Taudit ja vuoden 1918 vankileirikuolemat

Vuonna 1918 kuoli ei-väkivaltaisesti 11 700 miespuolista punavankia, joista 9 940 vankileireillä. Kaikkiaan punavankileireillä kuoli yli 12 000 vankia. Tässä oleva esitys tautiperäisistä kuolinsyistä perustuu filosofian maisteri Pentti Mäkelän tutkimukseen Vuosien 1917–1919 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi (462 sivua, Sotasurmaprojekti 2007, ikkuna ohessa). Se tarjoaa historiallis-epidemiologisen näkökulman Suomen väestön korkeaan tautikuolleisuuteen.

Kesän 1918 vankileirikatastrofin pääsyynä on yleisesti pidetty punavankien nälkiintymistä hengiltä. Kuolemia ei voida kuitenkaan selittää vain yhdellä tekijällä. Kuolema johtui lähes aina uhrin nopeasta nääntymisestä johonkin sota-ajan kulkutaudeista, joiden leviämistä vankien siirrot, väestön poikkeusoloissa lisääntynyt liikkuvuus ja hygieniaoloiltaan huonot leirit lisäsivät. Kuolemansyiden epidemiologinen tarkastelu ei poista sitä, että olosuhteet leireillä olivat heikot. Vangit olivat kiistatta aliravittuja, kuten suuri osa myös muista suomalaisista.

Koko väestössä esiintyneet normaalit ja poikkeavat kulkutaudit ja espanjantautiepidemia on otettava huomioon, kun tarkastellaan vankileirikuolemia. Keuhkokuume tappoi enemmän ihmisiä kuin mikään muu tauti tai varsinaiset sotatoimet. Vuosina 1916–1917 kuoli noin 5 000 suomalaista 1–60-vuotiasta akuuttiin keuhkokuumeeseen ja vuosina 1918–1919 noin 15 000.

Vankien näkökulmasta jokaista kuolemantapausta pidettiin vankeusolojen välittömänä seurauksena. Esimerkiksi Luokkasodan uhrien muistoalbumi perustui ajatukseen voittajan kostosta tai tuottamuksellisista kuolemista. Infektiosairaudet rinnastettiin teloitustavaksi. Sisällissodan jälkeisissä olosuhteissa oli mahdotonta ymmärtää, että tuhansia vankeja voisi kuolla pandemiseen influenssaan (espanjantautiin) ja muihin tauteihin. Vankien näkökulma sisältää todenmukaisen kuvauksen leirien kulkutautiepidemioista ja heikoista terveydellisistä olosuhteista, vaikka päätelmät syistä ja seurauksista eivät ottaneet huomioon tartuntatauteja. Lääkäriseurat saivat selville 1919 jälkipuolella yleiskuvan tautien kulusta, mutta sillä ei ollut merkitystä yleiseen mielipiteeseen nälkäkuolemista.

Ajanjakson poikkeustekijöitä olivat erittäin vaikea angiina-, tulirokko- ja reumakuume-epidemia, historian pahin lintuinfluenssapandemia, isorokon ja sitäkin pahemman toisintokuumeen leviäminen hajoavan Venäjän imperiumin länsipuoliskolla, seerumilääkepula, rokotussuojan puutteet ja lääkärien vähyys.

Vankisairaaloissa määriteltiin kuolinsyy, kun taas vankileirioloissa kuolinsyy jäi yleisesti puuttumaan. Lääketuonti Saksasta loppui 1914 maailmansodan sytyttyä, ja tuonti Venäjältä väheni kunnes katkesi vallankumoukseen. Tuhansien haavoittuneiden hoito aiheutti suuren pulan muistakin lääkintälaitoksen tarvikkeista – jopa sidetarpeista. Hallituksen joukkojen lääkintähuolto perusti kenttäsairaaloita, joissa oli käytössä morfiinia ja seerumihoitoja. Punakaartit turvautuivat Punaisen ristin organisaatioon.

Oloja kuvaa lääkintöhallituksen 14.5.1918 varoitus kulkutaudeista. Se kehotti piirilääkäreitä estämään tautien leviäminen. ”Kapinallisten joukoissa oli levinnyt kulkutauteja, varsinkin isorokkoa. Olosuhteet suosivat kulkutautien leviämistä, kun riskitekijöinä olivat järjestykseen saattamattomat olot maassamme, piileskelevät punakaartilaiset, sotavankien kuljetukset, leireistä vapautuneiden matkustaminen koteihinsa, armeijamme siirrot ja maatamme monin paikoin uhkaava nälänhätä.”

Tilastointiongelmia: mikä on kuolinsyy?

Vuoden 1918 siviiliväestöä koskevien kulkutautitilastojen ulkopuolelle jäi kaksi miesväestön riskiryhmää: punavangit ja asevelvolliset. Suurin osa isorokkoepidemian aiheuttamasta kuolleisuudesta ja pahimmat espanjantaudin joukkosairastumiset jäivät tilastoimatta. Punaisten lääkintähuolto tuotti vähän kirjallisia lähteitä. Valkoisten sotalääkärien kirjeenvaihto ja vankileirilääkärien raportit sekä vankisairaaloiden potilaskirjat sisältävät paljon tietoa maailmansodan oloissa levinneiden kulkutautien esiintymisestä vankileirioloissa. Tietoa on myös tuhansien haavoittuneina vangittujen hoidosta.

Koko väestössä esiintyneet normaalit ja poikkeavat kulkutaudit ja espanjantautiepidemia on otettava huomioon, kun tarkastellaan vankileirikuolemia. Esimerkiksi pohjoismaiden historian suurin isorokkosairaala perustettiin Hämeenlinnan vankileirin alaisuuteen, kun tautiin sairastui yli tuhat asepalveluikäistä miesvankia parin viikon aikana, koska huolimatta 30 vuotta aikaisemmin säädetystä lasten rokotuspakosta väestö oli laajasti vältellyt rokottamista.

Kroonisesti sairaat, akuutteihin tartuntatauteihin sairastuneet ja haavoittuneet sijoitettiin sotavankilaitoksen tilapäissairaaloissa erikseen aivan kuten siviilisairaaloissa. Eri potilasryhmistä laadittiin potilaskirjat. Vankien espanjantaudista ei pystytty tekemään tilastoja, kun jokseenkin kaikki pääleirien vangit infektoituivat kesällä 1918 parin viikon epidemiajaksona.

Vankisairaaloissa määriteltiin kuolinsyy, kun taas leirioloissa kuolinsyy jäi yleisesti puuttumaan. Hallituksen joukkojen sotilaat olivat terveydellisillä perusteilla valittu 20–21-vuotiaiden miesten ryhmä, jossa ei perussairauksista johtuvaa välillistä kuolevuutta voinut esiintyä kuin väestössä yleensä. Asevelvolliset kuitenkin tahattomasti levittivät sotainfluenssan ja myöhemmin espanjantaudin kotipaikkakuntiensa väestöön.

Kuolleisuuden kasvu tilastoitiin vuonna 1918 virheellisesti. Vankileirilaitoksen alaisuudessa kuolleet 9 496 henkilöä laskettiin sotakuolemiksi eli esimerkiksi leirien isorokkosairaaloissa kuolleet rinnastettiin väkivaltakuolemiin.

Lukumääräisesti tartuntatautien aiheuttama poikkeava ylikuolleisuus kohdistui lapsiin ja asepalvelusikäisiin. Vuosina 1918–1919 syntyi tilapäisiä kulkutauti-, sota- ja sotavankisairaaloita, joiden potilaspäiväkirjat sisältävät kymmeniätuhansia potilaskertomuksia kulkutauteihin sairastuneista, eristetyistä ja haavoittuneista. Nämä tiedot ovat suurpiirteisyydessäänkin tarkempia kuin muistitieto, joka yleisti tautikuolemat nälkäkuolemiksi.

Sota, joukkojen siirrot ja sotapakolaisuus synnyttivät erityisen otolliset olosuhteet tautien leviämiselle. Kuolinsyyluokitus riippui paljolti siitä, millaisen koulutuksen saanut henkilö ja mikä organisaatio ilmoitti kuolemantapaukset. Lisäksi syntyi huhuihin perustuva luokka ”luullut kuolinsyyt”. Puutteellisin henkilöstöresurssein sota- ja sotavankilaitos tuottivat yksityiskohtaista tietoa kulkutaudeista ja toistaiseksi maailman kautta aikojen pahimmasta/tuhoisimmasta/tappavimmasta influenssapandemiasta.

Vakuutustilastojen perusteella tuberkuloosikeuhkotaudin ja espanjantaudin kuolleisuus painottui 21–30-vuotiaisiin. Ruotsalaisen vakuutusyhtiön tutkimus espanjantaudin aiheuttamasta ylikuolleisuudesta tuberkuloottisten henkilöiden keskuudessa osoitti 1918 heinäkuun ja 1919 kesäkuun välisistä vakuutettujen 15 736 kuolemantapauksesta 8 519 olleen influenssasta ja sen jälkitaudeista johtuvia. Tutkimus kertoo karua faktaa keuhkotautisten ylikuolleisuudesta espanjantautiin.

Sota oli vaikeuttanut siviililääkäreiden toimintaa monin tavoin. Esimerkiksi punaisten suorittamassa Vammalan tuhopoltossa kunnanlääkärin välineet ja lääkevarasto tuhoutuivat. Tiedonkulku oli sotatoimien takia estynyt koko kevään, joten epidemioista ei muodostunut kokonaiskuvaa.

Verenmyrkytykset ja tulirokko

Sairaalakuolio, eli toiselta nimeltä haavaruusu, oli A-streptokokki-infektio, joka oli yleinen ensimmäisen maailmansodan, myös Suomen 1918 sodan, haavoittuneiden keskuudessa. Tauti oli yleinen Tampereen Punaisen Ristin sairaaloissa hoidetuilla punavangeilla ja isorokkoon sairastuneilla. Suomenlinnassa oli noin 1 050 sairaalakuolion saanutta vankia, joista 212 kuoli kesken hoidon.

Tampereella kulkutauteja oli yhtäläisesti siviilien, vankien ja hallituksen joukkojen keskuudessa. Lievästi haavoittuneita ei edes kirjattu, mutta Tampereella punaisia ja siviilejä haavoittui vaikeasti 1 200, ja valkoisia noin tuhat. Tilanahtauden takia haavainfektioita esiintyi runsaasti. Vartioinnin järjestämiseksi vankeja keskitettiin suurempiin leireihin, mutta tämä lisäsi kulkutautilevinneisyyttä. Tampereen kulkutautisairaala täyttyi punavangeista, ja terveysviranomaiset rokottivat vankeja jatkuvasti ja perustivat leiriin kuumesairaalan. Kalevankankaan pääleiri asetettiin 28.4.1918 karanteeniin, jolloin vartijoitakaan ei päästetty kaupungille. Desinfioimattomia vaatteita ei saanut kuljettaa leiristä, eikä ulkopuolisia ruokapaketteja annettu toimittaa leiriin tartunnan pelossa.

Punaisten joukkopako Etelä-Suomen halki levitti kulkutaudit tehokkaasti. Hämeenlinnaan jäi vapautusta seuranneina päivinä noin 20 000 vankia, joista suurin osa oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Vankien sijoittaminen oli vaikeaa, ja kokonaisia perheitä sijoitettiin tilapäissairaaloihin. Vaikeimpia kulkutauteja kuten isorokkoa sairastaneet eristettiin kaupungin ulkopuolelle tykistön kasarmeihin. Sairaaloissa puolet vangeista oli haavoittuneita ja puolet kuumetautisia.

Tulirokko ja isorokko aiheuttivat haavoihin levinnyttä streptokokki-infektiota. Hämeenlinnassakin jouduttiin turvautumaan karanteeniin. Punaisten puolella ei jälkikäteen ymmärretty, miksi vangittuina pidettiin 8–15-vuotiaita lapsia. Kotiuttaminen oli vaikeaa senkin takia, että kuntiin perustetut kouluihin ja työväentaloihin sijoitetut siviilien kulkutautisairaalat täyttyivät alkukesällä 1918 isorokkoisista.

Lahden edustalle taistellen saapuneista punaisista antautui vapunpäivänä 28 000, joista tuhannet olivat naisia tai lapsia. Fellmanin pellolta saatiin ensin katon alle 800 haavoittunutta. Kevät oli poikkeuksellisen kylmä, joten tilanne oli todella paha. Punapakolaisissa oli paljon kulkutauteja, ja ne levisivät laajemmalle heti ensi päivistä alkaen. Sairaita eristettiin Lahden ja Hollolan kulkutautisairaaloihin, kunnes ne täyttyivät. Saksalainen komendantti määräsi lähettämään kaikki naiset ja lapset kotiseuduilleen. Päivittäin lähetettiin 2 000 henkilöä sitä mukaa kun junat kulkivat. Tuhansien joukossa hygieniaolot olivat puutteelliset.

Yhteiskunnan infrastruktuuri oli hajotettu, nälänhätä uhkasi siviiliväestöäkin eikä lääkärien määräyksille ollut toimeenpanijoita. Seurauksia oli mahdoton hallita. Lukuisat asunnottomat kiersivät sukulaisten luona. Pakolaisista tarttui paikalliseen väestöön kulkutautien kirjo. Lahden ympäristön kunnat eivät kyenneet toukokuussa 1918 hoitamaan kaikkia kulkutauteihin sairastuneita, koska kunnansairaalat tarvittiin isorokkopotilaiden eristämiseen. Tilapäissairaaloita perustettiin työväen- ja nuorisoseurantaloihin. Epideemisten tautien takia etenkin alaikäisten vankien vapautuspäätösten toimeenpano viivästyi. Esimerkiksi Kouvolan vankisairaala toimi toista kuukautta vankileirin lakkauttamisen jälkeen, koska potilaita ei voitu siirtää aiheuttamatta ulkopuolisille tartuntariskiä.

Länsisuomalaiset punapakolaiset aiheuttivat tulirokkoriskin Kymenlaaksossa, mutta nopeat karanteenitoimet rajoittivat kuolemantapaukset pakolaisten keskuuteen. Palatessaan kotiseuduilleen pakolaiset toivat Satakuntaan toukokuussa 1918 kurkkumätä- ja tulirokkoepidemian, joka oli erityisen tappava.

Toukokuun vaarallinen tulirokkoepidemia levisi myös Kanta-Hämeeseen pakolaisten ja leireiltä vapautettujen mukana. Tulirokko levisi ja tarttui riippumatta ravinnon määrästä. Tauti oli pahana ongelmana Keski-Pohjanmaan vaurailla ydinseuduilla vuonna 1919 ja Lounais-Suomessa 1920, jolloin ruokapula oli näillä alueilla täysin vieras ilmiö.

Tulirokon syyt ymmärrettiin 1940-luvulla, jolloin selvisi, ettei ravitsemustila vaikuttanut sairastuvuuteen.

Kukkumätä, kuristustauti ja poikkeavat haavainfektiot

Haavainfektio voi levitä nopeasti yleismyrkytykseksi aiheuttaen hengitys- ja verenkiertoelimistön pettämisen parissa vuorokaudessa. Tällöin ravitsemustilan arviointi on täysin toissijainen kuolinsyytä määriteltäessä.

Sotaväen epähygieenisissä oloissa kurkkumätäbakteeri levisi vähemmän tunnetusti ihonalaisena nenän tulehduksena ja jopa säärihaavoissa. Haavoittuneiden kuljetusten jälkeen bakteeri levisi sairaalatartuntana. Tartunta oli yleensä oireeton, mutta saattoi aiheuttaa haavakudoksen hajoamista ja läheisten lihasten halvausoireita.

Haavojen käsittely antiseptisillä aineilla ei riittänyt, koska toksiini vaikutti verenkierrossa. Nämä haavainfektiot edistivät tartuntojen leviämistä ja kuluttivat lääkevarastoja.

Lahden vankileirin tulirokkoepidemia laantui ennen juhannusta niin, että tilapäissairaalat voitiin sulkea heinäkuun alussa. Juhannuksena perustettiin leiriin erillinen kurkkumätä-, angiina-, tulirokko- ja ruusu-osasto, johon eristettiin nieluinfektiopotilaat.

Maaseudulla taudit levisivät sisällissodan jälkipuoliskolla, kun joukkojen siirrot, kotiutukset, sotapakolaiset, vankileirit, vankien siirrot ja vapautukset synnyttivät poikkeuksellisia ihmiskontakteja. Pahimmin kurkkumätä iski Etelä-Suomeen, jossa lääkevarastot olivat keväällä 1918 kutakuinkin loppuneet.

Tulirokko, kurkkumätä ja kuristustauti levisivät sisällissodan jälkeen esimerkiksi Uudenkaupungin piirissä, jonka kuntiin sota ei ollut vaikuttanut juuri mitenkään.

Kymenlaakson kurkkumätäpotilaita ei kyetty 1918–1919 lääkitsemään lääkevarastojen tyhjennyttyä. Helsingissä hoidettiin lääkepulan vallitessa 509 kurkkumätäpotilasta 1917. Vuonna 1918 epidemia oli paisunut ja hoidettiin 837 potilasta, joilla myrkytysoireet olivat tavallista pahempia ja komplikaatiot yleisiä (sydänlihaksen tulehdus, korvatulehdus, munuaistulehdus). Potilaskuolleisuus oli 35,5 prosenttia.

Lääkkeiden loppuminen muutti väestön suhtautumista lääkintäpalveluihin. Kulkutautitartuntoja salattiin karanteeniin joutumisen pelossa. Syksystä 1918 kevääseen 1920 kurkkumätäepidemia oli Etelä-Suomessa pahempi kuin vuosikausiin. Runsaslapsisissa perheissä taudin esiintyminen oli erittäin korkea.

Vaasan läänissä kuolleisuutta eniten nostaneet tekijät olivat espanjantauti, tulirokko, sotakuolemat ja kurkkumätä. Valkoisen Suomen ydinseutujen elinolosuhteet olivat 1918–1919 suotuisat, kun taas punaisen Kymenlaakson teollisuustaajamissa kurjuus oli yleistä. Elintarvikeomavaraisuudesta riippumatta lasten kurkkumätäkuolemia oli suhteellisesti enemmän Pohjanmaalla kuin Kymenlaaksossa.

Länsi- ja Etelä-Suomessa koettiin vuosina 1918–1919 ehkä yksi pahimmista kurkkumätäepidemioista osittain samanaikaisesti espanjantaudin toisen aallon kanssa ja melko yleisesti angiinan ja tulirokon seuralaisena. Kurkkumätä- ja kuristustautitapaukset kaksinkertaistuivat edellisvuosiin verrattuna. Lääkärittömissä kunnissa tauti jäi usein tilastoimatta, eikä pikkulasten kuolinsyytä kyetty tunnistamaan tajuttomuutta seuranneissa äkkikuolemissa. Osittain maailmansodan lääkepulan seurauksena kurkkumätään kuoli 1918–1919 koko maassa 5 000–7 000 lasta, joista noin puolet olisi ehkä kuollut normaalitilanteessa.

Punatauti

Punatautia esiintyi rauhan oloissa enemmän Viipurin läänissä kuin muualla Suomessa. Tauti levisi erityisesti oppimattoman väestön piirissä elintapojen ja kulkutautien leviämismekanismin heikon tuntemuksen takia.

Punatauti levisi keväällä 1918 paikkakunnan väestöstä Rautuun sijoitettuihin venäläisiin ja punakaartilaisiin. Kun venäläisten sotalääkärien Raudun asemalle perustama sotasairaala jäi välineineen ja potilaineen 5.4.1918 valkoisten käsiin, oli kaksikerroksinen rakennus lattioita myöten täynnä haavoittuneita ja kuumesairaita venäläisiä sotilaita ja punakaartilaisia sekä kulkutauteihin sairastuneita siviilejä. Taloon oli eristetty isorokkoon ja pilkkukuumeeseen sairastuneita, ja alakerrassa oli sidontapaikka. Valkoiset kenttälääkärit siirrättivät kulkutauteihin sairastuneet eri sairaaloihin kuin haavoittuneet. Isorokko- ja pilkkukuumepotilaat siirrettiin Sortavalan kaupunginsairaalan kulkutautiosastolle.

Hiitolan–Raasulin-ratatöihin lähetetyistä vangeista monet sairastivat vastaanottotarkastuksen mukaan keuhkotautia ja muita tarttuvia tauteja sekä sukupuolitauteja, matotautia, keuhkokuumetta, keuhkojen yleistulehdusta ja toisintokuumetta. Sairaat lähetettiin Käkisalmen kulkutautisairaalaan, Markovillan sotavankisairaalaan tai työleirin sairastupiin. Työleireillä alkoi 16.6.1918 esiintyä punatautitapauksia, ja heinäkuussa 1918 vangit sairastuivat yhtäkkiä espanjantautiin.

Vangit kuolivat yleisimmin keuhkokuumeeseen, punatautiin ja ehkä lavantautiin. Taudit levisivät, vaikka ruoka ja ruoka-annokset olivat samat niin vartijoilla kuin vangeillakin. Tautien tarttuminen ei siis johtunut aliravitsemuksesta.

Espanjantauti levisi samaan aikaan Kannaksen joukko-osastoissa ja vankileireissä. Taudin ilmeneminen ja kulku kesällä 1918 käsitettiin kokonaisuudessaan vasta jälkikäteen. Tunnusomaista oli suuri sairastuvuus, ja lisäksi kulkutautien torjuntaan käytetty karanteeniaika (kaksi viikkoa) lykkäsi vankien kotiuttamista.

Isorokko ja vähärokko sekä rokotusten vastustus

Rokotussuoja väheni 1910-luvulla väestön rokotusvastaisuuden takia. Kun isorokko vuosina 1916–1917 levisi Venäjältä uudelleen Suomeen, oli maan eteläosissa 1910 luvulla syntyneistä noin 50 prosenttia vailla rokotussuojaa. Puutteellisesti immunisoituneita olivat myös 1800-luvun lopussa syntyneet ikäluokat, jotka lapsena eivät sairastaneet vähärokkoa. Näin Suomen viimeinen, vuosina 1918–1919 kulminoitunut isorokkoepidemia pääsi tapahtumaan.

Monet työväenyhdistykset ottivat tavoitteekseen rokotuspakon poistamisen. Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen vastustus oli paikoin hyvin päättäväistä. Laiminlyöntien syy oli ilmiö, jota Käkisalmen piirilääkäri nimitti ”työkansan vapauden liikkeeksi kaikkea porvarillista yhteiskuntaa ja sen laitoksia vastaan”.

Piirilääkäri Toivo Nordling (Nortamo) määräsi toukokuun alussa 1917 pari isorokkotapausta eristettäviksi ja kielsi julkisten kokousten pidon. Uusien tartuntojen takia hän määräsi nuorisoseurantalon ja työväentalon suljettaviksi. Nämä tulkittiin poliittisiksi toimiksi. Suuret työväenlehdet ottivat kantaa rokotuspakkoon kesän ja syksyn 1917 kuluessa. Isorokkorokotukset selitettiin niissä taantumuksellisen lääketieteen opeiksi. Lahden seudun lääkärit joutuivat marraskuun yleislakon aikana kärsimään antamistaan määräyksistä. Hollolan kunnanlääkäriä estettiin hoitamasta virkaansa, ja Lahden punakaarti pidätti hänet marraskuun suurlakon aikaan 15.11.1917 ja tuomitsi ammuttavaksi. Tohtorin hengen pelasti ylempää tullut määräys, ja lakon jälkeen hänet vapautettiin. Lääkäreihin kohdistui väkivaltaa, koska heitä pidettiin lasten myrkyttäjinä.

Isorokkoa ilmeni hajanaisesti vuoden 1918 sotakuukausina Viipurin läänin punaisen puolen siviiliväestössä ja punakaarteissa. Muolaan piirilääkäri tutki isorokkoon sairastuneen Kivennavalla ja määräsi rokotuksen punakaartin miehille, mutta yksikään ei suostunut rokotettavaksi. Viipurin alueen punaiset eivät muutaman venäläisen ja suomalaisen lääkärin voimin kyenneet ylläpitämään punakaartin taistelukykyä. Pahimmin isorokko ryöstäytyi Raudun rintamalla. Rokotusten vastustus oli ollut seudulla voimakasta.

Viipurissa isorokko levisi vasta sotatoimien päättymisen jälkeen. Kaupungin lääkärit kamppailivat taudin nujertamiseksi, mutta uusia tapauksia ilmeni jatkuvasti. Vangituissa punaisissa tauti ei ollut yleisempi kuin muussa väestössä. Rokotussuojaa ei heti saatu vangeissa kattavaksi, koska osa pyyhki aineen pois. Uusintarokotukset tehtiin tarkemmin valvottuna, etteivät vangit päässeet pilaamaan suojausta. Vapautetut vangit levittivät tautia jonkin verran perheisiinsä. Isorokko tappoi ainakin 29 vankia Viipurin leirissä eli alle 20 prosenttia sairastuneista. Viipurin piirin siviiliväestössä isorokon voittaminen kesti kevääseen 1919. Sortavalan vankileirissä 20 isorokkopotilasta oli peräisin Raudusta. Kaikki vangit rokotettiin, ja kuolevuus jäi vähäiseksi.

Tampereen seudun isorokkotartunnat

Isorokkoa esiintyi hajanaisesti Tampereen seudulla koko sodan ajan. Varsinainen tartunta-aalto alkoi punakaarteissa huhtikuussa. Jo maaliskuussa tautia esiintyi Hämeenlinnassa ja Vanajalla. Ruovedellä epidemia alkoi punaisten tuomana maaliskuun taistelujen aikana. Punaisten peräännyttyä siviiliväestössä ilmeni 78 varmaa isorokkotapausta. Ruoveden parantolan ylilääkäri oli vastustanut rokotuksia, joten väestön rokotussuoja oli hyvin puutteellinen. Ilmenneiden tartuntojen vuoksi Ruoveden, Juupajoen ja Oriveden väestöä pakkorokotettiin laajasti punaisten perääntymisen jälkeen. Hallituksen joukot pyrittiin rokottamaan isorokkoa vastaan, koska rokon leviäminen olikin yllättäen suurempi uhka kuin lavantauti, jota oli ennakkoon pelätty.

Toijalassa ja Lempäälässä isorokko levisi punakaartin joukoissa, joten Akaan kunnanlääkäri Kaarlo Pelkonen määräsi eristykseen useita punaisia. Tauti levisi, koska punakaartilla ei ollut organisoitua lääkintähuoltoa. Paikkakuntalaisia rokotettiin punaisten peräännyttyä. Lääkäri Pelkonen kuoli espanjantautiin heinäkuussa 1918. Rokotuksia toimeenpantiin Vesilahdella, Lempäälässä ja Ylöjärvellä.

Tampereen seudulla vangittuja punaisia vietiin Raahen vankileiriin. Isorokon puhjettua vartijat ja 750 vankia sekä kaupunkilaisia rokotettiin. Kuopion vankileiriin tauti iski Lempäälästä ja Vesilahdelta tuotujen vankien mukana, jolloin kymmeniä sairastui. Ruotsalaisella rokotteella rokotettiin 2 600 vankia toukokuun alussa. Tartunta levisi myös sotaväen ja siviilien keskuuteen. Laajojen rokotusten avulla tartunta laantui kesäkuussa, kunnes uusi aalto levisi Venäjältä. Riihimäen taistelujen alla kaksi junallista punaisia kirurgista hoitoa tarvitsevia haavoittuneita lähetettiin Hämeenlinnaan. Haavoittuneet leikattiin lääninsairaalassa, mutta joukossa oli myös isorokkoa ja muita kulkutauteja sairastavia. Punakaartilaisia evakuoitiin Ruovedeltä myös Helsinkiin kulkutautisairaalaan.

Tampereella isorokko oli jo hallinnassa, kun se uusien vankien mukana tuli Forssasta, Jokioisista ja Tammelasta. Rekisteröityjen tapausten määrä nousi 179:ään kuolleisuuden ollessa 20,5 prosenttia. Osa keuhkokuumeeseen kuolleiksi merkityistä on tosin ollut isorokkotapauksia. Vapautetut vangit ja Tampereelta poistuneet siviilit levittivät isorokkoa Poriin ja Huittisiin.

 

Helsingin lääkintöhallitus varoitti kiertokirjeessä 29.4.1918 ja 30.4.1918 kaikkia piirilääkäreitä pilkkukuumeen, toisintokuumeen ja isorokon leviämisestä. Punakaartin joukot olivat levittäneet tauteja. Tilannetta pahensi luotettavan diagnoosin mahdottomuus taudin ensimmäisinä päivinä. Raahen ja Kokkolan leireillä isorokko alkoi levitä Tampereelta siirrettyjen vankien mukana. Vastatoimena siviilit ja vankeja rokotettiin. Rokote loppui, kun 400 vankia 900:sta oli rokottamatta ennen vankien siirtoa Tammisaareen.

