisi otti valvontaansa järjestyksenpidon suurlakon aikana. Järjestys ei kuitenkaan täysin palautunut. Lisäksi kaupungissa järjestettiin toistuvasti suuria mielenosoituksia.

Hangon punakaarti otti kaupungin hallintaansa 28. tammikuuta. Venäläisiltä aseita saanut kaarti riisui suojeluskuntalaiset aseista ilman suuria yhteenottoja. Russarön linnaketta piti hallussaan venäläinen varuskunta, joka kuitenkin pääosin poistui kevättalvella.

Punaiset yrittivät saada Hangon kaupungin viranhaltijat ryhtymään yhteistyöhön vallanvaihdon jälkeen. Virkakunta kieltäytyi ja punaisten oli ryhdyttävä järjestämään hallintoa omatoimisesti. Muodollisesti ylimpänä päättävänä elimenä toimi 27-jäseninen työläisneuvosto. Tuomiovaltaa käytti vallankumousoikeus. Järjestyksenpito oli punakaartin ja sittemmin punaisen poliisin vastuulla. Punaisen terrorin uhriksi joutui Hangossa muutamia henkilöitä.

Huomattava osa Hangon punakaartista siirtyi rintamalle helmikuussa. Sisällissodan seurauksena kuoli yli 100 hankolaista punaista. Hangon suojeluskunnan jäsenet joutuivat piileskelemään sodan aikana. Osa heistä osallistui taisteluihin Länsi-Uudellamaalla. Saksalaisten noustua maihin Hangossa suojeluskunnan jäseniä liittyi Etappipataljoona 2:n riveihin. He vartioivat rautateitä ja siltoja Länsi-Uudellamaalla.

Itämeren divisioonaa kuljettanut saattue ilmestyi Hangon redille

Venäläisten koko maailmansodan ajan pelkäämä saksalaisten maihinnousu Suomeen toteutui pienimuotoisena sisällissodan aikana. Valkoisten tuekseen pyytämä Rüdiger von der Goltzin komentama Itämeren divisioona rantautui Hankoon huhtikuun alussa.

Hanko valikoitui saksalaisten tärkeimmäksi maihinnousupaikaksi jäätilanteen vuoksi. Vaihtoehtoina olivat esillä Uusikaupunki tai Porin Mäntyluoto. Saksalaisten 19 aluksen saattue lähti liikkeelle Danzigista 1. huhtikuuta ja saapui Russarön edustalle aamulla 3. huhtikuuta. Hangon lisäksi noin 3 000 Tallinnasta laivattua saksalaissotilasta nousi maihin Loviisassa.

Russarön linnakkeessa olleet venäläiset nostivat valkoisen lipun saksalaisten noustua maihin Hangossa 3.4. Venäläiset upottivat neljä AG-tyyppistä sukellusvenettä ja niiden emälaivana toimineen Aland-aluksen Hangon satamassa juuri ennen saksalaisten maihinnousua.

Seuraavana päivänä Helsingistä saapui Hankoon Venäjän laivaston lähetystö, joka neuvotteli Itämeren divisioonan johdon kanssa. Venäläiset allekirjoittivat 5. huhtikuuta saksalaisten laatiman tekstin, jonka toteutumista he eivät voineet kuitenkaan taata. Hangon sopimukseksi kutsutussa asiakirjassa saksalaiset takasivat Venäjän Itämeren-laivaston ja miehistön turvallisuuden. Venäläiset vuorostaan lupasivat pysyä puolueettomina Suomen sisällissodassa. Laivasto oli määrä vetää Suomen alueelta heti jäätilanteen salliessa. Venäläisten oli lisäksi poistettava rannikkotykkien lukot ja tähtäinlaitteet sekä torpedojen räjähdysainelataukset.

Saksalaisalukset ankkuroituivat Hangon redille lentotiedustelun pohjalta laaditun suunnitelman mukaisesti. Saksalaisten ilmestyttyä aamuhämärissä 3. huhtikuuta Hangon redille kaupungin punakaartin pääosa oli Hauhon suunnalla.  Kaupungissa olleet punaiset hälytettiin nopeasti. He kokoontuivat asemalla olleeseen junaan ja vetäytyivät turhaa taistelua yrittämättäkään Karjaalle.