Päijät-Hämeen isorokkoepidemia

Päijät-Hämeestä tuli isorokkoepidemian toinen ydinalue. Punakaartin majoitukseen käyttämät Hennalan kasarmit olivat yksi epidemian leviämiskeskus. Lahden seudun viimeisten taistelujen aikana huhtikuussa punaisten joukot levittivät isorokon Hollolan pitäjän länsipuolisiin kyliin niissä majaillessaan. Taudin leviäminen siviiliväestössä katkaistiin eristämisellä ja pakkorokotuksin. Isorokkoa sairastivat ja levittivät pian myös valkoiset asevelvolliset.

Katastrofi paheni kun 28 000 punaista antautui perhekunnittain Lahden länsipuolella. Lääkärit järjestelivät haavoittuneiden ja kulkutauteihin sairastuneiden vankien ja siviilien hoitoa, mutta isorokkoon lievemmin sairastuneita ei havaittu, ja heidät lähetettiin toisille paikkakunnille. Haavoittuneiden hoitopaikkojen järjestämisen jälkeen siviilejä ja vankeja alettiin rokottaa 5.5.1918, kun paikkakunnalle saatiin sairaanhoitajia ja kuusi rokottajaa. Rokotteen puute hidasti toimenpiteitä, ja vangituista sangen moni koetti kaikin mahdollisin keinoin välttyä rokotukselta. Paikkakunnalle saapui päivittäin uusia vankeja, jotka rokottamattomina sijoitettiin muiden joukkoon. Kotkasta saapuneista vangeista eristettiin kolme isorokkoon sairastunutta. Saapuneista suurin osa oli rokottamattomia, joten Hennalan vangit alettiin tarkastaa joka päivä rokottamattomien löytämiseksi.

Huhtikuun lopulla punakaarteihin pakko-otettujen vapauttamisen jälkeiset runsaat sairastumiset ja vankileirien sairastumistapaukset paljastivat epidemiavaaran. Lääkintöhallitus toisti 14.5.1918 varoituksen kulkutaudeista ja kehotti piirilääkäreitä estämään tautien leviäminen. ”Kapinallisten joukoissa oli levinnyt kulkutauteja, varsinkin isorokkoa. Olosuhteet suosivat kulkutautien leviämistä, kun riskitekijöinä olivat järjestykseen saattamattomat olot maassamme, piileskelevät punakaartilaiset, sotavankien kuljetukset, leireistä vapautuneiden matkustaminen koteihinsa, armeijamme siirrot ja maatamme monin paikoin uhkaava nälänhätä”.

Viranomaiset ja terveydenhuoltoviranomaiset olivat jättäneet noudattamatta tärkeimpiä kulkutautien vastustamistoimenpiteitä lähettämällä sairastuneita paikasta toiseen, tosin usein olosuhteiden pakosta, tietämättömyyttään ja tautien havaitsemisvaikeuksien takia.

Hennalan epidemia saatiin vähitellen kuriin pakkorokotuksilla, eristämisellä, kasarmien desinfioinnilla ja tarkastamalla vangit päivittäin. Vankikorttien mukaan suurin osa sairastuneista oli kuljetettu Hennalaan muualta. Kuolemantapausten huippu oli kesäkuun lopulla, mutta viimeiset kuolivat jälkitauteihin vasta heinäkuun puolivälissä. Vankien vapauttaminen oli tartuntavaaran takia mahdotonta, ja käytännössä koko leiri oli useita viikkoja karanteenissa, vaikka vankien huolto osoittautui melkein ylivoimaiseksi.

Lappeenranta, Santahamina, Hämeenlinna

Pääasiassa rokottamattomien länsisuomalaisten vankien siirtäminen Lappeenrantaan oli kohtalokasta. Ensimmäisten kahdentuhannen kuulustelu ja rekisteröinti aloitettiin, mutta kaikkia ei otettu vastaan. Seuraavat kaksituhatta lähetettiin takaisin Lahteen ja Hämeenlinnaan, koska joukossa oli paljon kunnollisia maatyöläisiä, jotka oli pakotettu punakaartiin. Lappeenrannan leiri oli tarkoitus sulkea, mutta leirissä levinnyt isorokko ja verenvuotokuume muuttivat suunnitelmat.

Vankileiri joutui koko kesäkuun ajaksi karanteeniin, ja myös ”syyttömien” vapautuminen lykkääntyi. Lappeenrannassa isorokkoon ja tunnistamattomaan kuumetautiin sairastuivat lähinnä länsisuomalaiset vangit. Vangit rokotettiin 4.6.1918 mennessä ja toisen kerran kymmenen päivää myöhemmin. Isorokko levisi kaikkiin kasarmeihin, kunnes rokotusten teho näkyi heinäkuun alkuun mennessä. Tautiin kuoli 122 vankia viidestäsadasta sairastuneesta. Heinäkuun alkupäivinä isorokon hellittäessä leiriin iski espanjantauti.

Tilaongelmien takia Lahdesta siirrettiin 15.5.1918 alkaen Santahaminaan 2 000 vankia, joista 300 kuljetettiin edelleen Tammisaareen. Helsingin tulotarkastuksessa seitsemällä vangilla havaittiin isorokko. Suomenlinnan noin 8 000 vankia rokotettiin pian tämän jälkeen, ja ylilääkäri Sievers vaati lopettamaan siirrot Helsinkiin.

Santahaminassa eristettiin kolmekymmentä sairastunutta, joista kuusi kuoli alkuvaiheessa. Myöhemmin elossa olleet yhdeksäntoista siirrettiin Suomenlinnan sairaalaan. Seuraavaksi siirretyistä 1 400 vangista osa eristettiin seurattaviksi Helsingin reaalilyseon rakennuksiin. Vastuulliset piirilääkärit asettivat eri puolilla Suomea leirit karanteeniin.

Hämeenlinnassa toteutui katastrofi useiden tekijöiden summana. Kaupungin vapautuksen jälkeen tulirokkoon ja muihin tarttuviin tauteihin sairastuneet vangit oli eristetty sairaaloiksi muutettuihin kasarmeihin kaupungin ulkopuolelle. Haavoittuneita hoidettiin Hämeenlinnan lyseon rakennuksissa. Valtaosa hoitoa tarvitsevia oli aluksi haavoittuneita. Kun vapautetut pakko-otetut osin sairastuivat isorokkoon, loput vangit rokotettiin. Vapautettujen levittämät tartunnat vähenivät, mutta eivät loppuneet.

Hämeenlinnan kasarmeihin siirrettiin toukokuun lopulla ehkä 2 500 vankia, jotka olivat välttäneet rokotukset. Kivikasarmin terveystilanne romahti noin viikossa. Isorokkoisia alettiin eristää kaupungin ulkopuolelle. Poltinahon kasarmille perustettiin isorokkosairaala. Rokkoisten määrä nousi niin nopeasti, että tohtori Anthoni pyysi sotavankilaitoksen ylilääkäriä lähettämään lisää hoitajia.

Rokotukset vähensivät sairastapauksia kymmenen päivän päästä, mutta sitten täysin odotusten vastaisesti sairastui 400 vankia lisää, ja kivikasarmista siirrettiin 350 sairastunutta Poltinahoon. Vastatoimenpiteitä, kuten eristämistä, jatkettiin, ja epidemia laantuikin, mutta potilassiirrot kuumesairaalaan jatkuivat heinäkuun toiselle viikolle asti. Diagnoosi teko oli suuresta ryhmästä niin vaikeaa, että vasta tyypillisten iho-oireiden ilmestyminen kaulaan ja kasvoihin paljastivat taudin.

Eristykseen joutui 868 vankia, joista 293 kuoli kesken hoidon. Hoito kesti pari kuukautta, ja ilman jälkitauteja parantuneet eristettiin kahdeksi viikoksi. Sairastuneista ehti kuolla noin 300 ennen siirtoa sairaalaan. Sairastuneista oli 42 prosenttia alle 30-vuotiaita rokotuspakon aikana syntyneitä, ja lähes kaikki kuolleet olivat Länsi-Suomen kunnista, joissa rokotuksia oli aktiivisesti vältelty.

Leireiltä pyrittiin kotiuttamaan vankeja olojen parantamiseksi, mutta epidemioiden aikana ei ketään voitu vapauttaa, sillä rokotetutkin saattoivat olla taudin kantajia. Parin kuukauden isorokko ja jälkitautina saatu keuhkokuume altistivat potilaat kesäkuun lopulla Hämeenlinnassa levinneelle espanjantaudille. Taudit ketjuuntuivat ja kuolleiden määrä oli sen mukainen, sillä heinäkuussa kuoli 1 254 vankia.

Länsi-Suomen siviiliväestöön isorokko levisi vuoden 1918 aikana punakaartilaisista ennen sodan loppua ja sen jälkeen vapautettujen vankien mukana. Epidemian laajuus selvisi hitaasti, osin sairastuneiden salaamisen takia. Suojarokotusten antaminen oli ongelmallista etenkin Länsi-Suomessa työväestön vastustaessa niitä edelleen. Piirilääkäreiden ohjeista ei piitattu, ja rokotustiedotteet revittiin pois. Erityisesti rokottamattomat lapset kärsivät eniten. Epidemia jatkui pitkälle vuoden 1919 puolelle.

Itä- ja Kaakkois-Suomen kulkutaudit

Itä- ja Kaakkois-Suomessa isorokko levisi Venäjältä tulleiden pakolaisten ja laittoman rajan takaa käydyn elintarvikekaupan seurauksena. Rokottaminen auttoi, mutta välttelijät hidastivat taudin kitkemistä. Itä-Suomen tiedot ovat puutteellisia, mutta tauti riehui vielä 1919 Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Pilkkukuumetta ja espanjantautia esiintyi samanaikaisesti. Lisäksi tilastoista puuttuvat syrjäkylillä kuolleet ja tuntemattomaan tautiin menehtyneet. Koska siviilit ja vangit peittelivät oireitaan, isorokkoa ilmeni kolmen vuoden aikana moninkertaisesti enemmän kuin viranomaisten tietoon tulleet noin 10 000 tapausta.

Toisintokuume, täit ja vankien siirrot

Soluparasiitteihin kuuluvat spirokeetat jaetaan viiteen sukuun, joista treponema- sukuun kuuluu kupan aiheuttaja ja borrelia-sukuun noin viisitoista toisintokuumetta aiheuttavaa lajia. Punkkien levittämät borrelioosit eivät aiheuta epidemioita, mutta täiden kantamat borrelia-sairaudet, kuten ampumahautakuume ja epideeminen toisintokuume, ovat sotaoloissa erityisen vaarallisia nopeasti leviäviä kuumetauteja. Luonnollisesti etenevän taudin tappavuus oli noin 40 prosenttia, kun nykyhoidolla kuolee noin 5 prosenttia. Infektio aiheuttaa sydäntulehdusta ja vakavia ruoansulatuselinten toimintahäiriöitä (nälkään kuolemisen syy) sekä nestekertymiä.

Saksan sotavoimat torjui borrelia-kuumetta hävittämällä täitä kuumentamalla ja kemikaaleilla. Saksan armeijan pohjoisin täintuhoamislaitos perustettiin huhtikuussa 1918 Suomenlinnaan. Venäjällä täiden levittämät kuumeet riistäytyivät täysin hallinnasta vuoden 1917 vallankumousten hajotettua infrastruktuurin. Spirokeettoja vastaan kehitettiin Saksassa 1909 käyttöön otettu Salvarsan-lääke. Sodan estettyä lääketuonnin levisivät sukupuolitaudit vuodesta 1916 alkaen Suomessa.

Vaikka ruoan alhainen kalorimäärä ja valkuaisaineiden puute saattoivat pitkittää hydropsisia hydropsin (pöhön) oireita, ne eivät olleet kuumetaudin tai sydämen hidaslyöntisyyden syy. Sydänlihastulehdus on yleensä täysin kivuton. Toisintokuumeesta, pilkkukuumeesta ja lavantaudista toipuvien oireita ei pystytty helposti selittämään. Munuaisverenkierto väheni, verenpaine ääreisverenkierrossa laski, neste kertyi alaraajoihin ja perusaineenvaihdunta kiihtyi, jolloin rasva- ja lihaskudos vähenivät. Potilas kuihtui aivan kuin nälkiintyvä.

Venäjän valtion aloittamat linnoitustyöt toivat toisintokuumeen Suomeen. Tautia alkoi esiintyä hajanaisesti keväällä 1917. Syksyllä 1917 epidemia oli Helsingissä jo huolestuttavan laaja. Tautia levittäneet täit esiintyivät sankoin joukoin Venäjän rautatielaitoksen vaunuissa pesiytyen matkatavaroihin ja vaatteisiin. Syksyllä 1917 vallankumousta pakoon lähteneet levittivät taudin tehokkaasti. Vaatteiden saunottaminen ja lysoli olisivat tappaneet täit, mutta molemmista oli pulaa taajamissa 1917–1918.

Täiden levittämiä sairauksia todettiin maaliskuussa punaisten joukoissa Tampereella, Akaassa, Tammelassa ja Toijalassa. Jotkut sairastumiset johtivat kuolemaan muutaman päivän kuluttua kuumeen alkamisesta.

Täit muodostuivat uhkaksi myös hallituksen joukoille. Tampereen ympäristön taistelujen jälkeen Hjalmarssonin esikunta perusti desinfiointiuunin vaatteiden puhdistukseen, ja saunotti miehistön. Seinäjoellakin täisauna oli ahkerassa käytössä. Seinäjoen kuumesairaalaan eristettiin myöhemmin myös sairaita punavankeja. Vangituissa punakaartilaisissa ja venäläisissä todettujen toisintokuume- ja isorokkotapausten takia lääkintöhallitus määräsi desinfioimaan venäläisten ja punaisten käyttämät rakennukset.

Toisintokuumeesta toipuvia vankeja siirrettiin jo sodan aikana Ilmajoelle, jossa kunnanlääkäri Castrén toimi vankisiirtolan lääkärinä. Vankeja vaivasivat: gingivitis (ientulehdus), scorbut (keripukki), oedema sine albuminuria (pöhö), anemia, enteritis (suolistotulehdus) ja ulcus durum (kupan ensihaavauma). Kunnanlääkäri ei ollut nähnyt mitään vastaavaa ja epäili oireiden johtuneen yksipuolisesta ruoasta, liiasta suolasta ja alkoholista. Hän totesi joidenkin parantuneen, vaikka ravinto ei ollutkaan täysipainoista. Castrén ei hyväksynyt lausuntoja vankien tilan romahtamisesta riittämättömän ravinnon takia. Kun Tammisaaresta siirrettiin 1918 lopussa vankeja Ilmajoelle, oli joukossa samanlaisia oireita, mutta lievempinä. Tammisaarelaiset myös paranivat nopeasti.

Vaikka Tampereen vapauttamisen jälkeen terveysvalvontaa tehostettiin, kulkutauti-ilmoituksissa ei mainittu toisintokuumetta. Vankileirikatastrofin yksi aiheuttaja kulki piilossa vankien vaatteissa. Kuumetaudit aiheuttivat kesä-heinäkuussa Tampereella suuren vankien kuolleisuuden. Kesäkuun alussa kovassa kuumetaudissa olevia vankeja alettiin siirtää Tampereen Johanneksen koulun sairaalaan.

Mistä oireet alkoivat? Nälkiintymisestä alkaa yleensä suoliston bakteerikannan tuhoutuminen eikä tauti, johon kuolevilla oli joko korkea kuume, keltataudin oireet sekä näivettyminen. Yleisen käsityksen mukaan vangit kuolivat nälkään, koska laihtuminen ja kuihtuminen olivat kuolevilla hyvin tavallisilla. Moninaisia oireita esiintyi potilailla, jotka kuihtuivat eläviksi luurangoiksi. Yleisimmiksi kuolinsyiksi kirjattiin näivettyminen, suolikatarri ja ödeemat sekä monille myös suolistotulehdus ja muu sisäelintulehdus sekä munuaistulehdus. Kuolinsyynä suolistotulehdus ja marasmus, joka tarkoitti elintoimintojen täydellistä rapautumista, viittasivat lääketieteellisesti paljon vaikeammin ratkaistaviin ongelmiin kuin syömäkelpoisen ruoan puuttumiseen.

Tampereen vankileiri eristettiin ankarasti postia ja ruokapaketteja myöten. Toisintokuume oli levinnyt jostakin Kalevankankaan leirin käyttämästä rakennuksesta. Tampereella ei diagnosoitu toisintokuumetta, mutta tauti olikin pirullinen tunnistettava. Pystyttiin tosin selvittämään, etteivät oireet johtuneet bakteeripunataudista, siksi kuolinsyyksi kirjattiinkin ulkoisia oireita. Tampereen epidemian takia lääkäreitä kehotettiin parantamaan hygieenisiä oloja täisaunoilla ja vaatteita keittämällä.

Tampereen vankisairaalan potilaskirjat nimeävät toisintokuumeen ensi kerran heinäkuun lopussa 1918. Leireistä vapautettuja vankeja näytti kuolevan nälkään, sillä kuihtuneilla ei ollut kuumetta. Toisintokuumeen kudoskadosta, kvasiorokiasta, verenhukasta, anemiasta ja sydäntulehduksesta toipuvien olisi pitänyt saada erikoisruokavalio, jota ei ollut saatavilla. Kuumetaudit tappoivat huhtikuusta elokuun loppuun noin 1 300 Tampereen vankia. Suurin osa kuolemista sattui ennen kuin espanjantauti iski Tampereen seudulle.

Lääkintöhallitus arvosteli armeijaa siitä, että se oli kotiuttanut vankeja liian nopeasti ilman riittävän pitkiä karanteeniaikoja. Kalevankankaan vankileirin poikkeavan eristämisen jatkuminen ankarine määräyksineen alkukesällä 1918 iso- ja tulirokon laantumisen jälkeen johtui siitä, että karanteenille ei ollut vaihtoehtoa, kun kaupunkilaiset piti suojata epidemialta. Leirin kuumetaudit ja niiden tuhovoiman täydentänyt espanjantauti tappoivat kolmessa kuukaudessa noin 30 prosenttia vangeista. Tampereen alueen työsiirtoloiden vangit ja suoraan kuritushuoneisiin lähetetyt eivät kuolleet nälkään, eikä tappavia tauteja esiintynyt kuin yksittäistapauksissa.

Pohjanmaan vankileireillä lääkärit yrittivät noudattaa asetuksia ja terveydenhuollon yleisiä periaatteita. Vankimäärien kasvu romahdutti silti hygieeniset olosuhteet Pohjanmaankin leireissä. Vankikuljetuksia suoritettiin lääkäreiden määräysten vastaisesti, eikä lääkkeitä ollut saatavilla. Huhtikuun lopussa Etelä-Suomessa otettuja vankeja siirrettiin Kokkolaan ja Raaheen, koska pohjanmaalaisia joko vapautettiin tai siirrettiin työpalvelukseen. Uusia vankeja ei eristetty leirien sisällä, ja kaikki pahimmat sotasairaudet olivat jo huhtikuussa pesiytyneet leireihin. Pohjalaiset vangit säästyivät isorokolta, koska piirilääkäri Myrén oli rokotuttanut alkuperäiset vangit. Vapautettujen alueiden turvaamisosaston keskittämissuunnitelmaa alettiin toteuttaa toukokuun lopulla – tällöin Raahen ja Kokkolan leirit olivat jo terveysriski. Oulun aluepäällikkö raportoi sotavankilaitoksen ylilääkärille isorokon, kurkkumädän, toisintokuumeen ja punataudin esiintymisestä Raahen leirissä. Ylilääkäri Björksten teki virallisen tarkastuksen ja kielsi vankien siirrot ilman terveystarkastuksia ja riittäviä karanteeniaikoja.

Kohtalokas vankien siirto Tammisaareen

Toisintokuume-epidemian synty olisi voitu ehkäistä eristämällä sairastuneet ja siirretyt sekä hävittämällä täit formaliinilla, mutta Pohjanmaalla ei ymmärretty tällaisen poikkeavan riskin olemassaoloa. Venäläistä salvarsaaniakaan ei ollut keväällä 1918 tuhansien kuppaa ja toisintokuumetta sairastavien punavankien hoitamiseen. Kun Kokkolan leirin lääkäriksi vastikään nimitetty lääketieteen kandidaatti ilmoitti piirilääkärille 1.6.1918 vankien siirtämisestä samana iltana Tammisaareen, oli katastrofi valmis.

Tammisaaren leirin lääkärit joutuivat mahdottoman tehtävän eteen. Tieto 500 vangin kuljetuksesta saatiin edellisenä päivänä. Aikaa ei jäänyt säännösteltyjen desinfiointiaineiden hankkimiseen eikä rokotusten valmisteluun. Rautatiekalustoa ei saatu desinfioitua ennen poislähettämistä. Vankeja ei pystytty eristämään riittävässä määrin rautatiehenkilöstöstä ja Tammisaaressa jo ennestään olevista vartijoista ja vangeista.

Lääkintöhallituksen johtaja ja vankileirien ylilääkäri valittivat sotavankilaitoksen eversti Wärnhjelmille vankien suuren määrän aiheuttamista huolto-ongelmista ja sopimattomista siirroista. Seurauksena oli, että siirroista vastannut majuri erosi, ja tilalle nimitettiin siviilivirkamies. Kesäkuun alun 70 000 vankia, pula vaihtovaatteista ja vankien vapauttamisen keskeytyminen tautien takia aiheuttivat kaikissa suurissa leireissä hygieniaongelman. Etenkin vaatetäit pesiytyivät leireihin.

Täintorjunta alkoi toden teolla, kun toisintokuumeen leviäminen tuli leirien ylilääkärin tietoon. Esimerkiksi Viipurin leiriin valmistui saksalaisten piirustusten mukainen täintorjuntalaitos heinäkuun alussa 1918. Sairaiden verestä infektoituneet täit levisivät, kun vankeja lähetettiin kuulusteltaviksi leiristä toiseen, sillä pakko-otettujen ja lievempiin rikoksiin syyllistyneiden seulonta onnistui vain kotipaikkakunnilla. Vankeja myös lähetettiin sijoitussuunnitelman mukaisesti pois Vaasan ja Viipurin lääneistä. Leirien vartiointiin sitoutuneet henkilöt tarvittiin maanpuolustukseen ja maanviljelytöihin elintarvikepulan helpottamiseksi.

Isorokon ja toisintokuumeen leviäminen Kokkolan leirillä sekä yleinen rokotus pelästyttivät kaupunkilaiset, ja viranomaisia ilmeisesti painostettiin siirtämään vangit muualle. Junamatkalla syöpäläiset levittivät toisintokuumetta niihinkin, jotka sitä eivät vielä sairastaneet. Poikkeuksellisiin sotasairauksiin kuuluvaa toisintokuumetta ei liene esiintynyt Tammisaaren leirissä ennen Kokkolan vankien siirtämistä. Syöpäläiset ja toisintokuume levisivät kasarmista toiseen, kun tartunnan saaneita ei pystytty eristämään tai diagnosoimaan. Keskikesällä noin 250 vankia kuoli veriripuliksi kutsuttuun tautiin, joka ilmeisimmin oli toisintokuume. Raahesta siirretyistä vangeista kuoli 42 prsenttia ja Kokkolasta siirretyistä 20 prosenttia.

Sotavankilaitoksen ja armeijan intendentuurin varastoissa ei ollut lakanoita, eikä vaihtovaatteita toimitettavaksi Tammisaaren vankisairaalaan. 2 000 tilatusta lakanasta toimitettiin 200. Vankien kovan kohtalon sinetöi se, ettei salvarsaania ollut saatavilla. Tartuntavaara koski valtavaa vankijoukkoa, hoitohenkilöstöä, asevelvollisia vartijoita ja lähiseudun väestöä. Vankeja oli kesäkuun puolessa välissä 7 500. Syyskesällä Tammisaaren siviiliväestössä todettiin ”horkkatautia”.

Kesäkuun puolivälissä Tammisaaren leirissä oli pula juomavedestäkin. Täisauna ja kaivo olivat keskeneräiset, kun ylilääkäri Björksten teki tarkastuksen. Saippuaa ei kauppasaarron takia saanut ollenkaan. Täit ja toisintokuume pysyivät Tammisaaren leirin vitsauksena, vaikka täisauna tuli käyttöön heinäkuun aikana.

Syöpäläisten levittämän taudin havaitsemista vaikeutti espanjantaudin aiheuttama neljän viikon joukkosairastuminen. Vankisairaala hoiti jatkuvasti ylikuormittuneena 500 sairasta. Kun päivittäin kuoli kymmeniä vankeja, ja espanjantaudin saavuttua oli samanaikaisesti 2 000 vankia sairaana, oli harvojen terveinä pysyneiden lääkärien mahdotonta määritellä sairauksia tai kuolinsyitä. Yhtäkkisesti kovalla yskällä, säryillä ja nopealla kuumeen nousulla alkaneet sairaudet määriteltiin usein aivan oikein espanjantaudiksi. Vangit sairastivat kuitenkin ainakin kolmea kuumetautia, joissa alkuoireet olivat samanlaiset. Tautien määrä ja leviämisen syyt alkoivat selvitä, kun heinäkuussa hoitajiin tarttunut kuume todettiin toisintokuumeeksi.

Omituiselle oksennus- ja ripulitaudille, kuumeesta toipuvien anemialle ja ödeemataudille saatiin nyt pätevä selitys. Tammisaaresta muihin vankiloihin siirretyt ja ehdonalaiseen päästetyt levittivät toisintokuumeen Lahteen, Riihimäelle ja Helsinkiin. Riihimäellä espanjantauti lisäsi olennaisesti toisintokuumeen aiheuttamaan näivettymiseen kuolleiden määrää.

Tammisaaresta vapautetut vangit levittivät toisintokuumetta niin laajalti EteläSuomeen, että siviililääkäritkin tiesivät taudin olevan lähtöisin Tammisaaresta. Ongelma uusiutui kun loka- ja marraskuussa vapautettiin armahduslain perusteella uusia vankeja. Tammisaareen nimitettiin ravintoasiantuntija professori Tigerstedt, jotta toisintokuumeesta toipuvien kuolleisuus saataisiin laskemaan. Tammisaaren suurta vankien kuolleisuutta ei voitu selittää vankien ruoka-annosten kalorimäärillä vaan toisintokuumeella. Espanjantauti levisi kaikkiin leireihin, mutta toisintokuume oli vakavana vitsauksena pääasiassa Tammisaaressa. Lääkintöhallitus määräsi elokuussa 1918 vangit siirtokieltoon, kun vapautettujen vankien tauti oli tunnistettu.

Suomenlinnan ylilääkäri Sievers sai Tammisaaresta tuodut vangit hyvin eristettyä. Vangeilla oli toisintokuumeen lisäksi keuhkokuume ja jonkin verran espanjantautia. Potilaita hoidettiin 3 200–3 300 kalorin päiväannoksilla, mutta hoito tehostui vasta, kun sairaalaan saatiin ulkomailta Salvarsaania. Huolimatta karanteenista levisi Tammisaaren vangeista toisintokuumetta muuallekin Suomenlinnaan. Uusi täisukupolvi levisi liikkumiskielloista ja desinfioinnista välittämättä.

Helsingissä sitkeä vaatetäikanta aiheutti marraskuussa 1918 Merikasarmin 230 työvangin joukossa toisen uhkaavan epidemian. Ahtaajina saksalaisten sotasatamassa työskentelevien vankien joukossa ilmeni kaksi toisintokuumeista. Lyhyessä ajassa löytyi neljätoista tapausta, jotka eristettiin. Sairastuneet lääkittiin Salvarsaanilla, ja kasarmi tyhjennettiin ja desinfioitiin. Vangit käytettiin täisaunassa, vaatteet desinfioitiin ja lopuksi vangit asetettiin karanteeniin. Vangeista 32 sairastui joulukuun alkuun mennessä, mutta torjuntatoimien jälkeen ei yksikään, ja sairastuneet paranivat Salvarsaanilla. Epidemia voitettiin joulukuun 1918 aikana.

Suomenlinnan tietojen perusteella Tammisaaren korkea kuolleisuus johtui toisintokuumeesta, jota ei tunnistettu ajoissa ja johon ei ollut lääkettä saatavana kesällä 1918. Venäläisten kasarmialueelta puuttui sauna, joka jouduttiin rakentamaan, joten täikanta lisääntyi hallitsemattomasti. Lisäksi sairastuneiden suuri määrä ylitti hoitohenkilökunnan mahdollisuudet.

Sotaödeematauti

Ödeematauti on pernisiöösi anemia tai valkuaisaineiden ja hivenaineiden puutostila. Jalkojen turvotus ja ihonalaiset vesihellukat (ödeemat, nesterakkulat) ovat ulkoinen oire. Sisäisesti tauti aiheuttaa sydämen hidaslyöntisyyttä, verenkiertohäiriöitä, verisuonien muutoksia ja punasolujen vähentymistä.

Ödeemataudista raportoitiin Suomessa 1918–1919 lähinnä Viipurin läänin ja Oulun läänin itäosissa ja muutamissa vankileireissä. Kuusamon ja Pudasjärven piireissä ja suurissa leireissä pöhöä ilmeni yleisesti. Ravinnon vähyys, runsas nesteen juonti ja suolainen ravinto aiheuttivat kudosnesteen imeytymishäiriöitä. Pahasta alaraajojen ödeemasta kärsineet eivät olleet vain nälän uuvuttamia, vaan yleensä äärimmäisen sairaita.

Ödeemat olivat yleisiä Lappeenrannan seudulla kesällä 1918 johtuen yleisestä aliravitsemuksesta ja ravinnon yksipuolisuudesta. Keripukinkin oireita ilmeni, vaikka oli kesä. Lappeenrannan vankileirissä riehuivat isorokko, toisintokuume, keuhkokuume ja pilkkukuume. Vankien lisäksi palkattukin henkilökunta sairastui. Sairaanhoitaja kuoli, ylilääkäri sai kuumetaudin ja sijaislääkäri espanjantaudin. Vartiopataljoonaankin levisi espanjantauti.

Pitkästä kuumetaudista selvinneet olivat surkea näky näivettymisen sekä kelta- ja munuaistaudin takia. Toipilaat sairastuivat ödeemaan ja muihin komplikaatioihin. Vankileirin johto ei aina noudattanut lääkäreiden neuvoja, ja tilanne paheni oltuaan muutenkin, hoitomahdollisuudet huomioon ottaen, toivoton. Ruokaan kuului norjalaista kalliokalaa, joka suolaisena pahensi ödeemaa. Kalaa alettiin liottaa suolan poistamiseksi, ja tuoretta kalaa yritettiin hankkia. Yleisen elintarvikepulan takia riittävän valkuaisaineen saanti oli vaikeaa. Aiemmin isorokkorokotuksen saaneet selvisivät leirillä paremmin, koska tautien ketjuuntumista ei heillä esiintynyt.

Pöhötautia esiintyi alkukesästä 1918 laajasti Viipurin länsipuolella ja Kannaksella. Väestön ruumiinpainon lasku aiheutti vanhuksille ja sairaille pöhöä tai ödeemaa.

Kaikki Kymijoen itäpuoliset leirit oli tarkoitus lakkauttaa kesäkuun alkuun mennessä. Viipuriin piti jättää vain sairaat ja haavoittuneet vangit, joita ei voitu siirtää. Vankien siirrot kuitenkin keskeytyivät isorokon ja toisintokuumeen takia vastoin suunnitelmaa. Ruokatoimituksia kuitenkin vähennettiin alkuperäisen aikataulun mukaan, ja kesäkuun puolivälissä Viipurin vankisairaaloista loppui ruoka jokseenkin kokonaan. Markovillan vankisairaalan toipilaiden ruokahuolto jäi omaisten toimittamien ruokapakettien varaan, ja nälkäkuolemilta vältyttiin suurelta osin. Kaikkein huonokuntoisimpien kohtalona oli kuitenkin nälkäkuolema, koska tautien takia ruoan tarve oli normaalia suurempi. Viipurin kaupungin komendantti vaati ruokahuollon korjaamista, jolloin sotavankilaitoksen ylilääkäri Björksten ja armeijan ylilääkäri Sivén tarkastivat Viipurin vankien terveysolot, ja ruoka-annokset nousivat heti yleisten korttiannosten mukaisiksi 1 800 kaloriksi ja työssä oleville 2 300 kaloriksi päivässä.

Hennalan leirissä ödeematauti esiintyi epidemian tavoin silloin kun vangit kärsivät espanjantaudista ja sen jälkitaudeista. Myös Helsingissä havaittiin siviiliväestössäkin vuoden 1918 aikana nälkäkuumetta, veriripulia ja ödeematautia.

Krooninen tuberkuloosi ja akuutit keuhkosairaudet

Tuberkuloosibakteeri saadaan hengityselinten kautta. Taudin kulku kattaa kaikki ikäluokat taudin ollessa välillä piilevänä. Vaikea ensitartunta ja muutamat tartuntataudit lisäsivät keuhkotaudin riskiä ennen antibiootteja ja rokotuksia. Parantavat hoitomenetelmät puuttuivat 1900-luvun alussa. Esikaupunkien sosiaalisten ongelmien takia keuhkotauti yhdistettiin köyhyyteen, mutta maantieteellisesti pahiten kärsi vauraan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan rannikkoseutujen väestö. Keski-Pohjanmaan suhteellinen keuhkotautikuolleisuus oli noin 100 prosentti korkeampi kuin Keski-Uudenmaan väestössä ja 450 prosenttia suurempi kuin Etelä-Savon väestössä. Tätä kansantautia ei voi selittää sosiaalihistorian käsittein.

Rintamalla saatu keuhkotauti muuttui espanjantaudin myötä kuolettavaksi. Tauti oli yleensä bakteerikeuhkokuume eikä keuhkotuberkuloosi. Moni vapaaehtoinen toi rintamalta pysyvän taudin mukanaan. Esimerkiksi Jaakkimassa ilmeni 1918 lopulla yli 700 sairastapausta, joten 10 prosenttia seudun väestöstä sairastui kovin oirein.

Suurten ikäluokkien kasvu aikuisikään nosti tuberkuloosin 1900-luvun alussa pahemmaksi kansanterveyden ongelmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Tuberkuloottisen aivokalvontulehduksen tappavuus oli lähes 100 prosenttia ennen kuin sulfalääkkeet tulivat käyttöön 1930-luvun lopussa. Esimerkiksi Liperin kunnassa tutkittiin 1913–1914 tuberkuloositilanne ja kävi ilmi, että murrosiän loppuun mennessä yli 90 prosenttia oli saanut ensitartunnan. Lääketieteellisen arvion mukaan 70 prosenttia suomalaisista oli tuberkuloosin kantajia sodan alkaessa.

Tuberkuloosin aktivoituminen keuhkotaudiksi ajoittui usein murrosiän loppuun tai aikuisiän alkuun. Sairastuvuuden ja kuolleisuuden huippu oli 20–24-vuotiailla miehillä ja alle 20-vuotiailla naisilla. Vuonna 1918 espanjantautipandemian alkupuolella 21–40-vuotiailla turkulaisilla ilmeni kymmenkertaisesti normaalia enemmän pesäkekeuhkokuumetta, ja siihen kuoli kolme kertaa enemmän kaupunkilaisia kuin normaaleina vuosina. Aktiiviseen toiseen vaiheeseen edenneeseen keuhkotautiin ei tunnettu lääkettä ennen vuotta 1945.

Englannissa todettiin sota-aikana keuhkotautikuolleisuuden nousu, joka johtui hiilihydraattipainotteisesta ja vähäproteiinisesta ravinnosta. Latentti tuberkuloosi eteni aliravituilla helpommin krooniseksi keuhkotaudiksi.

Kaikkiaan 1 087 punavangilla diagnosoitiin tuberkuloosi. Piilevät tautitapaukset tulivat edellisten lisäksi ilmi satunnaisesti lähinnä espanjantaudin yhteydessä. Latentilla tuberkuloosilla oli ilmeisesti melkoinen osuus vankien toissijaisena kuolinsyynä, kun espanjantauti iski väestöön. Vankileirien heikko ravinto vaikutti kroonikoihin, mutta keskikesällä 1918 ilmaantui sitäkin pahempana uhkana espanjantauti.

Vuosien 1918–1920 espanjantautipandemian tuhovoimaa ja siihen liittynyttä vankileirikatastrofia on mahdotonta hahmottaa ilman perussairauksien synnyttämää taustaa. Kohonnut keuhkotautien eri asteiden kuolemanriski erityisesti 20–30-vuotiailla oli rauhanoloissakin niin suuri, että henkilö oli vakuutuskelvoton henkivakuutusyhtiöiden tilastotietojen takia. Toisen ja kolmannen asteen kroonikoilla tilastollinen elinikä oli kahdesta viiteen vuotta. Krooniset keuhkotaudit tai ahtauttavan keuhkoputken tulehduksen aiheuttama kuolemanriski espanjantautipandemian oloissa ei ole kuulunut tutkimuksissa niihin syihin, jotka aiheuttivat Suomen miesväestön ja punavankien suuren kuolleisuuden.

1900-luvun alussa keuhkokuume eteni kunnes immunologinen järjestelmä joko tuhosi taudinaiheuttajan tai potilas kuoli. Espanjantaudissa ilmeni keuhkokuume, joka eteni verenmyrkytykseksi romahduttaen immunologisen järjestelmän. Keuhkokatarri ja keuhkokuume levisivät kylmän kevään aikana sotasairauksina. Valkoisten akuutit kuumesairaudet hoidettiin rintamasairaalassa, ja lievät tapaukset lyhyillä vapautuksilla palveluksesta. Vuoden 1918 lopussa tohtori Hagelstam epäili valkoisten lukuisia sairastumis- ja kuolemantapauksia espanjantaudin aiheuttamiksi.

Kevät 1918 oli normaalia kylmempi. Toukokuussakin satoi monin paikoin lunta ja räntää. Venäläisten lääkärien avustama Lahden punakaartin sanitääriosasto alkoi maaliskuun 1918 puolivälin jälkeen kirjata rintamalla haavoittuneet ja sairastuneet potilaskirjaan. Tyypillisiä sairauksia olivat kurkkukipu, kuume, keuhkokatarri ja keuhkokuume. Keuhkokuume-epidemia jatkui useimmilla leireillä, mutta se jäi touko-kesäkuun isorokkoepidemian ja heinäelokuun espanjantautiepidemian varjoon. Punavangeilla tilastoitiin 2 235 keuhkokuumetapausta, joista 882 päättyi kuolemaan.

Siviilissä 18 000 asukkaan Kuopiossa sairastui 1918–1919 4 000 henkilöä espanjantautiin. Tautiviruksen geneettinen poikkeavuus selitti suuren sairastuvuuden, mutta vain osan taudin tappavuudesta, joka johtui monesti eri tautien yhdistelmästä. Vuosina 1916–1917 kuoli noin 5 000 suomalaista 1–60-vuotiasta akuuttiin keuhkokuumeeseen ja vuosina 1918–1919 noin 15 000. Keuhkokuume tappoi enemmän ihmisiä kuin mikään muu tauti tai varsinaiset sotatoimet.

Suomen väestössä esiintyi pesäkekeuhkokuumetta normaaliin vuoden 1915 tasoon verrattuna 70 prosenttia enemmän vuonna 1917, 130 prosenttia enemmän vuonna 1918 ja 260 prosenttia enemmän vuonna 1919. Runsas espanjantaudin jälkitaudin saaneiden määrä painottui 1919 puolelle, koska suurin sairastuvuus osui marras-joulukuun taitteeseen 1918.

Siviiliväestöä vaivanneet taudit koskivat yleisesti myös punavankeja. Esimerkiksi Suomenlinnan vankisairaalan sisätautiosasto hoiti vuoden aikana 1 944 potilasta, joista neljäsosa sairasti jotain keuhkotautia. Potilaista kuoli 27,4 prosenttia, kun samaan aikaan siviilisairashuoneissa keuhkokuumeeseen kuoli 28,5 prosenttia potilaista. Lääke keuhkokuumeeseen keksittiin USA:ssa vuonna 1944.

Lääkärit eivät nähneet potilaan ravitsemustilalla ja akuuttien keuhkosairauksien tappavuudella keskinäistä vaikutussuhdetta. Ravintopula heikensi tuberkuloottisten tilaa.

Pandeminen A-influenssa eli espanjantauti

A-influenssa on hengitysteiden infektiotauti, joka leviää maailmanlaajuisina pandemioina. Viruksen tartuntaproteiineissa tapahtuu jatkuvaa muuntumista. Kun muutos on tarpeeksi suuri, sairastuvuus voi nousta 30–50 prosenttiin väestöstä. Vuoden 1918 espanjantautivirus todettiin 1950-luvulla sikainfluenssaviruksen muunnokseksi, mutta tarkka poikkeavuus selvitettiin vasta vuonna 2005. Taudin tappavuus selittyy sillä, että virus aiheuttaa terveillä aikuisilla menehtymiseen johtavan puolustusreaktion. Muita seurauksia olivat sydänlihaksen tulehtuminen ja keuhkokuume.

Espanjantauti iski länsimaissa väestöihin, joilla oli nyt jo hävinneitä tauteja. Parantavaa lääkehoitoa ei ollut espanjantautiin, keuhkokatarriin, keuhkotautiin tai reumakuumeeseen. A-ryhmän influenssavirus eristettiin vuonna 1934, joten tilastojen perustietoja on arvioitava kriittisesti. Potilaiden kuolevuus keuhkotulehduksiin aleni antibioottien aikana ratkaisevasti. Sydänlihastulehdusta ei vieläkään kyetä hoitamaan, ja toksisessa shokissa kuolevuus on 50–80 prosenttia huippumodernissa sairaalassakin. Yleistulehduksen puhkeamiseen espanjantaudin seurauksena vaikutti ratkaisevasti potilaan aiempi sairaushistoria.

Saksan länsirintamalla esiintyi toukokuussa 1918 vaikeaa kuumetautia, jota ei vielä osattu määrittää pandemiseksi A-influenssaksi. Espanjassa havaittu tauti ilmeni Saksan keskiosissa kesäkuussa 1918. Espanjantaudin erityispiirre globaalisti oli 20–40-vuotiaiden suuri sairastuvuus ja kuolevuus. Miehillä riski oli suurempi kuin naisilla. Vuonna 1918 ruotsalaisten miesten kuolleisuus nousi normaalista noin kahdeksankertaiseksi. Espanjantauti aiheutti pahimmat keuhkokuumeet nuorille ja vahvoille.

Potilaat kuolivat usein verenmyrkytykseen viittaavaan korkeaan kuumeeseen eivätkä tukehtumalla. ”Nälkäsaartoa” ja väestön aliravitsemusta pidettiin aluksi Saksan siviiliväestön vuoden 1918 korkean kuolleisuuden suurimpina syinä. Espanjantaudin tappavuus selitettiin väestön nälkiintymisellä. Lääketieteellinen aineisto asetti tämän kyseenalaiseksi, ja Leipzigin lääketieteellisessä seurassa nälän ja influenssakuolemien välinen vaikutussuhde kumottiin jo keväällä 1919. Vanhemmat ikäluokat selvisivät paremmin aikaisemmin saadun vastustuskyvyn avulla.

Pandemialla oli Suomessa kaksi aaltoa, joista ensimmäinen heinä-elokuussa 1918 ja toinen loka-marraskuussa 1918. Punakaarteihin liittyi ja liitettiin vallankumouksen aikana 90 000 miestä. Vangittuna oli aluksi yli 80 000 ja kesäkuun alussa noin 70 000. Espanjantautiepidemian aikana heinäkuussa vankeja oli noin 60 000.

Asekelpoisten ja palveluikäisten miesten poissaolo tiettyjen Etelä-Suomen punaisten kuntien väestöstä vinoutti tilastoja espanjantaudin levinneisyydestä. Herkimmin juuri nuoriin miehiin iskenyt tauti esiintyikin vastaavasti vankileireissä. Paikallinen esimerkki Porista kuvaa tätä tautivääristymää. Porin kaupungin sukupuolitautiongelma hävisi kesäksi 1918 kokonaan. Ongelma palasi, kun punavangit myöhemmin vapautuivat. Toisin sanoen leireillä espanjantautiin sairastuneista suuri osa olisi saanut taudin myös siviilissä.

Lääkintähuoltoa heikensi myös punaisten luokkaviha lääkäreitä kohtaan. Esimerkiksi Kymi-yhtiön lääkäri ammuttiin, Haminan kaupunginlääkäri ammuttiin ja haminalainen yksityisvastaanottoa pitänyt lääkäri ammuttiin. Yksi kymenlaaksolainen lääkäri onnistui kuitenkin pakenemaan hallituksen joukkojen kenttälääkäriksi.

Hallituksen joukkojen sairastumiset olivat paikkakunnasta riippuvaisia. Joukot olivat hyvin seulottuja jo kutsuntavaiheessa. Eräissä Viipurin läänin pitäjissä asevelvollisten sairastuvuus oli suurta. Käkisalmella oli poikkeuksellisen suuri epidemia. Muolaassa tauti esiintyi myös poikkeuksellisen laajasti. Vaasan läänin, Jyväskylän seudun ja Kuopion läänin väestön sairastuvuus oli huomattavan korkea molemmissa aalloissa. Myös lomalle päässeet sotilaat levittivät influenssaa. Espanjantaudin keskeisin piirre oli painottuminen riskiryhmiin. Esimerkiksi kuolleisuus kaksinkertaistui keuhkotaudin vaivaamissa ikäluokissa.

Saksalaiset toivat espanjantaudin

Espanjantauti rantautui Suomeen ilmeisesti saksalaisten mukana. Länsi-Suomeen tauti levisi, kun isännät etsivät punaisten varastamia hevosia ja omaisuutta Lahden sotasaalisvarastosta, jota saksalaiset ylläpitivät. Lääkäreitä ihmetytti taudin nopea leviäminen Hämeenlinnaan kesäkuun puolivälissä ja heinäkuussa jo kulkutautina piirin kunnissa. Lahdessa sotaväki sairastui ensin ja sitten siviilit. Hennalan leirilläkin ensin sairastuivat vartijat ja sitten vangit.

Sairastuneiden suuri määrä ei näkynyt potilasrekistereissä, koska sadat vangit eivät mahtuneet sairaalakasarmeihin. Kuolleiden luetteloinnissa espanjantauti näkyi sitäkin selvemmin. Siviilipuolella Lahden kaupungissa tauti sai epidemian luonteen, ja moni potilas menehtyi lääkärien ponnisteluista huolimatta parissa päivässä. Jälkitautina saatu keuhkokuume saattoi tappaa jopa vuorokauden kuluessa.

Asevelvollisten mukana tauti levisi myös Ouluun, Iin kuntaan, Oulunsaloon, Limingalle, Lumijoelle, Tyrnävään, Kempeleelle ja Haukiputaalle. Oulaisiin tauti tuli kesä-heinäkuun vaihteessa. Heinäkuun alkupuolella olivat vuorossa Jyväskylä, Viitasaari, Saarijärvi ja Karstula. Epidemian huippu osui Jyväskylän ympäristössä lokakuuhun, jolloin ainakin 10 000 ihmistä sairastui yhtä aikaa. Kuolleisuus jäi kuitenkin pieneksi, vaikka elintarvikkeista oli pulaa.

Lappeenrannan ja Haminan ympäristöön tauti tuli heinäkuun alussa. Haminassa kuolleisuus oli melkoinen etenkin 20–30-vuotiailla. Lounais-Suomen alueella oli vain yksi aalto heinäkuussa, jolloin hevosiaan Lahden ja Hämeenlinnan seudulta etsineet talolliset toivat taudin tullessaan. Tauti ahdisti ankarasti kaikkia luokkaan katsomatta, mutta erityisesti se iski nuoriin ja keski-ikäisiin miehiin. Vehmaan kunnanlääkärikin kuoli marraskuussa espanjantautiin. Etelä-Suomen taajamiin perustettiin tilapäissairaaloita varastoihin työväentaloihin ja kouluihin. Tauti jatkui epidemia-aaltoina Suomessa vuoden 1919 puolellakin.

Suurin kuolemanriski kohdistui työikäisiin miehiin. Alle 30-vuoden ikä oli riskitekijä tautikuolleisuudessa. Espanjantauti kaksinkertaisti parhaassa työiässä olleiden kuolleisuuden, kun taas alaikäisissä tauti ei aiheuttanut tilastollista kasvua. Siviilien ja vankien kohdalla toteutuivat samat ikäsidonnaiset lainalaisuudet. 40–65-vuotiaat sairastuivat lievemmin kuin 20–35-vuotiaat. Heinäkuun 1918 espanjantautiaallossa sairastuivat valtaosin 17–35-vuotiaat punavangit. Vangittuna oli heinäkuun alussa 60 000 henkilöä ja ehdonalaiseen vapauttamiset ja kuolleisuus laskivat vankimäärän elokuun alkuun mennessä 39 400:aan. Vankileireissä kuoli heinäkuun aikana noin 5 200 vankia. Tammisaaressa kuolleisuus oli suurempi kuin muissa leireissä. Pääosa vangeista kuului pahimpaan iästä johtuvaan riskiryhmään. Monien vankien suunniteltu vapauttaminen viivästyi kohtalokkaasti tartuntavaara-ajan ja karanteenimääräysten takia.

Neljän eri leirin 6 700 kuolleesta vangista oli suurin osa 21–22-vuotiaita. Hämeenlinnan ja Tammisaaren leireillä toisintokuume ja espanjantauti iskivät pahemmin kuin muualla. Riihimäen ja Lahden leireillä espanjantauti oli kesällä ainut yleisesti levinnyt vitsaus. Pienissä leireissä kuolleisuus aleni kesäkuun lopussa, kunnes espanjantauti tappoi 12–15 promillea vangeista noin kuukaudessa. Suurimmissa leireissä nuorten miesten suuri kuolleisuus viittasi espanjantautiin ja toipilaiden sairaustilojen ketjuuntumiseen.

Leirikohtaiset erot syntyivät, kun länsirannikon työvangit eivät saaneet espanjantautia. Helsingin leirien noin 11 000:sta vangista sairastuivat kaikki muut paitsi vankisairaalan joidenkin osastojen potilaat ja ulkosaarten työvangit. Hoito ja kulkutautien rajoittaminen tapahtui saksalaisella täsmällisyydellä, johon kuului tarkastusasema, karanteenileiri, eristyskasarmit sekä alisairaalat ja keskussairaala erillisine osastoineen. Järjestyksen saneli kansanterveydellinen tarkoituksenmukaisuus, jota eivät sisämaan leirien komendantit, Helsinkiin sijoitetut asevelvolliset vartijat eivätkä vangit ymmärtäneet. Saksalaisen moniportaisen järjestelmän ansiosta rintaman kulkutaudit eivät pesiytyneet pääleiriin. Vankisairaaloiden tartuntataudit ja pääleirin sairastuneet saatiin eristettyä tehokkaasti.

Suomenlinnan vangit sairastuivat joukoittain influenssaan, joka johti keuhkojen komplikaatioihin ja kuolemaan. Laajan kesäepidemian jälkeen tauti hävisi leiristä. Loka-marraskuun suuren epidemia-aallon aikana Suomenlinnassa todettiin vain yksittäisiä sairastumisia. Kesällä muodostunut vahva immuniteetti suojasi taudilta, vaikka ravitsemustilanne oli yhtä niukka kuin kesällä. Vankien joukossa oli myös monisairaita ja kroonikkoja, joiden elinaika oli laskettava kuukausissa.

Helsinkiläisten ja tamperelaisten lääkärien organisoima haavoittuneiden huolto toimi organisaationa tarkoituksenmukaisesti, joskin vaikeasti haavoittuneiden hoitomahdollisuudet olivat ajan olosuhteissa rajalliset. Heikon ravinnon merkitys jäi toissijaiseksi tekijäksi, kun vangit sairastuivat influenssaan. Vankien sairastumiset keskittyivät samoihin ikäryhmiin kuin siviiliväestössä, ja fyysisesti heikkojenkin vankien immunisoituminen tuli myöhempien pandemia-aaltojen aikana hyvin esiin. Terveydeltään valikoituneiden Santahaminan, Merikasarmin ja toisaalta Suomenlinnan pääleirin kuolleisuus jäi niihin rajoihin, jotka selittyivät espanjantaudin tappavuudella nuorten miesten ikäryhmässä.

Pohjanmaalta ja Sortavalasta siirrettiin pikkulavantaudin ja isorokon näännyttämiä Venäjän kansalaisia Mjölön linnakesaareen. 1 600 osittain suomalaisen vangin pahin ongelma oli ripulitauti, jota epäiltiin ruokamyrkytykseksi, ja heinäkuussa iski espanjantauti. Vankeja yritettiin pelastaa toimittamalla heille samaa ruokaa kuin kirurgisen sairaalan potilaille. Ruokaan kuului myös maitoa, jota ei elintarvikesäännöstelyn takia ollut Helsingin aikuisväestön annoksissa. Ripulista kärsivät erityisesti eksoottisen näköiset tummat venäläiset, jotka siirrettiin Viipurin läänistä. Isorokko, lavantauti ja pilkkukuume sekä myöhemmin espanjantauti nostivat kuolleisuuden kaksinkertaiseksi Suomenlinnaan nähden. Ripulin takia aliravitsemus nousi Mjölössä merkittäväksi tekijäksi niin, että kuolinsyyksi usein merkittiin nälkä. Tahallisuutta ei tässäkään tapauksessa ollut.

Espanjantauti aiheutti yhtäkkisen joukkosairastumisen, jolloin voitiin hoitaa vain huonovointisimmat. Näin nesteytykset ja punkteeraukset jäivät monilta tekemättä ja keuhkokuumeet pahenivat kohtalokkaasti. Ruuhkaa kuvaa Riihimäen leirin lääkärien kirjaamat 3 900 poliklinikkakäyntiä touko- ja syyskuun välillä.

Ikärakenne selitti sekä punavankien että asevelvollisten poikkeavan runsasta kuolleisuutta espanjantautiin. Puutteellinen ravinto ei edistänyt sairastumista tai pahentanut taudin luonnetta muissa kuin poikkeustapauksissa. Kymenlaakson lääkärit arvelivat ikäihmisten kärsineen pahimmin vuosien 1918–1919 ravintopulasta, mutta se ei näkynyt mitenkään influenssapandemian aikana. Vanhemmat ikäluokat olivat saaneet aiemmin tartunnan ja suojan influenssaa vastaan. Sydäntaudit aiheuttivat kuitenkin riskin kaikissa ikäryhmissä.

Nälkä vai tauti tappoi?

Vankien näkökulmasta jokaista kuolemantapausta pidettiin vankeusolojen välittömänä seurauksena. Esimerkiksi Luokkasodan uhrien muistoalbumi perustui ajatukseen voittajan kostosta tai tuottamuksellisista kuolemista. Infektiosairaudet rinnastettiin teloitustavaksi. Sisällissodan jälkeisissä olosuhteissa oli mahdotonta ymmärtää, että tuhansia vankeja voisi kuolla pandemiseen influenssaan.

Vankien näkökulma sisältää todenmukaisen kuvauksen leirien kulkutautiepidemioista ja heikoista terveydellisistä olosuhteista, vaikka päätelmät syistä ja seurauksista eivät ottaneet huomioon tartuntatauteja. Pysyvästi vangituista kuoli 17 prosenttia eli 12 000, joista 2 000 leirien ulkopuolella eri sairaaloissa lähinnä haavoittuneina. Vaikeasti haavoittuneita ei siirretty sairaaloista leireihin.

Kulkutaudit eivät päässeet leviämään Turun ja Mikkelin leireihin, eikä niissä keskikesällä tarvittu edes omia lääkäreitä. Ongelmaleireillä diagnosoidut verenmyrkytykset, sydämen sisäkalvon tulehdukset, sydänlihastulehdus, munuaistulehdus, näivetystauti, pöhö ja sydämen hidaslyöntisyys viittasivat vaikeaan yleistulehdukseen ja sydämen vajaatoimintaan. Nämä olivat yleisiä tulirokon, isorokon, ruusun ja toisintokuumeen jälkitauteja. Tähän potilasryhmään espanjantauti iski tuhoisasti.

Vuonna 1918 luultiin, että kuolleisuus johtui nälästä. Katsokaamme esimerkkinä nuorten naisten ryhmää. Keski-Euroopassa ensimmäinen maailmansota aiheutti vakavan elintarvikepulan. Laadullisesti heikolla 800–1 000 kalorin päiväannoksilla eläneiden nuorten naisten kuukautiskierto jäi pois. Lääkärien havaintojen mukaan palaaminen normaalitilaan kesti kevääseen 1919 saakka. Etelä-Suomen taajamien elintarvikepula ja laadullinen aliravitsemus aiheuttivat 1917–1919 samanlaisen nuorten naisten hedelmättömyyden kuin Keski-Euroopassa. Suomenlinnan ja Santahaminan 1 200 naisvangilla ei ollut kuukautisia juuri lainkaan. Aliravitsemus oli siviilissä kevääseen 1918 mennessä hidastanut pysyvästi naisvankien elintoimintoja, eikä vankeusajan olosuhteissa tapahtunut normalisoitumista. Jokseenkin kaikki sairastuivat espanjantautiin. Tauti komplisoitui vain harvoilla ja vain kaksi kuoli.