Hangossa nousi maihin sisällissodan vahvin sotatoimiyhtymä

Saksalaiset laivat eivät mahtuneet kerralla laituriin, joten purkaminen tapahtui vuorotellen.  Maihin nousi divisioona, jonka vahvuus oli runsaat 9 000 miestä. Divisioonalla oli käytössään 18 tykkiä, 10 miinanheitintä sekä 98 konekivääriä ja 68 pikakivääriä. Saksalaisten miesmäärä oli suurempi kuin mitä punaiset olivat sisällissodassa huhtikuun alkuun mennessä onnistuneet keskittämään yhdellekään taistelupaikalle. Lisäksi saksalaisten kalusto, koulutus ja kokemus olivat täysin ylivoimaisia.

Hangosta saksalaiset etenivät nopeasti pääkaupunkia. Punainen hallinto kukistui Helsingissä 13. huhtikuuta lyhyiden, mutta kiivaiden taistelujen jälkeen. Saksan Itämeren laivasto käytti Hankoa tukikohtanaan syksyyn 1918 saakka.

Hangon satama otettiin uudelleen käyttöön raivaustöiden jälkeen. Talviliikenne oli edelleen vilkasta, mutta 1920-luvun loppuun mennessä Turku nousi merkittävimmäksi talvisatamaksi. Liikenne Hangon satamassa väheni entisestään, kun voinvienti ja siirtolaisliikenne loppuivat 1930-luvun alussa. Sillinkalastus Atlantilla toi uutta eloa 1920-luvun lopulta alkaen. Vuonna 1931 valmistuneesta 5000 bruttorekisteritonnin Petsamosta tuli sillinpyyntialusten emälaiva. Laitonta liikennettä oli kieltolakivuosina paljon. Hankoniemen kautta kulki tuolloin huomattava osa Suomeen salakuljetetusta alkoholista.

Puna-armeijan tukikohta Hankoon talvisodan jälkeen

Hangon lähivesien linnakesaaret siirtyivät itsenäisen Suomen armeijan käyttöön. Laivasto käytti Lappohjaa ankkuripaikkana. Neuvostoliitto vaati loka-marraskuussa 1939 käydyissä neuvotteluissa Hangon sataman ja sen läheisten merialueiden vuokraamista tukikohdaksi 30 vuoden ajaksi. Lisäksi se halusi saada käyttöönsä Lappohjan ankkuripaikaksi. Neuvostoliitto halusi sulkea Hangon tukikohdan avulla Suomenlahden suun – se oli jo saanut Viron taipumaan tukikohtavaatimuksiinsa.

Talvisodan aikana Hankoa pommitettiin 75 kertaa, ja kaupunki kärsi huomattavia vahinkoja. Pommituskertoina laskettuna Hanko oli talvisodassa Suomen eniten pommitettu kaupunki. Voimakkain pommitus tapahtui 14.1.1940, jolloin suuri osa kaupungista oli liekeissä. Lisäksi risteilijä Kirovin johtama laivasto-osasto tulitti 1. joulukuuta Russarön linnaketta ilman mainittavia tuloksia.

Talvisodan 13. maaliskuuta 1940 solmitun rauhan ehtoihin kuului Hankoniemen ja sen lähisaarien vuokraaminen tukikohta-alueeksi 30 vuodeksi.  Pinta-alaltaan 115 neliökilometrin vuokra-alueeseen kuuluivat Hangon kaupunki, Lappohjan satama-alue ja laaja saaristo-alue. Maaraja sijaitsi Hankoniemen tyvessä. Alue oli luovutettava neuvostoliittolaisille pitkänäperjantaina 22. maaliskuuta 1940. Hangonkylän edustalle auratulle lentokentälle laskeutui 22. maaliskuuta ensimmäinen sotilaita kuljettanut SB-pommikone, jota seurasi pian DC-kolmella saapunut neuvotteluvaltuuskunta.