Naisia vangittiin yli 5 000. Lääkärit antoivat erityistä kiitosta naisvankiloiden siisteydestä ja järjestyksestä, eikä niissä levinnyt isorokkoa ja toisintokuumetta kuten miesten leireissä. Santahaminan ja Hämeenlinnan naisvangit sairastivat heinäkuussa espanjantaudin melko yleisesti. Sairastuvuutta Hämeenlinnassa lisäsi naisvankien pääsy vankisairaaloiden apuhoitajiksi. Vankeusaikana kuolleista 114 naisvangista suurin osa menehtyi espanjantautiin. Tilastollinen kuolevuus jäi hyvin alhaiseksi, koska sisäelintaudeista ja kulkutautien komplikaatioista kärsiviä toipilaita ei ollut naisvankiloissa, kuten miesten leireissä. Tartuntataudit ja ödeematauti eivät vaivanneet naisvankeja, vaikka ravinnon saanti oli pitkään jäänyt niukaksi ja ehkä vähäisemmäksi kuin miehillä. Miesten ja naisten kuolleisuuden erossa toteutuivat hygieniasta johtuvien tekijöiden lisäksi eräät lainalaisuudet. Pohjoiseurooppalaiset miehet sairastivat kaksinkertaisesti enemmän keuhkotuberkuloosia ja nelinkertaisesti enemmän keuhkokuumetta kuin naiset. Nälkä ei siis ollut ratkaiseva tekijä.

Espanjantautipandemia vaikutti kansanterveyteen niin rajusti, että se näkyi suurissa väestöryhmissä tilastollisina poikkeamina noin kymmenen vuoden ajan. Tauti tappoi henkilöitä, joilla keuhkotauti olisi puhjennut 5–10 vuoden kuluessa. Vankisairaaloiden kuolemantapauksissa ei ollut mitään normaaliudesta poikkeavaa verrattuna kaupunginsairaaloiden sisätautiosaston kuolemiin. Vankisairaaloiden potilaina oli sitä paitsi yli 5 000 haavoittunutta punaista.

Punavankien terveyteen kohdistuivat samat ikäsidonnaiset ja paikalliset terveydelliset uhkatekijät kuin vangitsemispaikkakunnan väestöön, vaikka tätä eivät sodan hävinneet ymmärtäneet. Terveinä vangittujen ensimmäinen riski oli siirto toiseen ympäristöön tai sairaiden siirto leiristä toiseen. Isorokko, toisintokuume ja espanjantauti aiheuttivat suurissa leireissä tuhansien kuoleman, kun taas pienten leirien vangit sairastuivat kuten paikkakunnan normaaliväestö.

Vankien sairastuvuus leirien välillä vaihteli suuresti. Eroja aiheutti myös pienten leirien ikärakenne. Esimerkiksi Länsi-Suomessa oli vanhempia miehiä, jotka eivät sairastuneet espanjantautiin niin kuin nuoret. Vankien sairastuvuuden suuri vaihtelu eri paikkakunnilla ja yleinen kuolleisuuden nousu koko väestössä eivät selity vankien nälkiintymisellä. Puutteellinen ravinto jäi infektoitumisriskiin ja ikäsidonnaisiin tekijöihin verrattuna hyvin satunnaiseksi tai toissijaiseksi tekijäksi. Esimerkiksi tappavat kulkutaudit eivät levinneet Turun leirissä, eikä espanjantauti aiheuttanut yhtä suurta kuolleisuuden nousua kuin suurissa leireissä. Turun leirissä oli muualta siirrettyjen eristämiskäytäntö, ja vangeista suuri osa oli keski-ikäisiä. Myös yli viidensadan vangin sijoittaminen töihin muualle vaikutti alhaiseen kuolevuuteen.

Sairaalapotilaiden ravinto ei ollut arvioitavissa pelkän kalorimäärän mukaan. Helsingin vankisairaaloiden ravinto määriteltiin samoin periaattein kuin kaupunginsairaaloiden säännöstelyannokset. Santahaminan valtionmaatilan sadan lypsävän maito toimitettiin suurimmalta osin Suomenlinnan vankisairaalaan. Toisaalta Brightin tautia sairastavilta valkuaisaine minimoitiin ravinnosta.

Turun vangeista monet olivat 35–50-vuotiaita punahallinnon virkamiehiä. Erikseen toimitettujen selvitysten mukaan Turun vankien ravinto oli yhtä niukkaa kuin muidenkin vankien. Vangitsemispaikan tartuntariski selitti sairastumiset. Yli puolet Turussa kuolleista vangeista oli Hämeenlinnan vankeja, jotka siirrettiin Turkuun tutkittaviksi. Kymmeniä vankeja siirrettiin taudin itämisaikana ja eristettiin Turussa oireiden ilmaannuttua. Useilla oli alkava iso- tai tulirokko. Vankileirin lääkäri tilasi 300 annosta rokotteita ja pyysi lopettamaan vankien siirrot. Turkuun tuli kuitenkin lisää vankeja, kunnes komendantti pyysi keskeyttämään siirrot, koska kulkutautisairaaloiksi sopivat tilat olivat täynnä. Vankisiirtojen päätyttyä heinäkuun alkupuolella oli parin viikon jakso, jonka aikana yksikään 2 500 Turun vangista ei kuollut. Vankien lääkärintarkastuksia ennen siirtoja vaikeutti espanjantaudin lyhyt itämisaika. Terveenä siirretty sairastui noin kaksi vuorokautta myöhemmin. Vankisairaalan toipilaille ennuste oli huono, kun espanjantauti levisi sairaalassa. Espanjantaudin ensi vaihe jäi Turun seudulla heikoksi, ja eri paikkoihin sijoitetut vangit säästyivät taudilta.

Vasta myöhäissyksyn 1918 espanjantautiaalto oli Turun seudulla epidemian luontoinen niin siviilissä kuin leireilläkin. Sairastuneiden ikäjakaumakin oli tyypillinen 20–25-vuotta. Turun leirin ravinto oli yhtä niukkaa kuin muissakin leireissä. Leirin keittiö leipoi vartiosotilaiden ja vankien leivän, ja sotilaat söivät samaa keittoa kuin vangit. Keiton energia-arvo oli niin alhainen, että vangit ja asevelvolliset valittivat nälkää. Heinäkuun alussa saatiin kalorimäärät säännöstelyn mukaisiksi. Huonosta ravinnosta huolimatta Turun vangeissa ei ilmennyt kroonisia aliravitsemustiloja ja niistä seurannutta ödeematautia. Muualta siirrettyjen vankien kuolleisuus oli korkeampi heidän erilaisen tautihistoriansa takia.

Sotaväen majoitus, vankien vartiointi, vankien siirrot kuulustelujen ja valtiorikosprosessin takia, työsiirtolat, kuritushuonevankien sijoitus ja kroonikkojen siirrot aiheuttivat ongelmia epidemiologisesta näkökulmasta. Tartuntatauteja sairastavien siirrot oli kielletty, mutta näennäisesti terveitä siirrettiin, ja tauti puhkesi vasta perillä. Leikkaushoitoja tarvitsevia vankeja siirrettiin Suomenlinnan vankisairaalaan parempien hoitomahdollisuuksien takia, samoin meneteltiin sisäelinsairaiden kanssa.

Suomen työikäisen väestön kuolleisuuden nousussa yhteinen nimittäjä oli keuhkojen tulehdussairauksien runsas esiintyminen.

Ruotsalaiset säästyivät pahoilta kulkutaudeilta ja sodalta 1914–1920, minkä vuoksi tuberkuloosiriskin ja espanjantaudin kohtalonyhteys käy selvimmin ilmi ruotsalaisista tilastoista. Ruotsalaisia kuoli 1918–1919 espanjantautiin 34 700 henkilöä kuudesta miljoonasta. Ruotsin kutsunnoissa todettiin 90 prosentin palvelukseen astuneista saaneen tuberkuloosin ensitartunnan. Alueittain tuberkuloosin esiintyminen ja espanjantautikuolleisuus olivat samansuuntaisia. Tuberkuloosiin keksittiin lääkkeet vasta 1950- ja 1960-luvuilla.

Pilkkukuume

Vaatetäi levittää pilkkukuumeen bakteereja ulosteillaan. Bakteerit leviävät verenkierrossa ja lisääntyvät hiussuonistossa aiheuttaen verisuonten sisäisiä tulehduksia, aivokuumetta ja keuhkokuumetta. Riketsia-bakteeri saattaa jäädä piileväksi ja aiheuttaa vuosikymmenienkin kuluttua uuden sairastumisen. Kuolevuus on 10–40 prosenttia, ja 20–40-vuotiailla miehillä suurempi kuin naisilla. Rokotteen kehittäminen onnistui 1941 ja lääkkeen 1948. Epidemian syntyminen tarvitsee täitä ja asumisahtautta, kuten sotaoloissa usein on.

Pilkkukuumetta oli esiintynyt Suomessakin, ja esimerkiksi 1915 Suomussalmella oli epidemia. Hirvensalmen kunnanlääkäri totesi 1916: ”torakka, lude ja syöpäläiset ovat hyvin yleisiä”. Kuusamon lääkäriä harmitti väestön tietämättömyys sairauksien leviämistavoista ja elintavat. Vuonna 1916 pilkkukuumetta oli Ikaalisissakin, ja 1918 ainut Länsi-Suomen pilkkukuume-epidemia alkoi Ikaalisten ja Tyrvään syrjäkylistä. Tammikuussa 1918 mitä ilmeisimmin Hiitolan ja Raasulin ratatyömaalla oli pilkkukuumetta. Raudun aseman valtauksen jälkeen venäläisten hyvin varustettu, mutta piirityksen jälkeisessä sekasorrossa ollut sairaala jäi valkoisten haltuun. Venäläisiä ja punakaartilaisia vaivasivat isorokko, pilkkukuume ja punatauti. Raudun sotavangit siirrettiin Sortavalaan ja rokotettiin. Kulkutautien lisäksi haavoittuneilla oli erityisen pahoja kuolemaan johtaneita infektioita. Sortavalassa huhtikuun alussa kuolleet vangit olivat valtaosin Raudusta.

Brill-Zinsserin tauti eli uinuva pilkkukuume puhkesi espanjantautipandemian ensimmäisen ja toisen aallon jälkeen Länsi-Suomessa, koska kuume heikensi immuunipuolustusta. Tammisaaren pakkotyölaitoksessa puhkesi BrillZinsserin tauti espanjantaudin seurauksena vielä keväällä 1919. Laatokan Karjalassa oli tunnistamattomia tauteja eli myös pilkkukuumetta.

Lääkintöhallitus suojautui kesällä 1918 Venäjällä riehuvilta kulkutaudeilta erityisesti pilkku- ja toisintokuumeelta sekä koleralta perustamalla Kuokkalaan 400 paikan tilapäissairaalan ja eristyslaitoksen. Karanteenimääräykset lopettivat laivaliikenteen, ja kaikille rajan ylittäneille määrättiin kahden viikon karanteeni. Luvaton rajakauppa ja rajanylitykset tulivat ilmi, kun väkeä sairastui. Laatokan Karjalan väki söi Aunuksesta ostettua viljaa, kun muutakaan ruokaa ei ollut, samalla tulivat taudit rajan yli. Virallisten raja-asemien kautta tulleet olivat varsin kurjassa tilassa. Palaajien yleinen terveydentila parani vasta 1920-luvulla.

Itärajalla Kuusamossa ja yleensä Oulun pohjoispuolella syötiin pettua 1918, koska sota katkaisi ruoan saannin etelästä ja halla tuhosi suuren osan vuoden 1918 sadosta. Viljaa ja muita elintarvikkeita haettiin rajan takaa ja taudit seurasivat mukana. Espanjantauti iski pohjoiseen vakavasti vuoden 1919 puolella.

Lavantauti ja pikkulavantauti

Salmonella-suvun bakteeri aiheuttaa lavantaudin. Suolistossa bakteerit tunkeutuvat hiussuonistoon, jossa ne lisääntyvät syöjäsolujen sisällä. Suuri määrä bakteereja tunkeutuu verenkiertoon ja kulkeutuu sappeen ja takaisin suolistoon aiheuttaen suolistotulehduksen. Itäminen kestää 12–14 vuorokautta ja kuume 1–2 viikkoa. Lääke kehitettiin vuonna 1948.

Lavantautiepidemioissa 1900-luvun alussa kuoli noin 10 % sairastuneista verenmyrkytykseen ja keuhkokuumeeseen. Ennen ensimmäistä maailmansotaa USA ja Saksa rokottivat miehistöä lavantautia vastaan. Epidemioiden suurin syy oli huono hygienia. Taudin kantajat tartuttivat muita ihmisiä kuukausien ajan ja 2–5 %:ssa tauti pesi vuosia tai koko lopun elämän.

Laajat epidemiat levisivät keittiöistä, ruokaloista ja käymälöistä huonon hygienian takia. Esimerkiksi Tampereella oli vuonna 1916 paha epidemia, jossa yli 3 000 henkilöä sairastui. Tauti talttui rokotuksilla ja desinfioinnilla. Sotatoimet keskeyttivät rokotteen valmistamisen. Turussa oli 1917 lavantautia lievänä epidemiana. Kuopiossa epidemia ei suostunut laantumaan ja 1918 se levisi kaupunkilaisista suojeluskuntalaisiin ja punavankeihin, joista osa sairasti muualta mukanaan tuomaa pilkkukuumetta. Kaikki vangit saivat heinä-elokuussa espanjantaudin.

Kuopioon perustettiin heinäkuussa 1918 toinen sotavankilaitoksen suurista karanteenilaitoksista. Eristämisen epäonnistuminen johtui syistä, joita ei silloin vielä yleisesti tunnettu, ja espanjantauti aiheutti sairauksien ketjuuntumisen, joka johti 490 vangin kuolemaan, johon myös pilkkukuume oli osittain syynä.

Lavantaudin alkuperä ja tartuntatapa jäivät yleensä epäselviksi, eikä niillä yleensä ollut kytköksiä sotaoloihin.

Torniossa oli lievä epidemia, jolloin kaksitoista ihmistä kuoli. Heistä kaksi oli punavankia. Vanhemmat lääkärit eivät vielä osanneet yhdistää huonoa hygieniaa ja lavantautia, vaan epäily kohdistui pääasiassa juomaveteen, joka useimmiten oli puhdasta. Hallituksen joukot aloittivat rokotukset keväällä 1918 sotatoimien aikana.

Tunnistamattomat sairaudet ja Raja-Karjalan nälänhätä

Malliesimerkki elintarvikeomavaraisuuden puuttumisesta, nälänhädän synnystä ja kulkutautien leviämisestä oli Laatokan-Karjala 1917–1919. Huonot sadot, ensimmäinen maailmansota ja elintarviketuotannon laiminlyönti halvan tuontiviljan takia johtivat katastrofiin. Syksyllä 1917 alkanut laiton viljakauppa pelasti seudun nälänhädältä, mutta kulkutaudit tulivat kaupan päälle.

Salmin kihlakunnasta lähteneet viljan ostajat levittivät 1918 keväällä isorokon Venäjältä tullessaan. Armeija lähetti Punaisen Ristin lentävän osaston taistelemaan epidemiaa vastaan. Elintarvikeannoksia ei kyetty jakamaan kesällä 1918, ja rajakauppa sekä kerjuu saivat kansan liikkeelle. Joukkorokotuksia haittasi ”alimpien kansankerrosten villiintyminen”, johon kuului myös rokotusten vastustus. Isorokosta kärsittiin yleisesti ja jäljessä seurasi espanjantauti, joka levitti tuhoa parhaassa aikuisiässä olevien keskuuteen.

Aikaiset hallat aiheuttivat syksyllä 1918 koko Raja-Karjalaan pahan kadon. Tuhansia ihmisiä näki nälkää, koska romahtanut yhteiskunta ei pystynyt auttamaan. Terveydenhuolto ei toiminut kerjäläisjoukkojen vaellusten ja nälän takia. Väestön tavat ja tietämättömyys kulkutaudeista ja tartuntavaarasta kärjistivät onnettomuuden.

Toisintokuumetta ja tappavaa tulirokkoa esiintyi Viipurin seudulla kesään 1919 asti. Piirin suuren kuolleisuuden aiheuttivat suolistosairaudet ja keuhkokuume, jotka yleensä alkoivat espanjantaudista. Sortavalasta pohjoiseen kauhistutti syöpäläisten runsaus, etenkin vaivaistalot olivat täisiittoloita. Syömäviljasta oli syksyn viljakadon jälkeen huutava pula. Joensuun pohjoispuolella katovuotta 1918 seurannut nälänhätä jatkui kesään 1919 asti.

Tautikuolleisuus oli suurta koko Itä-Suomessa, ja lastentaudit olivat erityisen tappavia, koska lääkkeitä ei ollut saatavana. Imeväiskuolleisuus oli paikoitellen 20 %.

Mitä kauempana seutu oli lounaisesta viljelyalueesta, sitä huonommin leipäviljaa ja maitotuotteita oli 1917–1919 saatavana. Jopa Helsingissä kesäkuusta syyskuuhun 1918 leipäannoksen 120 grammasta puolet oli syömäkelvotonta. Punavallan aikana leipäannos oli 40 grammaa. Pahinta väestön ruokapöydässä oli raaka kala. Lapamato oli yleinen vitsaus aiheuttaen anemiaa ja laihtumista.

Lopuksi

Politisoidusta näkökulmasta oli hankala nähdä, että väestön korkea kuolleisuus espanjantautiin ajoittui Suomen historian kulussa sattumanvaraisesti. Haavoittuneiden jälkikuolleisuus ja tautien leviäminen rintama- ja vankileirioloissa ovat arka kansallinen aihepiiri, vaikka sisällissotaan osallistuneiden sairastavuus ja tautikuolleisuus eivät juurikaan poikenneet suurvalta-armeijoiden miesten kohtaloista itä-rintamalla.

Kurkkumätäinfektion riski kasvoi sota-aikana, kun se levisi myös iho- ja haavainfektioina. A-streptokokit aiheuttivat ensimmäisen maailmansodan lopulla suuria epidemioita. Streptokokit iskivät yleisesti ampumahaavoihin ja verenmyrkytys aiheutti kuoleman. Keuhkotuberkuloosia sairasti 1900-luvun alussa 40 000 suomalaista vuodesta toiseen. Vuosittain 8 000–9 000 henkilöä kuoli, ja heistä useimmat olivat miehiä. Piilevä keuhkotauti aiheutti 1918–1919 espanjantaudin jälkitauteja.

Espanjantauti levisi Suomeen heti sisällissodan jälkeen ja kuolemat politisoituivat arkiselityksissä ja muistitiedoissa. Punaiset ja valkoiset muistot väistävät yleisesti tartuntataudit, mutta määrittävät niiden komplikaatiot näläksi. Niukan hiilihydraattiravinnon takia kuolevilla olisi pitänyt ilmetä useita kuukausia paheneva pellagra, eikä yhtäkkinen kuume ja hengitysvaikeudet.

Teksti Martti Häikiö, käyttäen hyväksi Nina Schleiferin ja Jyrki Uutelan tekemää tiivistelmää Pentti Mäkelän tutkimuksesta.

 

Juhannus 1918

Juhannusta varjostivat kesällä 1918 sisällissodan tuoreet muistot, elintarvikepula ja suuret vankileirit. Poikkeusoloissakin vietettiin keskikesän juhlaa.

Helsingistä lähti paljon väkeä maaseudulle juhannuksen viettoon. Ne kaupunkiin jääneet helsinkiläiset, joilla oli varaa, tekivät ostoksia Kauppatorilta. Nimimerkki P. P. kuvasi aatonaaton tunnelmia Helsingin Sanomissa 23.6.1918.

”Juhannusilta on siis tänään! Ei ollut eilinen aatonaatto lupaava niille monille, joita junilla ja laivoilla lähtivät pääkaupungista maalle suven juhlaa viettämään. Satoi pitkin päivää tuon tuostakin ja taivas oli paksussa harmaassa pilvessä. Mutta ilomielin sentään lähdettiin tavallista pidempää Iomaa viettämään.

Myöskin kaupunkiin jäävät valmistautuivat Jussin päivän aaton juhlalliseen viettoon. Torilta koettivat emännät jo anivarhaisesta aamusta alkaen varustaa kotejaan; eihän siellä suurta valitsemisen varaa ollut, mutta aina sentään sattui – joskin kalliilla hinnalla – jotakin irti saamaan. Jos ei muuta saanut, niin saipa ainakin vähän kukkia pöydälleen – syreenejä, valkeita tahi sinipunervia – ja nurkkaansa vastantuoksuisen nuoren koivun, joita kuormittain eilen kaupungilla kaupattiin.”

”Ei ilo ilolle tunnu”

Uuden Suomettaren pääkirjoitus 23.6.1918 maalaili luonnon ja elämän riemuhetken lyöneen jälleen. Lehti kuvaili pohjoisten kansojen juhlineen ikivanhoista ajoista lähtien vuoden valoisinta aikaa. Vuonna 1918 lisänä oli kauan uneksitun vapauden sarastus. Silti juhlatunnelmaa ei ollut.

”Mutta siitä huolimatta ei ilo ilolle tunnu, riemu riemulle remahda.  Kansalaisten mielet ovat painostuksissa ja kesäinen juhlatunnelma käy väkiselläkin surunsekaiseksi. Eivät ole vuodentulon toiveet sellaiset, että se, mikäli kasvullisuuden tähänastisesta edistyksestä voi päättää, olisivat omiansa nälkää kärsivän kansan mieltä keventämään.”

Myös maailmansota jatkui ja sen seuraukset yltäneet syrjäiseen Suomeen. Suomalaiset olivat joutuneet kestämään kansalaissodan kauheat tapaukset ja rikokset.

”Kymmenillä tuhansilla harhaan johdetuilla kansalaisillamme on olopaikkansa kesän riemujuhlana vankileireissä. Nälkä, puute ja kurjuus on vieraana tuhansissa Suomen kodeissa ja synkkä katkeruus asuu epälukuisten kansalaisten sydämissä. Eivätkä ole omiansa huolta poistamaan myöskään maailman yleiset asiat. Suomen kansalla olisi inhimillisesti nähden vapaan tulevaisuuden edellytykset käsissään, mutta niiden toteuttamisen tiellä on keskinäinen erimielisyys.”

”Yhteinen suru”

Alkuvuodesta käydystä sodasta ja vankileireistä kirjoitti myös Wiipuri-lehti 23.6.1918. Lehden mukaan Suomessa ”on surullinen juhannus”.

”Tuhansissa ja taas tuhansissa kodeissa vuodatetaan huolen ja puutteen katkeria kyyneleitä sen tähden, että kymmenet tuhannet omaistensa huoltajat viruvat vankileireissä, kärsien puutetta ja monta muuta surkeutta.

Surun syyt omat erilaiset. Mutta se ei vähimmässäkään määrässä voi muuttaa sitä tosiasiaa, että itse suru on yhteinen kaikilla, niin punaisilla kuin valkoisillakin.”

Lehden mielestä ”puolueettoman historian” on aikanaan myönnettävä, että Suomen kansa oli ajanut huonosti itsenäisyysasiaa. Kehitys johti kevättalven surkeuksiin. Juhannuskokkojen ääressä saattoi silti lohduttautua ”vanhalla totuudella, että kansa kyllä elää, jos se ansaitsee elää”.

Juhannuksenviettoa eri puolilla Suomea

Raitiotieliikenne loppui Helsingissä illansuussa viideltä ja alkoi uudelleen klo 11 aamupäivällä. Höyrylaiva J. L. Runeberg lähti juhannuspäivänä huvimatkalle Helsingistä Porvooseen. Ilmoituksen mukaan laiva poikkesi ”välillä oleviin siltoihin”.

Saksalainen rintamateatteri oli vierailulla Helsingissä. Teatteri esiintyi juhannusviikolla Kansallisteatterissa. Juhannusaattona ohjelmassa oli Sudermannin 4-näytöksinen näytelmä ”Johannisfeuer” (Juhannustulilla).

Iisalmen maalaiskunnassa järjestettiin useita juhannusjuhlia. Salahmilla Sonkajärven raittiusyhdistyksen kesäjuhlassa juhannusaattona oli ohjelmassa muun muassa naisten sadan metrin juoksu ja miesten 2000 metriä. Kahvitarjoilua varten oli varattava omat sokerit mukaan. Salahmilaiset järjestivät ”kenttäkemut”, joilla kerättiin varoja tientekoon. Tarjolla oli mokkakahvia sokerin sekä leivoksien kera.

Kuuma valtiomuotokysymys oli esillä muun muassa Naantalissa, jossa puhui monarkian voimakas kannattaja Ernst Nevanlinna. Kuningas oli Nevanlinnan mielestä vastavoima puoluevallalle, jota tasavalta merkitsisi.

Kuva: Pilalehti Ampiaisen kansikuva avaa yhden näkökulman juhannuksen vietosta 1918. Monet miehet kantoivat edelleen valkoisen armeijan univormuja. Suomessa oli runsaasti myös saksalaista sotaväkeä.

 

Puoluekentän muutokset 1918

Kapina ja hallitusmuotokiista muuttivat Suomen puoluekarttaa merkittävästi vuonna 1918. Ajallisesti muutoksista ensimmäinen oli maan suurimman puolueen SDP:n ja koko vanhan työväenliikkeen hajoaminen kahdeksi puolueeksi: kommunisteiksi ja sosialidemokraateiksi.

Joulukuussa suomalaisen puolueen perilliset nuorsuomalaiset ja vanhasuomalaiset muodostivat kaksi uutta puoluetta: Kansallisen Edistyspuolueen ja Kansallisen Kokoomuksen. Jatkuvuus näissä kaikissa ”uusissa” puolueissa oli kuitenkin suurta sekä henkilöiden että pitkälle myös ohjelmien osalta.

Puolueista Maalaisliitto ja pieni Kristillinen Työväenliitto jatkoivat toimintaansa aikaisemmalta pohjalta. Valtiomuototaistelu kosketti jonkin verran myös Ruotsalaista Kansanpuoluetta, mutta kielikysymys piti ryhmän koossa.

Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ”uudelleen rakentuminen”

Vuonna 1918 SDP ”rakentui uudelleen”, kuten puolueen virallisen historian kirjoittaja Hannu Soikkanen luonnehtii. ”Sodan kestäessä pääsivät esille vallankumousyritystä arvostelevat mielipiteet; niiden takana olevat henkilöt muodostivat ydinjoukon, jolla oli mahdollisuus nostaa työväenliike jaloilleen.” Ei ole kovin kaukaa haettua mennä askelta pidemmälle ja todeta, että puolue jakautui, tai sanoa jopa, että Sosialidemokraattinen puolue perustettiin uudelleen 1918.

Ensimmäinen uuden suunnan julkinen ilmaus oli 10.4. Työmiehessä julkaistu vetoomus sodan rauhanomaiseksi lopettamiseksi. Sen 21 allekirjoittajan joukossa oli neljä Oskari Tokoin edellisvuoden senaatin jäsentä: Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Tanner ja Väinö Wuolijoki.

Saksalaisten vapautettua Helsingin 13.4. ryhtyivät kapinaan osallistumattomat työväenjohtajat järjestämään puolueen toimintaa. Saksalaisten johto esitti Tannerille ja Wuolijoelle mahdollisuuden levittää antautumiskehotusta punaisille, minkä nämä tekivätkin otsikolla ”Julistus Suomen työväelle” kolme päivää saksalaisten saapumisen jälkeen. Saksan parlamentissa sosialidemokraateilla oli huomattava osuus ja vaikutus, minkä vuoksi oli ymmärrettävää, että saksalaisten myötävaikutuksella alkoi ilmestyä 6.5. myös puolueen lehti uudella nimellä Suomen Sosialidemokraatti.

Punaisen hallinnon romahdettua pääsi toukokuussa uudelleen ilmestymään kaksi puolueen sisäisen opposition lehteä, jotka oli perustettu vuodenvaihteen kahta puolta. Helsinkiläinen Työn valta ja viipurilainen Itä-Suomen työmies olivat ankarasti arvostelleet punakaartin menettelyä ja puoluejohdon sallivaa suhtautumista punakaartiin. Lehtien tekijät oli talvella erotettu puolueesta.

Kolmas väylä uuden puoluesuuntauksen esille tuomiseen oli eduskunta, jonka työhön ainoana sosiaalidemokraattina pääsi osallistumaan 15.5. alkaen Matti Paasivuori. Hän sai seurakseen Santeri Louhelaisen 21.6. ja Albin Koposen 21.6. Elannon toimitusjohtaja ja kansainvälisen osuustoimintaliikkeen aktiivi Väinö Tanner, joka ei ollut ehdolla syksyn eduskuntavaaleissa, puolestaan kierteli Pohjoismaissa luomassa uusia yhteyksiä näiden maiden sosialidemokraattisiin puolueisiin.

Koko maan käsittävän puoluetoiminnan alkamiseksi pidettiin Helsingissä 5.11.1918 sosialidemokraattinen työväenkokous, jossa valittiin väliaikainen puoluetoimikunta. Sen puheenjohtajaksi valittiin Väinö Tanner ja sihteeriksi Väinö Hupli. Ylimääräinen puoluekokous pidettiin 27–29.12.1918. Sitä voi pitää Suomen Sosialidemokraattisen puolueen toisena perustamisena.

Avauspuheessaan Väinö Tanner sanoi: ”Ei koskaan ennen ole minkään maan yhteiskunnallista luokkaa niin lyhyessä ajassa syösty vallan ja voiman huipulta mitä syvimpään kurjuuteen ja merkityksettömään asemaan. Ja kaikki tämä oli seurausta väärästä menettelytavasta, onnettomasti suoritetuista laskelmista, joiden tarkoituksena oli jouduttaa työväenluokan valtaan pääsyä, mutta jotka sen sijaan sitä pitemmäksi aikaa hidastuttivat.”

SDP:n pää-äänenkannattajaksi tuli Suomen Sosialidemokraatti. Lehden näytenumero oli julkaistu toukokuussa, mutta senaatti kielsi tuolloin lehden ilmestymisen. Syyskuussa lehti alkoi ilmestyä, mutta Uudenmaan läänin maaherra lakkautti sen pian. Säännöllinen julkaiseminen alkoi joulukuussa 1918.

Suomen Kommunistinen Puolue

Vuonna 1899 perustetun Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen sisällä oli oikeastaan alusta lähtien toiminut kaksi sosialismin saavuttamisen menettelytapoihin eri lailla suhtautuvaa suuntausta. Luokkataisteluun ja kumoukseen uskonut ryhmittymä pääsi puolueessa valtaan kesällä 1917, perusti punakaartit lokakuussa, yritti vallankumousta marraskuussa ja toteutti aseellisen kumouksen tammikuussa 1918. Täydelliseen epäonnistumiseen ja kansalliseen katastrofiin johtaneen kapinan jälkeen työväenliike jakautui kahdeksi eri puolueeksi, jotka taistelivat vallasta ammattiyhdistysliikkeessä ja muissa työväen yhteisöissä.

Venäjälle paenneet suomalaiset kapinajohtajat perustivat Suomalaisen Kommunistisen Puolueen lähellä Moskovaa 25.8.1918. Sen nimen kirjoitusasu muutettiin 1920. Puolueen perustavaan kokoukseen Moskovassa osallistui 23 eli hieman yli puolet sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vangitsemiselta ja/tai teloituksilta välttyneistä jäsenistä, joiden edustajantoimi oli katsottu lakanneeksi. Mukana oli myös Venäjälle paenneita punaisia ja kansanvaltuuskunnan jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä. Joukossa oli myös niitä, jotka halusivat rauhanomaista ja lainmukaista toimintaa, mutta heidät erotettiin puolueesta äänin 74–16. Puolueen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Yrjö Sirola.

SKP hyväksyi luokkataistelun teesit: työväenliikkeen oli yksinomaan valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, vain vallankumousta edistävä toiminta on hyväksyttävää, vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta, kaikki maa ja kaikki omaisuus on heti pakkoluovutettava ja uusi puolue on oleva kansainvälisen vallankumousrintama osa ja omistautuva bolševikkivallankumouksen puolustamiselle.

SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa, ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen.

Kansanpuolue

Loppukesästä 1917 perustettu Kansanpuolue oli saanut viisi kansanedustajaa lokakuun vaaleissa. Heistä kolme tuli Mikkelin vaalipiiristä. Kannatus tuli pääasiassa porvarilliselta maalaisväestöltä, kuten tilanomistajilta, joilla oli yhteys sekä Vanhasuomalaiseen että Nuorsuomalaiseen puolueeseen.

Perustajat pitivät porvarikentän kahtiajakoa turhana ja haitallisena. Kansanpuolueen oli tarkoitus kerätä kahden puolueen kannattajat. Porvarikentän yhdistäjäksi perustettu puolue oli kuitenkin hajalla hallitusmuotokysymyksessä. Sen enemmistö päätti sulauttaa puolueen Kansalliseen Edistyspuolueeseen 8.12.1918. Puolueen kansanedustajista kolme liittyi Edistyspuolueeseen ja kaksi Kokoomukseen.

Kansallinen Edistyspuolue

Nuorsuomalaisten enemmistö ja suomettarelaisten tasavaltalainen vähemmistö sekä kansanpuolueen enemmistö perustivat 8.12.1918 Kansallisen Edistyspuolueen. Sen juuret olivat ennen kaikkea kesän hallitusmuototaistelussa. Tiukka tasavaltalaisuus oli puoluemuodostuksen ytimessä. Sitä ajoi syksyllä varsinkin kansanedustaja ja entinen senaattori, maan johtaviin lakimiehiin kuulunut K. J. Ståhlberg, joka oli toiminut edellisenä vuonna perustuslakikomitean puheenjohtajana. Puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun entinen rehtori, kouluneuvos Oskari Mantere.

Edistyspuolueen valtiollisen ohjelman pääkohdat olivat: ”1) Valtiomuotokysymys on jätettävä uusien vaalien jälkeen kokoutuvan eduskunnan taikka kansanäänestyksen ratkaistavaksi. Puolue kannattaa tasavaltaista hallitusmuotoa, 2) Eduskunnalla on oleva ratkaiseva valta lainsäädäntöasioissa ja hallitus on kokoonpantava eduskunnan luottamusta nauttivista henkilöistä, 3) Ulkopolitiikassaan on Suomen noudatettava jyrkkää puolueettomuutta, 4) Suomen valtiollisen vapauden turvaamiseksi on järjestettävä maamme valtiolliseen asemaan ja taloudellisiin oloihin soveltuva kansallinen puolustuslaitos, 5) Läheinen suhde ja vuorovaikutus on aikaansaatava suomalaisten heimokansojen kanssa, 6) Itä-Karjalan Suomeen yhtymistä on kannatettava.”

Edistyspuoluetta tukivat puolueen toiminnan alkuvaiheessa muun muassa Helsingin Sanomat, Turun Sanomat ja Keskisuomalainen.

Kansallinen Kokoomus

Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle kokoontunut 632 hengen joukko päätti 9. joulukuuta 1918 perustaa Kansallisen Kokoomuspuolueen ”yhteiskuntaa säilyttävien voimien vahvistamiseksi”. Uusi puolue oli vanhan Suomalaisen puolueen suora perillinen, sillä lakkauttaessaan toimintansa se luovutti Kokoomukselle omaisuutensa ja kehotti paikallisyhdistyksiä tekemään samoin. Suomalainen puolue oli maamme vanhin puolue siinä mielessä, että se syntyi snellmanilaisen sivistysaatteen pohjalta G. Z. Yrjö-Koskisen (alun perin Forsman) työn tuloksena.

Ulkoinen tekijä puoluemuodostukselle joulukuussa 1918 oli hallitusmuotokysymys. Kokoomuksen perustajat halusivat Suomeen perustuslaillisen monarkian. Vaatimus kumpusi kahdesta lähteestä. Kuluneen traagisen vuoden kokemusten nojalla haluttiin lujaa hallitusvaltaa. Rajoittamattoman eduskuntavallan katsottiin johtavan heikkoon hallitusvaltaan, mikä oli osaltaan johtanut kapinaan. Toisena monarkian perusteluna oli jatkuvuus: Suomi oli ollut monarkin hallitsema koko Ruotsin ja Venäjän vallan ajan, yli 700 vuotta, minkä lisäksi monarkia oli vallitseva hallitusmuoto Euroopassa, mutta etenkin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.

Kokoomuksen ja Edistyspuolueen taustalla oli myös pidempiaikainen periaatteellinen ero, jonka Ernst Nevanlinna määritteli: nuorsuomalaiset ”lähinnä haluaa yksilölle täyttä vapautta” ja vanhasuomalaiset ”arvelee, että lähdetään kokonaisuuden edun vaatimuksista eikä vain yksilön mieliteoista ja katsotaan, mitä silloin voidaan yksilölle myöntää, minkä verran tässä tarvitaan vapautta ja minkä verran kahlehtimista”.

Kokoomuspuolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Helsingin yliopiston germaanisen filologian professori Hugo Suolahti, joka toimi tehtävässä vuoteen 1920 asti. Hän korosti, että tarvittiin ”voimakas kokoomus kaikki hajoittavia voimia vastaan” sekä ”nuorten ja vanhojen” yhdistäminen.

Uuden puolueen pää-äänenkannattajaksi tuli Uusi Suomi, joka syntyi kun itsenäisyyslehti Uusi Päivä ja fennomaanien äänenkannattaja Uusi Suometar yhdistettiin.

Lähteitä:

Hannu Soikkanen. Kohti kansanvaltaa. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue – Puoluetoimikunta 1975.

Jaakko Paavolainen. Väinö Tanner. Senaattori ja rauhantekijä. Elämäkerta vuosilta 1912–1923. Tammi 1979.

Pirkko Leino-Kaukiainen ja Ari Uino, Suomalais-kansallinen kokoomus. Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. Suomen Kansalliskirja 1994.

Tekniikka ja sisällissota

Modernissa sodankäynnissä tekniikan osaajille on aina ollut käyttöä. Näin oli myös Suomen sisällissodassa. Uudet aseiden panssarijunien, panssariautojen ja lentokoneiden toimintakuntoisena pitäminen vaati paljon ammattitaitoa, mutta kokonaisuuden kannalta vielä tärkeämpää oli pitää toiminnassa lennätinlinjat, puhelimet ja rautatiet. Tässä kirjoituksessa keskitytään kuvaamaan lähinnä näitä kolmea teknistä osa-aluetta.

Ennen sisällissotaa nopein ja samalla ainoa valtakunnallinen viestiverkosto oli lennätin. Sen avulla oli mahdollista olla yhteydessä vaikkapa Kuokkalasta Ivaloon ja Maarianhaminasta Kajaaniin. Ulkomaanyhteyksiä oli lennättimen kautta Uudenkaupungin ja Tornion kautta Ruotsiin sekä Helsingistä ja Virosta kaapelia pitkin Viroon. Viestinvälitys tapahtui etupäässä morse-koneiden välityksellä, mutta tärkeimpiin yhteyksiin voitiin käyttää myös Hughes-koneita. Viimeksi mainittu lennätin painoi kirjaimia nauhalle ja oli kokeneen käyttäjän käsissä merkittävä apu tiedonvälitykselle.

Suomalainen puhelinverkosto koostui sisällissodan aikaa yksityisistä puhelinlaitoksista, joita oli kaikkiaan 200. Puhelinverkosto oli tihein Etelä-Suomessa. Sodan aikana puhelimesta tulikin punaisten tärkein viestiväline. Sen sijaan valkoiset kykenivät hyödyntämään niin lennätintä kuin puhelimiakin.

Sodan aattona

Tekniikan ammattilaisten suhteen sisällissodan molemmat osapuolet olivat pitkälti siviiliosaamisen varassa. Jääkäreille tosin oli järjestetty Saksassa erilaisia kursseja mm. radion, moottoripyörän ja auton käyttöön. Merkittävintä sisällissodan kannalta oli kuitenkin jääkäreille Polangenissa annettu räjäytyskoulutus. Marraskuussa 1917 sukellusvene UC 57 toi Suomeen kahdeksan räjäytyskoulutuksen saaneen jääkärin ryhmän, jossa oli myös radio-osaamista. Näistä jääkäreistä Leo Ekberg perusti suojeluskuntia varten radioaseman Helsingin Kulosaareen.

Marraskuun 1917 yleislakon aikana punakaarti otti haltuunsa Etelä-Suomen puhelinverkoston. Puhelinasemat miehitettiin ja joissain paikoin punaisia kannattaneet puhelinasentajat rakensivat myös uusia yhteyksiä lakkolaisten käyttöön. Kun sanomalehdetkään eivät ilmestyneet, porvarillisen väestönosan oli vaikea saada tietoa maan tilanteesta. Lakon päätyttyä puhelinverkko palautui normaaliin käyttöön. Aktivisteille marraskuun lakko toimi herätyksenä myös viestiyhteyksien osalta. Lakon jälkeen suojeluskuntalaiset ryhtyivät puuhaamaan Etelä-Suomeen salaisia liikenneyhteyksiä.

Sota puhkeaa

Sisällissodan alkaessa valkoiset katkaisivat keskiyöllä tammikuun 28. päivää vasten lennätinyhteydet etelään. Venäläisten aseistariisunta alkoi pian tämän jälkeen, joten tarkoitus oli katkoa venäläisten yhteydet eteläisiin varuskuntiin. Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim johti sotatoimia Pohjanmaalla ja jatkossa myös rintamalla ennen kaikkea lennätinverkkoa hyödyntäen.

Punaisten haltuun jääneellä alueella aloitettiin virkamieslakko, mutta Mannerheimin määräyksestä punaisella alueella olevien lennätinvirkailijoiden tuli jäädä toimiinsa. Kaikki lennätinvirkailijat eivät kuitenkaan tulleet tietoisiksi Mannerheimin määräyksestä ja jättivät paikkansa.

Pohjanmaan aseistariisunnan yhteydessä valkoisten käsiin jäi venäläisten radioasema Vaasassa. Sen välityksellä valkoinen Suomi saattoi jatkossa ylläpitää Ruotsin kautta radioyhteyttä Saksaan.

Punakaarti järjesteli myös sodan alettua yhteyksiään turvaten ennen kaikkea puhelimeen. Yhteyksien tärkeys ja samalla puhelinlinjojen epävarmuus käy ilmi jo punakaartin ylipäällikön Eero Haapalaisen kirjeestä tammikuun 30. päivältä:

”Pyydämme, että heti tämän saatuanne lähetätte senaattiin työmiehen, joka voi korjata puhelimessa olevia vikoja. Meillä eivät nimittäin puhelimet oikein säännöllisesti toimi. Ja keskeytyksiä ei missään tapauksessa täällä saisi tapahtua.”

Punaiset rakentavat yhteyksiään

Tekniikan suuri merkitys oli punaisillekin alusta alkaen selvää. Eero Haapalainen antoi helmikuun 5. päivänä päiväkäskyn, jossa hän varoitti valkoisten kuuntelevan punaisten puheluja sekä särkevän puhelin- ja lennätinverkkoja. Yhteyksien ja rautateiden kunnossa pitämiseksi Haapalainen ilmoitti kansanvaltuuskunnan intendenttilaitoksen yhteyteen perustetun erityisen teknillisen jaoston, jota johti Juho Koskelainen.

Helmikuun puolivälissä punakaarti määräsi Turkuun, Tampereelle, Viipuriin ja Lahteen perustettavaksi erityiset teknilliset osastot. Käytännössä näistä muodostettiin punakaartin teknillisiä komppanioita. Ennestään oli jo muodostettu teknillinen komppania Helsinkiin. Myöhemmin se kasvoi pataljoonaksi.

Teknillisten komppanioiden miehistö pyrittiin kokoamaan ”etevistä” sähkö- ja puhelinasentajista, hienomekaanikoista sekä metallialan ammattimiehistä sorvareita, viilareista ym. Punakaartin asiaa koskevassa tiedoksiannossa huomautettiin vielä erikseen, että teknillisten osastojen oli myös pidettävä sotilaallisia harjoituksia ja tarpeen vaatiessa otettava osaa aseelliseen toimintaan.

Käytännössä punakaartin teknilliset komppaniat rakensivat punaisten puhelinyhteyksiä ja tekivät tarvittavia sähkötöitä. Rintamalla esimerkiksi rakenneltiin puhelinyhteyksiä punaisten esikuntiin. Tekniikan alan osaajista oli selvästi pulaa. Vielä huhtikuun alussa Työmies-lehdessä julkaistiin parinakin päivänä ilmoitus, jonka mukaan Helsingissä otettaisiin kaartin palvelukseen ”suurempi määrä” puhelin- ja sähkömiehiä.

Eero Haapalaisen päiväkäskyyn helmikuun 5. päivältä sisältyi myös varoitus siitä, että punaisten viestiyhteyksien väärinkäyttäjät, toisin sanoen sabotoijat, tultaisiin asettamaan kenttäoikeuteen. Haapalaisen varoituksista huolimatta valkoisten onnistui varsin laajassa mitassa salakuunnella punaisten puheluita. Ilmeisesti joitakin salakuuntelijoita tuli punaisten toimesta teloitetuiksi. Näin on esimerkiksi sanottu käyneen lennätinvirkailija Yrjö Koskivaaralle Orivedellä.

Valkoisten yhteydet

Valkoiset hyödynsivät luonnollisesti rintamalla punaisten tapaan paikallisia puhelinverkkoja ja selustassa myös lennätintä. Koko sodan johtamisen kannalta keskeisessä asemassa oli ylipäällikkö Mannerheimin yhteydet eri rintamanosille. Tärkeimmissä yhteyksissä käytettiin Hughes-koneita, joita oli sodan alussa käytössä seitsemän ja sodan lopussa jo 12. Mannerheimin liikkuessa junalla voitiin yhteydet rakentaa nopeasti uudellakin paikalla. Kun Mannerheim helmikuun 26. päivänä matkusti Vaasaan vastaanottamaan kotimaahan palannutta jääkärien pääjoukkoa, päämajajunan yhteyksien on kerrottu olleen jälleen toimintakunnossa vain puoli tuntia perille saapumisen jälkeen.

Sodan alusta lähtien valkoiset olivat hyvin tietoisia omien selustayhteyksiensä haavoittuvuudesta. Puhelin- ja lennätinlinjoja oli varsin helppo katkoa. Sodan ensimmäisen parin viikon aikana tällaista sattuikin. Esimerkiksi Vesannossa ja Karttulassa punaiset katkoivat yhteyksiä. Molemmissa tapauksissa vahingontekijät pidätettiin, mutta valkoiset kovensivat vähitellen otettaan. Jo ennen helmikuun 25. päivänä annettua ”Ammutaan paikalla” julistusta ammuttiin ainakin yksi yhteyksiä sabotoinut henkilö.

Mannerheimin kuuluisa ”Ammutaan paikalla” -käsky liittyi olennaisesti valkoisille tärkeiden yhteyksien suojaamiseen. Käskyn mukaan ”henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla”. Käytännössä käskyn kohtalonomainen vaikutus tuntuu kuitenkin lopulta ulottuneen muihin kuin viestiyhteyksien sabotoijiin. Ilmeisesti käskyn pelotusvaikutus selusta-alueella oli riittävä estämään laajemman sabotaasityön.

Siinä missä punaiset eivät kyenneet ulottamaan yhteyksiään valkoisten selustaan, valkoisen armeijan käytössä oli salaisia lennätinyhteyksiä punaiselle alueelle. Rautateiden salaisia lennätinyhteyksiä myöten oli heti sodan alussa saatu Etelä-Suomeen tieto Mannerheimin Pohjanmaalla aloittamasta aseistariisunnasta. Nämä salaiset lennätinyhteydet katkesivat kuitenkin jo helmikuun 4. päivänä.

Valkoisille rakentui kuitenkin uusia yhteyksiä. Helsingissä venäläisessä sotilasesikunnassa toiminut lennätinvirkailija Ivan Monthen onnistui yöaikaan vuorossa ollessaan saamaan Porin kautta lennätinyhteyden Vaasaan. Tätä kanavaa pitkin välitettiin valkoisten vakoiluverkoston tietoja Etelä-Suomesta Mannerheimin päämajaan. Monthenin yhteys toimi maaliskuun 15. päivään saakka. Sittemmin Helsingin valkoisten onnistui päästä Tallinnaan menevää lennätinkaapelia hyväksikäyttäen yhteyteen Virossa olevien saksalaisten kanssa. Tämä yhteys saatiin kuntoon maaliskuun 7. päivänä.

Teknisten apuvälineiden hankinta

Punakaarti joutui koko sodan ajan turvautumaan teknisten apuvälineiden hankinnassa joko siviileiltä tai liikkeiltä tehtyihin takavarikoihin tai sitten venäläisten varastoihin. Valkoisilla taas hankinnoista vastasi pääintendentuuri, joka hankki puhelimia, puhelinjohtoja, autoja, lentokoneita, moottoripyöriä ym. Erityisen pahasti valkoiset kärsivät bensiinin ja voiteluaineiden puutteesta.

Jonkin verran valkoiset saattoivat turvata myös sotasaaliiseen, siihen mitä sodan alussa saatiin Pohjanmaalla ja Karjalassa venäläisiltä. Sodan myöhemmässä vaiheessa valkoiset saivat käsiinsä mm. venäläisten radioasemat Tampereella ja Viipurissa. Radioita tuli myös aselähetyksissä Saksasta, mutta ne jäivät sisällissodassa sittenkin lennättimen varjoon. Lähinnä radioilla varmistettiin sodan loppuvaiheessa Mannerheimin päämajan yhteyksiä.

Valkoisilla oli koko sodan ajan tekninen ylivoima punaisiin nähden. Tuon ylivoiman varmisti viimekädessä korkeimman teknisen koulutuksen saaneen henkilöstön eli insinöörikunnan asettuminen jokseenkin täydellisesti valkoisten puolelle. Kootakseen insinöörikunnan, teknikot ja myös muun ammattijoukon vielä tarkemmin valkoisen armeijan palvelukseen Mannerheim määräsi helmikuun 25. päivänä antamallaan päiväkäskyllä muodostettavaksi erityisen insinööriesikunnan etappipäällikön alaisuuteen. Se oli tärkeä toimenpide, vaikka se riistikin valkoisten kenttäarmeijalta useita rintamalla joukkojen päällikköinä kunnostautuneita miehiä selustan toimiin.

Rautateillä suuri merkitys

Sisällissotaa on joissain yhteyksissä sanottu rautatiesodaksi, koska sotaa käytiin pitkälti tärkeiden rautatieyhteyksien varsilla. Myös joukot ja sotatarvikkeet kulkivat pitkälti kiskoja pitkin. Sitä paitsi rautateiden lennätinyhteydet olivat nekin tärkeitä. Kun sisällissodan historiassa puhutaan paljon valkoisille tärkeästä Haapamäen–Pieksämäen -poikkiradasta, useinkaan ei muisteta sitä, että tämän radan varrella kulki samalla poikittaissuuntaan harvinainen lennätinyhteys.

Mutta itse kiskotkin olivat elintärkeitä. Aktivistien suunnitelmissa oli jo ennen sotaa varauduttu Venäjän rajan läheisyydessä sijaitsevien rautatiesiltojen räjäyttämiseen, jotta estettäisiin venäläisten apujoukkojen tulo Suomeen. Sodan alussa valkoisilla olikin liikkeellä lukuisia räjäytyskomennuskuntia, jotka toimeenpanivat räjäytyksiä Satakunnassa, Hämeessä, Karjalassa ja Kymenlaaksossa. Niillä häirittiin venäläisten ja punaisten toimia sodan alussa, joskin esimerkiksi Korian sillan räjäytys punaisille elintärkeän asejunan tulon estämiseksi ei täysin onnistunut.

Valkoiset olivat myös rautateiden sabotaasitoiminnassa punaisia aktiivisempia sodan aikana. Erityisesti Vilppulan rintaman selustassa valkoiset häiritsivät tehokkaasti punaisten ratayhteyksiä. Kuitenkin punaisten ammattitaito riitti hyvin oman rautatieliikenteen ylläpitoon. Se varmistettiin erityisillä rautatieläiskomppanioilla, joista Helsingin ja Tampereen komppaniat ovat tunnetuimpia.

Punaisten käsiin jäi sitä paitsi myös tärkeimmät rautateiden konepajat Helsingissä ja Viipurissa. Niissä punaiset rakensivat kaikkiaan kuusi panssarijunaa, jotka olivat merkittävä apu punaisten sodankäynnille. Sen sijaan valkoiset eivät rakentaneet koko sodan aikana ainuttakaan varsinaista panssarijunaa.

Rautateillä valkoiset eivät siis saavuttaneet sisällissodassa samanlaista ylivoimaa kuin yleensä tekniikan alalla. Punaisilla oli konepajojen lisäksi vielä toinenkin etu puolellaan. Suurin osa rautateiden kalustosta oli sodan syttyessä Etelä-Suomessa ja jäi sen vuoksi punaisten käsiin. Valkoisilla oli koko sodan ajan suuri pula sekä vetureista että rautatievaunuista.

Sodan eräänlainen kulminaatio oli punaisten Länsi-Suomen joukkojen pakoyritys itään. Se epäonnistui saksalaisten vallattua Lahden huhtikuun 19. päivänä, mutta punaisten onnistui loppuun saakka ilmeisen hyvin hallinnoida rautateitä. Yksi osoitus tästä oli se, että huhtikuun 10.–11. päivän aikoihin Turusta lähteneet pakolaisjunat saatiin vielä sodan sekasortoisissa oloissakin varsin sujuvasti aina Pietariin saakka. Sodan viimeisinä viikkoina oli punaisten vuoro suorittaa rautatieyhteyksien räjäytyksiä.

Tuomas Hoppu

Linkkejä:

Puhelimen merkitys vuosina 1917–1918. 

Lähteet:

Arkistot

Kansallisarkisto: Vapaussodan arkisto.

Lehdet

Ilkka

Työmies

Kirjallisuus

Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. 1966.

Soila, Antero J.: Johtamistoiminnan yleisjärjestelyt ja viestitoiminta Suomen vapaussodassa v. 1918.

Wetterstrand, Tuija: Punaisten panssarijuna 1918. 2017.

Viinikainen, Sakari: Rautatiesota 1918. Taistelut Savon rintamalla. 2017.

Suomen Pankki sisällissodan aikana 1918

Suomen Pankin pääkonttori toimi keväällä 1918 vajaan kolmen kuukauden ajan kansanvaltuuskunnan alaisuudessa. Siksi Vaasaan siirtyneet senaatti ja Suomen Pankki joutuivat kehittämään erilaisia hätäratkaisuja korvatakseen Pankin menetyksen. Samaan aikaan punainen Suomen Pankki painoi seteleitä, jotka julistettiin myöhemmin laittomiksi. Tästä johtunut maksuvälinekaaos kesti vuoteen 1922 asti, jolloin otettiin käyttöön uusi setelisarja.

Suomen Pankin pääkonttorin ja setelipainon miehitys tammikuussa 1918

Eduskunta oli valinnut toukokuussa 1917 Suomen Pankille uuden pankkivaltuuston, johon tuli sosialistinen enemmistö. Pankkivaltuuston puheenjohtajaksi tuli 35-vuotias filosofian tohtori Edvard Gylling.

Vallankumouksen alettua tammikuussa 1918 punaiset miehittivät Suomen Pankin pääkonttorin ja pankki suljettiin. Pankkivaltuuston sosialistinen enemmistö pyrki neuvottelemaan vanhan johtokunnan kanssa, joka ei suostunut yhteistyöhön. Helmikuun 1918 alussa punaiset nimittivät uuden johtokunnan ja pankki avattiin.

Pääkonttorin holvit murrettiin. Punaiset saivat haltuunsa käteistä pääkonttorista noin 160 miljoonaa markkaa ja valtaamistaan seitsemästä haarakonttoreista noin 10 miljoonaa markkaa. Myös setelipaino tuli punaisten haltuun.

Punaiset eivät kuitenkaan päässeet käsiksi pankin ulkomaisiin varoihin eivätkä myöskään kultavarantoon, joka oli siirretty Kuopioon ennen sodan alkua.

Suomen Pankin virkamiehet kieltäytyivät yhteistyöstä uuden johdon kanssa. Sen oli rekrytoitava paljon uusia virkailijoita. Pieni osa pankin ja setelipainon avustavista työntekijöistä kuitenkin jatkoi punaisen johdon alaisuudessa.

Punaisten hallinnon organisaatio

Punaisen Suomen hallituksena toimi kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtaja oli Kullervo Manner. Kansanvaltuuskuntaa valvomaan valittiin 40-jäseninen työväen pääneuvosto, joka toimi punaisten kansanedustuslaitoksena.

Kansanvaltuuskunta jakaantui osastoihin, jotka muistuttivat tehtäviltään nykyisiä ministeriöitä. Raha-asiain osastoa johti raha-asiainvaltuutettu Jalo Kohonen. Häntä avusti Edvard Gylling, joka myös jatkoi pankkivaltuuston puheenjohtajana.

Suomen Pankin punaiseen johtokuntaan kuuluivat puheenjohtajana Anton Huotari ja muina jäseninä Einari Laaksovirta ja Mikko Virkki sekä ylimääräisenä Jukka Ekstedt.