Vuokra-alueen evakuointi toteutettiin pikavauhtia

Suomalaiset onnistuivat tyhjentämään kaupungin lähes kokonaan ennen tukikohta-alueen luovutusta. Evakuointi tapahtui maantietä, rautatietä ja jääteitä pitkin. Maantietä käyttivät kuormatut autot ja paluumatka tapahtui jäätietä pitkin. Evakuoinnissa oli käytössä muun muassa Tukholman liikennelaitoksen Suomeen lainaamia busseja ja Ruotsista saatuja kuorma-autoja. Ruotsalainen kalusto siirtyi Suomeen Merenkurkun yli jäätä pitkin.

Hankoniemen runsaat 10 000 asukasta evakuoitiin etupäässä Länsi-Uudellemaalle ja Turunmaalle. Dynamiittitehdas siirrettiin Vaasaan. Russarön linnakkeen tykit kuljetettiin pois ennen sen luovuttamista neuvostoliittolaisille. Kolme tykeistä palautettiin Russaröhön keväällä 1942. Loput kolme tykkiä tuotiin linnakkeeseen vuoteen 1962 mennessä. Linnake purettiin 1983, jolloin kaksi tykeistä museoitiin.

Neuvostoliitto alkoi vaatia alueelta viedyn omaisuuden palauttamista tai korvaamista kesällä 1940 ja näin myös osittain tapahtui talvella 1940–1941. Suomi korvasi siirretyn sotakaluston rahalla sekä toimitti Neuvostoliittoon muun muassa rautatiekalustoa.

Vahvasti varustettu väliaikainen raja

Suomalaisia sotilaita oli vaikea tuoda Hankoniemen tyveen heti vuokra-ajan alussa. Kuljetuskalustoa ei ollut saatavissa, sillä rautateillä kulki paljon Karjalan evakoita. Neuvostoliittolaisetkaan eivät voineet jäätilanteen vuoksi tuoda kovin runsaasti joukkoja. Ensimmäinen laivasaattue saapui Hankoon jäänmurtaja Jermakin johdolla huhtikuun lopussa.

Neuvostoliitto vaati oikeutta saada kuljettaa sotilaita rautateitse Hankoon. Suomalaisten oli suostuttava vaatimukseen sen jälkeen, kun saksalaiset olivat saaneet oikeuden kauttakulkuun elokuun lopussa 1940. Ensimmäiset neuvostojunat saapuivat Hankoon syyskuun lopussa 1940.

Puna-armeija muutti Hankoniemen sotilastukikohdaksi, jonne se sijoitti noin 27 000 meri- ja maavoimien sotilasta. Sotilaat saivat tuoda perheensä tukikohtaan, joten Hangossa oli jopa 40 000 asukasta – neljä kertaa enemmän kuin ennen suomalaisten lähtöä. Aluksia tukikohdassa oli melko vähän.

Puna-armeija linnoitti vuokra-alueen rajalta Lapppohjasta lähtien Hankoniemen siilipuolustusasemaksi, jonka korsuihin suuri osa sotilaista majoittui. Rakentamisessa oli käytettävä paljon miesvoimaa ja erilaisia korvikeratkaisuja, sillä neuvostoliittolaisilla oli käytössään niukasti koneita ja betonia.

Puna-armeijan rakentama ensimmäinen puolustuslinja oli valmiina jatkosodan alkaessa. Linja koostui useista piikkilankaesteiden riveistä, panssarintorjuntakaivannoista ja ampumahaudoista. Lisäksi etumaasto oli vahvasti miinoitettu. Linjassa oli 190 kenttälinnoitetta ja korsua, 22 kranaatinheitinasemaa, 11 tykkiasemaa, 28 komento- ja tähystyspaikkaa, 21 km piikkilankaestettä, 2,5 km kivisiä panssariesteitä sekä 2,5 km kaivantoja ja estekuoppia. Laivastotukikohtaa käytti 36 torpedovenettä, yhdeksän vartiovenettä ja yhdeksän sukellusvenettä.

Ylipäällikkö C. G. Mannerheim perusti 13.6.1940 Hangon ryhmän vuokra-aluetta ympäröivistä joukoista. Sotilasläänin esikunta asettui Tammisaareen Dragsvikin entiselle kasarmialueelle, jota oli sisällissodasta lähtien käytetty punavankien ja myöhemmin kommunistiseen toimintaan osallistumisesta tuomittujen pakkotyölaitoksena.