Punaisen Suomen rahahuolto

Suomen Pankin valtauksen myötä pankin käteiskassat ja setelipaino joutuivat kansanvaltuuskunnan haltuun. Seteleitä valmistettiin lisäksi punaisten johdolla 77 miljoonaa markkaa.

Punaisten johtama Suomen Pankki antoi kansanvaltuuskunnalle suuria lainoja mm. punakaartin palkkoja varten. Se luototti myös tärkeitä tehtaita ja kuntia.

Punaisten alueella yksityiset pankit olivat yleensä kiinni. Tästä aiheutuneen käteisrahan puutteen helpottamiseksi kansalaisille annettiin lupa nostaa muissa pankeissa olevia talletuksiaan Suomen Pankista tietyin rajoituksin.

Käteisen tarpeen pienentämiseksi alettiin punakaartilaisten palkkoja maksaa osaksi valtiokonttorin maksukortteina. Tämä ei saavuttanut suosiota – korvaaviin maksuvälineisiin ei siis luotettu. Pian järjestelmää muutettiin siten, että perheellisille maksettiin palkat käteisellä ja perheettömille osin maksukortteina.

Pääkonttorin avaaminen ja valtaajien myöhemmät kohtalot

Saksalaiset joukot valloittivat Helsingin 13.4.1918. Kansanvaltuuskunta ja Suomen Pankin punainen johto pakenivat jo paria päivää ennen Viipuriin, pankin rahat mukanaan. Setelien painolaatat jäivät kiireessä setelipainoon.

Pankkivaltuuston myöhemmin laatiman kertomuksen mukaan valtaajat jättivät pääkonttorin varsin siistiin kuntoon. Holvit oli kuitenkin pääosin tyhjennetty. Helsingin valloituksen jälkeen vanha henkilökunta palasi pian töihin ja pankki avattiin yleisölle 22.4.1918.

Suomen Pankin nettomenetykset sisällissodasta 1918 olivat 116 miljoonaa markkaa. Ruplan pakkokurssin ja arvonalennusten tappiot 1914–1919 olivat paljon isommat eli 507,5 miljoonaa.

Pakkokurssilla tarkoitetaan Venäjän määräämää hallinnollista ruplan ja markan välistä valuuttakurssia. Ruplan arvo romahti 1914 kultakannasta luopumisen jälkeen. Muitten maitten valuuttakursseissa ruplan arvonlasku määräytyi markkinoilla, mutta Suomessa ruplalle määriteltiin hallinnollinen arvo. Se vaihteli ensimmäisen maailmansodan aikana jonkin verran, mutta oli kuitenkin selvästi korkeampi kuin muissa maissa.

Suomen Pankin taseen loppusumma oli 1917 lopussa noin 1,06 miljardia markkaa ja 1918 vuoden 1918 lopussa oli n. 1,77 miljardia markkaa. Sisällissodan aikaisen menetykset olivat siis karkeasti 10 prosenttia pankin taseen loppusummasta.

Hävityn sodan jälkeen monet punaisten johtohenkilöistä, myös Edvard Gylling, siirtyivät Venäjälle. Suuri osa Venäjälle siirtyneistä punaisista menehtyi 1930-luvulla Stalinin puhdistuksissa.

Toimet setelistön normalisoimiseksi sodan jälkeen

Sodan jälkeen setelien tuotanto oli käynnistettävä niin pikaisesti kuin mahdollista. Setelipainon johtaja Ernst Tilgmann ryhtyi jo huhtikuussa 1918 toimiin saadakseen osan punaisten painamista puolivalmiista seteleistä käyttöön. Niihin lisättiin tyyppimerkintä ”Litt. A”.

Punaisen hallinnon liikkeeseen laskemat setelit julistettiin mitättömiksi, mutta ne erosivat pätevistä vain sarjanumeron perusteella. Tilanne johti lukuisiin väärennöksiin, kun arvottomista seteleistä pyrittiin pääsemään eroon.

Väärennösten vuoksi kesäkuussa päätettiin uusia seteleiden värit. Kaikkiin uudenvärisiin seteleihin painettiin merkintä ”Sarja II”. Myös näitä uusia seteleitä väärennettiin. Vuoden 1918 aikana seteleitä muutettiin myös poistamalla Venäjän kaksoiskotka ja venäjänkielinen arvomerkintä setelien takasivulta.

Vuoden 1918 lopussa alkuperäisestä Saarisen 1909 setelisarjasta oli siis liikkeessä viisi eri versiota, joista neljä oli laillista ja yksi – punaisten painamat setelit – oli julistettu väärennökseksi. Väärennöksistä ja epäluottamuksesta rahaa kohtaan päästiin lopullisesti eroon vasta vuoden 1922 seteliuudistuksen myötä.

Vappu Ikonen

Lähteet:

Arkistolähteet ja julkaisemattomat lähteet:

Suomen Pankki 1918. Näyttely rahamuseossa 30.1.-30.9.2018. Käsikirjoitus Vappu Ikonen ja Juha Tarkka.

Kapinan ajan asiakirjoja. Suomen Pankin arkisto.

Antti Kuusterä: Punainen keskuspankki – Suomen Pankki kansanvaltuuskunnan alaisena. Esitelmä rahamuseossa 10.4.2018.

Pankkivaltuusmiesten pöytäkirjat 1917-1918. Suomen Pankin arkisto Suomen Pankin tila 1917-1918. Suomen Pankin arkisto

Julkaisut:

Antti Heinonen (2017) Sodan ja rauhan rahat. Suomen erikoinen setelihistoria 1917-1945.

Kertomus eduskunnan pankkivaliokunnalle Suomen Pankista 1918 vuoden kapinan aikana. Ernst Palmén ja K.J. Ståhlberg. 1918.

Antti Kuusterä – Juha Tarkka (2011) Parlamentin pankki. Suomen Pankki 200 vuotta II.

Suomen Pankin virkailijakunta 1811–1967 (1967) Matrikkeli. Helsinki. Suomen Pankki.

Suomen Pankin vuosikirja 1914–1920 (1921). Helsinki. Suomen Pankki.

Vaasan senaatti keväällä 1918

Suomen hallituksena toimi keväällä 1918 ns. Vaasan senaatti. Sen muodostivat aluksi tammikuun lopussa Vaasaan siirtyneet kolme senaattoria Heikki Renvall, E. Y. Pehkonen ja Alexander Frey sekä neljäntenä Tampereelta muutamaa päivää myöhemmin tullut Juhani Arajärvi.

Maaliskuun lopussa heihin liittyivät senaatin puheenjohtaja pääministeri P. E. Svinhufvud ja Jalmar Castrén. Vaasan senaatti palasi Helsinkiin 4.5. ja yhtyi Helsingissä saksalaisten vapautuksen jälkeen muodostettuun ns. Helsingin senaattiin.

Etelä-Pohjanmaasta hallituksen tukikohta

Eduskunnan 27.11.1917 valitsemalla P. E. Svinhufvudin johtamalla senaatilla ei ollut armeijaa, poliisia eikä rajavartiolaitosta. Senaatti ryhtyi luomaan järjestysvaltaa lähettämällä Etelä-Pohjanmaalle Venäjältä palanneen kenraalimajuri Paul von Gerichin, joka oli toiminut rykmentinkomentajana ja koulutusupseerina. Hän aloitti 15.12.1917 Vaasassa suojeluskuntapiirin päällikkönä ja ryhtyi organisoimaan perusteilla olleiden suojeluskuntien toimintaa.

Punaisten 17.11. hajottama Porvoon lähistöllä sijainnut Saksanniemen poliisikoulu sai joulun alla uudet toimitilat Lappajärveltä Pohjanmaalta. Vimpelissä aloitettiin 28.12. kolmiviikkoinen parinsadan miehen päällystökurssi, jota von Gerich johti ja opettajiksi ja harjoittajiksi tuli Saksasta jääkäreitä.

Puolivirallinen elin Sotilaskomitea oli valinnut joulukuussa 1917 Venäjältä palanneen kenraali Gustaf Mannerheimin puheenjohtajakseen tammikuun alussa 1918. Senaatti nimitti hänet Etelä-Pohjanmaan järjestysjoukkojen päälliköksi. Mannerheim lähti Vaasaan 18.1.mukanaan sotilaskomitean neljä upseeria. Seuraavana päivänä he muodostivat Vaasassa esikunnan, josta muodostui Vaasaan siirtyneen hallituksen alaisen armeijan johtoelin.

Lähteekö hallitus Helsingistä?

Helsingissä senaattorit odottivat kapinan puhkeavan minä päivänä hyvänsä.

Heikki Renvall välitti huhun tulossa olevasta kapinan alkamisesta pääministeri Svinhufvudille. Renvallin mukaan hän sopi Svinhufvudin kanssa siitä, että ”puolet senaatista olisi alinomaa matkoilla pohjoisessa siltä varalta, että kapina syttyisi. Laadimme luettelonkin valmiiksi niistä, joiden sitten piti uutta hallitusta ryhtyä muodostamaan”.

Aktivistipiirit ja erityisesti lääkäri Eino Suolahti olivat saaneet tiedon punaisten liikekannallepanosta. Aktivistit halusivat koko senaatin siirtyvän Vaasaan.

Lauantai-iltapäivällä 26.1. senaatin istuntosalin ulkopuolella tätä vaati kolmikko Eino Suolahti, edellisenä yönä Ruotsista palannut entinen senaattori ja sotilaskomitean jäsen Harald Åkerman sekä senaattori Onni Talas. Lähtöä varten oli jo varattu erikoisjuna.

Svinhufvud oli jyrkästi lähtöä vastaan, sillä hänestä se olisi koettu antautumiseksi: ”Meidän asemamme oli jokseenkin sama kuin kapteenin uppoavassa laivassa, sillä me saimme jättää paikkamme vasta viimeiseksi.” Jos senaatti siirtyisi muualle ”kansa voisi saada sen käsityksen, että herrat senaattorit ajattelevat enemmän omaa turvallisuuttaan kuin maan asioitten selvittämistä”.

Hallitus teki kello 17 päätöksen olla matkustamatta minnekään. Senaattorit E. N. Setälä ja O. W. Louhivuori olivat matkaa vastaan, mutta Renvall ja Talas puolesta. Talaan pyynnöstä Suolahti tuli vielä taivuttelemaan Svinhufvudia, että edes puolet senaattoreista matkustaisi välittömästi. Viimeinen juna lähtisi kello 18.10, eikä rataa pidetty enää sen jälkeen turvallisena. Svinhufvud toisti, että senaatti ei voinut olla niin pelkurimainen, että karkaisi.

Kolme senaattoria siirtyi Vaasaan viime hetkellä

Senaattori Alexander Freyn mukaan Suolahti ja Åkerman onnistuivat lopulta taivuttamaan Svinhufvudin hyväksymään sen, että edes osa senaatista matkustaisi Vaasaan.

Svinhufvud ilmoitti: ”Määrään kolme hallituksen jäsentä lähtemään nyt heti Vaasaan, ja näiksi ehdotan Talasta, Freytä ja Pehkosta.” Kun Talas kieltäytyi, Svinhufvud määräsi tilalle Renvallin.

Lain mukaan senaatti on päätösvaltainen, jos kolme senaattoria ovat yksimielisiä.

Frey oli ”kakkosministeri” sisäministeriössä ja Pehkonen maatalousministeriössä. Frey on kertonut: ”Pekka antoi meille jokaiselle erikoisia määräyksiä. Renvallin piti lähteä tarkastamaan kouluja, Pehkosella oli elintarvikeasioita hoidettavanaan ja minun piti käydä tutkimassa poliisikoulua.”

Pehkonen ehti asemalle hyvissä ajoin. Renvall halusi ottaa mukaan edellisvuonna naimansa 29-vuotiaan Elisabeth Palmqvistin. Renvall vaati salonkivaunua, ja kun sellaista ei ollut, hän ei halunnutkaan lähteä. Asemalla ollut senaattori Kyösti Kallio suuttui ja ärjäisi: ”Lapa heti vaunuun.” Frey ehti junaan vaimonsa kanssa aivan viime tingassa.

Kun tuli tieto, että punaiset olivat vallanneet Tampereen aseman, järjesti Talas uuden reitin. Kolme senaattoria poistuivat Lempäälässä ja kiersivät sieltä Kangasalan asemalle, josta he pääsivät Haapamäen kautta jälleen Pohjanmaalle. Ylistaron kohdalla suojeluskuntalaiset katkaisivat radan luulleen sitä venäläisten sotilasjunaksi. Veturi suistui kiskoilta, kuljettaja ja lämmittäjä kuolivat, mutta senaattorit säilyivät vahingoittumattomina ja pääsivät lopulta Vaasaan.

Valtiovarain Juhani Arajärvi oli kotonaan Tampereella, jossa hän totesi punakaartilaisten vartioivan hänen johtamansa Kansallispankin konttoria. Hän päätti palata Helsinkiin ja meni vaimonsa kanssa asemalle odottamaan junaa. Asemalla hän kuuli vallankumouksen alkamisesta ja senaattorien vangitsemismääräyksestä. Arajärvi käveli Messukylään ja sieltä hevosella Kangasalle ja sieltä edelleen hevoskyydillä Aitolahden, Teiskon, Kurun, Ruoveden ja Virtain kautta Alavudelle. Vaasaan Arajärvi saapui 1.2.

Vaasan senaatin työskentely

Vaasasta tuli nyt väliaikainen Suomen pääkaupunki. Aluksi Vaasan senaatti työskenteli maaherran asuntotalossa sijaitsevassa teollisuuskoulun huoneistossa. Sen alakerrassa oli asepaja, jonka koneitten jyskytys häiritsi niin paljon, että senaatti muutti Vaasan kaupungintaloon.

Renvall ryhtyi johtamaan senaattia eli toimimaan vt. pääministerinä. Työnjaoksi sovittiin, että Renvall hoitaa ulkoasiat ja kauppa- ja teollisuus- sekä kirkollis- ja opetustoimituskunnan asiat. Arajärvi hoitaa valtiovarat sekä kulkulaitosasiat. Freyn vastuulle tulivat sisä-, oikeus- ja sotilasasiat ja Pehkoselle maatalous ja elintarvikkeet. Vaasan lääninkonttori ryhtyi toimimaan Suomen valtiokonttorina, Vaasan postikonttori postihallituksena ja tullikamari tullihallituksena. Lisäksi perustettiin väliaikaiset elintarvike-, merenkulku ja metsähallitukset.

Vaasan senaatti koetti löytää varoja sodan käymiseen. Luotiin ”Vaasan rahaa”, shekkejä 20 miljoonan markan edestä. Ruotsin ja Norjan pankeista hankittiin yksityisiä luottoja, joilla oli valtion takaus. Yksityispankkien rahavarat saatiin hallituksen käytettäväksi. 27.3. laskettiin liikkeelle 200 miljoonan markan ”vapauden laina”.

Ylellisyystavaroiden tulleja korotettiin 100–200 prosenttia. Suomen raha määrättiin 9.3. ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi. Elintarvikkeille määrättiin vientikielto. Säännöstelyssä viljan korttiannos supistui 75 grammaan päivää kohti. Huonon tilanteen takia perustettiin pettuleipätehdas ja aloitettiin selluloosan valmistus jauholisäkkeeksi.

Helsinkiin jääneet kansanedustajat päättivät pysyä pääkaupungissa. Vaasaan päätyi kuitenkin 18 kansanedustajaa, jotka kokoontuivat säännöllisesti muodostaen eräänlaisen senaatin neuvottelukunnan. Paikalla oli 7 maalaisliittolaista, 6 vanhasuomalaista, 3 nuorsuomalaista sekä yksi edustaja kummastakin kansanpuolueesta. He kokoontuivat 21 kertaa ja muodostivat lisäksi valmisteluvaliokunnan ja pari muuta valiokuntaa.

Vaikka kansanedustajilla ei ollut päätösvaltaa, he keskustelivat merkittävistä senaatin asioista kuten asevelvollisuuden toimeenpanosta ja kunnallisvaalien lykkäyksestä. He esittivät kysymyksiä senaatille Saksan sopimuksista, Vienan ja Aunuksen retkistä, päämajan ulkopolitiikasta, vankityövoiman käytöstä ja sotalaitoksen tulevaisuudesta.

Vaasan senaatin merkittävin päätös koski asevelvollisuuden toimeenpanoa. Senaatti kutsui 18.2. ”kaikki asekuntoiset miehet, jotka ennen tammikuun 1 päivää 1918 ovat täyttäneet vähintään 21 ja enintään 40 vuotta, saapumaan kutsuntaan”. Päätös nojautui vuoden 1878 asevelvollisuuslakiin, ”jota ei ole koskaan kumottu”. Kutsunnat alkoivat 25.2. Kouluttajien rungon muodostivat edellisenä päivänä Vaasaan saapuneet, Saksassa perusteellisen koulutuksen ja sotakokemuksen saaneet jääkärit.

Ulkopolitiikka ja Saksan apu

Ulkopolitiikan osalta eniten tulkinnanvaraisuutta on syntynyt Saksan avun pyytämisestä. Sisällissotaa käyvällä valkoisella Suomella oli tammikuun lopulta lähtien neljä päättäjätahoa. Pääministeri Svinhufvud lähetti maan alta Helsingistä viestejä hallituksen nimissä ja pakoon päästyään esiintyi Berliinissä ja Tukholmassa hallituksen päämiehenä. Renvallin johtama Vaasan senaatti otti kantaa ulkopolitiikkaan. Kolmannen omaa linjaansa veti kenraali Mannerheimin johtama päämaja. Suomen edustajat Saksassa Edvard Hjelt ja Rafael Erich toimivat saamiensa valtakirjojen nojalla itsenäisesti.

Sotatoimien johtamisen osalta tilanne oli selkeämpi. Pääministeri Svinhufvud oli nimittänyt Mannerheimin Etelä-Pohjanmaalla olevien suojeluskuntien johtoon. Senaatti oli julistanut 25.1. suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Mannerheim johti esikuntineen suvereenisti sotatoimia eivätkä siviilit niihin puuttuneet. Mannerheim antoi Antrean asemalla Karjalan kannaksella 23.2. päiväkäskyn, joka tunnetaan miekkavalana. Hän vannoi, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin ”viimeinen Leninin soturi ja huligaani” olisi karkoitettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.

Suhde Saksan suoraan sotilasapuun oli mutkikkaampi. Renvall pyysi 7.2. Suomen Saksassa olevaa edustajaa Edvard Hjeltiä tiedustelemaan, voiko Saksa antaa aseellista apua. Tällä ei tarkoitettu interventiota. Hjelt ja hänen apunaan toiminut professori Rafael Erich olivat saaneet jo joulukuussa Svinhufvudilta useita avoimia valtakirjoja Saksan avun saamiseksi. Hjelt ja Erich toimivat itsenäisesti ja sopivat Saksan interventiosta. Kun tästä tuli tieto 2.3. Vaasaan, Mannerheim uhkasi erota ylipäällikön tehtävästä.

Vaasan senaatti sai Mannerheimin perumaan eronsa ja Vaasan senaatti 4.3. senaatti ilmoitti 4.3. pyytäneensä ”voimakkaan ystävän apua”.

Hjelt ja Erich solmivat 7.3. Suomen puolesta Saksan kanssa rauhansopimuksen sekä kauppa- ja merenkulkusopimukset. Svinhufvud hyväksyi ne päästyään Berliiniin, mutta kun Erich toi Saksa-sopimukset 19.3 Vaasaan, Vaasan senaatti ei ratifioinut sopimuksia. Seuraavana päivänä Mannerheim kiirehti saksalaisten lähettämistä Suomen avuksi. Senaatti nimitti 21.3. entisen senaattorin Harald Åkermanin senaatin yhdysupseeriksi Mannerheimin esikuntaan.

Sekä Vaasan senaatti että Mannerheim eivät voineet, eivätkä ehkä halunneetkaan, mitään sille, että Saksa teki neljä interventiota Suomeen maalis-huhtikuussa 1918. Kyse oli yhtäältä siitä, että tuli näyttää ulospäin, että suomalaiset ratkaisevat kapinan kukistamisen ja venäläisten karkottamisen, mutta toisaalta käytännön sotatoimien vieminen voitokkaaseen päätökseen edellytti merkittävää ulkomaista apua.

Kahden senaatin aika 15.4.–4.5.1918

Pääministeri Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén saapuivat Vaasaan 24.3.1918. Svinhufvud ryhtyi johtamaan toimintaa. Mutta kun saksalaiset olivat vapauttaneet Helsingin 13.4., perustivat maan alta vapautuneet senaattorit Kyösti Kallio, Onni Talas, Arthur Castrén ja O. W. Louhivuori Helsingin senaatin kaksi päivää myöhemmin. Suomella oli kaksi virallista hallitusta – ja kolmantena vielä Kullervo Mannerin johtama kapinahallitus Viipurissa.

Kallion johtama Helsingin senaatti ryhtyi määrätietoiseen toimintaan. Se määräsi venäläiset poistumaan maasta ja asetti Antti Tulenheimon huolehtimaan vangeista sekä aloitti puhdistukset senaatin virkakunnassa ja poliisilaitoksessa. Senaatti antoi myös määräyksiä taloudellisesta toiminnasta. Helsingin senaatin merkittävin päätös oli 17.4. asetuksella vahvistettu Viaporin linnoitusalueen liittäminen Suomeen.

Svinhufvud vaati välittömästi Helsingin senaattia ja eduskunnan jäseniä siirtymään Vaasaan. Nämä kieltäytyivät. Helsinkiin palannut E. N. Setälä ryhtyi virkaiältään vanhimpana johtamaan Helsingin senaattia 20.4. Hän pyysi tietoja Vaasan senaatin toiminnasta ja ilmoitti, että helsinkiläisten senaattorien oli mahdotonta lähteä Vaasaan. Perusteluna käytettiin sitä, että saksalaisten vallattua Helsingin siellä tarvittiin neuvotteluosapuoleksi oman maan hallitus.

Jännite Vaasan ja Helsingin senaattien välillä näkyi siinäkin, että Svinhufvud lähetti senaattori Jalmar Castrénin Helsinkiin hakemaan senaattoreita Vaasaan, ja Setälä lähetti puolestaan senaattori Onni Talaan Vaasaan hakemaan senaattoreita Helsinkiin. Kumpikin yritys oli tulokseton.

Jännite ilmeni myös erikoisena sähkeiden vaihtona. Kun Helsingin senaatti halusi antaa korkeimman kunniamerkin Saksan laivasto-osastoa johtaneelle Hugo Meurerille, kysyttiin Vaasasta ”Kuka on Meurer?” Vastaavasti Helsingistä lähetettiin Vaasaan kysymys: ”Onko Mannerheim nimitetty diktaattoriksi?”

Sotatoimien käännyttyä voitollisiksi Vaasan senaatti ryhtyi valmistautumaan sodanjälkeiseen aikaan. Se laati 29.4. perusteellisen 12 kohdan poliittisen ohjelman, joka sisälsi kohtia perustuslaista kuten että eduskunta valitsee presidentin kunnes hallitusmuodosta päätetään ja käytännön asioita kuten erityistuomioistuimen asettamisen tuomitsemaan kapinalliset.

Lopulta suora rautatieyhteys Vaasan ja Helsingin välille avautui 30.4. Svinhufvud ja hänen senaattinsa palasivat Helsinkiin 4.5. Maalla oli nyt yksi hallitus, joka hallitsi koko maata ja jolla oli omat sotavoimat. Kapina oli kukistettu ja venäläiset sotajoukot käytännössä karkotettu Suomesta. Svinhufvud ryhtyi johtamaan ehjää itsenäisyyssenaattia.

 

Lehdet julistivat yhtä totuutta rintaman kahden puolen

Sisällissodan uutiset täyttivät lehdet valkoisessa ja punaisessa Suomessa. Näkökulman saneli se, kummalla puolen rintamaa oltiin. Painetussa sanassa oli kosolti huhuja ja vääriä tietoja. Valkoisten lehdet pyrkivät nostattamaan isänmaallista intoa ja punaisten lietsomaan vallankumousmieltä.

Lehtien ilmestymistä haittasi paperipula ja mustevarastojen niukkuus. Ne joutuivatkin supistamaan usein sivumääräänsä. Osan lehtien painojälki oli tavallista heikompi.

Sisällissota oli pitkälti sanallista taistelua. Sotatapahtumiin liittyviä valokuvia julkaistiin sanomalehdissä hyvin harvoin. Ylipäätään kuvien käyttö oli vähäistä ennen huhtikuuta. Tilanne muuttui Punaisen hallinnon kukistuttua Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Suuret porvarilehdet julkaisivat tuoreeltaan kuvia muun muassa punaisten jälkeensä jättämästä hävityksestä, Valkoisen armeijan johtajista ja kaupungeissa pidetyistä sotilasparaateista.

Piirroskuviakaan ei ilmestynyt sisällissodan alkuvaiheessa juuri lainkaan, vaikka niitä oli käytetty rauhallisemmissa oloissa runsaasti. Työmies julkaisi viikkokatsauksessaan pilakuvia ja porilaisessa Sosialidemokraatissa ilmestyi joitakin sarjakuvia, joiden päähenkilönä oli ahne kapitalisti ”Iso-Rasitus”.

Sosiaalidemokraattiseen kevätjulkaisuun Punanen Viestiin sisältyi runsaasti rintamakuvia ja myös otoksia punakaartilaisten hautajaisista. Huhtikuun alussa ilmestyneen julkaisun jakelu jäi kuitenkin pääosin kesken punaisten kärsimien tappioiden vuoksi. Valkoisen Suomen sotakuvat tulivat näkyville erityisesti Suomen Kuvalehdessä toukokuusta 1918 alkaen. Kuvalehti kykeni painamaan kuvat paljon laadukkaammin kuin aikakauden sanomalehdet.

Punaisen Suomen julkaisut

Kansanvaltuuskunta lakkautti toistaiseksi kaikki porvarilliset lehdet 2. helmikuuta. Käytännössä porvarilehtien ilmestyminen oli loppunut jo tätä ennen suurimmissa kaupungeissa. Punaisten vallanotto eteni melko hitaasti, minkä vuoksi Porvoon, Rauman ja Uudenkaupungin porvarilehdet ilmestyivät vielä jonkin aikaa helmikuussa.

Punainen hallinto otti lehtien kirjapainot käyttöönsä erityisesti Helsingissä. Helsingin Sanomien painossa valmistui Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja, jonka nimi muuttui maaliskuussa Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajaksi. Hufvudstadsbladetin tiloissa valmistui Finlands Folkkomissariats Notisblad. Kansanvaltuuskunnan virallisiin julkaisuihin painettiin kaikki punaisten laatimat lait ja Suomen Punaisen Kaartin antamat päiväkäskyt sekä määräykset. Ne sisälsivät myös uutisia ja punakaartilaisten innostamiseksi tarkoitettuja tekstejä.

Tiedonantajasta tuli painosmäärältään maan suurin lehti, joka ilmoitti maaliskuussa painoksekseen 110 000. Työmiehen painos oli noin 80 000. Muita vallankumouksen äänitorvia olivat hämeenlinnalainen Hämeen Voima, lappeenrantalainen Kansan Ääni, kotkalainen Eteenpäin, porilainen Sosialidemokraatti, tamperelainen Kansan Lehti, turkulaiset Arbetet ja Sosialisti sekä viipurilainen Työ. Myös pilalehti Kurikka julkaisi joitakin numeroita.

Punainen hallinto salli Kristillisen Työväenliiton Tampereella ilmestyneen Työkansan julkaisemisen. Lehti pyrki pysyttelemään puolueettomana, mutta näki kapinan taustasyynä porvarien haluttomuuden nopeisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Sen ilmestyminen katkesi 20. maaliskuuta ja jatkui 17. huhtikuuta.

Kahden viikon välein julkaistu Paimion Kunnallislehti ilmestyi koko punaisten valtakauden ajan. Lehti ei ottanut kantaa sisällissodan tapahtumiin. Se julkaisi kunnan ja yhdistysten ilmoituksia sekä lyhyitä uutisia. Punaisessa Suomessa ilmestyi lisäksi joitakin uskonnollisia lehtiä ja ammattijulkaisuja, kuten mehiläishoitajien lehti.

Helsingissä ilmestyivät venäläisen aluekomitean julkaisema Isvestija ja Suomessa asuneille venäläisille suunnattu Golos Russkoi Kolonii (Venäläisen Siirtokunnan Ääni).  Maltillinen Golos sai ilmestyä ongelmitta punaisessa Helsingissä. Aluksi Helsingissä julkaistiin myös sosialistivallankumouksellisten lehteä, jonka ilmestyminen kuitenkin loppui helmikuussa.

Valkoisen Suomen lehdet

Valkoisten hallitsemalla alueelle työväenlehdet saivat aluksi ilmestyä. Ylipäällikkö C. G Mannerheim kielsi niiden julkaisemisen 6.2.1918. Vaasalaisen Vapaan Sanan viimeiseksi numeroksi jäi 4. helmikuuta ilmestynyt lehti. Jo tätä ennen valkoisten puolelta oli ihmetelty, miten laillista hallitusta rajusti arvosteleva lehti sai jatkaa toimintaansa.

Kuopiossa Savon Työmiehen ilmestyminen loppui helmikuun alkupäivien jännittyneen tilanteen aikana, eikä voinut alkaa uudelleen valkoisten saatua kaupungin hallintaansa. Kansan Tahdon julkaiseminen keskeytyi Oulun valtaukseen 3. helmikuuta. Mikkeliläisen Vapauden, jyväskyläläisen Sorretun Voiman ja sortavalalaisen Kansan ilmestyminen loppui heti sisällissodan alussa.

Porvarilehdistä tärkeimpiä olivat Vaasassa ilmestynyt Vaasa ja seinäjokelainen Ilkka, jotka saivat helpoimmin uutisia senaatin toiminnasta ja päämajasta. Lehdet sopivat ilmestymisestä vuoropäivinä, jotta tiedonkulku säilyisi katkeamattomana. Jyväskyläläinen Keskisuomalainen oli aluksi valkoisen Suomen ainoa kuusipäivänen lehti. Vaasa muuttui kuusipäiväiseksi huhtikuun alussa.

Lehtien levikit kasvoivat nopeasti sisällissodan aikana. Vaasan painos nousi yli 20 000 lehden ja Ilkasta tuli yli 15 000 kappaleen lehti.  Jyväskyläläisten porvarilehtien yhdistyessä joulukuussa 1917 syntynyt Keskisuomalainen sai vauhtia sotauutisoinnista. Sen levikki oli maaliskuussa 1918 jo yli 13 000.

Ylipäällikön neuvottelukunta alkoi senaatin myötävaikutuksella julkaista Vaasassa 6.3.1918 Valkoinen Suomi -lehteä. Sen ruotsinkielinen rinnakkaislehti oli Det Vita Finland. Nämä lehdet edustivat Valkoisen Suomen virallista kantaa, ja julkaisivat ensisijassa virallisia tiedonantoja ja paatoksellisia isänmaallisia tekstejä. Lehtien ilmestyminen päättyi huhtikuun lopussa 1918. Päämajan tiedonannot saivat runsaasti palstatilaa kaikissa valkoisen Suomen alueella ilmestyneissä lehdissä. Närää herätti se, että sodanjohto pyrki rajoittamaan Vaasan senaatin myötävaikutuksella tiedonantojen ja sotatapahtumien kommentointia.

Lakkautetut porvarilehdet alkoivat ilmestyä välittömästi valkoisten tai saksalaisten vallattua niiden ilmestymiskaupungin. Lehtien jyrkkäsanaiset tekstit ja usein liioitellut kertomukset punaisten julmuudesta vahvistivat osaltaan kostomielialaa.

Propaganda oli pääosin kömpelöä

Sisällissodan lehdistöpropaganda oli pääpiitteissään yksinkertaista. Lehdet liioittelivat vastapuolen kaatuneiden määriä ja vähättelivät omien uhrien määrää sekä korostivat sotilaallisia menestyksiä. Punaisten propaganda muuttui erityisen liioittelevaksi tappion edellä.

Punaiset pyrkivät leimaamaan Vaasan senaatin marraskuussa vallankumousyritykseen ryhtyneiden tulkinnan mukaan laittomasti valitun hallituksen työnjatkajaksi. Lisäksi vallasta syösty senaatti oli pyrkinyt murskaamaan työväenliikkeen aloittamalla kansalaissodan. Kansanvaltuuskunnan perustaminen ja asettuminen maan johtoon oli välttämätöntä työväestön etujen turvaamiseksi. Kyse oli köyhälistön itsepuolustuksesta ja vapaustaistelusta. Hallituksen joukot olivat vastavallankumouksellisia, joiden toiminta uhkasi jo saavutettuja yhteiskunnallisen uudistustyön tuloksia.

Työväenlehdet tuomitsivat senaatin Saksalle esittämän avunpyynnön epäisänmaalliseksi. Lisätodisteena niillä oli esittää Saksan sanelema kauppasopimus. Valkoisella puolella ilmestyneet lehdet esittivät puolestaan kansanvaltuuskunnan Venäjän kanssa solmiman sopimuksen osoituksena punaisten toiminnasta bolsevikkien juoksupoikina. Ilmaisu ”punaryssät” viittasi laajemminkin kansanvaltuuskunnan yhteistyöhön venäläisten kanssa. Punainen hallitus oli valkoisessa kielenkäytössä usein komissariaatti.

Varkauden valloitus sai runsaasti palstatilaa valkoisen Suomen lehdissä helmikuun lopussa. Ensimmäisissä uutisissa kerrottiin jopa viitteellisesti pikateloituksista, joista ei sen jälkeen kirjoitettu. Kovat rangaistukset olivat valkoisten lehtien mukaan paikallaan Varkautta ja Leppävirtaa mielivaltaisesti hallinneille punaisille.

Molemmin puolin rintamaa käsiteltiin paljon vihollisen harjoittamaa terroria. Lehtien palstoilla ilmestyi yksityiskohtaisia siitä miten punaryssät tai lahtarit olivat rääkänneet vankejaan.

Valkoiset toivat esille muun muassa punaisten tekemiä kirkkojen häväistyksiä. Lehdissä kiersi mm. huhu Leppävirran kirkon alttarilla vietetystä siveettömästä elämästä. Kansanvaltuuskunnan päätös erottaa kirkko valtiosta oli myös todiste punaisen hallinnon jumalattomuudesta.

Punaisten lehdissä sai säännöllisesti tilaa Tokoin viljajunan vaiheiden seuraaminen. Omskista Helsinkiin viljaa tuoneen junan vaiheista kasvoi sankaritarina, joka huipentui junan saapumiseen Helsinkiin. Valkoisten puolella suureksi tarinaksi kohosi pääministeri P. E. Svinhufvudin pako punaisesta Helsingistä Tallinnan, Berliinin, Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan.

Valkoiset lehdet julkaisivat etenkin sodan alkuvaiheessa runsaasti eritasoisia isänmaallisuutta tihkuvia runoja. Niiden punainen vastine olivat vallankumousrunot. Molemmin puolin rintamaa järjestetyt sankarihautajaiset ja pidetyt uhrin kallisarvoisuutta korostaneet puheet saivat myös paljon palstatilaa.

Sotaa lentolehtisin ja lehtikirjoituksin

Punaiset kykenivät levittämään lentolehtisiä valkoisten puolelle rintamaa lentokoneista sodan alkupuolelta lähtien. Lehtiset oli suunnattu erityisesti valkoisen armeijan riveissä taistelleille työläisille, joiden määrä lisääntyi asevelvollisuuskutsuntojen alettua.

Punaiset pyrkivät heikentämään valkoisteen armeijaan kuuluneiden työläisten taistelutahtoa ja kehottivat heitä tilaisuuden tullen karkaamaan. Propagandalle tarjosi aineksia v. t. pääministeri Heikki Renvallin ja ylipäällikkö C. G. Mannerheimin haastattelu, jossa he kertoivat punaisia odottavasta kostosta.

Punaisen hallituksen äänenkannattajan numeroita yritettiin saada rintaman pohjoispuolelle. Kovin merkittävissä määrin tämä ei onnistunut. Lehtiä kulkeutui kuitenkin rintaman poikki molempiin suuntiin. Sekä punaiset että valkoiset julkaisivat vastapuolen lehtien uutisia ja kirjoituksia omia tarkoitusperiään palvelevien tulkintojen saattamana.

Valkoiset tuomitsivat propagandassaan punaisten veljeilyn venäläisten kanssa, joka oli monille punakaartilaiselle vähemmän mieleen. Laillinen hallitus korosti myös kumouksen levinneen Venäjältä Suomeen. Tämä oli yksi ”punaisen Suomen” alueelle maaliskuun loppupuolella levitetyn lentolehtisen teemoista.

”Venäjältä kävi kiihoitus Suomeenkin. Molempien maitten anarkistit ryhtyivät yhteistyöhön. Venäjältä oli tuleva avustus suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen kukistamiseksi. Tätä toimittamaan perustettiin ’punakaartit’.

Mutta Suomen lainkuuliainen kansa ei sallinut kapinan vapaasti jatkua. Se nousi aseilla hillitsemään epäjärjestyksiä. Kapinan kukistaminen ei olisi ollut monen päivän asia, elleivät maassamme oleskelevat venäläiset sotajoukot olisi asettuneet kapinallisten puolelle. Mutta kun niin kävi, silloin alkoi täysi sota. Suomi nousi suureen vapaustaisteluunsa. Maa oli vapautettava venäläis-punakaartilaisten hirmuvallasta.”

Valkoiset painottivat vallankumousjohtajien pettäneen tavalliset työläiset. Tappion häämöttäessä punaisia rivimiehiä kehotettiin huolehtimaan siitä, että Kansanvaltuuskunta joutuu vastaamaan kapinayrityksestään.

Sensuuri oli melko lievää

Punainen hallinto lähetti kiertokirjeen, jossa se ilmoitti ennakkosensuurin käyttöönotosta. Käytännössä sensuuria ei voitu toteuttaa punaisessa Suomessa hallinnon vähäisten voimavarojen vuoksi kovin jyrkkänä.

Valkoisella puolella lehtien ohjeena oli välttää julkaisemasta tietoja, jotka voivat aiheuttaa erimielisyyksiä kansan ja erityisesti armeijan keskuudessa. Ilkka protestoi sensuurin kiristämistä. Sen mukaan kyseessä oli paluu tsaarinajan käytäntöihin. Päämaja julkaisi virallisia tiedotteita, minkä lisäksi lehdissä ilmestyi omaan aineistohankintaan perustuneita uutisia ja rintamamiesten kuvauksia taisteluista. Suojeluskuntapiirien tehtävänä oli seurata lehtien kirjoittelua.

Ulkomaanuutisissaan punaisten lehdet nojautuivat venäläisiin lehtiin ja saksalaisiin sosialistijulkaisuihin. Valkoiset käyttivät ruotsalaisia ja saksalaisia lähteitä. Molemmin puolin rintaman lainattiin usein ruotsalaislehtiä, joissa ilmestyi muun muassa laillisen hallituksen ja kansanvaltuuskunnan jäsenten haastatteluja.

Sensuuri oli sisällissodan aikana varsin lievää. Toimitukset molemmin puolin rintamaa kirjoittivat omiensa puolesta niin kiihkeästi, että sisällön uskottavuus heikkeni. Suurimpana ongelmana oli se, että innokkaat toimittajat paljastivat joskus viholliselle hyödyllisiä tietoja.

Molemmin puolin rintaman lehdet joutuivat kertomaan yhä pahenevasta elintarvikepulasta. Säännöstelymääräyksistä ja leintarvikejakelusta kertovat ilmoitukset olivat niiden vakiosisältöä.

Rintamalehdet ja maanalaiset julkaisut

Sisällissodan ainoa varsinainen rintamalehti oli Karjalan Armeijakunnan Pääesikunnan Tiedonantoja. Sen nimi lyheni muotoon Karjalan Armeijan Tiedonantoja. Lehti sisälsi rintamaosan ja päämajan virallisten tiedonantojen lisäksi isänmaallisia, vapaustaistelun oikeutusta korostavia kirjoituksia. Se julkaisi myös huhuja Viipurista, josta tihkui tietoa kaupungista tulleiden pakolaisten mukana. Mikkelissä ilmestyi lyhyen aikaa suojeluskunnan julkaisema Tiedonantoja, joka korjasi lakon vuoksi julkaisematta jääneet porvarilehdet.

Punaisten lehdistä lähimpänä rintamalehteä oli Lahdessa ilmestynyt Punaisen Kaartin Lahden Rykmentin julkaisema Toveri, joka oli varsin hyvätasoinen lehti. Paikallisia punaisten julkaisuja olivat Porvoon Tiedottaja/Borgå Meddelare, Lovisa Notisblad/Loviisan Tiedonantoja ja Hangon Työväen Neuvoston Tiedonantoja/Hangö Arbetarråds Meddelanden.

Helsingissä julkaistu Vapaa Sana – Fria Ord oli merkittävin valkoisten maanalainen lehti. Monistettu lehti julkaisi ajoittain lähtökohtiin nähden hyvin tarkkoja uutisia. Osa aineistosta oli tarkoitettu Helsingin valkoisten mielialan nostattamiseen. Myös Viipurissa ilmestyi monistettu porvarilehti. Punaisilla ei tiettävästi ollut maanalaisia julkaisuja.

Työväenlehtien kohtalona lakkauttaminen

Valkoiset lakkauttivat työväenlehdet sitä mukaa kuin saivat maan hallintaansa. Perusteena oli niiden toimiminen kapinan äänitorvina. Viipurilaisen Työn viimeinen numero ilmestyi 24. huhtikuuta. Kotkalainen Eteenpäin painettiin vielä 4. toukokuuta. Lehti arvioi numeron olevan viimeinen, jonka se kykenee julkaisemaan, ja kiitti lukijoitaan.

Viipurissa alkoi ilmestyä 5. toukokuuta Itä-Suomen Työmies, joka ilmoitti olevansa ”oikeistososialistinen työväenlehti”. Seuraavana päivänä tuli julki saksalaisten luvalla julkaistu Suomen Sosialidemokraatin näytenumero. Senaatti kielsi lehden ilmestymisen. Sosialidemokraatti alkoi ilmestyä säännöllisesti 12. syyskuuta 1918.

Lokakuussa 1917 valitun eduskunnan sosiaalidemokraatit 1918 ja heidän myöhemmät vaiheensa

Sosiaalidemokraattinen puolue kärsi lokakuun alussa 1917 pidetyissä eduskuntavaaleissa yhdentoista paikan tappion ja sai enää 92 paikkaa. Ehdoton enemmistö oli menetetty, mutta asema suurimpana puolueena säilyi. Valitut eivät tienneet, mikä heitä odotti.

Venäjällä alkanut bolševikkivallankumous ja marraskuun suurlakko osoittivat, että Suomen sosiaalidemokraattinen puolue oli sisäisesti jakautunut. Vasen laita seurasi bolševikkien toimintaa ihaillen ja oli valmis noudattamaan heidän esimerkkiään, kun taas muut suhtautuivat ajatukseen epäillen. Marraskuun lopulla 1917 pidetty puoluekokous linjasi, että vallankumoukseen voitiin ryhtyä vain siinä tapauksessa, että puolueen eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto olisivat asiasta yksimielisiä.

Tammikuun lopussa 1918 puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen johto sekä punakaarteina paremmin tunnetut työväen järjestyskaartit ohjasivat työväenliikkeen vallankumouksen tielle. Kenttä noudatti näennäisen ehyenä johdon kutsua. Eri kannalla olleet joutuivat Etelä-Suomessa alistumaan tapahtuneiden tosiasioiden edessä.

Työväenliikkeen eliittiä

Kansanedustajat olivat osa työväenliikkeen parhaimmistoa, sen koulutetuinta ja pystyvintä eliittiä. Kun kumousliikkeen johto alkoi rakentaa maalle uutta punaista hallintokoneistoa, tätä joukkoa ei ollut varaa jättää käyttämättä. Eduskunnalla piti olla istunto maanantaina 28.1.1918, joten melkein kaikki kansanedustajat olivat vallankumouksen alkaessa Helsingissä. Vain Antti Mäkelin ja Julius Nurminen olivat ottaneet lomaa ja matkustaneet kotipaikoilleen, Mäkelin Kuopioon ja Nurminen Sortavalaan. Molemmat joutuivat siellä pian valkoisten käsiin ja vangittiin.

Helsingissä ne, jotka eivät itse kuuluneet kumousjohtoon, saivat kohta kutsun Senaatin linnaan, missä uuden hallituksen jäsenet tarjosivat heille virkoja ja toimia kansanvaltuuskunnan osastoissa, keskusvirastoissa tai valtion sotavoimaksi julistetussa punakaartissa. Vastahakoisten vastarinta yritettiin murtaa vetoamalla heidän solidaarisuuteensa työväenliikettä kohtaan ja lopuksi uhkaamalla, että heitä muussa tapauksessa kohdeltaisiin vastavallankumouksellisina. Kun kansanedustaja Yrjö Mäkelin esitti varauksia ja vastaväitteitä, punainen sisäministeri Eero Haapalainen ilmoitti, että ”nyt ei kysytä, nyt käsketään”.

Moni kansanedustaja teki selväksi, ettei kannattanut vallankumouksellista menettelyä, mutta suurin osa suostui silti ottamaan vastaan jonkun tarjotuista tehtävistä. Tohtori Edvard Gylling ja maisteri K.H. Wiik olivat vastustaneet vallankumousta, kun siitä oli sos.dem. puoluetoimikunnassa päätetty, mutta katsoivat silti velvollisuudekseen olla mukana. Gylling liittyi kansanvaltuuskuntaan raha-asiain valtuutettuna, nykytermein valtiovarainministerinä. Kielitaitoinen Wiik puolestaan toimi Yrjö Sirolan oikeana kätenä punaisessa ulkoministeriössä.

Keskushallinto tukeutui kansanedustajiin

Punaisen Suomen keskushallinto rakentui suureksi osaksi sos.dem. kansanedustajien varaan. Kansanvaltuuskuntaan tuli heti alussa seitsemän kansanedustajaa, ja vielä kaksi, kun hallitusta maaliskuun alussa laajennettiin. Lakiasäätäväksi elimeksi eduskunnan tilalle muodostettiin työväen pääneuvosto, jossa oli 40 jäsentä ja 29 varajäsentä. Tässä oli tarjolla tehtävä, joka luontui erityisen hyvin entisille kansanedustajille. Yhteensä 14 edustajaa suostui tai suostuteltiin ryhtymään pääneuvoston jäseneksi ja 16 varajäseneksi.

Monet myös palvelivat kansanvaltuuskunnan osastoissa, siis punaisissa ministeriöissä, taikka keskusvirastojen tilalle perustetuissa neuvostoissa. Muutamat kiinnitettiin punakaartin hallintoon, ja edustaja Juho Lautasalo johti Ikaalisten esikunnasta käsin taistelua. Jotkut sijoittuivat punaiseen paikallishallintoon vaikkapa lääninvaltuuskunnan (lääninhallitus) esimiehenä tai vallankumousoikeuden puheenjohtajana.

Alun toistakymmentä kansanedustajaa vältteli parhaansa mukaan kaikkea osallistumista, ja kaksi onnistui pyrkimyksessään erityisen hyvin. Helsinkiläinen Matti Paasivuori ja viipurilainen Evert Huttunen kieltäytyivät ehdottomasti punaisten heille tarjoamista viroista. Paasivuori, entinen senaattori, ilmoitti, ettei halunnut tulla hirtetyksi. Huttunen koki Viipurissa olevansa mielipiteidensä vuoksi hengenvaarassa ja laittautui Venäjälle, tehtävänään hankkia maahan elintarvikkeita.

”Oikeutta” ja oikeutta

Valkoisten päästyä voitolle seurasi tilinteon hetki. Viisi kansanedustajaa menetti kohta henkensä vankileireissä järjestetyissä teloituksissa. Juho Lehmus jäi valkoisten käsiin Tampereella, Juho Hakkinen, Samuel Häkkinen, Vilho Lehokas ja Juho Rikkonen Viipurissa. Heidät luettiin kansanedustajina kapinaliikkeen johtomiehiin, ja pikainen tuomio oli sen mukainen. Ratkaisevassa asemassa olivat alkuvaiheessa valkoisten päämajan kullekin paikkakunnalle nimeämät komendantit. Työväen pääneuvoston jäsenenä toiminut helsinkiläinen maalari G. V. Johansson päätti epätoivoissaan itse päivänsä.

Kun eduskunta 15.5.1918 kokoontui, laskettiin, että 43 sos.dem. ryhmän jäsentä oli jäänyt valkoisten vangiksi ja 42 oli tietymättömissä. Jäljellä oli tynkäeduskunta, johon kuului aluksi vain 108 porvarillista edustajaa sekä ainoana sosiaalidemokraattina Matti Paasivuori. Palattuaan Venäjältä myös Evert Huttunen otti paikkansa eduskunnassa. Raskaisiin rikoksiin syyllistyneitä punavankeja säilytettiin aluksi Suomenlinnassa ja Isossa Jauhosaaressa, mutta lopuksi kansanedustajat koottiin Sörnäisten kuritushuoneeseen. Heidän juttunsa käsiteltiin valtiorikosoikeudessa, josta eduskunta oli säätänyt toukokuun lopussa lain.

Kun sos.dem. puoluekokous oli marraskuussa 1917 päättänyt, että vallankumoukseen voitiin ryhtyä vain eduskuntaryhmän ja puolueneuvoston yhteisellä päätöksellä, valkoiset viranomaiset lähtivät aluksi siitä, että sos.dem. eduskuntaryhmän oli täytynyt tehdä asiasta päätös. Näin vangittuja edustajia ei haluttu tuomita yksin kappalein ja erikseen, vaan ryhdyttiin valmistelemaan juttua Suomen valtio vastaan sos.dem. eduskuntaryhmä.

Tutkintoasiain päällikkö Gustaf Aminoff määräsi neljä juristia suorittamaan vangittujen edustajien kuulustelut, nimittäin hovioikeudenneuvokset K.A. Brunoun ja T.W. Boismanin sekä varatuomarit Aarne Castrénin ja Alfred Forssin. Päiväkausia kestäneiden perusteellisten kuulustelujen nojalla tutkintotuomarit päätyivät tulokseen, ettei sos.dem. eduskuntaryhmä ollut tehnyt päätöstä vallankumouksesta. Eduskuntaryhmä oli liian maltillisena ohitettu, ja kohtalokkaan ratkaisun olivatkin tehneet puoluetoimikunta ja puolueneuvosto.

Vangituille kansanedustajille luettiin 12.10.1918 tuomiot yhdessä ja samassa valtiorikosoikeuden 28. osastossa, kuitenkin niin, että kukin sai oman yksilöllisen tuomionsa. Keskeisissä tehtävissä toimineiden katsottiin syyllistyneen sekä valtio- että maanpetokseen, ja heille langetettiin kuolemantuomioita, elinkautistuomioita ja pitkiä kuritushuonetuomioita. Vähiten syylliset saivat ehdollisia kahden tai kolmen vuoden vapausrangaistuksia ja laskettiin vapaalle jalalle. Kaikkiin tuomioihin sisältyi kuitenkin kansalaisluottamuksen menetys, mikä tarkoitti, etteivät vapaalle jalalle lasketutkaan voineet heti palata eduskuntatyöhön.

Syytettyjen puolustusta hoitivat yleensä varatuomarit Väinö Hakkila, Eino Pekkala ja Heikki Ritavuori. Kaikki tuomiot päätyivät joko alistus- tai valitusteitse valtiorikosylioikeuden tarkistettaviksi, ja ylioikeus korjaili useimpia niistä. Se hylkäsi järjestään syytteet maanpetoksesta ja katsoi kansanedustajien syyllistyneen lähinnä yllytykseen, valtiopetoksen valmisteluun ja valtiopetokseen. Näin ankarimmat tuomiot lievenivät ja lievimmät rankkenivat. Ylioikeus antoi päätöksensä marraskuun lopulla ja joulukuun alussa 1918.

Paluu politiikkaan

Olot vankileireillä olivat ankeat. Kolme kansanedustajaa menehtyi niissä nälkään ja tauteihin jo ennen kuin ehtivät tulla tuomituiksi ja vielä kuusi tuomion saatuaan. Vankilasta päästyään sos.dem. kansanedustajat palasivat yleensä entisiin ammatteihinsa. Monet olivat ansainneet leipänsä toimittajina, ja työväenlehdistö tarvitsi edelleen tekijänsä. Niille, jotka syystä tai toisesta eivät voineet palata entisiin tehtäviinsä, tarjosi toimeentulon mahdollisuuksia ns. edistyksellinen osuustoimintaliike.

Kun eduskunta sääti yhä uusia armahduslakeja ja tasavallan presidentti käytteli henkilökohtaista armahdusoikeuttaan, entiset kansanedustajat vapautuivat melko pian vankiloista, saivat takaisin kansalaisoikeutensa ja pystyivät palaamaan politiikkaan. Työväenliike oli menettänyt vallankumousyrityksessä suuren osan kaadereistaan ja tarvitsi kipeästi jäljelle jääneitä. Matti Paasivuoren ja Evert Huttusen eduskuntaura jatkui keskeytyksettä maaliskuussa 1919 valitussa uudessa eduskunnassa. Seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä heidän lisäkseen vielä seitsemäntoista vuoden 1917 sos.dem. kansanedustajaa asetettiin ehdolle ja äänestettiin takaisin eduskuntaan. Monet toimivat vuosien varrella myös tasavallan presidentin valitsijamiehinä.

Matti Paasivuori oli istunut Oskari Tokoin senaatissa vuonna 1917 ja palveli taas ministerinä Väinö Tannerin hallituksessa vuosina 1926–1927. Työväen pääneuvostoonkin kuulunut muurari Erkki Härmä kohosi 1940-luvun lopulla ensin kansanedustajaksi, sitten ministeriksi ja lopulta Turun ja Porin läänin maaherraksi. Onnekkaisiin kuului myös maisteri K. H. Wiik. Hän oli osallistunut vallankumousyritykseen tuntuvalla panoksella, mutta vältti piileskelemällä kaikki seuraamukset ja palveli sitten pitkään sos.dem. puolueen puoluesihteerinä.

Venäjälle siirtyneiden kohtalot

Nelisenkymmentä kansanedustajaa oli vallankumouksen loppuvaiheessa paennut Neuvosto-Venäjälle, minne useimmat myös jäivät. Ensimmäisiin tehtäviin siellä kuului Suomen Kommunistisen Puolueen perustaminen elo- ja syyskuun vaihteessa 1918. Venäjällä omaksutun yksipuoluejärjestelmän takia puolueeseen liittyminen taikka sen kannattaminen oli ehdoton välttämättömyys kaikille, jotka halusivat jäädä maahan.

Ne, joille leniniläinen kommunismi edusti liian jyrkkää marxismia, joutuivat ennen pitkää poistumaan Venäjältä. Anton Huotari, Ville Kiviniemi, Hilja Pärssinen, Edvard Valpas, Eemeli Paronen, Aatto Sirén, Jussi Tirkkonen, Juho Vuoristo ja Heikki Välisalmi palasivat Suomeen, kun taas Oskari Tokoi päätyi Muurmannin kautta Yhdysvaltoihin. Valtiorikosoikeudet ehtivät ennen lakkauttamistaan 31.5.1920 tuomita neljä ensiksi mainittua. Muiden syyllisyyttä arvioivat sitten taas hovioikeudet, joille valtio- ja maanpetosjuttujen käsittely yleensä kuului.

Monet Venäjälle jääneet hoitelivat 1920- ja 1930-luvulla erilaisia tehtäviä Karjalan autonomisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa, jota rakennettiin Suomen itärajan takana Edvard Gyllingin johdolla. Toimittajina suomenkielisissä lehdissä, opettajina suomenkielisissä oppilaitoksissa, kirjastonhoitajina, kirjanpainajina ja vastaavissa toimissa he muodostivat siellä eräänlaisen eliitin, kuten Suomen työväenliikkeessä aiemmin. Ehkä tästäkin syystä J. V. Stalinin aloittamat etniset puhdistukset kohdistuivat täydellä voimallaan heihin.

Ainakin kuusi entistä kansanedustajaa vangittiin vuosina 1937–1938 ja tuomittiin tekaistuin perustein ammuttavaksi. Tohtori Edvard Gyllinginkin elämä päättyi 14.6.1938 niskalaukaukseen Kommunarkan teloituspaikalla Moskovassa. Vähintään kahdeksan entistä kansanedustajaa tuomittiin pakkotyöhön ja katosi vankileirien saaristoon. Jotkut olivat, ehkä onnekseen, ehtineet kuolla jo aiemmin, ja muutamat, kuten Otto Wille Kuusinen, välttivät tavalla tai toisella puhdistukset. Kaikista emigranteista juuri Kuusinen teki näyttävimmän uran ensin kommunistisessa internationaalissa (Komintern) ja sitten Venäjän kommunistisessa puolueessa. Tekaistuin perustein tuomittujen maine palautettiin yleensä Stalinin kuoltua.  Kysymyksessä oli eräänlainen neuvostovaltion anteeksipyyntö, josta vainajille itselleen oli vähän iloa.