Väliaikaisen rajan linnoittaminen alkoi kesällä 1940. Suomalaisilla oli kantalinnoitteina betoni- ja kalliobunkkereita sekä viiden kilometrin pituinen kivinen panssariestelinja. Kenttälinnoitteina toimivat korsut, tähystys- ja tulenjohtopaikat sekä pesäkkeet. Suomalaisten kokonaisvahvuus oli noin 22 000 miestä.

Suomenlahden sulun pohjoispää

Hankoniemen ja sen linnakkeiden päätehtävänä oli sulkea Suomenlahti miinoitteiden ja tykkien avulla ensimmäisen maailmansodan ajalta peräisin olleen strategian pohjalta. Sulku perustui vahvoihin miinoitteisiin ja raskaan tykistön tuleen. Kesäkuussa 1941 Hangon ja Osmussaaren välille laskettu 2460 miinasta koostunut sulku oli siihenastisista tihein. Alusten todennäköisyys osua miinaan oli 25–60 prosenttia.

Miinanraivausta neuvostoliittolaiset häiritsivät aluksilla ja tykistötulella. Hankoon tuotiin heti kauttakulkuliikenteen alettua kaksi järeää rautatiepatteria. Toiselle patterille rakennettiin tykistörata Täktomin ja Tvärminnen välille. Toinen sijoitettiin Hangon Pohjoiselle asemalle. Täktomin lentokentällä oli noin 60 I-16 ja I-153 hävittäjää. Kenttä oli liian lyhyt pommikoneille, mutta sen laajennustyöt olivat käynnissä jatkosodan alkaessa kesällä 1941.

Saksalaiset pommittivat neuvostoasemia heti jatkosodan alusta lähtien. Saksalaiset esittivät, että suomalaiset ja saksalaiset valtaisivat Hangon yhdessä. Suomalaiset eivät suostuneet suurten tappioiden pelossa. Neuvostosotilaat tulittivat suomalaisten asemia 25. kesäkuuta ja suomalaiset vastasivat tuleen vuokra-alueen rajalla Lapppohjassa. Jatkosodan alkuvaiheessa käytiin kiivaita tykistötaisteluita ja Hangon edustan saarista taisteltiin tiukasti.

Sotatoimien alkaessa neuvostoliittolaisten oli 1940 laadittujen suunnitelmien mukaan määrä laajentaa tukikohta-aluetta. Hangossa olleiden joukkojen voima ei tähän kuitenkaan riittänyt. Heinäkuussa 1941 Hangossa olleet puna-armeijalaiset eivät enää muodostaneet suoranaista uhkaa Suomelle, joten rintamalta voitiin siirtää kaksi rykmenttiä Karjalan kannakselle. Osa rintamavastuusta siirtyi ruotsalaisille vapaaehtoisille, joita osallistui taisteluihin elokuussa pataljoonan verran, enimmillään 912 miestä. Hankoon tuli myös jonkin verran tanskalaisia vapaaehtoisia.

Vaikea evakuointi onnistui puna-armeijalta

Neuvostosiviilit evakuoitiin Hangosta heti sodan sytyttyä. Saksalaisten edettyä Leningradin esikaupunkeihin Hangon huoltaminen muuttui entistä vaikeammaksi. Päiväannokset olivat tukikohdassa pienemmät kuin Leningradissa. Tukikohdan vaihtoehdoiksi jäivät evakuointi tai antautuminen. Vuokra-alueen tyhjentäminen alkoi lokakuun lopussa puna-armeijan menetettyä Hiidenmaan saksalaisille.

Evakuointi ei sujunut ilman tappioita, vaikka se eteni olosuhteisiin nähden hyvin. Kolme evakuointialusta upposi 21.–24. marraskuuta. Niiden mukana hukkui 738 ihmistä. Viimeisessä kuljetuksessa joulukuun 2. päivänä lähti 12 000–13 000 miestä, noin puolet tukikohdan vahvuudesta.

Vetäytymisen viime vaiheessa joulukuun alussa miehistönkuljetusaluksista oli pula. Hollantilaisvalmisteiseen sähköturbiinialus Josif Staliniin ahtautui peräti 5 589 ihmistä. Laiva ajoi miinaan, mutta pysyi pinnalla. Neuvostoliittolaiset onnistuivat pelastamaan laivalta runsaat 1 700 henkeä. Runsas kolmannes laivalla olleista kuoli. Josif Stalin ajautui Suurupin matalikolle, josta saksalaiset kuljettivat noin 1 800 eloonjäänyttä Tallinnaan.

Neuvostoliittolaiset onnistuivat salaamaan lähtönsä, vaikka asemissa oli 2. joulukuuta enää satakunta miestä, jotka pitivät mahdollisimman kovaa meteliä suomalaisten hämäämiseksi. Harhautus toimi, eivätkä suomalaiset häirinneet vetäytymistä. Hangosta siirtyi siten 23 000 miestä Leningradin puolustajien avuksi. Evakuointia johti tukikohdan komentajana toiminut kenraaliluutnantti Sergei Kabanov.

Puna-armeija ei kyennyt sopivan laivauskaluston puutteessa evakuoimaan raskaasta kalustostaan kuin murto-osan. Neuvostoliittolaiset tuhosivat ennen lähtöään muun muassa käyttämänsä järeät rautatiepatterit ja kuljetuskalustoa, josta osa päätyi satama-altaaseen. Hangon tukikohdan vahvuuteen kuului mm. 297 erillinen panssarivaunupataljoona. Sillä oli käytössään noin 50 vaunua, jotka puna-armeijalaiset upottivat satama-altaaseen. Suomalaiset nostivat 33 vaunua ja kunnostivat osan niistä Varkaudessa.

Leningradista tulleet tuhotöihin erikoistuneet sotilaat miinoittivat käytössä olleilla ammuksilla ja räjähdysaineilla Hangon. He tuhosivat ennen lähtöään muun muassa Hangon kaupungintalon ja vesitornin. Kirkon räjäyttäminen ei sen sijaan onnistunut. Miinat ja ansat aiheuttivat pitkään tappioita sekä sotilaille että siviileille.

Hangon jälleenrakennus alkoi vuonna 1942. Joulun alla 1941 palamaan pääsi 350 henkeä Suomen puolella sijainneelle väliaikaiselle raja-alueelle. Neuvostoliittolaisten hallussa olleelle alueelle väestö muutti takaisin vaiheittain maaliskuusta 1942 lähtien. Vuonna 1943 paluulupia myönnettiin enemmän ja Hankoniemellä asui 1943 lopussa noin 4 000 henkeä, vajaa puolet rauhanajan väestöstä.

Hangon sotavankileiri

Hangossa toimi 1942–1944 sotavankileiri, jolle tuotiin joulukuun lopussa 1941 Josif Stalin-aluksella paenneita ja aluksen karille ajon jälkeen Viroon siirrettyjä puna-armeijalaisia. Noin 750 sotilasta tekivät raivaustöitä kaupungissa. Määrä oli riittämätön ja tammikuussa Hankoon tuotiin tuhat vankia lisää. Vankeja oli joulukuussa 1942 yhteensä 1250.

Hangon kautta kulki myös neuvostoliittolaisia sotavankeja Suomesta Saksaan ja päinvastoin. Sotavankeja kuoli runsaasti etenkin vuoden 1942 ensimmäisellä puoliskolla, jonka aikana Hangossa menehtyi 170 vankia. Hangossa kuoli kaikkiaan 220 neuvostovankia.

Syyskuun lopulla 1944 Hankoon siirrettiin sotavankileiri 9 Kemistä. Sotavankien kuljetukset Hangosta Neuvostoliittoon suoritettiin loka-marraskuussa 1944.

Sotilaiden ja siviilien kauttakulkupaikka

Saksalaisia sotilaita liikkui 1942–1944 jatkuvasti Hangon kautta lomalle ja takaisin palvelukseen Pohjois-Suomeen. Sataman kautta suoritettiin myös mittavia huoltokuljetuksia. Saksalaiset suunnittelivat kesällä 1944 ottavansa Hangon haltuunsa, mikäli Suomi irtautuu sodasta.