Perustiedot kaikista kansanedustajista löytyvät teoksesta Suomen kansanedustajat 1907–2000, osat I–II, Eduskunta 2000. Valtiorikosylioikeudessa (VRYO) tuomittujen edustajien asiakirjavihot ovat luettavissa internetin välityksellä Kansallisarkiston digitaaliarkistossa. Oheisesta ryhmän jäsenten esittelyn lopussa on linkki kunkin edustajan asiakirjoihin. Ylioikeuden päätökset löytyvät nekin digitoituina niteistä Valtiorikosylioikeuden päätöstaltiot Da:25, 26 ja 28. Venäjälle siirtyneistä on tietoja Eila Lahti-Argutinan teoksessa Olimme vieras joukko vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun (Vammala 2001).

Juhani Piilonen

Linkkejä:

Lokakuun 1.–2. päivinä 1917 valitun eduskunnan sosiaalidemokraattisen ryhmän jäsenet

Mannerheim: naiset eivät kuulu rintamalle

Valkoisten puolella

Oululainen Kaiku kertoi 24.4.1918 otsikolla ”Harvinaista innostusta naisissa Haapavedellä”, että paikkakunnalla harjoitteli ”kaksi asestettua naisryhmää, jotka piakkoin valmistuvat lähtemään rintamalle”. Oululaiset naiset alkoivat haapaveteläisten innoittamana koota aseellisesta toiminnasta kiinnostuneiden osastoa. He kävivät Oulun Suojeluskunnan päällikkönä toimineen jääkäriluutnantti Sven Sumeliuksen luona pyytämässä jääkäriä kouluttajaksi. Kaiku julkaisi käynnistä uutisen ”Sankarimieli herää Oulun naisissa” 26.2.1918:

”Eilen illalla kävi neljä oululaista neitiä ylipäällikkö Sumeliuksen luona ilmoittamassa, että joukko Oulun naisia haluaa saada harjoitusta sotaliikkeissä ja aseiden täytössä, voidakseen astua isänmaan puolustajain riveihin. He ilmoittivat vakavasti päättäneensä lähteä rintamalle nyt ensiksi täältä sinne menevän joukon mukana, huomauttaen, että ellei heille täällä Oulussa anneta pyytämäänsä opetusta, lähtevät he sitä saamaan Haapavedelle, jossa naisten aseharjoitukset jo ovat käynnissä.”

Kaiun mukaan Sumelius lupasi toimittaa jääkärin opettamaan naisia heti, kun heillä oli koossa yksi naisplutoona, 45 naista. Koossa oli jo noin puolet määrästä. Myönteisen vastaanoton saaneet neidit lähtivät Kaiun mukaan kansliasta iloisina ja reippaina.

Myös Vaasassa oli naisten omia suunnitelmia lähteä rintamalle. Nimimerkki ”Nainen” vetosi vaasalaisiin naisiin Ilkassa 6.3.1918:

”Eikö meillä ole oikeus uhrata oma henkemme, omat voimamme, olkootpa ne vähäisetkin, sen kansan hyväksi jota me niin syvästi rakastamme? Ja sitä paitsi sydän ompi se, ei käsivarsi, joka voimia kasvattaa”, tunnustettakoon, ettemme sotilaina ole miesten veroisia, mutta emme ainakaan ole niin huonoja, ettemme kykenisi kantamaan omaa korttamme – vähäpätöistä henkeämme uhrina isänmaalle.”

Itä-Savo-lehdessä 2.3.1918 naiskirjoittaja valitti sitä, ettei naisten anneta ottaa asetta käteen. Hänen mielestään kyseessä oli yksi ilmentyvä edelleen vallinneesta syvästä epätasa-arvosta.

Viimeistään Mannerheimin kielto lopetti suunnitelmat

Naisten halu osallistua aseelliseen taisteluun herätti nopean torjuntareaktion. Konservatiivisten naisten mielestä ajatus ei saanut edetä toteutukseen. Lapuan Naisyhdistys lähetti Valkoisen armeijan päämajaan ”naispataljoonien” perustamista vastustaneen kirjelmän, jota yhtyi kannattamaan Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston puheenjohtaja. Vastustava kanta perustui sekä siveellisiin että taloudellisiin syihin. Naispataljoona viittasi myös Venäjällä maaliskuun vallankumouksen jälkeen perustettuun naisista koostuneeseen ”kuolemanpataljoonaan”, josta oli kirjoitettu paljon Suomenkin lehdistössä.

Ylipäällikkö C. G. Mannerheimin helmikuussa neuvoantavaksi toimijaksi nimittämä suojeluskuntalaisista koostunut Päämajan neuvottelukunta asettui Lapuan naisyhdistyksen kannattamaan lausuntoa. Se saattoi asian ylipäällikön ratkaistavaksi. Kenraali Mannerheim piti asepalvelusta naisille sopimattomana ja lausui Valkoisen Suomen 13.3.1918 julkaiseman uutisen mukaan naisten tehtävistä seuraavasti:

”Minä odotan Suomen naisilta apua armeijan monien kipeiden tarpeiden tyydyttämisessä, kuten sairashoidossa, vaatekappalten valmistuksessa, kodin ja konnun hoitamisessa ja niiden lohduttamisessa, jotka ovat rakkaimpansa menettäneet. Sotaista kamppailua rintamalla pidän sitä vastoin miehen yksinomaisena oikeutena ja velvollisuutena.

Tämä mielipide on minussa vakiintunut niiden monivuotisten sotaretkien aikana, jolloin minäkin olen ollut tilaisuudessa tutustumaan naispataljooniin, ja olen minä huolimatta niiden osoittamasta urhoollisuudesta tullut yhä lujemmin vakuutetuksi niiden sopimattomuudesta sotilaalliselta kannalta katsottuna.”

Naisten rooliksi määrittyi toimiminen Mannerheimin linjaamissa avustavissa tehtävissä. Valkoisen armeijan huolto hyötyi muun muassa ompeluseuratoiminnasta, joka loi pohjaa lottajärjestön perustamiselle.

Punaisten naiskaarteista tietoja valkoiseen Suomeen

Mannerheimin tekemän päätöksen aikoihin valkoisen Suomen puolelle tihkui yhä enemmän tietoja punaisten naiskaarteista. Karjalan Armeijan Pääesikunnan Tiedonantoja 13.3.1918 julkaisi uutisen punaisten perustamista naisista koostuvista joukko-osastoista. Lehti arvioi syynä olevan punaisten miespulan.

”Eräs Haminan puolesta saapunut kertojamme ilmoittaa punaisten Kyminlaaksossa ryhtyneen jo viemään naisiaankin rintamalle aivan tavallisina sotilaina. Miehet ovat kuulemma jo loppuneet, ja kun rintamalta saapuu yhtenään avunpyyntöjä, niin ei auta muu kuin ryhtyä muodostamaan naispataljoonia. Pelastamatko punarosmot sitten tällä lamalla epätoivoisen asiansa, se kai hyvinkin pian saadaan nähdä!”

 

 

Pääministeri Svinhufvudin pako punaisesta Helsingistä 1918

Senaatin puheenjohtaja eli pääministeri Svinhufvud piileskeli hengenvaarassa punaisen vallan aikana Helsingissä 26.1.–3.3.1918. Hän yritti pakoon lentokoneella 5.2., mutta kone teki pakkolaskun. Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén pääsivät pakoon jäänmurtaja Tarmolla 3.3.1918, kun laivaan piiloutuneet suojeluskuntalaiset valtasivat laivan merellä.

Järjestysvalta romahti Suomessa maaliskuussa 1917. Suomen hallituksella ei ollut armeijaa, ei poliisia eikä rajavartiolaitosta. Siperiasta tuolloin palannut entinen puhemies P. E. Svinhufvud oli kirjaimellisesti hengenvaarassa ensi kerran marraskuun puolivälissä 1917. Kun hän prokuraattorina eli oikeuskanslerina yritti mennä virastoonsa senaatinlinnassa, olivat talon vallanneet punakaartilaiset aseineen vastassa. Svinhufvud pääsi poistumaan. Marraskuussa oli murhattu useita kymmeniä porvareita, tunnetuimpana maanviljelysneuvos Alfred Kordelin.

Eduskunta valitsi Svinhufvudin senaatin puheenjohtajaksi 27.11.1917. Kielenkäyttö eduskunnassa ja työväenlehdistössä yltyi vihapuheen luonteiseksi ja huhuja hallituksen vangitsemisesta liikkui. Luokkataistelun sanastossa porvarit ja omistava luokka nähtiin luokkavihollisena, jonka tuhoaminen oli oikeutettua.

Vaarallinen yö venäläisten matruusien laivassa

Svinhufvud koetti vielä tammikuun lopulla 1918 estää tai ainakin lykätä aseellisen konfliktin syntyä maan sisällä sekä suomalaisten ja venäläisten välillä. Hän suostui vallankumouksellisten venäläisten matruusien kutsuun neuvotella Kretšet-laivalla (ent. Polaris) Helsingin Eteläsatamassa 24.1.1918.

”Minut kutsuttiin venäläiseen sotalaivaan vastaamaan tapahtumista, ja lupasinkin puhelimessa niin pian kuin kerkiän. Siihen aikaan meidän tarkoituksemme oli ylipäänsä saada asiat venymään niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pohjoisessa olisi sillä välin ehditty varustautua,” Svinhufvud on kertonut. Svinhufvud tunsi, että tämä retki saattaisi olla hänen viimeisensä: ”Enhän minä voinut mitenkään osoittaa pelkoa, kun sain kutsun laivaan, mutta varmuuden vuoksi pyysin kuitenkin senaattoritovereitani ilmoittamaan Ruotsin konsulille, jos en sattuisi pääsemään pois laivasta.”

Hän meni kello 20 laivaan. Salongissa hän tapasi joukon matruuseja, joiden kanssa hän ryhtyi neuvottelemaan. Matruusit olivat kuohuksissaan ja sanoivat, että suomalaiset suojeluskuntalaiset olivat hyökänneet venäläisten sotilaiden kimppuun. ”Pitäkää joukkonne kurissa”, Svinhufvud sanoi heille, ”sillä syy ei ole meidän, jos tappeluita syntyy”.

Puoli yhdeltä yöllä laivaan saapuivat punaisten johtomiehet Kullervo Manner ja Eero Haapalainen matruusien kutsumina. He kiihottivat venäläisiä senaattia ja suojeluskuntia vastaan. Svinhufvud koetti vakuutella, että senaatti pyrki pitämään yllä järjestystä eivätkä venäläiset sotilaat olleet vaarassa, elleivät he itse ryhtyneet ilkivaltaisuuksiin. Kullervo Mannerin myöhemmän käsityksen mukaan venäläisten tarkoitus oli ampua Svinhufvud. Aikomus ampua Svinhufvud estyi sen johdosta, että syrjäytetty amiraali Ružek saapui aamupuolella mukaan neuvotteluihin. Manner ja Haapalainen lähtivät laivasta kahden maissa yöllä, kun he eivät saaneet tahtoaan läpi. Venäläisten vaativat Svinhufvudia käskemään suojeluskuntalaisia luovuttamaan aseensa, mihin hän ei suostunut.

Svinhufvud kutsui sisäministeri Arthur Castrénin laivaan. Castrén on kertonut: ”Kajuutassa istui Svinhufvud suuren matruusijoukon keskellä puhuen venäjää innokkaasti käsillään viittoillen. Hänen voimakas, rauhallinen äänensä kuului yli juopuneen, puolipukeisen miesjoukon puheen ja melun.”

Lopuksi sovittiin aamulla noin kello viideltä siitä, että venäläisten ja suojeluskuntalaisten vihamielisyydet oli lopetettava, vangit päästettävä vapaiksi sekä venäläiseltä sotaväeltä otetut aseet luovutettava takaisin. Aamulla sopimuksen allekirjoittivat suomalaisten puolelta Svinhufvud, hänen tuekseen tullut K. G. Idman ja A. Castrén. Castrén kertoo heidän poistumisestaan laivasta: ”Järjestimme niin, että Svinhufvudin sivuilla ja takana kulkivat venäläiset saattajamme.” Tämä siksi, että joku humalainen matruusi olisi saattanut ampua hänet laivasta.

Kyösti Kallio ja muut senaattorit odottivat senaatinlinnassa. Jälkeenpäin Kallio sanoi Idmanille, että tuo yö oli ”kamalin”, mitä hänellä koskaan oli ollut.

”Insinööri Petterssonin” pakoyritys lentokoneella 5.2.1918

Vallankumouksen alettua Svinhufvud vietti ensimmäisen yön 26–27.1. vakuutusyhtiö Salaman toimistossa Uudenmaankatu 3-5:ssä, toisen samassa talossa olevassa vaivaishoidon tarkastajan toimistossa ja sen jälkeen edelleen samassa talossa kansallisrunoilija Runebergin miniän Edith Runebergin kotona.

Runebergin päivänä 5. helmikuuta kello 14 tuli Venäjän lipulla varustettu avoauto noutamaan Svinhufvudia. Venäjän laivaston entinen upseeri, meriväen luutnantti Yrjö Roos halusi päästä Helsingistä valkoisten puolelle. Hän oli tavannut Venäjän Itämerenlaivaston Hermannin lento-osaston päällikkönä olevan ilmavoimien luutnantti Väinö Mikkolan, ja he päättivät lähteä lentäen Vaasaan. Koneessa oli tilaa vielä yhdelle, ja he ottivat yhteyttä aktivisteihin.

Eino Suolahti keksi, että Svinhufvud oli saatava koneeseen. Pakoyritykseen keksittiin peitetarina: ”insinööri Pettersson”, joka oli toiminut Nobelin polttoöljylaitoksessa Bakussa, halusi päästä pienelle lentomatkalle ja oli tästä ilosta luvannut antaa uuden kumirenkaan lentoaseman autoon. Pyyntöön suostuttiin, ja niin Mikkola sai käskyn ”insinöörin” lennättämiseen.

Svinhufvud naamioitiin, kuuluisat viikset lyhennettiin ja värjättiin mustaksi ja hän sai Louhivuoren suuren karvahatun ja lisää vaatteita. Villapaidan alle hän laittoi sanomalehtiä lämmikkeeksi. Hänelle pantiin vielä silmälasit ja hän sai mukaansa pakkasrasvaa ja konjakkipullon.

Suurikokoinen, lihavaksi topattu matkustaja asteli portaita alas. Autoon noustessaan hän sytytti rauhallisesti savukkeensa. Mikkolan, Roosin ja Svinhufvudin lisäksi autossa oli kaksi bolševikkimatruusia. Auto ajoi Erottajalta Etelä-Esplanadia Smolnan ohi. Unioninkatua pitkin se jatkoi matkaansa Senaatintorille ja sieltä Pitkällesillalle ja Viertotielle (Hämeentie). Kukaan ei pysäyttänyt autoa, koska siinä oli venäläinen sotilaslippu.

Lentoasema sijaitsi Hermannin edustalla Vanhankaupunginlahdella, nykyään mantereeseen täytetyn Kyläsaaren pohjoispuolella. Mutta kun saavuttiin lentoasemalle, Mikkola vietiin kuulusteltavaksi. Häntä epäiltiin lentoasemalla olleiden aseiden toimittamisesta valkoisille. Autonkuljettajana toiminut lentoaseman asentaja laittoi lentokonetta lähtökuntoon. Voimatta todistaa epäilyksiään matruusit vapauttivat Mikkolan. Kesti vielä puolisen tuntia ennen kuin Mikkola sai koneen lentokuntoon. Svinhufvud ja Roos puhelivat odotellessaan venäjää keskenään.

Lento loppui lyhyeen

Lopulta Mikkola kiipesi ohjaajan paikalle ja Svinhufvud ja Roos ”matkustamoon”, joka oli avonainen ampujan tila koneen keulassa. Se oli niin ahdas, että Svinhufvud riisui turkin päältään ja kääri sen heidän ympärilleen. Istuin murtui heidän altaan. Se on nykyisin Keski-Suomen ilmavoimamuseossa.

Kone pääsi ilmaan. Tarkoitus oli lentää Lahden ja Päijänteen yli Jyväskylään. Kone kaarsi ensin Sörnäisiin ja Kulosaareen, kuten oli ilmoitettu. Noin puolessa kilometrissä Mikkola käänsi kohti pohjoista. Svinhufvud otti taskumatista ryypyn ja huusi Roosin korvaan: ”Eläköön Suomi!” Yhtäkkiä moottorin ääni muuttui ja sen käynti kävi epätasaisemmaksi. Moottori sammui.

Konetta kuntoon laittaessaan matruusit eivät olleet panneet riittävästi spriitä jäähdyttimeen, minkä vuoksi vesi jäätyi. Ehkä sprii oli mennyt muuhun käyttöön. Koneen oli pakko kääntyä takaisin, liitää alemmas ja tehdä pakkolasku jäälle lähes kilometrin päähän lentoasemasta. Jäällä tuli vastaan punakaartilaiskomppania. Vähitellen saatiin kone takaisin rantaan. Svinhufvud kertoo:

”Roos ja minä minä kiipesimme heti alas jäälle niin hilpeän näköisinä kuin saatoimme ja läksimme väkijoukon läpi hangaariin pysyäksemme vähän syrjässä. Taas Mikkola vietiin kuulusteluun. Me pölläyttelimme ahkerasti savukkeita ja minä vedin imukkeesta pienen sifferipaperin, joka oli aiottu Mannerheimille, sekä söin sen varmuuden vuoksi suuhuni, jos onni kotimatkalla pettäisi.” Silkkipaperissa oli Suolahden kokoamia tietoja punaisten toiminnasta.

Puolen tunnin kuluttua Mikkola päästettiin vapaaksi. Juuri heidän lähtiessään autoon hyppäsi mukaan neljä venäläistä merisotilasta ja yksi punaisella liinalla varustettu työmies. He istuivat auton etupenkillä ja Svinhufvud, Roos ja Mikkola takapenkillä. Kun auto tuli Rautatientorin poikki Hakasalmen- ja Aleksanterinkatujen kulmaan, poistuivat kuokkavieraat ja kiittivät ilmaisesta kyydistä. Kävi ilmi, että he olivat tulleet Mikkolan pyynnöstä.

”Koko kaunis suunnitelma meni myttyyn ja taas oli turvauduttava piilopaikkaan, mutta muu ei auttanut.” Svinhufvud palasi vanhaan asuntoonsa, jota ei enää pidetty turvallisena. Hänen olisi siirryttävä uuteen piilopaikkaansa silmälääkäri Albert Nordmanin luo Bulevardi 14:ään, jonne Jalmar Castrén oli jo aiemmin siirtynyt.

Nordmanien palvelija tuli sanomaan: ”Siellä on herra Carlsson erään naisen kanssa ja he kysyvät insinööri Collinia.” Tulijat olivat Svinhufvud ja häntä saattamaan tullut Runebergien tytär Hjördis. Samalla tuli Eino Suolahti tapaamaan Svinhufvudia, joka sanoi: ”Muista nyt, etten minä enää ikinä nouse noihin ryssien koneisiin.” 

Pakosuunnitelma jäänmurtaja Tarmolla

Vastuu Svinhufvudin ja Jalmar Castrénin huoltamisesta siirtyi nyt gynekologi Carl Hahlille, joka asui vastakkaisella puolella kerrosta alempana kuin Nordman. Hän tarkkaili tilannetta ja toi Svinhufvudille valkoisten julkaisemia salaisia lentolehtisiä ja punaiset sanomalehdet. ”Niitä luettiin ja rivien välistä, kun asiat käännettiin päinvastoin kuin mitä lehdessä puhuttiin, saatiin aina totuuskin osapuilleen selville”, muisteli Svinhufvud. Ikkunoista he näkivät punakaartilaisia Vanhassa kirkkopuistossa eivätkä voineet liikkua ulkona.

Luutnantti Yrjö Roos apunaan arkkitehti Haakon Lindén, kapteeni Ilmari Jokinen ja taustalla tohtori Eino Suolahti olivat jo pidempään suunnitelleet jäänmurtaja Tarmon kaappausta ja viemistä laillisen hallituksen avuksi. Laiva oli avustanut vallankumouksellisten laivoja Pietarissa, Tallinnassa ja Suomessa. Laivan komendantti vänrikki Nikolai Telegin ja kapteeni Hj. W. Kauppi oli saatu mukaan valtaussuunnitelmaan. Laiva piti kaapata jo helmikuun lopussa, mutta hanke lykkäytyi eri syistä.

Roos sai 18.2. Svinhufvudin allekirjoittaman ja sinetillään vahvistaman valtakirjan Tarmon valtaamiseksi. Jäänmurtaja Tarmossa oli kapteeni, 41 miestä, venäläinen vartiostoupseeri ja 8 matruusia.

Suunnitelman mukaan Svinhufvud olisi ”liikemies Carlsson”, joka tulisi merelle ostamaan erästä jäihin jäänyttä laivaa. Jalmar Castrén olisi asiantuntija ”insinööri Collin”.

Perjantaina iltapäivällä 1. maaliskuuta Telegin sai määräyksen, että Tarmo lähtisi seuraavana aamuna kello 8 avustamaan laivoja Kokskärin edustalla. Telegin kertoi tiedon Jokiselle. Svinhufvud ja Castrén siirtyivät Hahlin asuntoon Bulevardi 14:ssä odottamaan Roosia. Ainoan kerran Hahl havaitsi pientä hermostuneisuutta Svinhufvudissa. Hjördis Runeberg toi edellisen piilopaikan vara-avaimet Svinhufvudille.

Seurue nousi Roosin autoon Annankadun puolella ja ajoi Bulevardia ja Etelä-Esplanadia Smolnan ohi Kauppatorille ja Katajanokalle. Tarmo oli Upseerikasinon vieressä Pohjoissatamassa. Kasinon katolla liehui anarkistien pääkallolippu. Punakaartilaiset vartioivat laivoja. Roosilla oli yllään venäläisen upseerin univormu, mikä esti lähemmät tarkastukset. Pilkkopimeässä he siirtyivät lankkuja pitkin laivasta toiseen ja Tarmoon.

Laivalle tuli tieto, että Tarmon onkin lähdettävä heti hinaamaan hiiliproomua toiselle laivalle, jonka oli määrä lähteä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Tallinnaa. Kun miehistö oli vapaalla, lähtö siirrettiin seuraavaan aamuun, ja koko valtaussuunnitelma täytyi peruuttaa. Laivaan piiloutuneet suojeluskuntalaiset lähtivät pois.

Svinhufvud, Castrén ja Roos päättivät oikaista suoraan jään yli Katajanokan rantaan. Kun oli kuljettu jonkin matkaa, Svinhufvud astui avantoon toisella jalallaan. Monet avannot oli tehty sitä varten, että matruusit voisivat pistää niihin ampumiaan upseereja. Heillä oli kiire, sillä ulkonaliikkumiskielto alkoi kello 21. Kauppatorin, Etelärannan ja Pohjois-Makasiininkadun kautta he tulivat Kasarmitorille, jossa he olivat vähän yli yhdeksän, ja totesivat, että Bulevardi 14:n portti olisi jo suljettu.

Svinhufvudilla oli taskussaan Runebergin asunnon avaimet, ja he pääsivät sinne turvallisesti, vaikka vastapäisessä kulmassa oli punakaartilainen vartiossa.

Toinen yritys Tarmolla onnistuu 3.3.

Seuraavana iltana 2.3. suojeluskuntalaiset piiloutuivat jälleen Katajanokalle palanneeseen Tarmoon. Svinhufvud ja Castrén vietiin illalla pankinjohtaja Anders Wiksténin kotiin osoitteessa Kruunuvuorenkatu 7. Pankinjohjaja Wikstén itse ei ollut kotona, sillä hän oli paennut punaisia, mutta vieraille tarjottiin illalliset ja heille tehtiin vuoteet isännän työhuoneeseen. Svinhufvud ja Castrén nukkuivat hyvin, joivat aamukahvin, lähtivät Roosin kanssa rantaan ja nousivat Tarmon kannelle aamulla 3. maaliskuuta.

Juonessa mukana ollut komendantti Telegin esitteli senaattorit insinööreiksi, jotka oli määrätty tarkastamaan jäihin juuttuneita laivoja. Vartiossa olleet suomalaiset punakaartilaiset yrittivät kieltää Tarmon lähdön, mutta Telegin lähetti venäläiset matruusinsa haukkumaan suomalaiset toverit, ja kello 8.10 Tarmo irtautui laiturista.

Puolenpäivän aikaan alkoivat näkyä Kokskär, Wulf (nykyään Aegna) ja Naissaari. Svinhufvud, Castrén ja Telegin istuivat salongissa syömässä lounasta. Vartiomiehet pyydettiin myös lounaalle. Roos tuli ilmoittamaan, että minuutin kuluttua alkaisi tapahtua. Svinhufvud ja Castrén pyysivät itselleen aseita, mutta niitä ei ollut. Telegin pyysi, että hänet lukittaisiin omaan hyttiinsä siltä varalta, että kaappaus epäonnistuisi ja hän voisi näyttää ulkopuoliselta. Castrén pisti hänen hyttinsä avaimen taskuunsa ja jäi kahden Svinhufvudin kanssa salonkiin.

Roos antoi ohjeet piilossa olleille suomalaisille vapaaehtoisille ja antoi merkin perämies Sjömanille leikata lennätinjohdot poikki. Vapaaehtoisia johtanut ja heille aseita hankkinut arkkitehti Haakon Lindén kertoo:

”Me syöksyimme hyteistämme suoraan ryssien kanssiin, jossa me browningit vireessä komensimme kädet ylös” Yksi matruusi yritti puolustautua, mutta ase temmattiin hänen kädestään, ja kaikki antautuivat taistelutta. Heidät suljettiin laivan työpajaan, jonne tuotiin myös laivan sähköttäjä.”

Kun valtaus oli onnistunut, pysäytettiin koneet ja koottiin vangit ja kaappausjuonessa mukana ollut laivaväki kannelle. Roos luki Svinhufvudilta saamansa määräyksen palauttaa Tarmo laillisen hallituksen käytettäväksi. Kohotettiin eläköön-huuto ja vedettiin Venäjän lippu alas ja nostettiin punakeltainen leijonalippu tilalle.

Koneet pantiin käyntiin ja lähdettiin kohti Tallinnaa. Yht’äkkiä saksalainen lentokone alkoi lähestyä Wulfin saaren kohdalla, ja sen pelättiin alkavan pommittaa Tarmoa. Punainen leijonalippu laskettiin ja tilalle nostettiin Tarmon suurin valkoinen pöytäliina. Tallinnaa lähestyttäessä jää paksuni, eikä Tarmo uskaltanut ajaa laivaväylää peläten, että venäläiset olivat miinoittaneet sen vetäytyessään.

Vähän ennen saapumista Tallinnan satamaan pöytäliina laskettiin ja tankoon nostettiin jälleen leijonalippu. Perillä oltiin kello 15.45. Suomen pääministeri Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén olivat päässeet pakoon punaisesta Helsingistä.

Berliinin ja Tukholman kautta Vaasaan

Saksan valtaamasta Tallinnasta Svinhufvud ja Castrén matkustivat junalla läpi Baltian Berliiniin. Siellä Svinhufvud tapasi Saksan sotavoimien ylipäällikön sotamarsalkka Paul von Hindenburgin ja Suomeen tehtävän intervention johtajaksi määrätyn kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin. Hän kävi 16.3. myös Saksan valtiopäivien valiokunnassa kuultavana Suomeen tehtävästä sotilasoperaatiosta, minkä valiokunta suomalaisia kuultuaan hyväksyi. Svinhufvud tapasi myös Saksan ulkoministeriön johtoa.

Berliinistä senaattorit matkustivat Tukholmaan, jossa Svinhufvud tapasi 20.3. pääministeri Nils Edénin ja meriministeri Erik Palmstiernan, joka oli helmikuussa yrittänyt käyttää hyväksi Suomen ja Venäjän tilannetta ja kaapata Ahvenanmaan Ruotsille. Saksa oli estänyt Ruotsin sotilasoperaation. Svinhufvud tapasi myös kuningas Kustaa V:n, joka koetti selittää parhain päin Ruotsin epäonnistunutta valtausta, mitä Svinhufvud muisteli:

”Ahvenanmaasta oli puhe ja hän sanoi: ’Vain humanitäärisistä syistä on Ruotsin retkikuntaan ryhdytty’. Tuumittiin kuitenkin molemmin puolin, että kyllä se siitä voidaan sopia. Kun hän oli kovin huolissaan asiasta, niin minä sanoin: ’Det är en sak, som vi kan göra upp vid ett glas punsch!’ (Asia voidaan sopia punssilasin äärellä).”

Tukholmasta senaattorit matkustivat Haaparantaan ja sieltä 23.3. Tornioon ja seuraavana päivänä Vaasaan, jossa he liittyivät siellä helmikuun alusta lähtien toimineeseen Vaasan senaattiin.