Hangossa sijaitsi myös 1943–1944 inkeriläisten siirtoleiri, jonka kautta he jatkoivat matkaansa pääosin Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan läänien alueelle. Paldiskista saapui Hankoon 62 000 inkeriläistä ja lisäksi heitä tuli saksalaisten lomakuljetusten mukana 2 700.

Suomalainen SS-pataljoona tuli takaisin Suomeen 1. kesäkuuta 1943. Pataljoona lakkautettiin Hangossa heinäkuun alussa. Saksaan palaamassa olleille miehille ilmoitettiin, että heidän on jäätävä Suomeen. Virolaisista vapaaehtoisista koostuneen JR 200:n pääosa palasi Viroon Hangon kautta. Satamasta lähti 1752 miestä Tallinnaan elokuussa 1944.

Hangossa sijaitsi 1944–1949 myös palaavien suomalaisten sotavankien leiri sekä eri puolille Eurooppaa internoitujen suomalaisten leiri.

Videolinkkejä:

Deutsche Hilfe für Finnland. Mit dem deutschen Landungskorps nach Helsingfors (1918). Bundesarchivin kokoelmiin kuuluva filmi seuraa Itämeren divisioonan taivalta Danzigista Hankoon ja edelleen Helsinkiin. Lyhyt väläys aihinnoususta Hankoon alkaa kohdassa (Begrüßung in Hangö).

Hanko on meidän, Puolustusvoimain katsaus 23 (1941). Hangon evakuointi ja luovutus talvisodan jälkeen maaliskuussa 1940. Hangon motti kesällä 1941. Hangon miehitys joulukuussa 1941, kenraaliluutnantti Väinö Valve Hangossa. Lyhytfilmin alussa lentokoneesta tulee ulos Hangon tukikohtaa komentanut kenraali Sergei Kabanov.

Linkkejä:

Hangon historiaa kaupungin kotisivuilla.

Hangon rannikkopatteriston perustamisesta 90 vuotta 1921–2011 -julkaisu kertoo Hangon ja sen lähiympäristön sotilaallisesta merkityksestä.

Hangon tukikohdan komentajan Sergei Kabanovin muistelmat ”Kaukaisilla rannoilla” (Na Dalnih podstupah, 1971) venäjäksi. Кабанов Сергей Иванович На дальних подступах.

Svenska frivilligbataljonen (SFB) eller Hangöbataljonen Svenska Frivilliga i Finland 1939–1944.

Birgitta Ekström Söderlund, Krigshändelser i Hangö på 1900-talet. Söderlun käsittelee artikkelissaan ensimmäistä maailmansotaa, sisällissotaa ja toista maailmansotaa sekä Hangon sataman vaiheita maailmansotien välillä.

Mannerheimin.fi -sivustoon sisältyvä artikkeli Hangon rintamamuseosta. Artikkeli sisältää runsaasti kuvia. 

Marketta Wall, Hangon kautta lännen maille. Hanko siirtolaisten lähtökaupunkin.

Lähteet:

Jussi T. Lappalainen. Punakaartin sota 2. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö 1981.

Pekka Silvast. Hankoniemi 22.3.1940–2.12.1941. Neuvostoliiton merisotilaallinen tukikohta. Hanko, Hangon museo, 1985.

Pekka Silvast. Hankoniemen kaupunki. Hangon kaupunginvaltuuston satavuotisjulkaisu. Hanko: Hangon kaupunki, 1989.

Antero Uitto–Carl-Fredrik Geust (toim.). 2011. Hanko toisessa maailmansodassa. Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksen julkaisusarja 2 N:o 16. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, 2011.

Marketta Wall, Hangon kautta lännen maille. Hanko siirtolaisten lähtökaupunkina, www.hanko.fi/files/80/siirtolaiset.pdf

Muuta kirjallisuutta:

Tomy Karlsson. Hankoniemi vieraissa käsissä. Hangöudd i främmande händer. Hangethe Böcker, 2014. SA-kuviin perustuva kuvateos.

Nicolas von Schmidt-Laussitz (red). Fronten närmast Stockholm.
Svenska Hangöveteraner berättar. Förlag Svenskafrivilliga.com, 2003

Lappalainen Niilo. Hankoniemi toisessa maailmansodassa. Helsinki: WSOY, 1985.